Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Minä en ole juuri koskaan saanut tukea omalta vanhemmalta. Toinen kuo—-li aikoja sitten. Muutaman kerran elossa oleva vanhempi on muutoissa auttanut niin, että olen saanut autoa lainaan. Kerran oli kantamassa kamat las-tenkotiin ja sen jälkeen hyl-käsi sinne ilmaantuen vain pakollisiin palavereihin. Kerran auttoi muutossa aikuisiällä, teki samalla hyvästejä ja halusi ilmeisesti hyvitellä omaa huonoa vanhemmuuttaan.

Muutoin sain koko lapsuuden kuulla, miten pas--ka, huo—no, tyh—mä, idi-oot-ti, huo—-r—a, lahjaton luu-seri oikein olen. Päivittäistä henkistä väki—valtaa, alistamista ja nöyryyttämistä, toisinaan fyysistä väki—valtaa. Taloudellista väki—valtaa myös. Kun pääsin lasten-kotiin, sanoi että tästä lähtien olen kuoll---ut hänelle, en ole hänen lapsensa ja että hä-pe-ää ja vi--haa minua. Laitoksesta itsenäistyin jo 16-vuotiaana ja olen siitä lähtien pärjännyt yksin. Vanhempi ei soita ellei tarvitse rahaa lainaan esim. vii-naan. Yhteyttä ei oikeastaan ole. Koen ettei minulla ole perhettä ja kyllä, olo on aika yksinäinen.

Koen aika voimakkaita ahdistus- ja masennuskausia, jolloin romahdan täysin. Romahtaessani huomaan, että ihmiset muuttuvat ympärillä ja hyl-käävät, koska en enää hymyile, en ole onnellinen. Muutama kerta on käynyt niin, että jos olen erehtynyt jollekin jotain avaamaan, on sanottu että minun on pakko olla se—ko-pää, on hävitty paikalta ja käytännössä minut on hy-lätty. Vi-haan kysymystä: ”Mitä sinulle kuuluu 😊?” koska en voi vastata rehellisesti, että isä kuo---lee ihan kohta, kärsin univaikeuksista, olen hemmetin stressaantunut ja todella ahdistunut joka päivä, en näe elämässä tällä hetkellä mitään hyvää. Elämäni on monin tavoin liian turvatonta tällä hetkellä, moni aikaisemmin turvallinen ja turvaa tuonut asia on romahtanut. Vi-haan myös esittämistä ja sitä, että pitäisi vain vetää naamari päälle, jokerihymy ja vastata ylipirteästi että jeee, kivaa kuuluu 😊😊😊😊❤️❤️!

Muut kun puhuvat perheestä, vanhemmista ja lapsuudesta, niin minä olen ihan hiljaa. En voi sanoa mitään hyvää. Olen kieltämättä aika yksinäinen ja välistä vi-haan muita ihmisiä, koska joudun esittämään muuta mitä olen, sillä jos näyttäisin aidosti tunteeni ja puhuisin rehellisesti voinnistani, niin minut hy-lättäisiin täysin. Sitä Suomessa nimittäin tehdään, hy-lätään jos erehtyy kertomaan, että pas-kaa kuuluu. Ihmiset haluaa kuulla vain iloisia asioita ja viettää aikaa vain iloisten ja positiivisten ihmisten kanssa. Kaikki muu koetaan liian raskaaksi ja oudoksi.

(Hitto tähän sen_suu_riin menee hermo, neljäs kerta kun editoin........)

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

Vierailija kirjoitti:

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.

Suomessa ei oikein osata hoitaa traumataustaisia ihmisiä. Ihan älytöntä vähättelyä saa osakseen ja epäilyjä, mulle on muutama ammattilainen ihan suoraan sanonut, että taidan liioitella/huijata vähän, kun olen yrittänyt kertoa mm. nälkiinnyttämisestä. Joka paikassa minusta halutaan nähdä vain se toimiva, vahva puoli, mutta jos romahdan ja olen heikko, niin suututaan ja ahdistutaan. Profiloidun vahvaksi ihmiseksi, mutta todellisuudessa olen vahva vain olosuhteiden pakosta. Olen ollut jo lapsuudesta lähtien jatkuvasti romahtamisen partaalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.

Suomessa ei oikein osata hoitaa traumataustaisia ihmisiä. Ihan älytöntä vähättelyä saa osakseen ja epäilyjä, mulle on muutama ammattilainen ihan suoraan sanonut, että taidan liioitella/huijata vähän, kun olen yrittänyt kertoa mm. nälkiinnyttämisestä. Joka paikassa minusta halutaan nähdä vain se toimiva, vahva puoli, mutta jos romahdan ja olen heikko, niin suututaan ja ahdistutaan. Profiloidun vahvaksi ihmiseksi, mutta todellisuudessa olen vahva vain olosuhteiden pakosta. Olen ollut jo lapsuudesta lähtien jatkuvasti romahtamisen partaalla.

Tämä on ihan totta. Ja kuntoutumisen kannalta on todella huono juttu, että pääosin kaikki puhe hoitohenkilökunnalta on suunnattu sille persoonan toimivalle puolelle. Traumaattisten kokemusten vaikutusten käsittely jää silloin melko vähäiseksi ja oma persoona on yhä edelleen osissa, vaikka olisit käynyt terapiassa pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.

Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.

Suomessa ei oikein osata hoitaa traumataustaisia ihmisiä. Ihan älytöntä vähättelyä saa osakseen ja epäilyjä, mulle on muutama ammattilainen ihan suoraan sanonut, että taidan liioitella/huijata vähän, kun olen yrittänyt kertoa mm. nälkiinnyttämisestä. Joka paikassa minusta halutaan nähdä vain se toimiva, vahva puoli, mutta jos romahdan ja olen heikko, niin suututaan ja ahdistutaan. Profiloidun vahvaksi ihmiseksi, mutta todellisuudessa olen vahva vain olosuhteiden pakosta. Olen ollut jo lapsuudesta lähtien jatkuvasti romahtamisen partaalla.

Tämä on ihan totta. Ja kuntoutumisen kannalta on todella huono juttu, että pääosin kaikki puhe hoitohenkilökunnalta on suunnattu sille persoonan toimivalle puolelle. Traumaattisten kokemusten vaikutusten käsittely jää silloin melko vähäiseksi ja oma persoona on yhä edelleen osissa, vaikka olisit käynyt terapiassa pitkään.

Ammattilaisten on lähes mahdotonta kuulla vastausta ”en jaksa enää” ihmiseltä, joka on kyennyt selviytymään töistä ja opinnoista edes joten kuten. Ihmiset halutaan nähdä vahvoina ennemmin kuin heikkoina. Heikkous nähdään edelleen heikkoutena, vaikka kyseessä olisi avunpyyntö ja myöntäminen itselle, ettei jaksa ylläpitää omia kulissejaan. Olen samanaikaisesti ihan rikki ja silti kykenen tiettyihin päivittäisin toimiin. Toisinaan kykenen ihan älyttömiin suorituksiin, vaikka olen ihan tyhjä ja rikki. Jos silloin yritän kertoa jollekin, että elämässä on nämä ja nämä asiat pielessä, niin kukaan ei reagoi. Sit vasta ihmetellään, että mitä muka tapahtui kun romahdan täysin. Ja silloinkaan apua ei välttämättä saa, vaan asenne on sellainen, että äskenhän sulla meni vielä niin hyvin kun olin niin ja niin tuottelias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.

Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.

On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.

Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.

On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.

Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.

Joissain harvinaisissa poikkeustapauksissa kai vanhemmat ovat osanneet jälkikäteen pyytää anteeksi virheitään, mutta yleisempää taitaa olla, että ikävät vanhemmat käyttäytyvät lapsiaan kohtaan ikävästi elämänsä loppuun asti. Sovintoon vaadittaisiin kaksi ja sitä, että asioita käsiteltäisiin kunnolla ja käytös muuttuisi. Monen huonon vanhemman kohdalla nämä asiat ovat täyttä utopiaa.

Vierailija kirjoitti:

Joissain harvinaisissa poikkeustapauksissa kai vanhemmat ovat osanneet jälkikäteen pyytää anteeksi virheitään, mutta yleisempää taitaa olla, että ikävät vanhemmat käyttäytyvät lapsiaan kohtaan ikävästi elämänsä loppuun asti. Sovintoon vaadittaisiin kaksi ja sitä, että asioita käsiteltäisiin kunnolla ja käytös muuttuisi. Monen huonon vanhemman kohdalla nämä asiat ovat täyttä utopiaa.

Mulla vanhempi pyysi tavallaan anteeksi, mutta oli kännissä ja itsetuhoinen. Halusi samalla tietää, miksi olin itsetuhoinen ja osastohoidossa teininä. En pystynyt puhumaan täysin suoraan, koska toinen oli a)humalassa b)itsetuhoinen.

Siinäkin tilanteessa, kun olisi ollut tilaisuus latoa kaikko suoraan, niin ennemmin säälin ja säästin toista rehelliseltä vastaukselta. Sönkötin jotain, että meillä oli perheenä vaikeeta ja reagoin siihen. Vaikka oikea vastaus olisi ollut siihen se, että halusin kuol__la koska kukaan ei rakastanut, minua vihattiin ja kiusattiin joka päivä kotona. Opin jo hyvin pienestä pitäen sen, että en koskaan ollut tarpeeksi mitään. Olin epäonnistunut, huono ja nolo yksilö kaikessa. Isä siirsi omat traumansa täysimääräisesti omiin lapsiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.

Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.

On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.

Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.

Onko muille käynyt, vaikka olet sanonut ettette ole enää väleissä? Oli todella hämmentävää kuunnella tuota ehdotusta. Irtiotto oli kuitenkin vuosien prosessin tulosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.

Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.

On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.

Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.

Onko muille käynyt, vaikka olet sanonut ettette ole enää väleissä? Oli todella hämmentävää kuunnella tuota ehdotusta. Irtiotto oli kuitenkin vuosien prosessin tulosta.

Käynyt tuolla tavoin terapiassa, tarkoitan. Itseäni kaduttaa välien katkeamisen sijaan se, että turhan monta vuotta yritin muuttaa paskaa kullaksi pitämällä välejä yllä nielemällä kaiken saamani huonon kohtelun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.

Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.

On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.

Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.

Onko muille käynyt, vaikka olet sanonut ettette ole enää väleissä? Oli todella hämmentävää kuunnella tuota ehdotusta. Irtiotto oli kuitenkin vuosien prosessin tulosta.

Ei minulle, mutta sisarpuolta on painostettu pitämään väkipakolla yhteyttä hänen omaan täyssisareensa, vaikka toinen on patologinen valehtelija ja ammattilaishuijari, joka yrittää jatkuvasti kusettaa rahaa meiltä kaikilta. Perheeseen kuulemma pitää pitää välit. Ihmettelen tätä suuntausta. Minun kohdalla hylkääminen ja väkivalta on ollut aina niin selvää, että oikeat ammattilaiset, jotka minua ovat onnistuneet hoitamaan, ovat aina tukeneet pyrkimyksiäni olla perheeni kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joissain harvinaisissa poikkeustapauksissa kai vanhemmat ovat osanneet jälkikäteen pyytää anteeksi virheitään, mutta yleisempää taitaa olla, että ikävät vanhemmat käyttäytyvät lapsiaan kohtaan ikävästi elämänsä loppuun asti. Sovintoon vaadittaisiin kaksi ja sitä, että asioita käsiteltäisiin kunnolla ja käytös muuttuisi. Monen huonon vanhemman kohdalla nämä asiat ovat täyttä utopiaa.

Mulla vanhempi pyysi tavallaan anteeksi, mutta oli kännissä ja itsetuhoinen. Halusi samalla tietää, miksi olin itsetuhoinen ja osastohoidossa teininä. En pystynyt puhumaan täysin suoraan, koska toinen oli a)humalassa b)itsetuhoinen.

Siinäkin tilanteessa, kun olisi ollut tilaisuus latoa kaikko suoraan, niin ennemmin säälin ja säästin toista rehelliseltä vastaukselta. Sönkötin jotain, että meillä oli perheenä vaikeeta ja reagoin siihen. Vaikka oikea vastaus olisi ollut siihen se, että halusin kuol__la koska kukaan ei rakastanut, minua vihattiin ja kiusattiin joka päivä kotona. Opin jo hyvin pienestä pitäen sen, että en koskaan ollut tarpeeksi mitään. Olin epäonnistunut, huono ja nolo yksilö kaikessa. Isä siirsi omat traumansa täysimääräisesti omiin lapsiinsa.

Känniavautumiset ovat niin klassikko. Tällaisissa perheissä lapset pitävät yleensä enemmän huolta vanhemmistaan kuin vanhemmat lapsistaan. Sama asetelma näkyy teilläkin olevan vielä myöhemminkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.

Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.

Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne

En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.

"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.

Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.

On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.

Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.

Onko muille käynyt, vaikka olet sanonut ettette ole enää väleissä? Oli todella hämmentävää kuunnella tuota ehdotusta. Irtiotto oli kuitenkin vuosien prosessin tulosta.

Käynyt tuolla tavoin terapiassa, tarkoitan. Itseäni kaduttaa välien katkeamisen sijaan se, että turhan monta vuotta yritin muuttaa paskaa kullaksi pitämällä välejä yllä nielemällä kaiken saamani huonon kohtelun.

Sama täällä. Tai yhteydenpito johtui omista sisaruksistani, jotka väkipakolla halusivat pitää kiinni perheidylli-ajatuksesta, vaikka kaikki saimme ala-arvoista kohtelua. Eivät halunneet uskoa, että emme merkitse mitään, vaan vuosi kausia yrittivät väkisin saada lämmintä joulua, ihanaa juhannusta ja muuta pas-kaa aikaiseksi. Minä pelkäsin taas omien sisarusteni hylkäysreaktiota, kun yritin puhua heille järkeä siitä, että mitä järkeä teatterissa oikein on, kun ketään muuta ei kiinnosta näytellä edes amatöörinäyttelijän verran. Olisin säästynyt niin paljolta, jos olisin vain uskaltanut irtautua kaikesta ja uskaltanut ottaa sen riskin jo aikoja sitten, että jään yksin, jos sisaruksilleni kaltoinkohteleva ja väkivaltainen rakkaudeton lapsuudenperhe on tärkeämpi, kuin oma sisar.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joissain harvinaisissa poikkeustapauksissa kai vanhemmat ovat osanneet jälkikäteen pyytää anteeksi virheitään, mutta yleisempää taitaa olla, että ikävät vanhemmat käyttäytyvät lapsiaan kohtaan ikävästi elämänsä loppuun asti. Sovintoon vaadittaisiin kaksi ja sitä, että asioita käsiteltäisiin kunnolla ja käytös muuttuisi. Monen huonon vanhemman kohdalla nämä asiat ovat täyttä utopiaa.

Mulla vanhempi pyysi tavallaan anteeksi, mutta oli kännissä ja itsetuhoinen. Halusi samalla tietää, miksi olin itsetuhoinen ja osastohoidossa teininä. En pystynyt puhumaan täysin suoraan, koska toinen oli a)humalassa b)itsetuhoinen.

Siinäkin tilanteessa, kun olisi ollut tilaisuus latoa kaikko suoraan, niin ennemmin säälin ja säästin toista rehelliseltä vastaukselta. Sönkötin jotain, että meillä oli perheenä vaikeeta ja reagoin siihen. Vaikka oikea vastaus olisi ollut siihen se, että halusin kuol__la koska kukaan ei rakastanut, minua vihattiin ja kiusattiin joka päivä kotona. Opin jo hyvin pienestä pitäen sen, että en koskaan ollut tarpeeksi mitään. Olin epäonnistunut, huono ja nolo yksilö kaikessa. Isä siirsi omat traumansa täysimääräisesti omiin lapsiinsa.

Känniavautumiset ovat niin klassikko. Tällaisissa perheissä lapset pitävät yleensä enemmän huolta vanhemmistaan kuin vanhemmat lapsistaan. Sama asetelma näkyy teilläkin olevan vielä myöhemminkin.

Näinhän se on...menin jossain vaiheessa vielä auttamaan vanhempani konkurssikypsään yritykseen samalla, kun tämä vanhempani ryyppäsi aamusta iltaan ja hoiti mm. päivittäisen kirjanpidon umpitunnelissa. Jätin omat opiskeluni syrjään ja riensin auttamaan ihmistä, joka tuhosi elämäni ja lapsuuteni ja kaiken ja jolta en koskaan saanut rakkautta ja hyväksyntää. En voi ymmärtää näin jälkikäteen, että miksi ihmeessä? Samalla tietysti kuuntelin kaikki kännisvautumiset ja toimin terapeuttina, tottakai. Vanhemmalle jota ei ole koskaan kiinnostanut se, mitä minulle kuuluu ja miten minä voin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joissain harvinaisissa poikkeustapauksissa kai vanhemmat ovat osanneet jälkikäteen pyytää anteeksi virheitään, mutta yleisempää taitaa olla, että ikävät vanhemmat käyttäytyvät lapsiaan kohtaan ikävästi elämänsä loppuun asti. Sovintoon vaadittaisiin kaksi ja sitä, että asioita käsiteltäisiin kunnolla ja käytös muuttuisi. Monen huonon vanhemman kohdalla nämä asiat ovat täyttä utopiaa.

Mulla vanhempi pyysi tavallaan anteeksi, mutta oli kännissä ja itsetuhoinen. Halusi samalla tietää, miksi olin itsetuhoinen ja osastohoidossa teininä. En pystynyt puhumaan täysin suoraan, koska toinen oli a)humalassa b)itsetuhoinen.

Siinäkin tilanteessa, kun olisi ollut tilaisuus latoa kaikko suoraan, niin ennemmin säälin ja säästin toista rehelliseltä vastaukselta. Sönkötin jotain, että meillä oli perheenä vaikeeta ja reagoin siihen. Vaikka oikea vastaus olisi ollut siihen se, että halusin kuol__la koska kukaan ei rakastanut, minua vihattiin ja kiusattiin joka päivä kotona. Opin jo hyvin pienestä pitäen sen, että en koskaan ollut tarpeeksi mitään. Olin epäonnistunut, huono ja nolo yksilö kaikessa. Isä siirsi omat traumansa täysimääräisesti omiin lapsiinsa.

Känniavautumiset ovat niin klassikko. Tällaisissa perheissä lapset pitävät yleensä enemmän huolta vanhemmistaan kuin vanhemmat lapsistaan. Sama asetelma näkyy teilläkin olevan vielä myöhemminkin.

Näinhän se on...menin jossain vaiheessa vielä auttamaan vanhempani konkurssikypsään yritykseen samalla, kun tämä vanhempani ryyppäsi aamusta iltaan ja hoiti mm. päivittäisen kirjanpidon umpitunnelissa. Jätin omat opiskeluni syrjään ja riensin auttamaan ihmistä, joka tuhosi elämäni ja lapsuuteni ja kaiken ja jolta en koskaan saanut rakkautta ja hyväksyntää. En voi ymmärtää näin jälkikäteen, että miksi ihmeessä? Samalla tietysti kuuntelin kaikki kännisvautumiset ja toimin terapeuttina, tottakai. Vanhemmalle jota ei ole koskaan kiinnostanut se, mitä minulle kuuluu ja miten minä voin.

Luin hiljattain hienon sitaatin, mihin tämä kaikki kiteytyy minusta täydellisesti: "Vasta viimeiset vuodet olen ollut terapoimatta äitiäni. Terapoin häntä, jotta hän tulisi onnellisemmaksi ja terveemmäksi, jotta itse voisin saada häneltä sen jälkeen tarvitsemaani turvaa."

Huh näitä tarinoita tässä ketjussa.... Olen aiemminkin kerttonut täällä miten oman vanhemman kontrollointi oli niin paljon hienovaraisempaa. Kerran olen hänen kanssaan ottanut puheeksi jotain lapsuudesta negatiiviseen sävyyn, erehdyin sanomaan että jouluissa oli lapsena rankkaa se kuinka äiti koko ajan valitti ettei saa joulua kokoon eikä saa lahjoja kokoon. Silti aina kaikki saatiin kokoon, kun vaan ei olisi siinä odottaessa tarvinnut kokea niin suurta syyllisyyttä ja ahdistusta asiasta. Noh, äiti ei tämän paljastuksen takia puhunut mulle puoleen vuoteen ja välit normalisoitui noin vuoden kuluessa. Oli eka ja vika kerta kun nostin kissan pöydälle. Tai edes kissan viiksikarvan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joissain harvinaisissa poikkeustapauksissa kai vanhemmat ovat osanneet jälkikäteen pyytää anteeksi virheitään, mutta yleisempää taitaa olla, että ikävät vanhemmat käyttäytyvät lapsiaan kohtaan ikävästi elämänsä loppuun asti. Sovintoon vaadittaisiin kaksi ja sitä, että asioita käsiteltäisiin kunnolla ja käytös muuttuisi. Monen huonon vanhemman kohdalla nämä asiat ovat täyttä utopiaa.

Mulla vanhempi pyysi tavallaan anteeksi, mutta oli kännissä ja itsetuhoinen. Halusi samalla tietää, miksi olin itsetuhoinen ja osastohoidossa teininä. En pystynyt puhumaan täysin suoraan, koska toinen oli a)humalassa b)itsetuhoinen.

Siinäkin tilanteessa, kun olisi ollut tilaisuus latoa kaikko suoraan, niin ennemmin säälin ja säästin toista rehelliseltä vastaukselta. Sönkötin jotain, että meillä oli perheenä vaikeeta ja reagoin siihen. Vaikka oikea vastaus olisi ollut siihen se, että halusin kuol__la koska kukaan ei rakastanut, minua vihattiin ja kiusattiin joka päivä kotona. Opin jo hyvin pienestä pitäen sen, että en koskaan ollut tarpeeksi mitään. Olin epäonnistunut, huono ja nolo yksilö kaikessa. Isä siirsi omat traumansa täysimääräisesti omiin lapsiinsa.

Känniavautumiset ovat niin klassikko. Tällaisissa perheissä lapset pitävät yleensä enemmän huolta vanhemmistaan kuin vanhemmat lapsistaan. Sama asetelma näkyy teilläkin olevan vielä myöhemminkin.

Näinhän se on...menin jossain vaiheessa vielä auttamaan vanhempani konkurssikypsään yritykseen samalla, kun tämä vanhempani ryyppäsi aamusta iltaan ja hoiti mm. päivittäisen kirjanpidon umpitunnelissa. Jätin omat opiskeluni syrjään ja riensin auttamaan ihmistä, joka tuhosi elämäni ja lapsuuteni ja kaiken ja jolta en koskaan saanut rakkautta ja hyväksyntää. En voi ymmärtää näin jälkikäteen, että miksi ihmeessä? Samalla tietysti kuuntelin kaikki kännisvautumiset ja toimin terapeuttina, tottakai. Vanhemmalle jota ei ole koskaan kiinnostanut se, mitä minulle kuuluu ja miten minä voin.

Luin hiljattain hienon sitaatin, mihin tämä kaikki kiteytyy minusta täydellisesti: "Vasta viimeiset vuodet olen ollut terapoimatta äitiäni. Terapoin häntä, jotta hän tulisi onnellisemmaksi ja terveemmäksi, jotta itse voisin saada häneltä sen jälkeen tarvitsemaani turvaa."

Varmaan jotain tällaista minullakin oli toiveena: saada vihdoinkin hyväksyntää ja rakkautta. Vihdoinkin vanhemman. Mutta eihän se apu sitä tuonut, ei sitä koskaan ole ollutkaan.