Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Tuntuu olevan varsin yleistä 40-50-luvulla syntyneiden vanhempien lapsilla. 

Parin traumatisoituneen ystävystyminen harvemmin onnistuu, koska eivät hekään jaksa loputtomiin toisen traumoja käsitellä, kun on ne omatkin. Hyvän lapsuuden kokeneet eivät oikeasti voi edes kuvitella mitä toinen on kokenut, joten eivät osaa eläytyä toisen kokemaan tai kykene auttamaan. 

Traumatisoitunut on pitkälle yksin jokaisessa tapauksessa ja joutuu joko nousemaan menneen yläpuolelle ihan omin voimin tai jää limboon ikiajaksi. 

Suoraa ystävyyden yrittämistä samanlaista kokeneen kanssa parempi lähtökohta on, mielestäni, hakea vertaisryhmästä tukea. Saa jakaa kokemaansa, ehkä hyviä neuvoja taas askeleen eteenpäin kohti normaalia ihmisyyttä ja sopivampina annoksina. Ystävyyskin voi löytyä, mutta ilman ns. ystävän velvollisuuksia ja muuta vast. tilanteeseen liittyvää painetta. 

Vertaisryhmiä voi perustaa anonyyminä nettiin ilmaiseksi ja livenäkin voi tapaamisia alkaa järjestää, jos on tarpeeksi osallistumishaluisia.

Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.

Vierailija kirjoitti:

Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.

Kollegoiden luettavana? Ei heillä ole oikeutta lukea tietojasi, vaikka siihen olisi tilaisuus. Tällaisesta jää järjestelmään merkinnät ja tuosta on oikeus antanut tuomioita.

Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.

Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.

Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu olevan varsin yleistä 40-50-luvulla syntyneiden vanhempien lapsilla. 

Parin traumatisoituneen ystävystyminen harvemmin onnistuu, koska eivät hekään jaksa loputtomiin toisen traumoja käsitellä, kun on ne omatkin. Hyvän lapsuuden kokeneet eivät oikeasti voi edes kuvitella mitä toinen on kokenut, joten eivät osaa eläytyä toisen kokemaan tai kykene auttamaan. 

Traumatisoitunut on pitkälle yksin jokaisessa tapauksessa ja joutuu joko nousemaan menneen yläpuolelle ihan omin voimin tai jää limboon ikiajaksi. 

Suoraa ystävyyden yrittämistä samanlaista kokeneen kanssa parempi lähtökohta on, mielestäni, hakea vertaisryhmästä tukea. Saa jakaa kokemaansa, ehkä hyviä neuvoja taas askeleen eteenpäin kohti normaalia ihmisyyttä ja sopivampina annoksina. Ystävyyskin voi löytyä, mutta ilman ns. ystävän velvollisuuksia ja muuta vast. tilanteeseen liittyvää painetta. 

Vertaisryhmiä voi perustaa anonyyminä nettiin ilmaiseksi ja livenäkin voi tapaamisia alkaa järjestää, jos on tarpeeksi osallistumishaluisia.

Sepä se, on vaikea jaksaa tukea toisia, jos omat asiat ovat ihan levällään. Vertaistukiryhmä voi toimia hyvin silloin, jos siellä on ihmisiä, jotka kykenevät näyttämään että eteenpäin on mahdollista edes jotenkin joltain osin päästä. Huonolla kokoonpanolla taas vertais"tuki" voi olla todella angistista rypemistä muidenkin ongelmissa ja pahentaa oloa entisestään. Siksi itse mieluummin käsittelen asioita terapeutin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.

Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.

Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.

Mitä ehdotat? Ei pelkkä terapia anna riittävästi korjaavia kokemuksia.

Käyttäjä27412 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.

Kollegoiden luettavana? Ei heillä ole oikeutta lukea tietojasi, vaikka siihen olisi tilaisuus. Tällaisesta jää järjestelmään merkinnät ja tuosta on oikeus antanut tuomioita.

Kuule, tiedän mistä puhun ja keinot on olemassa. Oman organisaation sisällä saa kollega ilman lokimerkkiä kaivettua tiedot - ja sitä myös tehdään.

T. Sote-lääkäri

Vierailija kirjoitti:

Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.

Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.

Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.

Niin, no mikä on ratkaisu tähän?

Vanhemmilla sisaruksilla oli masennusta, joten minä jäin sitten varjoon kun "pärjäsin". Koulussa taas ne pahimmat kiusaajat oli kavereita, ei niin fyysisesti mutta henkisesti. Nykyisin olen erakko enkä oikein jaksa välittää ihmissuhteista. Olenpahan onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.

Täältä? Tämähän on oiva paikka purkaa ja käsitellä tunnemöykkyjä anonyymisti, jos palstalle sattuu tulemaan samanhenkisiä. Itse olen saanut täältä paljon apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.

Täältä? Tämähän on oiva paikka purkaa ja käsitellä tunnemöykkyjä anonyymisti, jos palstalle sattuu tulemaan samanhenkisiä. Itse olen saanut täältä paljon apua.

Täällä vain tulee kiusaajat ja muut trollit vit tuilemaan, haukkumaan ja pätemään, tätä ei tapahdu oikeissa ohjaajan vetämissä ryhmissä ainakaan ilman seurauksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.

Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.

Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.

Niin, no mikä on ratkaisu tähän?

Tuohan oli vain hyväosaisen puolustelu sille, miksi hän ei kovia kokeneihin aikaansa tuhlaa. Kuulijan maailmankuva romahtaa, jos joutuu kuuntelemaan, että joku on joutunut pahoinpidellyksi jo lapsena. Mitä siitä millaisia vaikutuksia tällä kertojalle on ollut, ei se ole kuulijan mielestä hänen ongelmansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.

Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.

Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.

Niin, no mikä on ratkaisu tähän?

Tuohan oli vain hyväosaisen puolustelu sille, miksi hän ei kovia kokeneihin aikaansa tuhlaa. Kuulijan maailmankuva romahtaa, jos joutuu kuuntelemaan, että joku on joutunut pahoinpidellyksi jo lapsena. Mitä siitä millaisia vaikutuksia tällä kertojalle on ollut, ei se ole kuulijan mielestä hänen ongelmansa.

Onnelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä ja syrjivät niitä, jotka eivät tämän onnellisuuskuplan sisään ole päässeet. Mitäs kurjat eivät ymmärtäneet hankkia hyviä vanhempia itselleen. Olisivat toimineet paremmin, niin olisi kivoja juttuja kerrottavana, joita hetken jaksaisi kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.

Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.

Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.

Niin, no mikä on ratkaisu tähän?

Tuohan oli vain hyväosaisen puolustelu sille, miksi hän ei kovia kokeneihin aikaansa tuhlaa. Kuulijan maailmankuva romahtaa, jos joutuu kuuntelemaan, että joku on joutunut pahoinpidellyksi jo lapsena. Mitä siitä millaisia vaikutuksia tällä kertojalle on ollut, ei se ole kuulijan mielestä hänen ongelmansa.

Onnelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä ja syrjivät niitä, jotka eivät tämän onnellisuuskuplan sisään ole päässeet. Mitäs kurjat eivät ymmärtäneet hankkia hyviä vanhempia itselleen. Olisivat toimineet paremmin, niin olisi kivoja juttuja kerrottavana, joita hetken jaksaisi kuunnella.

Jep, onnellinen ihminen ei todellakaan ole automaattisesti empaattinen, hyväntahtoinen tai hyvä ihminen, hän on vain onnellinen. Voivat olla myös maailmankuvaltaan mustavalkoisia, eli tähänkin vastataan "no aijjaa pitäskö mun kuunnella teidän kurjaa lapsuuttanne aamusta iltaan vai mitä häh???"

(Ei, sanoin vain että hyvä lapsuus ei tee ihmistä automaattisesti hyväksi ihmiseksi, vaikka tekisikin onnelliseksi)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon miettinyt toimisiko se että tällä tavalla lapsuudessa vaille jääneet ihmiset ystävystyisivät keskenään. Jos kumpaakaan ei silloin niin ahdistaisi että ollaan hieman "läheisriippuvaisia" toisista, vaan jos se tukisi hyvällä tavalla molempien olemista? Totta kai jokaisella ihmisellä omat rajat ovat ja niitä pitää kunnioittaa ja ne pitäisi osata ystävällisesti ja kohteliaasti ilmaista toiselle, koska toisten ajatuksia on vaikea lukea, jos he eivät niistä puhu ääneen.

Parisuhteessa...niin. On miehiä jotka sietävät ihan hyvin naisen läheisyyspyrkimyksiä, kokemukseni mukaan. Ja toisaalta mulla ainakin ahdistus vähenee jos tiedän että saan olla tarvitseva. Se tieto vähentää sitä mun takertuvaa käyttäytymistä.

ap

Olisi mahtava idea jos samanlaisen taustan omaavat ystävystyisi. Hyvien perheen lasten kanssa se ei onnistu, ovat niin enpatiakyvyttömiä ja ylemmyydentuntoisia ja kuvittelevat että kun heillä on hyvä lapsuus, muillakin on ollut, ja jos joku ”kitisee” lapsuudestaan on vaan itse vaikea ja paha lapsi.

En tiedä vaan miten tällaisia ystäviä löytää. Laitanko ilmoituksen lehteen ”hei kaikki lapsena hakatut ja narsistin nöyryyttämät, soittakaa!”. Vähän epäilen että kukaan ei ottaisi yhteyttä :)

Pakko kyllä kommentoida tähän ettei tuo aina pidä paikkaansa. Olen itse "hyvästä" perheestä. En rikkaasta, mutta ihan tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä, jossa oli rakastavat vanhemmat.

Paras ystäväni puolestaan tulee perheestä jossa taustalla seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja runsasta päihteiden käyttöä, joista avautui vasta vanhempana. Ystäväni saattoi olla meillä monta yötä putkeen kun ei halunnut/uskaltanut mennä kotiin. Äitini onneksi ei ikinä tätä ystävääni ajanut pois tai edes enempiä kysellyt, hän oli tervetullut ruokapöytäänkin lähes aina.

Ystävyys on jatkunut jo 21-vuotta ja ollut meille molemmille tärkeä voimavara elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.

Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.

Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.

Niin, no mikä on ratkaisu tähän?

Tuohan oli vain hyväosaisen puolustelu sille, miksi hän ei kovia kokeneihin aikaansa tuhlaa. Kuulijan maailmankuva romahtaa, jos joutuu kuuntelemaan, että joku on joutunut pahoinpidellyksi jo lapsena. Mitä siitä millaisia vaikutuksia tällä kertojalle on ollut, ei se ole kuulijan mielestä hänen ongelmansa.

Onnelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä ja syrjivät niitä, jotka eivät tämän onnellisuuskuplan sisään ole päässeet. Mitäs kurjat eivät ymmärtäneet hankkia hyviä vanhempia itselleen. Olisivat toimineet paremmin, niin olisi kivoja juttuja kerrottavana, joita hetken jaksaisi kuunnella.

Jep, onnellinen ihminen ei todellakaan ole automaattisesti empaattinen, hyväntahtoinen tai hyvä ihminen, hän on vain onnellinen. Voivat olla myös maailmankuvaltaan mustavalkoisia, eli tähänkin vastataan "no aijjaa pitäskö mun kuunnella teidän kurjaa lapsuuttanne aamusta iltaan vai mitä häh???"

(Ei, sanoin vain että hyvä lapsuus ei tee ihmistä automaattisesti hyväksi ihmiseksi, vaikka tekisikin onnelliseksi)

Ihan käsittämätöntä, että tällaisissa vuorovaikutustilanteissa hyvän lapsuuden kokenut on oikeutettu vapaasti puhumaan mitä tahansa lapsuudestaan ja kovia kokeneen pitäisi taas ymmärtää se, että jos hän sanoo kokemuksistaan jotain, niin se on ihan pätevä syy jättää hänet kuin nalli kalliolle. Ikään kuin väkivaltaiset vanhemmat eivät jo sinällään olisi raskas taakka kannettavaksi, saati että kokemuksistaan ei edes saisi hyljeksinnän takia puhua muuten kuin kaunistellen historiaansa voimakkaasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.

Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.

Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.

Niin, no mikä on ratkaisu tähän?

Tuohan oli vain hyväosaisen puolustelu sille, miksi hän ei kovia kokeneihin aikaansa tuhlaa. Kuulijan maailmankuva romahtaa, jos joutuu kuuntelemaan, että joku on joutunut pahoinpidellyksi jo lapsena. Mitä siitä millaisia vaikutuksia tällä kertojalle on ollut, ei se ole kuulijan mielestä hänen ongelmansa.

Onnelliset ihmiset ovat itsekeskeisiä ja syrjivät niitä, jotka eivät tämän onnellisuuskuplan sisään ole päässeet. Mitäs kurjat eivät ymmärtäneet hankkia hyviä vanhempia itselleen. Olisivat toimineet paremmin, niin olisi kivoja juttuja kerrottavana, joita hetken jaksaisi kuunnella.

Jep, onnellinen ihminen ei todellakaan ole automaattisesti empaattinen, hyväntahtoinen tai hyvä ihminen, hän on vain onnellinen. Voivat olla myös maailmankuvaltaan mustavalkoisia, eli tähänkin vastataan "no aijjaa pitäskö mun kuunnella teidän kurjaa lapsuuttanne aamusta iltaan vai mitä häh???"

(Ei, sanoin vain että hyvä lapsuus ei tee ihmistä automaattisesti hyväksi ihmiseksi, vaikka tekisikin onnelliseksi)

Ihan käsittämätöntä, että tällaisissa vuorovaikutustilanteissa hyvän lapsuuden kokenut on oikeutettu vapaasti puhumaan mitä tahansa lapsuudestaan ja kovia kokeneen pitäisi taas ymmärtää se, että jos hän sanoo kokemuksistaan jotain, niin se on ihan pätevä syy jättää hänet kuin nalli kalliolle. Ikään kuin väkivaltaiset vanhemmat eivät jo sinällään olisi raskas taakka kannettavaksi, saati että kokemuksistaan ei edes saisi hyljeksinnän takia puhua muuten kuin kaunistellen historiaansa voimakkaasti.

Kuitenkin ilman näitä kokemuksia kumpikin voisi olla hyvin erilainen ihminen. Tämän takia menneisyydestä olisi hyvä puhua avoimesti, jotta ihmiset oppisivat paremmin ymmärtämään toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä27412 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä vertaistukea löytäisi? Ja anonyymisti. Olen julkisessa virassa, korkeahkossa asemassa ja kaupungissani tunnettu (hirveä väkivaltalapsuus antoi minulle sinnikkyyttä ja tahtoa, ja sen takia koulutin itseni pitkälle ja etenin urallani, vaikken mitään tukea saanut kotoa). Mulle olis todella iso kynnys ”menettää kasvot” jos menisin vaikka johonkin julkiseen narsistien tuki -ryhmään. Tän takia en voi olla terapiassakaan ainakaan julkisella, kaikki tiedot olis potilastiedoissa sen jälkeen kollegoiden luettavana.

Kollegoiden luettavana? Ei heillä ole oikeutta lukea tietojasi, vaikka siihen olisi tilaisuus. Tällaisesta jää järjestelmään merkinnät ja tuosta on oikeus antanut tuomioita.

Kuule, tiedän mistä puhun ja keinot on olemassa. Oman organisaation sisällä saa kollega ilman lokimerkkiä kaivettua tiedot - ja sitä myös tehdään.

T. Sote-lääkäri

Onneksi en työskentele tuolla alalla. Mutta eikö lääkärin tulotasolla ole mahdollisuus käyttää myös yksityisiä palveluita tähän?

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aamun yhyy.

Onneksi voi lapsuudesta huolimatta valita myös hyvän puolison.

Minä yritin, mutta lapsuuden takia minulla ei ollut valmiuksia tunnistaa mikä on normaalia käytöstä ja mikä ei. Puoliso oli monessa suhteessa hyvin ihana, mutta suhteemme loppu ei: hän teki itsemurhan.

Tämä ettei ole valmiuksia tunnistaa mikä on normaalia käytöstä. Minä esim olin lapsuudessani sisäistänyt täydellisesti sen että olen vastuussa läheiseni mielialasta ja tunteista joten elimme valitsemani miehen kanssa 10 ensimmäistä vuotta täydessä yhteisymmärryksessä siitä että kaikki vastuu ja kaikki syy ongelmiin on vain ja ainoastaan minussa. Kun tapasimme, tunsin kuin olisimme aina tunteneet, oli "helppo" olla. Ja miksipä ei olisikaan tuttu ollut helppoa, kun solahdin suoraan lapsuuden kuvioon. Tosin olin koko sen 10 vuotta masentunut, ja kun tajusin viimein kuvion, mulla loppui masennus ja meillä kummallakin alkoi ollin oppivuodet. Kovin pitkälle ei ole vielä päästy, vaikkakin niin paljon eteenpäin että minulla on oma tahto eikä enää masennusta ja mies tajuaa edes jotain. T. Siikamiehen vaimo