Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Tajusin teininä, että mistä tahansa asiasta käsittämättömästi räjähtelevä isä ei ole hyväksi minulle. Äiti oli kyyninen ja ilkeäkin, eikä puolustanut isää vastaan. Molemmat löivät ja repivät hiuksista. Kaikkea olisi pitänyt kotona tehdä, mutta mitään en osannut tehdä niin ettei siitä tullut sanomista. Tunteista ei puhuttu, lähellä ei pidetty.

Vajaa 4-kymppisenä katkesi kamelin selkä: toistuvien masennusten takia sairauslomalle ja terapiaan. En saanut edes terapiassa kaikkia kolhujani korjattua, mutta nyt ymmärrän paremmin ja tunnistan tunteeni paremmin. Lapsuuden kodin tapahtumat ovat saaneet neutraalimman sävyn, vaikka en ikinä tule hyväksymään minuun kohdistettua henkistä ja fyysistä väkivaltaa. En nykyään enää myöskään vaikene niin helposti asioista tai ota vastuuta ihmisten tunteista eli en enää ime itseeni niin herkästi toisten huonoa fiilistä.

Olisinpa syntynyt perheeseen, jonka arki ei olisi ollut yhtä keskinäistä taistelua ja mitätöintiä.

Minä tajusin vasta aikuisena! Miten sokea voikaan olla lapsena ja nuorena. En tiedä, miten tajusin, olin terapiassa käynyt ja kaikkea, mutta olen vasta täysin aikuisena käsittänyt, että ei kasvuympäristöni normaali ollut.

Kyllähän sen tajusi jo hyvin pienenä kun katsoi lastenohjelmia joissa lapset uskalsivat peräti puhua isälleen. Kavereitten kotona myöskin huomasi että siellä isä ei ikinä alkanut riehumaan ja uhkailemaan, varsinkaan mistään turhasta. 

Vierailija kirjoitti:

Minä tajusin vasta aikuisena! Miten sokea voikaan olla lapsena ja nuorena. En tiedä, miten tajusin, olin terapiassa käynyt ja kaikkea, mutta olen vasta täysin aikuisena käsittänyt, että ei kasvuympäristöni normaali ollut.

Mulla kävi kans vähän näin. Olin ekaa kertaa terapiassa jo opiskeluaikana, mutta en jotenkin pystynyt käsittelemään mun lapsuutta. Pidin masennuksen syynä omaa heikkouttani ja huonouttani. Vasta totaalisen romahduksen jälkeen päälle kolmekymppisenä asiat alkoi loksahdella paikalleen. Nykyään olen aika hyvin käsitellyt ne asiat, mutta eihän se menneisyys voi olla vaikuttamatta. Välillä yllättävissäkin kohdissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tajusin vasta aikuisena! Miten sokea voikaan olla lapsena ja nuorena. En tiedä, miten tajusin, olin terapiassa käynyt ja kaikkea, mutta olen vasta täysin aikuisena käsittänyt, että ei kasvuympäristöni normaali ollut.

Mulla kävi kans vähän näin. Olin ekaa kertaa terapiassa jo opiskeluaikana, mutta en jotenkin pystynyt käsittelemään mun lapsuutta. Pidin masennuksen syynä omaa heikkouttani ja huonouttani. Vasta totaalisen romahduksen jälkeen päälle kolmekymppisenä asiat alkoi loksahdella paikalleen. Nykyään olen aika hyvin käsitellyt ne asiat, mutta eihän se menneisyys voi olla vaikuttamatta. Välillä yllättävissäkin kohdissa.

Vastasit minulle; en käsitä miten sokea sitä voi olla omille asioilleen ja miten ihmeellisissä asioissa ne vaikuttavat. Kun aikuisena aloin miettiä, mikä kaikki meillä oli kotona pielessä, sain pitkän listan ja ajattelin että ei kukaan usko, että kenelläkään on voinut olla asiat noin! 

Jotain käsitystä epäterveistä perheistä sain kun kerran luin jonkun naisen haastattelun: isä antoi jouluna yhden lahjan, viinapullon itselleen. Äiti järjesti työvuoronsa niin että ei ollut koskaan jouluna kotona. Lapset oppivat, milloin tulee se hetki aattona, että pitää mennä isää piiloon kellariin lukkojen taakse. Äiti ei koskaan pyytänyt apua keneltäkään vaan jätti lapset aina jouluksi isän kanssa. Silloin ajattelin, että ei-voi-olla-totta, ei tuollaista tapahdu! Aloin kuitenkin kertoa itselleni omaa tarinaani muistisairaaksi muuttuvan isoäidin hoidossa olemisesta, isän alkoholistiksi muuttumisesta (olen aina pelännyt kuoliaaksi ihmisiä, jotka muuttuvat aivan toiseksi), syytöksistä, hyvin hienovaraisesta syyllistämisestä, omiin ongelmiinsa uppoavasta äidistä... Nyt kun luin tästä ketjusta kymmenen viimeistä sivua, huomaan, että kyllä, ihmisillä voi olla aivan karmaiseva kasvuympäristö eikä sitä tajua itse, eikä siitä osaa kertoa edes terapeutille, vaan toistaa sitä miten lapsuus oli ihan onnellinen.

Kiitokset kaikille niille kavereitten perheille,jotka näyttivät miten perheissä eletään sopuisasti ja normaalisti. Kavereitten perheissä sain olla yötä,sain syödä herkkuja. Sain puuhastella keittiössä ja auttaa kotiaskareissa. Tekemiäni piirustuksia ja käsitöitä kehuttiin kauniiksi. Mitään näitä ei ollut meillä kotona,pelkkä pelon ja tunteettomuuden ilmapiiri päivästä toiseen. Nämä "sijaisperheet" ovat olleet kullanarvoisia,nyt vanhempana vasta tajuan asian arvon. Olen yrittänyt toimia samoin,tarjota ruokaa ja tukea jos lapsi tai nuori on tullut luokseni. Koskaan ei tiedä,kuinka arvokasta se voi toiselle olla.

Ei koskaan huomioitu,työhön kävi käskyt,navetalle koulusta tultua,heinäpellolla yms. kesät. Sain olla koulukiusattuna ihan kaikessa rauhassa ,ei voinut kertoa.

Aikusena nuorin ja vanhin veti rahat ja huomion, minä passauksen. Työ alkoi vähän yli 10-vuotiaana . Aikuisena sain vedättää matamia satoja kilometriä sinne tänne,omalla autollani,bensakin olisi pitänyt maksaa. Kun en maksanut,viskasi rahat kuin koiralle, ei tiskille itse suvainnut mennä. En kaipaa,en ikävöi. Onneksi munulla ei ole lapsia,niin en voi heitä yhtä huonosti kohdella,siitä olen kiitollinen.Silloin käsitin: minä en ole mikään enkä kukaan hänelle. Loppuun asti näin meni. Isän haudalle vien kukat,en hänelle,vaikka sama hauta on.

Lapsi ei ymmärrä ,että jokin mättää. Vasta teininä alkaa miettiä oliko perheeni normaali.Minä aloin miettiä teininä ja erityisesti melkein 3 kymppisenä,että isä oli itsekeskeinen ja itsekäs ja huomionhakuinen narsisti.Eikoskaan kiittänyt ei ollut tyytyväinen omiin lapsiin.5kymppisenä ymmärsivielä enemmän. Sain lapsena jos ei ihan turpiin niin vitsasta ja jatkuvaa vähättelyä. Äiti ei uskaltanut puhua mitään.Isä on elossa ja samanlainen. En ole hänelle mitään.Siltijotenkin käy sääliksi isää joka eikoskaan osanut edes silittää omaa lastaan.

Up

Uppp

Lisää näitä karmeita tarinoita!

Minun äitini oli kuollut kun olin pieni ja olin yli 10v kun isä otti uuden vaimon. Aluksi meni hyvin, mutta sitten hän alkoi torjua minua, nimittellä, aliarvioimista, haukkumista, mustamaalausta ja uhkailua. En uskaltanut puhua isälle siitä, koska isän vaimo uhkaili jättää isän jos kertoisin.  En halunnut että hän jättää isän ja enkä kertonut isälle mitään. hän hoiti talouden hyvin ja oli isälle hyvä vaimo.

Silloin lapsena en oikeen tajunnut läheskään kaikkea ja aloin pitää itseäni huonona ja koin itsesyytöksiä..

Kouluaikoina kävin joskus toisten kotona, mutta ajattelin, että kaikki johtuu siitä, että niillä lapsilla oli oma äiti ja minulla ei ollut. Olin kateellinen siitä, että heillä oli äiti ja minulla ei ollut.

Sitten menin naimisiin en tiennyt millaista äitinä oleminen on. Minun oli vaikeuksia luoda lapsiin tunnesidettä vaikka muuten omistauduinkin heille. Halusin korvata heille sen, mitä ilman itse olin jäänyt.

Kun lapset lähti maailmalle, niin aikaa myöten selvisi että olin epäonnistunut äitinä, he syyttävät minua sellaisesta jota en edes tiedostanut. Olin ihan ymmälläni sillä luulin olleeni hyvä äiti.

Vasta paljon paljon myöhemmin olen huomannut olleeni samankaltainen kuin isäni vaimo. Olin koteloinut itseeni kaikki ikävät asiat ja muistot ja vaikuttivat itsetiedostamatta siihen millainen äiti minusta tuli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puhuttiin parin kaverin kanssa joskus 15-vuotiaina ensi kerran siitä, missä ja miten ekat menkat oli alkaneet ja mitä sitten tapahtui. Kaverit kertoi että se oli kamalaa ja jännittävää, ja että menivät samantien sanomaan äideilleen asiasta. Olin aivan totaalisen järkyttynyt - siis kertoa nyt heti ensimmäisenä omalle äidille jostain niin syvän häpeällisestä asiasta tuosta vaan niin kuin se ei olisi mitään? Mulla menkat alkoi 11-vuotiaana todella runsaina, pitkäkestoisina ja kivuliaina, mutta mulle ei tullut mieleen hiiskahtaakaan kellekään, varsinkaan äidille asiasta. Survoin loputtomasti vessapaperia pikkuhousuihin, joskus varastin terveyssiteitä mutta verta oli aina koulupäivän loppuun mennessä farkkujen persaus märkänä. Pidin mustia farkkuja ettei veri näy. Pelkäsin, että joku sen sijaan haistaa veren (haistoin itse sen kokoajan) tai huomaa kun noustessani penkiltä siihen jää verta. Onneksi ala-asteella oli vielä omat pulpetit ja tuolit, niin yritin sitten aina vaan nousta tunnin loputtua viimeisenä ja pyyhkäistä tuoliani nopeasti jollain tai laittaa penkille esim huppari ilman että kukaan huomaa. Joka välitunti vaihdoin uuden käsipaperivirityksen housuihini, mutta yleensä aina vaan se tuli läpi. Koulupäivät oli menkkojen aikaan valtavan ahdistavia, mutta ei se kotona paljoa helpompaa ollut. Pyykkäilin käsin verisiä pikkuhousuja ja farkkuja ja kuivatin ne salassa sänkyni alla. Kriisiinnyin pahasti, kun ensi kerran valkoinen aluslakana ja patja oli yltäpäältä veressä yön jälkeen. Mietin vain, että nyt äiti huomaa ja en voi mitenkään säästyä siltä, en voi heittää lakanaa roskiinkaan mutta en saa sitä millään vessan lavuaarissa käsisaippualla puhtaaksi, mitä ihmettä teen. Pelotti ja ahdisti, mutta lopulta myttäsin lakanan pyykkikorin alimmaksi ja toivoin, että äiti heittää sen koneeseen avaamatta myttyä. Helpotus oli valtava, kun äiti ei huomannut mitään (tai ei ainakaan sanonut). Siitä lähtien vaihdoin aina omat lakanani, ettei patjan veriläiskä paljastuisi. Tätä ruljanssia kesti varmaan kolmet ensimmäiset menkat ja se oli aivan hirveää, häpesin koko olemassaoloani aivan valtavasti. Mutta jostain syystä mieleeni ei missään vaiheessa tullut, että olisin sanonut äidille asiasta. 15-vuotiaana kavereille tästä kertoessa vasta mietin, että ehkä perheessä tai suhteessa äitiini oli joku oudosti, jos muut ei kerran tällaista ole käyneet läpi.

Mä kuulin kirjastos viime talvena, kun teinityttö kertoi kavereilleen, ettei hänellä oo sillä viikolla yhtään rahaa koska viikkoraha menee terveyssiteisiin. Kävi sääliksi. 

Unohtaako joidenkin teinityttöjen vanhemmat, että heidän tyttärensä on kasvanut sukukypsäksi? Vaikka ei seurustelisi vielä kymmeneen vuoteen, hänellä on kuitenkin kuukautiset. Ja vaikka aihe ei ole sellainen, josta ruokapöydässä olisi fiksua puhua, kuuluu se silti hoitaa.

Meillä yläasteen terveydenhoitajan vastaanotolla oli vessassa terveyssiteitä, joita sai käydä ottamassa kun tarvitsi. Tämä oli monelle koulun teinitytölle pelastus ja olen tätä terkkaria lämmöllä muistanut. Näin pienillä välittämisen tavoilla voi olla lapselle tosi iso merkitys. Jos olisin tuon kertomasi keskustelun itse kuullut, niin olisin varmaan tarjoutunut hakemaan noille teineille kaupasta sidepaketin ja maksamaan sen.

17-vuotiaana sain uuden ystävän, sitten hänen sisaruksista vaa vanhemmistakin yli minulle ystäviä. Heillä oli hyvä olla kylässä, jotenkin oli tilaa, henkisesti ja fyysisesti ja älyllisestikin. Se oli vielä sivistyskoti. Olen jo yli 50, enkä varmaan ikinä lakkaa tavoittelemasta sitä olotilaa ja mielentilaa. Kotini muistuttaa enemmän sitä kotia, kuin sitä missä kasvoin. Heidän kodista tuli minulle henkinen koti.

Vierailija kirjoitti:

Mun sosiopaatti-isän luona ei voi käydä ollenkaan. Hän pitää lapsiaan (olemme 38 ja 40v) edelleen pikkulapsina. Haukkuu, huutaa, uhkailee. Käy käsiksi. Komentaa että ”nyt teet tuon tai kohta tulee selkään”. Siis aikuiselle lapselleen.

Pahinta on että isäni on lievästi pahoinpidellyt meitä aikuisina. Ei siis hakannut mutta minä oon saanut kunnon tukkapöllyn ja pari kertaa luunapin. Yksi luunappi tapahtui juhannuspäivällisellä jossa sukulaisia: isä kilahti jostsin, haukku ja raivosi mulle, sitten kurottautui pöydän yli ja jysäytti helvetin kipeen luunapin otsaani (kuhmu tuli). Sukulaiset katsoi suu auki kauhuissaan, kukaan ei puuttunut, hetken vaivalloisen hiljaisuuden jälkeen kaikki jatko jutustelua niinkuin mitään ei olis tapahtunut.

Mun siskoa isä on aikuisena vetänyt tukasta pitkin lattiaa ja nostanut remeleistä seinälle - syynä ae että oli eri mieltä jostain tai ei tehnyt heti niinkuin isä käski.

Täysi mielipuoli ukko. Kokee olevansa ”oikeutettu” kurittamaan ja pakottamaan aikuisia tottelemaan hänen tyrannikäskyjä.

Itse sain riuhtaistua itseni eroon ja en ole 5 vuoteen ollut enää väleissä. En halua mennä pahoinpideltäväksi.

Ja ette siskon kanssa aikuisina tehneet ukosta rikosilmoitusta, koska...? Lukkojen taaksehan tuollainen pitää laittaa.

Tajusin teini-ikäisenä ystävieni kanssa jutellessa, että ei ole todellakaan normaalia, jos oma vanhempi antaa 10-vuotiaalle lapselleen listan omista hautajaistoiveistaan ja samassa sivulauseessa kertoo aikeensa vetää purkillisen lääkkeitään samana iltana. Noh, myöhemmin lapsuuteni menikin lähinnä toisen vanhemman mielenterveysongelmien ja osastojaksojen varjossa, onneksi toinen vanhempani jaksoi välittää ja huolehtia myös meidän lapsien hyvinvoinnista. Silti traumat kaoottisesta lapsuudesta ja toisen vanhemman sekoilusta vaivaavat vielä näin nuorena aikuisena ja sairastuin yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Onneksi terapia tuntuu auttavan pikkuhiljaa.

Varmaan siinä kun mummu kertoi että naapurin tyttö oli lyömässä halolla päähän kun mummu sai estettyä viime hetkellä. Nyt olisi päävamma. Tosin hellareissa lyödään päähän ihmisiä nähty ei kannata kaatuilla. Se tyttö kiroili myös hirveästi perkelettä. Alle koulu iän.

Kun kuulin et muitten mutsit ei oo yrittänyt tappaa itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

pidin perhettämme normaalin hulluna. meillä oli hulluutta ihan lääkärin papereita ja äidin hoitojaksoja myöten, mutta lapsena koin ihan turvallisen ja rakastavan kodin. ei ollut alkoa eikä väkivaltaa. en muista siitä paljoakaan, en toisaalta hyvää mutten pahaakaan. äitini oli usein psykoosissa, mitä kukaan ei selittänyt minulle, ja siitä on jäänyt ehkä traumoja, koska hän vain makasi sängyssä ja nukkui päivät ja oli sekava ilman lääkitystä pikkutytölle. ollessaan paremmassa kunnossa hän yritti olla kotiäiti, teki ruokaa ja siivosi ja yritti rakastaa minua. isä oli oikeasti vetovastuussa isosta kuviosta koska äidin voimavarat eivät kerta kaikkiaan riittäneet kuin minimaaliseen. kuitenkin tunnen etteivät he tehneet mitään "pahaa" minulle. kaikki yrittivät parhaansa lasta myöten. vietin paljon aikaa jo pienestä pitäen ulkona kavereiden kanssa ja tietenkin koulussa ja harrasteissa tai kavereiden kotona. kaikki oli ihan ok kunnes vanhemmille tuli avioero.

silloin muistelen miettineeni etten pysty elämään yksin kummankaan kanssa. äiti on aivan liian hullu ja joudun huostaan puolen vuoden sisällä. isä ei myöskään tuntunut turvalliselta vaihtoehdolta, mutta kun kysyttiin mielipidettä valitsin isän. lapsi ei kavalla vanhempaansa siinä iässä. hyvin ikävää, että jouduin elämään melkein 10vuotta isäni kanssa, joka sairastui psyykkisesti. minusta tuntuu että olen nähnyt hulluuden saralla kaiken. se on ollut raskas taakka kantaa, onneksi olen löytänyt kanavia jakaa taakka toisten kanssa. yksin en olisi kestänyt taustaani

Niin surullista... Ilman väkivaltaa ja alkoakin voi tosiaan olla vaikeaa.

Niin, kai se toisen lukemana vaikuttaa surulliselta tarinalta. onhan se sitä.

Lapsuudessani oli kuitenkin myös monia hyviä ja jopa onnellisia hetkiä. Isäni oli ennen sairastumistaan oikein hyvä ja turvallinen isä, suorastaan aivan loistava kun ajattelee mihin kuntoon hän myöhemmin meni. Olen hyvin kiitollinen siitä, että hän jaksoi olla hyvä isä pienelle tyttärelleen. Äidilläkin oli hyvät hetkensä.

Suht onnellinen ja hyvä lapsuus on monelta osin pelastanut minut. 

Toivottavasti kaikilla on ollut myös edes pieniä hyviäkin hetkiä vaikka kokonaisuus on monella ollut liian rankka lapsuudessaan ja nuoruudessa.

Eipä ne pienet hyvät hetket mitään auta.

Olen valitettavasti samaa mieltä. Niiden pienten hyvien hetkien takia on paljon vaikeampaa suhtautua vanhempiinsa. Erehtyy helposti ajattelemaan, että eihän se nyt niin pahaa ollut, kun oli niitä hyviäkin hetkiä. Silloin on paljon vaikeampaa päästää irti ja vetää omat rajansa. Olisi niin paljon helpompaa, kun voisi vaan todeta, että heissä ei ole mitään hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Niiden pienten hyvien hetkien takia on paljon vaikeampaa suhtautua vanhempiinsa. Erehtyy helposti ajattelemaan, että eihän se nyt niin pahaa ollut, kun oli niitä hyviäkin hetkiä. Silloin on paljon vaikeampaa päästää irti ja vetää omat rajansa. Olisi niin paljon helpompaa, kun voisi vaan todeta, että heissä ei ole mitään hyvää.

Tämä on niin totta, voi kun asiat olisikin mustavalkoisia niin rajat olisi helppo vetää. Vielä vaikeampaa jos niitä hyviä hetkiä on ollut paljon - mutta vastapainona suuri määrä (epänormaalia) kurjuutta kuten alkoholismia tai väkivaltaa. Jos läheinen on aivan ylimukava ja toisinaan ylikamala, siinä sekoaa pää kuinka pitäisi toimia.

Pidin lapsuuttani päällisin puolin onnellisena. Tosin vanhempien alkoholismi ja riitely oli arkipäivää. Aikuisena olin sulkenut osan mielestäni, kärsinyt vaan ajoittain epämääräisestä olosta ja ihmeellisestä juurettomuudesta. Ajattelin kuitenkin että lapsuus oli hyvä, kun niistä vuosista suht järkevänä selvisin.

Vuosikymmenien päästä kuitenkin sisäiset piilotetut haavat aukesivat yllättäen ja mieli alkoi vapauttaa muistikuvia lapsuudesta. Paljastui että vanhemmat ja läheiseni olivat valehdelleet minulle todella isoista asioista. En enää tiennyt kuka olen ja onko koko elämä ollut pelkkää valhetta. Minulle on kerrottu jälkikäteen aivan toisenlainen tarina lapsuudestani mitä olin itse luullut ja mitä vanhemmat olivat uskotelleet. Jouduin miettimään uusiksi koko suhteen vanhempiin. Määrittely on ollut todella vaikeaa, mitä voi antaa anteeksi ja kuinka asioihin pitäisi suhtautua.

Ihminen voi tiedostamattaan sulkea kurjia asioita mielestään todella pitkään, ja elää totaalisessa pimennossa oikeista tapahtumista etenkin jos muut niitä salailevat.