Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Olin masentunut yläasteen lopun ja lukion. Parikymppisenä pääsin terapiaan ja silloin muistan kertoneeni että minulla oli ihan hyvä ja tavallinen lapsuus. Terapia auttoi masennuksen selättämiseen ja joitain vuosia meni ihan hyvin.

Noin 25v aloin miettimään että ehkä kaikki asiat eivät olleetkaan ihan tavallisesti lapsuudessani. Sain lapsia kolmekymppisenä ja raskas vauva-aika sai masennuksen oireet palaamaan, mutta pääsin terapiaan taas. Psykologi saikin mut näkemään että masennusta ei ehkä oikeastaan ollutkaan vaan minulla olikin voimakasta, yleistynyttä ahdistusta. Ja kun hänen kanssaan alettiin puimaan lapsuuttani niin aloin romahdella. Tuli käänteentekeviä näkökulmia joita en ole edes uskaltanut ennen ajatella.

Toiseen, vahingolliseen vanhempaani välit menivät lopullisesti kun hän ei ollut halukas käymään asioita läpi vaan syytti edelleen vain minua. Nyt syyttää minua siitä ettei olla väleissä mutta se ei haittaa. Osaan nykyään pitää rajani ja laitan itseni terveellä tavalla muiden edelle. Oloni on paljon parempi ja ahdistus on vähentynyt huomattavasti.

Nykyään lähinnä mietin että jos jo silloin parikymppisenä terapiassa olisi käsitelty lapsuuttani niin olisiko ollut helpommat vuodet nuorena aikuisena, menikö nyt 10v hukkaan. Mutta ehkä en silloin ollut valmis vielä edes itselleni myöntämään niitä.

Vierailija kirjoitti:

Olin masentunut yläasteen lopun ja lukion. Parikymppisenä pääsin terapiaan ja silloin muistan kertoneeni että minulla oli ihan hyvä ja tavallinen lapsuus. Terapia auttoi masennuksen selättämiseen ja joitain vuosia meni ihan hyvin.

....

Nykyään lähinnä mietin että jos jo silloin parikymppisenä terapiassa olisi käsitelty lapsuuttani niin olisiko ollut helpommat vuodet nuorena aikuisena, menikö nyt 10v hukkaan. Mutta ehkä en silloin ollut valmis vielä edes itselleni myöntämään niitä.

Mulla masennus alkoi oireilemaan jo lapsena ja säännöllisiä masennus ja ahdistuskausia oli joka vuosi. Kolmekymppisenä romahdin ja pääsin terapiaan. Olin sitä ennen käynyt muutamaan eri otteeseen juttelemassa psykiatrin tai psykologin kanssa. Kaikille sanoin, että minulla oli onnellinen lapsuus. Tuon romahduksen jälkeisessä terapiassa käsiteltiin lapsuutta jonkin verran, mutta pidin edelleen kiinni siitä miten hyvä lapsuus mulla oli. Väkivalta tuli esiin keskusteluissa, mutta terapeutin kanssa työstettiin sitä tyyliin ajatuksella "parhaansa varmasti yrittivät". Kaikkea väkivaltaa en tuonut esiin, koska en kyennyt. Osa on niin hajanaisina muistoina mielessä etten osaa niitä edes kuvata, vaikka tiedän jotenkin kehollisesti mitä tapahtui.

Nyt vasta usea vuosi edellisen terapian (3v.) loputtua löysin moninaiselle oireilulleni nimen: Komplisoitunut kiintymyssuhdetrauma. Olen vihdoin oikealla hoitopolulla ja jos en kuntoudu työkykyiseksi niin toivottavasti voi silti elää vielä hyvää elämää.

Heti kun huomasin että kavereiden perheissä oikeasti välitetään toisistaan. Kun kaverit itki äitiään jos niihin sattui, minä vain purin hammasta ja yritin olla mahdollisimman hiljaa ja vetämättä huomiota itseeni.

Meillä nimittäin sattoi nopeasti sattua enemmän jos itki. Tai oli tiellä, näkyvillä, kuului tai ärsytti muuten. Viinalla läträämistä ei sopinut häiritä, eikä krapulaista. Ihan perustarpeet jätettiin huomiotta, enkä pysty vieläkään huomioimaan itseäni riittävästi. Oon ajanu kroppani loppuun ja mieleni burn outiin moneen otteeseen. Syyllisyydentunto on vahva.

Kävin lukemassa AAL.Fi sivulla tämän listan:

https://www.aal.fi/perusteet/pyykkilista/

Ja sit tajusin et se et mulla ei aina mene niin hyvin liittyyki mun lapsuuteen ja asioihin jotka siellä oli sairaita. Aloin käymään noissa vertaisryhmissä ja elämä muuttu täysin. Kannattaa antaa mahdollisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Dino kirjoitti:

Mulla sydäntä riipii lukea näitä ihmisten tarinoita kurjista kotioloista. Mua on aina koskettanut tosi syvältä kaikki lapsiin kohdistuva pahuus. Yleensä ihan oksettaa varsinkin kun kuulee hakkaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Niin väärin! Toivon että saisitte kaikki apua. Tuntuu käsittämättömältä se pahuus mihin ihminen voi kyetä. Voimia kaikille vääryyttä kohdanneille. Itsellä on aina ollut joku semmoinen ajatus elämästä että sen on pakko olla niin että paha saa lopulta palkkansa jonkun korkeamman voiman taholta. Niin kuin saduissa aina hyvä voittaa lopulta pahan.

Omakaan lapsuus ja nuoruus ei ollut aina turvallista ja siitä on jäänyt ongelmia jotka näkyvät vieläkin. En kuitenkaan ole kokenut niin pahoja asioita kuin moni täällä. Meidän kotona ongelmat alkoivat kun yhdelle sisaruksista(vanhin) tuli mielenterveysongelmia. Siitä alkoi kotona lähes jokapäiväinen huuto ja riitely sekä varpaillaan olo että milloin taas alkaa. Kotiin ei halunnut juurikaan tuoda kavereita. Pelkäsin myös tätä mieleltään sairasta veljeäni. Kotona oli ahdistavaa tuo "virtahepo" olohuoneessa. Aina seurattiin hänen ilmeitä ja olemusta että mistä tänään tuulee, alkaako kohta riehuminen. Vanhemmat yritti parhaansa mutta eivät saaneet tilannetta paremmaksi. Onneksi vanhemmat itse terveitä ja sen ansiosta varmaan ollaan sisarusten kanssa edes jotenkin pärjätty elämässä. Mutta kaikki voimat meni vanhemmila tämän yhden lapsen kanssa ja muut jäivät aika lailla vaille huomiota. Toki mietin että mitä virheitä vanhemmat on tämän sairastuneen kanssa tehneet että hänestä tuli niin hullu. Ja muistankin jotain asioita joilla voi ollaa osuutta asiaan. Ja tällä sairastuneella tuntui olevan kova viha äitiä kohtaan. Äitiin hän kohdistu pahimman raivonsa.

Kuten muutama muukin täällä olen tuntenut voimakasta vihaa. Olen itse sitä käsitellyt niin että annan vihan tulla päälle ja mielikuvissani hakkaan hänet. Kuulostaa ehkä rajulta mutta minusta tunne laimenee vasta kun sen uskaltaa tuntea. Olen myös itku kurkussa hakannut nyrkkeilysäkkiä kuvitellen hakkaavani tämän ihmisen joka on meille kärsimystä aiheuttanut. Itsellä tämä on laimentanut vihan tunteita. Jäljelle on jäänyt sääli. Koska pakostihan tällä sairaalla on ollut huono olo itselläänkin.

Pidän hieman outona, että vihasi kohdistuu uhriin.

Eihän tässä viha kohdistu mitenkään uhriin, vaan siihen perheenjäseneen jonka vuoksi kaikki ovat saaneet kärsiä.

Korostin lainauksessa kohdan, josta minulle piirtyi hutera mielikuva sinusta vihaamassa äitiäsi. Kahta viimeistä lausetta lukiessani yllätyin, koska puhuit jälleen "sairastuneesta" mutta aiemmin olit tarkoittanut sillä veljeäsi, et äitiäsi. Vedin johtopäätöksen, että vihaat veljeäsi. Oletanko oikein?

Entä jos veljesi on uhri? Sikäli kun on mielekästä tehdä koko jakoa syyllinen-uhri...

Vierailija kirjoitti:

Vaikka mielenterveysongelmille ei itse voi mitään, täytyy empatiaa riittää myös läheisille joiden elämään sairaus vaikuttaa valtavasti. Heillä on oikeus tuntea vihaa ja katkeruutta asian johdosta.

Mielestäni on turha ajatella, että veljelläsi olisi lapsena ollut velvollisuus tukahduttaa pahaaoloaan läheistensä hyvinvoinnin vuoksi. Miten hän olisi siihen "sairaana" pystynyt? Ja yksinkö hän huusi? Ehkä tilanne vaikeutui, kun veljesi tunsi tulevansa torjutuksi ja katkeroitui. Ehkä hän ei halunnut hakea apua, koska ajatteli ettei kukaan kotona pidä hänestä, vaan ajattelee: mene korjauttamaan SINUN vikasi (meissä ei ole mitään vikaa), äläkä vaivaa meitä enempää! Oliko vanhempiesi ja veljesi välillä kostokierre? Ehkä veljesi koki vanhempasi paitsi vastuuttomiksi, myös pahoiksi, ja kosti takaisin avunhakemiseen painostamisen...  Jäikö sinun rooliksesi avustaa vanhempiasi kostamisessa, vihaamalla heidän kanssaan? Siinä tapauksessa, olisit elänyt sodan keskellä.

Ei ole veljesi syytä, että vanhempasi eivät kyenneet jakamaan huomiotaan, ainakaan rakentavasti.

Eikä ole varmaankaan vanhempiesi syytä, elleivät he tienneet, miten käsitellä traumatisoitunutta (psyykkisesti/fyysisesti/perinnöllisesti) katkeraa/vaativaa ihmistä. Nämä on äärimmäisen vaikeita asioita, joille on helposti puolisokea, kun ne koskee itseä tai läheisiä. Ulkopuolisena en kuitenkaan näe tässä mitään aihetta "oikeuteen tuntea vihaa ja katkeruutta". Asiat vain on, mitä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Dino kirjoitti:

Mulla sydäntä riipii lukea näitä ihmisten tarinoita kurjista kotioloista. Mua on aina koskettanut tosi syvältä kaikki lapsiin kohdistuva pahuus. Yleensä ihan oksettaa varsinkin kun kuulee hakkaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Niin väärin! Toivon että saisitte kaikki apua. Tuntuu käsittämättömältä se pahuus mihin ihminen voi kyetä. Voimia kaikille vääryyttä kohdanneille. Itsellä on aina ollut joku semmoinen ajatus elämästä että sen on pakko olla niin että paha saa lopulta palkkansa jonkun korkeamman voiman taholta. Niin kuin saduissa aina hyvä voittaa lopulta pahan.

Omakaan lapsuus ja nuoruus ei ollut aina turvallista ja siitä on jäänyt ongelmia jotka näkyvät vieläkin. En kuitenkaan ole kokenut niin pahoja asioita kuin moni täällä. Meidän kotona ongelmat alkoivat kun yhdelle sisaruksista(vanhin) tuli mielenterveysongelmia. Siitä alkoi kotona lähes jokapäiväinen huuto ja riitely sekä varpaillaan olo että milloin taas alkaa. Kotiin ei halunnut juurikaan tuoda kavereita. Pelkäsin myös tätä mieleltään sairasta veljeäni. Kotona oli ahdistavaa tuo "virtahepo" olohuoneessa. Aina seurattiin hänen ilmeitä ja olemusta että mistä tänään tuulee, alkaako kohta riehuminen. Vanhemmat yritti parhaansa mutta eivät saaneet tilannetta paremmaksi. Onneksi vanhemmat itse terveitä ja sen ansiosta varmaan ollaan sisarusten kanssa edes jotenkin pärjätty elämässä. Mutta kaikki voimat meni vanhemmila tämän yhden lapsen kanssa ja muut jäivät aika lailla vaille huomiota. Toki mietin että mitä virheitä vanhemmat on tämän sairastuneen kanssa tehneet että hänestä tuli niin hullu. Ja muistankin jotain asioita joilla voi ollaa osuutta asiaan. Ja tällä sairastuneella tuntui olevan kova viha äitiä kohtaan. Äitiin hän kohdistu pahimman raivonsa.

Kuten muutama muukin täällä olen tuntenut voimakasta vihaa. Olen itse sitä käsitellyt niin että annan vihan tulla päälle ja mielikuvissani hakkaan hänet. Kuulostaa ehkä rajulta mutta minusta tunne laimenee vasta kun sen uskaltaa tuntea. Olen myös itku kurkussa hakannut nyrkkeilysäkkiä kuvitellen hakkaavani tämän ihmisen joka on meille kärsimystä aiheuttanut. Itsellä tämä on laimentanut vihan tunteita. Jäljelle on jäänyt sääli. Koska pakostihan tällä sairaalla on ollut huono olo itselläänkin.

Pidän hieman outona, että vihasi kohdistuu uhriin.

Eihän tässä viha kohdistu mitenkään uhriin, vaan siihen perheenjäseneen jonka vuoksi kaikki ovat saaneet kärsiä.

Korostin lainauksessa kohdan, josta minulle piirtyi hutera mielikuva sinusta vihaamassa äitiäsi. Kahta viimeistä lausetta lukiessani yllätyin, koska puhuit jälleen "sairastuneesta" mutta aiemmin olit tarkoittanut sillä veljeäsi, et äitiäsi. Vedin johtopäätöksen, että vihaat veljeäsi. Oletanko oikein?

Entä jos veljesi on uhri? Sikäli kun on mielekästä tehdä koko jakoa syyllinen-uhri...

Vierailija kirjoitti:

Vaikka mielenterveysongelmille ei itse voi mitään, täytyy empatiaa riittää myös läheisille joiden elämään sairaus vaikuttaa valtavasti. Heillä on oikeus tuntea vihaa ja katkeruutta asian johdosta.

Mielestäni on turha ajatella, että veljelläsi olisi lapsena ollut velvollisuus tukahduttaa pahaaoloaan läheistensä hyvinvoinnin vuoksi. Miten hän olisi siihen "sairaana" pystynyt? Ja yksinkö hän huusi? Ehkä tilanne vaikeutui, kun veljesi tunsi tulevansa torjutuksi ja katkeroitui. Ehkä hän ei halunnut hakea apua, koska ajatteli ettei kukaan kotona pidä hänestä, vaan ajattelee: mene korjauttamaan SINUN vikasi (meissä ei ole mitään vikaa), äläkä vaivaa meitä enempää! Oliko vanhempiesi ja veljesi välillä kostokierre? Ehkä veljesi koki vanhempasi paitsi vastuuttomiksi, myös pahoiksi, ja kosti takaisin avunhakemiseen painostamisen...  Jäikö sinun rooliksesi avustaa vanhempiasi kostamisessa, vihaamalla heidän kanssaan? Siinä tapauksessa, olisit elänyt sodan keskellä.

Ei ole veljesi syytä, että vanhempasi eivät kyenneet jakamaan huomiotaan, ainakaan rakentavasti.

Eikä ole varmaankaan vanhempiesi syytä, elleivät he tienneet, miten käsitellä traumatisoitunutta (psyykkisesti/fyysisesti/perinnöllisesti) katkeraa/vaativaa ihmistä. Nämä on äärimmäisen vaikeita asioita, joille on helposti puolisokea, kun ne koskee itseä tai läheisiä. Ulkopuolisena en kuitenkaan näe tässä mitään aihetta "oikeuteen tuntea vihaa ja katkeruutta". Asiat vain on, mitä on.

Mitä jos sinä, joka vihasit/vihaat ja säälit veljeäsi, olitkin ainoa uhri. Kostosodan (huom. kaksi osapuolta) ristitulessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poteeko kukaan muu huonoa omatuntoa, että kehtasi avautua täällä? Ikään kuin omat tunteet eivät olisi oikeutettuja. Tai pelko, että kirjoitettu teksti on tunnistettavissa?

Mä tärisen tuon kirjoittamani tekstin jälkeen, tuli niin monia tuntemuksia pintaan. Ahdistusta, häpeää, katumusta, pelkoa ja surua.

N29

Iso halaus sinulle, ei sinun tarvitse tuntea huonoa omatuntoa siitä, että käsittelet traumaattisia tapahtumia elämässäsi.

Mainitsemasi tunteet ovat normaaleja ja hienoa, että sinulla on kykyä ja rohkeutta kohdata ne.

Kun olet ne tuntenut, tunnistanut ja kohdannut, ne myös laantuvat aikanaan.

Haluan myös kertoa tässä tekemästäni huomiosta kaltoinkohteluun liittyen.

Pitkään asiaa pohtineena omien traumojeni pohjalta, tulin siihen tulokseen, että kaltoinkohtelu kaikissa muodoissaan on varsinainen mindfuck. (Parempaa sanaa en tälle ole löytänyt)

Kaltoinkohtelun kohde (uhri on vähän ikävä ja leimaavakin ilmaisu)

saadaan uskomaan omaan huonouteensa, elämään kaltoinkohdeltuna ikään kuin se olisi normaali asiaintila, ottamaan kontolleen vastuu ja seuraukset kaltoinkohtelusta.

Kaltoinkohtelija pystyy näin elämään omaa elämäänsä tyytyväisenä ja omatunto puhtaana, kun kaikki vastuut ja seuraukset omasta toiminnasta on ulkoistettu kohteelle. Tähän samaan mindfuck-kategoriaan kuuluu kohteen tuntema häpeä, tarve suojella tekijää, oman itsensä inhoaminen ja itsesabotaasi.

Tavallaan koko kaltoinkohtelusta syntynyt trauma on se mindfuck.

On vaikea uskoa olevansa ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muu. Oma itsetunto ja itsetuntemus on koottava tyhjästä ja siinä riittää työsarkaa. Trauma aiheuttaa kurjia ongelmia elämässä, haasteita jaksamiseen, masennusta, syömishäiriöitä ja muita ikäviä oireita, jotka vaikeuttavat elämää ja joiden kanssa joutuu tekemään hirveän työn, että jonkinlainen säällinen elämä olisi mahdollista.

Kaltoinkohtelija voi yönsä hyvin nukkuvana ihmisenä vierestä päivitellä, kun sillä toisella on niin vaikeaa.

Se, kuinka tahallista tai tahatonta toiminta on, ei ole kohteelle tärkeä tieto, trauma syntyy joka tapauksessa, mindfuck sekoittaa selkeän ajattelun ja minäkuvan.

Mindfuck. Pidän siitä. Siitähän on nimenomaan kyse, mielen/psyyken raiskaamisesta.

Voisiko ajatella, että mindfuck on eräänlainen loisimisen muoto?

-eri

Mulla varmaan se kun äiti löi masentyneena kirveen keskelle keittiön pöytää, olin about 9v.

Meillä oli alkoholismia ja väkivaltaa aina kotona mutta tuolloin vasta tajusin että kohta voi sattua "oikeasti" jotain pahaa, eikä vaan niin että kirvelee selkäsaunan jälkeen.

Ysäriä tämö. Ihmettelen edelleen miksei minua koskaan huostaanotettu vaikka poliisi kävi useinkin rauhoittelemassa ja ala-asteella menin kouluun milloin pyjamassa milloin ilman reppua ja koulukirjoja.

Minut vaan jätettiin siivoamaan ainaista kaatuilevien tyhjien pullojen merta. Tavallaan siivoan noita "henkisiä pulloja" edelleen kolmekymppisenä.

Äiti ei ole jaksanut rakastaa lastaan, eikä ole kyennyt suojelemaan lasta isän vahingoittavalta käytökseltä. Molemmat vanhemmat täysin kieltävät kaikki ongelmat ja syyllisyytensä mihinkään vääryyteen tai laiminlyöntiin. Perheen kulissien ylläpito on tärkeintä maailmassa - tai sitten täysin yhdentekevää. Näin on ollut monen kirjoittajan kohdalla, niin minunkin.

Narsisti-sana käytetään aikamoisena haukkumasanana, mutta voi se mahdollistaa myös psykoterapiaan pääsyn, jos sellaisen diagnoosin sattuu itselleenkin saamaan, kroonisen masennuksen lisäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poteeko kukaan muu huonoa omatuntoa, että kehtasi avautua täällä? Ikään kuin omat tunteet eivät olisi oikeutettuja. Tai pelko, että kirjoitettu teksti on tunnistettavissa?

Mä tärisen tuon kirjoittamani tekstin jälkeen, tuli niin monia tuntemuksia pintaan. Ahdistusta, häpeää, katumusta, pelkoa ja surua.

N29

Iso halaus sinulle, ei sinun tarvitse tuntea huonoa omatuntoa siitä, että käsittelet traumaattisia tapahtumia elämässäsi.

Mainitsemasi tunteet ovat normaaleja ja hienoa, että sinulla on kykyä ja rohkeutta kohdata ne.

Kun olet ne tuntenut, tunnistanut ja kohdannut, ne myös laantuvat aikanaan.

Haluan myös kertoa tässä tekemästäni huomiosta kaltoinkohteluun liittyen.

Pitkään asiaa pohtineena omien traumojeni pohjalta, tulin siihen tulokseen, että kaltoinkohtelu kaikissa muodoissaan on varsinainen mindfuck. (Parempaa sanaa en tälle ole löytänyt)

Kaltoinkohtelun kohde (uhri on vähän ikävä ja leimaavakin ilmaisu)

saadaan uskomaan omaan huonouteensa, elämään kaltoinkohdeltuna ikään kuin se olisi normaali asiaintila, ottamaan kontolleen vastuu ja seuraukset kaltoinkohtelusta.

Kaltoinkohtelija pystyy näin elämään omaa elämäänsä tyytyväisenä ja omatunto puhtaana, kun kaikki vastuut ja seuraukset omasta toiminnasta on ulkoistettu kohteelle. Tähän samaan mindfuck-kategoriaan kuuluu kohteen tuntema häpeä, tarve suojella tekijää, oman itsensä inhoaminen ja itsesabotaasi.

Tavallaan koko kaltoinkohtelusta syntynyt trauma on se mindfuck.

On vaikea uskoa olevansa ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muu. Oma itsetunto ja itsetuntemus on koottava tyhjästä ja siinä riittää työsarkaa. Trauma aiheuttaa kurjia ongelmia elämässä, haasteita jaksamiseen, masennusta, syömishäiriöitä ja muita ikäviä oireita, jotka vaikeuttavat elämää ja joiden kanssa joutuu tekemään hirveän työn, että jonkinlainen säällinen elämä olisi mahdollista.

Kaltoinkohtelija voi yönsä hyvin nukkuvana ihmisenä vierestä päivitellä, kun sillä toisella on niin vaikeaa.

Se, kuinka tahallista tai tahatonta toiminta on, ei ole kohteelle tärkeä tieto, trauma syntyy joka tapauksessa, mindfuck sekoittaa selkeän ajattelun ja minäkuvan.

Okein olette tehneet kaikki te avautuneet! Jatkakaa samaan malliin ja voimia 💪

 

Uusia kokemuksia?

Up

Olen tähän ketjuun kirjoitellutkin, mutta luettuani tämän kokonaan tajusin, että puolisoni kanssa meidän traumasta selviämisen keinot täydentää jotenkin toisiaan. Musta ei kukaan ole pitänyt huolta, joten alkoholistiperheessä kasvaneen miehen huolenpito tuntuu mannalta sielulle. Toisaalta minä haluan miellyttää läheisiäni ja hän taas antaa ihmisten kävellä ylitseen, koska kaikesta vastaansanomisesta tuli rangaistus.

Aina ei ole helppoa, kun kaksi rikkinäistä elää yhdessä, mutta ainakin ymmärretään toistemme taustat.

Olin viikonlopun yötä kaverilla, kun olin 17-vuotias. Mentiin kaverin kanssa yhdessä juomaan, perhe oli poissa. Seuraavana aamuna näin, miten perheen äiti kokkaili hyväntuulisena ja juteltiin vähän miten ilta meni. Tunnelma oli kokoajan todella hyvä 💛

Sitten palasin kotiin, välittämättömyyden ja eristäytyneisyyden kehtoon.

Vierailija kirjoitti:

Olen tähän ketjuun kirjoitellutkin, mutta luettuani tämän kokonaan tajusin, että puolisoni kanssa meidän traumasta selviämisen keinot täydentää jotenkin toisiaan. Musta ei kukaan ole pitänyt huolta, joten alkoholistiperheessä kasvaneen miehen huolenpito tuntuu mannalta sielulle. Toisaalta minä haluan miellyttää läheisiäni ja hän taas antaa ihmisten kävellä ylitseen, koska kaikesta vastaansanomisesta tuli rangaistus.

Aina ei ole helppoa, kun kaksi rikkinäistä elää yhdessä, mutta ainakin ymmärretään toistemme taustat.

Kahdesta rikkinäisestä voi tulla lähes ehjää :)

Minut tehtiin vain pelastamaan suhde juopon mielenterveysongelmaisen kanssa. Tämän kuulin äidiltä vahingossa ja ymmärsin vasta aikuisiällä.

Vanhemmat riitelivät ja huusivat toisilleen joka ilta vuosikausia, asuivat eri huoneissa, en koskaan nähnyt heidän edes halaavan tai millään tavalla koskettavan toisiaan. Elämä oli jatkuvaa alkoholin kyllästämää draamaa. Ensimmäinen muistikuva elämästä on että lähdimme yöllä pakkaseen isää karkuun. Haahuilin lapsuuteni koulun ja kodin välissä puolinäkymättömänä vakavasti koulukiusattuna lapsena joka vahti illat kännistä isää. Teininä menin ensi kertaa kaverin luokse yökylään ja ihmettelin voiko perhe-elämä todella jollain olla niin rauhallista. Silloin vasta valkeni ettei kaikissa perheissä juoda ja huudeta.

Lapsuus jätti syvät arvet ja sekavan mielentilan, etenkin kun tuli aika pitää vanhemmista huolta ja kaikki muistot vyöryivät ylitse.

Mun vanhemmat oli oikeastaan todella lapsenomaisia tunnetaidoissaan.. itsekkäitä ja itsekeskeisiä. Jatkuvaa uhmakasta riitelyä ja vastuunottamiseen  omista päätöksistä ja valinnoista he eivät oikien kumikaan kyenneet.. Juurikin se jatkuva marina ja syyttely, miten lasten takia ei voi erota ja elämä on muutenkin paskaa.

Kun itse mietin, niin hahmotan aivan selkeästi, että olen itse vastuussa aikuisena tekemistäni päätöksistä. Jos joku ratkaisu osoittautuu huonoksi, mietin voiko asialle tehdä jotain.

Vanhempanikin olisivat aivan hyvin voineet mennä pariterapiaan. Meillehän tarjottiin perheterapiaakin, mutta se ei kiinnostanut, eikä moisesta tuolloin edes seurannut mitään lastensuojelutoimenpiteitä. Kumpikin haukkui toistaa minulle "kantelupukkina". Ainoa jonka harrastuksiin panostettiin, oli isä. Perämoottorit tai metsästysaseet eivät olleet liian kalliita, lasten harrastukset tai niihin kuljettaminen maksoi liikaa tai siitä oli liian paljon vaivaa.

Ainoan kerran kun meidät lapset vietiin elokuviin, elokuvan valitsi isä ja se oli joku poliittinen trilleri. Hänellä lienee ollut silloinkin mania päällä, joten ekan leffan jälkeen hän halusi katsoa jonkun muun perään ja valitsi senkin (joku luontoelokuva) Ekasta elokuvareissusta tuli siis isän hupireissu ja hän valitsi molemmat katsottavat leffat..

Jotenki sellainen ilon tuottaminen omille lapsille ei ollut riittävä peruste mihinkään, vaan itsekin paljosta vaille jääneinä vanhempani keskittyivät lähinnä itseensä. Se on jotenkin surullista. Meiltä kkuoli koira kun olin 8v, niin siinäkään en tavallaan itse saanut lohdutusta vaan osani oli olla isön lohtunukke. Muistan vieläkin sen ouodn tunteen, kun itkin koiraa ja istuin isän sylissä ja hän sanoi (myöskin itkien) että kyllä helpottaa kun saa pitää sinua sylissä.. Että häntä helpottaa. Mun suru tai siitä selviäminen oli toistarvoista, eikä se tullut kenellekään edes mieleen. Opin jo lapsena laittamaan omat tunteeni sivuun ja olemaan tukena ja apuna toisten ongelmissa. isä oli kuitenkin ainoa, jolta sai jotain hyväksyntää ja lämpöä, joten täytin tätä terapeutin tehtävääni ostaakseni jotain hyvää itsellenikin. Liian raskasta se lapselle oli. Sairastuin jo ala-asteella anoreksiaan ja masennukseen, mutta silti sama roolitus jatkui.

Kun olin jo aikuinen tuntui varsin kiusalliselta kuunnella riitelyä vierailuiden yhteydessä aivan lapsellisista asioista.. kuinka isä on koskenut äidin mukiin tai johonkin muuhun tavaraan. ;)

Äidin jatkuva henkinen väkivalta, mitätöinti, mykkäkoulu  ja haukkuminen oli sitten perhe-elämän toinen puoli.

Noinkin keskeneräiset ja haavoittuneet ihmiset eivät kertakaikkiaan kyenneet olemaan vastuullisia ja turvallisia vanhempia. Ehkä he olivat tunnetaidoiltaan jääneet jonnekin 3-vuotiaan kehitystasolle. Surullista kaikin puolin.

Varmaan se kun sain ekan halauksen ala-asteella opettajaltani tai kun riparin päätteeksi näin miten muut kommunikoi vanhempiensa kanssa ja itse olisin halunnut vaan jäädä sinne leirille. Silloin tosin oli onni etten osannut edes ajatella asiaa niin paljon, mutta jotain aavistelin. Äitini myös haukkui kotona esim luokkakaveriani ala-asteella ärräviasta, toista pyöreydestä, kolmatta tic-oireista. Luulin että se oli ihan ok puhua toisista niin, ja vasta lukiossa se oli outo muisto. Tunnetaitoja vanhemmillani ei ollut. Itse olin kiusattu koska en vain osaannut olla ihmisten kanssa. Ainiin, ja kiusaamisestani tiedettiin, mutta sekin oli äidille vitsi. Oikeasti vasta kolmekymppsenä tiedän asioista jo jotain, olen suojellut pääkoppaani tältä.

house of the rising sun.

up

Mä näin jo lapsena, että meillä kotona ei ole kuin muualla. Meillä oli hiljaista, en saanut näyttää tunteita, oli väkivaltaa, huutamista, vähättelyä, todella ankara kuri, ei kommunnikointia, välittämistä jne. Olin ainoa lapsi, joten kannoin koko taakan yksin. Ehkä onneksi. Olin kympin oppilas.

Osasin lapsena todella hyvin kaikki etikettisäännöt, mutta vanhemmat ei opettanut mulle tunnetaitoja tai tukenut itseluottamusta ja se on näkynyt elämässäni ja vielä aikuisenakin tekemissäni valinnoissa. Olen kohdellut myös itseäni huonosti ymmärtämättä sitä.

Vanhemmat erosi sinä päivänä, kun täysin 12 v. Se oli onneksi. Ensin meni vuoden hyvin, mutta sitten äiti sekosi, pani huutaen äijiä meillä, lähti kahdeksi viikoksi poikaystävänsä kanssa matkoille ja jätti mut oman onnen nojaan, vähätteli, ei pessyt mun pyykkejä jne.

Äiti muutti pois kotoa kun olin 16 v, asuin pari vuotta isän luona ja sitten muutin yksin.

Oltiin pienellä paikkakunnalla silmää tekevän suvun perhe ja edelleen pidän sitä syynä, että koskaan ei tehty mitään ilmoitusta sossuun mistään. Oli 80 ja 90- luku silloin.

Mutta kun menin korkeakouluun (kyllä, ponnistelin sinne, jotta saisin isän hyväksynnän - en tiennyt sitä silloin vaan), niin ymmärsin ekaa kertaa selkeän eron. Muiden vanhemmat auttoi taloudellisesti, auttoi muutossa, kaverit meni porukoiden luo viikonlopuksi jne. Mä jouduin johonkin paniikkiin ja valehtelin mun vanhemmista kaikkia juttua, että oltaisiin muka läheisiä tai edes missään tekemisissä. Oikeasti mä söin joku viikonloppu mustikkahilloa jääkaapista, kun mun opiskelupaikan ohessa tekemästä työstä ei tullutkaan palkkaa perjantaina, vaikka piti.

En edes osaa sanoittaa kaikkea, mitä on tapahtunut ja mitä olen vuosien aikana käynyt läpi. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä paremmin näen, mitä kaikkea oli vinksallaan.

Nyt melkein 50 vuotiaana olen vihdoin vetänyt rajat isälleni, äiti on jo pudonnut elämästäni ja hyvä niin.

Olen tuntenut suurta myötätuntoa itseäni, sitä pientä lasta kohtaan, joka istuu yksin huoneessaan itkemässä. Olen ottanut hänet syliin ja lohduttanut. Olen antanut itselleni anteeksi huonot valintani nuoruudessa ja aikuisena, koska minulla ei yksinkertaisesti ollut voimavaroja silloin tehdä muitakaan päätöksiä. En vaan osannut tai ymmärtänyt, että mihin olisi mulla oikeus itseäni kohtaan. Olen vasta yli 40-vuotiaana tajunnut, että on oikeus kieltäytyä jostain, vaikka toinen osapuoli sitä ei haluaisi kuulla. Se on kuulemma normaalia ja rajojen pitämistä. Lisäksi saa vaatia toiselta kunnioittavaa puhetta, ei tarvitse muuta sietää. En sitäkään oikeasti tiennyt.

En anna anteeksi koskaan vanhemmilleni, miten he kohtelivat minua. Onneksi minulla oli rakastava mummo, joka näytti rakkautensa minulle. Muutoin en olisi tässä nyt.