Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Kyl mä sen ymmärsin jo lapsena ja yritin peitellä sitä. Usein oltiin kavereiden luona, mutta sekin oli vaikeaa, koska no, kaikki oli vaikeaa. Pyytäminen, neuvottelu ja omien tarpeiden esille tuonti. Vältin näitä. Olin kuin lemmikki. Sellainen jota ruokitaan ja tarpeet hoidetaan useimmiten ehkä, välillä laiminlyöden. Pysy poissa jaloista. Lapsena olisi pitänyt pysyä, eikä kasvaa. Eli pidettiin kuin lemmikkinä. Saavutukset oli tavallaan kierosti heidän saavutuksiaan. Niin kuin lemminkin kohdallakin. Kommunikointi, sitähän meillä ei ollut. Alkoholismia oli. Kerran meidät jätettiin heitteille. Tai no, sähköt oli poikki lapsuudessakin muutaman kerran ja yökylässä olin välillä tutuilla. Mut tuon yhden kerran muistan.
Herranjumala kun mietin sitä. Välillä mietin. Lapsuuttani. Toinen vanhempi poissa. Teini-elämäkin, josta sitten lähdin omilleni niin pian kuin mahdollista ja kokosin hiljalleen oman elämäni. Jossain vaiheessa, siinä vaiheessa kun perustin oman perheen, lakkasin katsomasta taakseni. Kaikki hyvä mitä elämässäni on. En halunnut kontaminoida sitä.
Niin moni asia on nyt omien lasten suhteen eri. Aivan eri elämät. En aina osaa ja välillä riehun ja raivoan, okei aika usein, olen äkkipikainen luonne, mutta silti. Niistä keskustellaan ja paljon muustakin. Opetan ja kerron ja selitän. Sanon pyyntöihin usein joo, enkä periaatteesta ei. Otan pienet asiat tärkeinä ja vakavissani, koska no, lasten elämässä pienetkin jutut ovat yhtä merkittäviä kuin aikuisten isot. Huolehdin koulujutut ja vanhempainillat. Ei liian pieniä kenkiä. Ikinä. Ennakoin vaatehankintoja ja talvivarusteet kunnollisia. Harrastuksiakin on ollut. Ei he osaa tätä mitenkään arvostaa, kun eivät muusta tiedä, mutta ei heidän tarvitsekaan. Minä arvostan senkin edestä, että näen tavallaan lähietäisyydeltä toisenlaisen lapsuuden. Sellaisen, jossa perhe on perhe ja jokainen sallitaan ja jokaista tarvitaan. Ovat sellaisia kuin ovat.
Tavallaan varmaan peittelen edelleen. Siis taustaani. Että millaisista oloista ponnistin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opiskeluaikoina kaverit joskus puhuivat siitä, miten valehtelu on heille ihan ehdoton ei, että ihmissuhde menee poikki valehtelijan kanssa. Minulle ei lapsuuden kodissa koskaan sanottu, että ei saa valehdella. En vieläkään osaa pitää sitä niin pahana asiana, vaikka pyrinkin pysymään totuudessa. Minulle ei kuitenkaan ole edelleenkään mikään ongelma valehdella, kunhan mitään isoa valetta en kerro.
Meillä ei koskaan tarvinnut pyytää mitään anteeksi. Sen taidon opin koulussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
pidin perhettämme normaalin hulluna. meillä oli hulluutta ihan lääkärin papereita ja äidin hoitojaksoja myöten, mutta lapsena koin ihan turvallisen ja rakastavan kodin. ei ollut alkoa eikä väkivaltaa. en muista siitä paljoakaan, en toisaalta hyvää mutten pahaakaan. äitini oli usein psykoosissa, mitä kukaan ei selittänyt minulle, ja siitä on jäänyt ehkä traumoja, koska hän vain makasi sängyssä ja nukkui päivät ja oli sekava ilman lääkitystä pikkutytölle. ollessaan paremmassa kunnossa hän yritti olla kotiäiti, teki ruokaa ja siivosi ja yritti rakastaa minua. isä oli oikeasti vetovastuussa isosta kuviosta koska äidin voimavarat eivät kerta kaikkiaan riittäneet kuin minimaaliseen. kuitenkin tunnen etteivät he tehneet mitään "pahaa" minulle. kaikki yrittivät parhaansa lasta myöten. vietin paljon aikaa jo pienestä pitäen ulkona kavereiden kanssa ja tietenkin koulussa ja harrasteissa tai kavereiden kotona. kaikki oli ihan ok kunnes vanhemmille tuli avioero.
silloin muistelen miettineeni etten pysty elämään yksin kummankaan kanssa. äiti on aivan liian hullu ja joudun huostaan puolen vuoden sisällä. isä ei myöskään tuntunut turvalliselta vaihtoehdolta, mutta kun kysyttiin mielipidettä valitsin isän. lapsi ei kavalla vanhempaansa siinä iässä. hyvin ikävää, että jouduin elämään melkein 10vuotta isäni kanssa, joka sairastui psyykkisesti. minusta tuntuu että olen nähnyt hulluuden saralla kaiken. se on ollut raskas taakka kantaa, onneksi olen löytänyt kanavia jakaa taakka toisten kanssa. yksin en olisi kestänyt taustaani
Niin surullista... Ilman väkivaltaa ja alkoakin voi tosiaan olla vaikeaa.
Niin, kai se toisen lukemana vaikuttaa surulliselta tarinalta. onhan se sitä.
Lapsuudessani oli kuitenkin myös monia hyviä ja jopa onnellisia hetkiä. Isäni oli ennen sairastumistaan oikein hyvä ja turvallinen isä, suorastaan aivan loistava kun ajattelee mihin kuntoon hän myöhemmin meni. Olen hyvin kiitollinen siitä, että hän jaksoi olla hyvä isä pienelle tyttärelleen. Äidilläkin oli hyvät hetkensä.
Suht onnellinen ja hyvä lapsuus on monelta osin pelastanut minut.
Toivottavasti kaikilla on ollut myös edes pieniä hyviäkin hetkiä vaikka kokonaisuus on monella ollut liian rankka lapsuudessaan ja nuoruudessa.
Eipä ne pienet hyvät hetket mitään auta.
Olen valitettavasti samaa mieltä. Niiden pienten hyvien hetkien takia on paljon vaikeampaa suhtautua vanhempiinsa. Erehtyy helposti ajattelemaan, että eihän se nyt niin pahaa ollut, kun oli niitä hyviäkin hetkiä. Silloin on paljon vaikeampaa päästää irti ja vetää omat rajansa. Olisi niin paljon helpompaa, kun voisi vaan todeta, että heissä ei ole mitään hyvää.
Siinä piileekin suurin ansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa koominen uhriutumisketju. Ei ihme, että mt-palveluista on pulaa, kun joka pikkuasia traumatisoi kansan loppuiäksi. Ei taida olla juuri elämää näillä "traumatisoituneilla", kun elämän sisältö on vanhojen ruotiminen. Eteenpäin on elävän mieli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsuuskodissani vanhemmillamme oli erittäin huonot välit. Viina ei ollut syynä vaan muut syyt. Isä ja
äiti eivät olleet puheväleissä, nukkuivatkin eri huoneissa ja jos puhuivatkin toisilleen, niin riidellen.
Me lapset olimme ukkosenjohdattimina välissä. Sisareni oli uhmakkaampi ja hänellä on myös aikuisiällä
mielenterveysongelmia.
Kotimme oli hyvin tunneköyhä eikä vanhemmilla yleensäkään ollut kummoisia kasvatustaitoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menin väliin kun känninen isä hakkasi ja haukkui äitiä makuuhuoneessa ovi kiinni . Minä, pieni tyttö tuli pelastamaan äidin. Sen jälkeen olin viimeistään isälleni se vihollislapsi. Traumat jäi. Äiti on kuollut ja narsisti elää edelleen. Mikäs pahan tappaisi. Läheiset kärsii ja kuolee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin ehkä viiden, isä oli kännissä ja äiti pakeni vessan ikkunasta pihalle hankeen. Menin hänen perässä, ja mentiin naapurin oven taakse pyytämään, että hän ottaisi meidät yöksi.
Uusioperheessä kasvoin; äiti kävi leipäjonoissa ja isäpuoli myyntityössä. Ihan järkyttävää...
toivon ettei kukaan joudu kokemaan vastaavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Menin väliin kun känninen isä hakkasi ja haukkui äitiä makuuhuoneessa ovi kiinni . Minä, pieni tyttö tuli pelastamaan äidin. Sen jälkeen olin viimeistään isälleni se vihollislapsi. Traumat jäi. Äiti on kuollut ja narsisti elää edelleen. Mikäs pahan tappaisi. Läheiset kärsii ja kuolee.
Mutta kuka olisi pelastanut sinut äidiltä?
Vierailija kirjoitti:
Olin ehkä viiden, isä oli kännissä ja äiti pakeni vessan ikkunasta pihalle hankeen. Menin hänen perässä, ja mentiin naapurin oven taakse pyytämään, että hän ottaisi meidät yöksi.
Joskus pahat äidit saavat isät juomaan...
Mikä sai mut tajuamaan?
En edes tajunnut, kaikki oli niin kaameaa. Yritin vain selviytyä ja tulla toimeen.
Lähdin kotoa heti ysin jäljeen omilleen sekä löysin miehen jonka kanssa perustettiin perhe. Lapset kasvoivat. Pidin huolen pienistä asioista, kuten joku jo kirjoittikin aiemmin, harrastukset, lelut, vaatteet, ruokaa joka päivä. Läsnäolo ja yhdessä tekeminen. Arvostus ja kannustus.
Neljänkympin kriisissä ns. pään nollaus ja avioero. Tajusin oman traumalapsuuden ja että olin ottanut huonon miehen. Lapsista tuli kuin ihmeen kaupalla onnistujia, töissä ja omat kodit.
Oli järkytys huomata etten osaa puhua. Raivoan ja patoan asioita. Yritän miellyttää kaikkia. Rakastan rauhaa enkä halua pahaa kenellekkään, olen kynnysmatto, johon jalat pyyhitään. Ja sitten kun poksahdan, olen - kauhea.
Että luottaisin ihmiseen? Noup, ei käy.
Monet puolitutut ihmiset ympärilläni kehoittavat "ottamaan ukon" "menet nyt vaan sinne tinderiin koska noin hyvä nainen menee hukkaan" Hah, voikun tietäisivät. Kaipa se on se kynnysmatto-ominaisuus joka hämää.
Kuka olen? Mikä minusta tulee isona? En tiedä.
Lapsiin on luontevat välit, tuen heitä mitä ikinä saavatkaan päähän. Onneksi eivät tiedä mistä olen noussut.
Vierailija kirjoitti:
Mikä sai mut tajuamaan?
En edes tajunnut, kaikki oli niin kaameaa. Yritin vain selviytyä ja tulla toimeen.
Lähdin kotoa heti ysin jäljeen omilleen sekä löysin miehen jonka kanssa perustettiin perhe. Lapset kasvoivat. Pidin huolen pienistä asioista, kuten joku jo kirjoittikin aiemmin, harrastukset, lelut, vaatteet, ruokaa joka päivä. Läsnäolo ja yhdessä tekeminen. Arvostus ja kannustus.Neljänkympin kriisissä ns. pään nollaus ja avioero. Tajusin oman traumalapsuuden ja että olin ottanut huonon miehen. Lapsista tuli kuin ihmeen kaupalla onnistujia, töissä ja omat kodit.
Oli järkytys huomata etten osaa puhua. Raivoan ja patoan asioita. Yritän miellyttää kaikkia. Rakastan rauhaa enkä halua pahaa kenellekkään, olen kynnysmatto, johon jalat pyyhitään. Ja sitten kun poksahdan, olen - kauhea.
Että luottaisin ihmiseen? Noup, ei käy.
Monet puolitutut ihmiset ympärilläni kehoittavat "ottamaan ukon" "menet nyt vaan sinne tinderiin koska noin hyvä nainen menee hukkaan" Hah, voikun tietäisivät. Kaipa se on se kynnysmatto-ominaisuus joka hämää.Kuka olen? Mikä minusta tulee isona? En tiedä.
Lapsiin on luontevat välit, tuen heitä mitä ikinä saavatkaan päähän. Onneksi eivät tiedä mistä olen noussut.
Olen tapaillut kaltaistasi ihmistä. Monet asiat kuulostavat tutuilta. Jatkuvaa omien tarpeiden patoamista ja räjähtelyä. Lapsuuden käsittelemättömät traumat estävät luottamasta ihmiseen. Ei uskonut, että oikeasti olen hänelle hyvä, saa kertoa tarpeistaan ja on hyväksyttävä sellaisena kuin on.
Ei kestänyt turvallisuutta ja rakkautta, jotka hänelle annoin. Ei osannut ottaa niitä vastaan. Jätti minut.
Voimia sinulle!
Vierailija kirjoitti:
Onpa koominen uhriutumisketju. Ei ihme, että mt-palveluista on pulaa, kun joka pikkuasia traumatisoi kansan loppuiäksi. Ei taida olla juuri elämää näillä "traumatisoituneilla", kun elämän sisältö on vanhojen ruotiminen. Eteenpäin on elävän mieli.
Voi kiesus mitä just luin.
Ilmeisesti kirjoittajalla ei taida itsellä olla riittävää ymmärrystä siitä että jos tänne kirjoittaa yhden jutun haasteellisesta lapsuudestaan /nuoruudestaan niin se ei tarkoita että kirjoittaja on automaattisesti mt ongelmainen reppana jolla ei ole muuta elämää kun ruotia menneitä.
Mietippä montako minuuttia /henkilö (kirjoitus) elämästä menee kun palstalle kirjoittaa oman tarinansa.
Kannattas sinunkin ehkä avautua jollekin palstalle tai vaikka ammatti auttajalle tuosta sinun muiden ihmisten tekemisten arvostelun ja väheksymisen tarpeesta.
Aika varhaisessa vaiheessa 70 luvulla tiesin. Ei siinä mitään lamppua syttynyt. Vaan olihan se yleisesti tiedossa, että yksinhuoltaja lapsineen on alintakastia.
Lisäksi meidän äiti myös alistui siihen rooliin. Otti kaiken p*skan vastaan ja antoi naapurin muijan pentuineen kiusata muakin. ns. ei välittänyt.
Sitten löysi miehen, joka oli halukas pitämään meistä huolta.. sitten tulikin viina ja väkivalta kuvioihin.