Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Luulin, että kaikkien perheiden isät heittävät lapsensa yöllä pakkaseen. Mutta minä olinkin harvinainen 5v tyttö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se ettei isäni koskaan kannustanut minua puolustautumaan tai ylipäätään välittänyt, kun minua pahoinpideltiin koulussa päivittäin. Oli niin koomista kun äitini oli ainoa joka yritti opettaa, että "sun täytyy pitää puolesi kuule". Faija vaan luisti tilanteesta. Faija ei halunnut minusta vahvaa, koska olisin silloin vastustanut myös häntä. Toinen oli vähän vanhempana, kun kavereitani kävi meillä kylässä. Faija oli jokaisen kaverini kanssa aina välittömästi parempaa pataa, kuin minun kanssa koskaan. Se oli niin perverssiä.

Faija halusi lapsekseen aivan kenet tahansa muun kuin minut. Täytyy sanoa että yksi kaveri minulla oli, joka oli meillä kylässä monta päivää mökillä ja vastusti sitä faijan mielestelyä. Äitini otti eron, eikä edes halunnut minua mukaansa, enkä minäkään pyrkinyt kyllä. Äitini ei näyttäytynyt kovin edukseen tapellessaan isäni kanssa kotona. Inhosin pohjimmiltaan kumpaakin.

Se on karmea tunne kun tajuat, ettei isäsi halua sinun oppivan puolustamaan itseäsi.

Ymmärrän sinua, minulla vähän saman kaltaisia kokemuksia. Mutta aikuistuttuani ja ihmisten käytösmalleja opiskelleena tajusin, että erityisesti ennenvanhaan miehet olivat niin umpimielisiä ja psyykkisiä asioita ymmärtämättömiä, ettei heiltä voinutkaan odottaa mitään. Monethan karttoivat mihinkään ikävään tai vaikeaan asiaan puuttumista, odottivat vaan asian menevän ohi omalla painollaan, työnsivät vaan päänsä pensaaseen.

Niin kävi meilläkin, yksin saatiin selviytyä.

Mutta toisaalta kasvoin myös melko vahvaksi enkä enää anna kenenkään kävellä ylitseni, joskus vahvuus ja itsemääräämistarpeeni pursuaa vähän yli äyräidensä koska minulla on ns takauma tästä asiasta ja hyökkään heti jos koen ulleeni vähätellyksi, sivuutetuksi tai nurkkaan ajetuksi.

Olin ennen samanlainen, ja viime aikoina aloin kyseenalaistaa, onko niin kova puolustautuminen vahvuutta. Nykyään ajattelen, että parasta on kommunikoida, neuvotella ja yrittää päästä selville toisen ajatuksista ja oikeastaan kovin aggressiivinen puolustautuminen on hieman lapsellista. Usein se sivuutuksen tunne on vain omassa päässä. Sinun kohdallasi ei tietty välttämättä ole kyse samasta.

Vierailija kirjoitti:

Narsistia AV:llä usein "viljellään", uskon että varsinkin äidillä oli ainakin niitä piirteitä: rouva täydellinen, hän oli aina oikeassa, eikä mikään ollut hänen syynsä.

Niinpä hän ei hoitanut remmirangaistuksiakaan, luuli kai niin kiillottavansa kilpeään, että enhän MINÄ sinua piiskanut! Pienenä tyttönä jouduin odottamaan rangaistuksia, isän tuloa työreissulta ja minusta se odotusaika oli jo pahin  henkinen rangaistus + se ruumillinen piiskaus, mitä peloissaan odotti.

Hän ehkä kuvitteli, että rakastaisin häntä enemmän kuin isääni, koska hän ei ollut se ruumiillisen kivun tuottaja. Väärin kuvitteli, vihasin häntä enemmän kuin isääni, joka toimi vain määräysten mukaan, siellä tossun alla ei voinut kapinoida...

Tämä oli meillä kanssa! Isä oli vakituisesti iltavuorossa töissä, ja tuli aina kotiin suoraan illallispöytään vähän ennen minun ja veljen nukkumaanmenoaikaa. Mutta meillä tähän liittyi vielä sellainen "arvonnan" elementti. Jos oltiin tehty jotain väärin tai esim. koulusta oli tullut kielteistä palautetta, äiti ei tehnyt itse mitään vaan sanoi, että isä saa sitten päättää mitä tästä seuraa. Se mitä siitä seurasi saattoi olla pelkkää huutoa (usein olikin), joskus tukistusta, tai joskus sitten sitä remmiä, joka piti erikseen käydä saamassa isältä iltapesun jälkeen ja mennä sitten itkemään itsensä uneen. Mutta koskaan ei tiennyt etukäteen.

"Tosi kiva" yrittää tehdä läksyjä, leikkiä tai ylipäänsä tehdä mitään sinä aikana kun se tunteja kestävä kiduttava epätietoisuus kesti.

Itselläni ei kanssa ole kokonaisuutena ollut niin huono lapsuus kuin monilla täällä, koska vanhemmat eivät kuitenkaan olleet mitään täysin rakkaudettomia hirviöitä. Eli minulla on rinnalla joukko lapsuusmuistoja joissa on ihan iloa ja nauruakin. Mutta esim. tämä on kyllä jäänyt ikuisiksi ajoiksi hampaankoloon.

Huomasin että tuttujen perheitä autetaan paljon ja kannustetaan sekä tuetaan. Myös keskustellaan asioita ja halataan yms ja taas meillä ollenkaan. Ei antanut minun mennä kesien työharjoitteluille, leireille, festivaaleille yms. Olen jäänyt niin paljon kokematta nuoruuden asioita. Olin siis yksinäinen joka vaikuttaa nykyisin paljon. Ei koskaan "juhlittu" synttärinäni vaan kahvillaan. Ja taas  muu lähtivät baareille ja saanneet alkoholeja lahjaksi vanhemmilta. Minä sain joku hiton puurasia jossa ei ole mitään.

En tiedä tajusinko jo lapsena kun itkin omassa huoneessa peiton alla kädet korvilla ja heijasin itseäni rauhoitellen samalla kun vanhemmat riiteli alakerrassa.

Mutta eka kerta kun muistan ihmetelleeni "Ai tällaistakin voi olla" oli kun olin lukio aikaisen poikaystäväni kotona yökylässä muutaman yön ja näin miten siellä kaikki kommunikoivat keskenään. Lempeästi, leikkisästi, vailla pelkoa siitä että jos nyt heittää vitsin väärään kohtaan seuraa huuto ja raivo. Poikaystävän vanhemmat istuivat illalla sohvalla vierekkäin ja pitivät toisiaan kädestä. He tekivät kotitöitä yhdessä ja näyttivät nauttivan siitä. He puhuivat toisilleen ja lapsilleen (ja myös minulle) arkisesti mutta silti jotenkin niin välittävästi. Olin ihmeissäni ja tunsin hurjaa lämpöä ja vähän teki mieli myös itkeä, ero omien vanhempieni parisuhteeseen oli niin räikeä. Muistelen edelleen tämän lukio poikaystävän vanhempia lämmöllä ja heidän ajattelunsa saa hymyn huulille.

Meillä kotona vanhemmat riitelivät lähes aina, pienemmin tai isommin. Äiti joi töiden jälkeen reippaasti viinaa ja istui paljon nojatuolissa television ääressä silmät sumeina. Uskon näin jälkikäteen ajateltuna että oli varmasti masentunut. Isä oli välttelijä, paitsi silloin kun ei ollut ja kuristi/ hakkasi äitiä. Äiti taas huusi, nimitteli, rikkoi tavaroita, sylki naamalle. Hän usein seisotti olohuoneeseen tai käski syliin istumaan minut ja pikkusiskoni. Sitten humalatilasta riippuen saimme kuulla joko miten ihania ja rakkaita olemme/ miten isän tyttöjä olemme/ miten "paska meidän ihana rakas Isä oikeasti on"/ miten isä esittää niin hyvää isää/ miten kukaan ei kunnioita äitiä tässä talossa jne.. ja isä oli jossain menossa, töissä tai jossain hotellissa nukkumassa, en tiedä vieläkään. Monesti riidat oli niin rumia että pelotti että henki lähtee jommaltakummalta. Ei ollut ketään kelle puhua, kerran mummi kysyi kun itkin hänen luona kylässä että mikä on ja kerroin että Isä ja äiti riitelee ja huutaa kovaa. Hän otti asian puheeksi äidin kanssa ja pian saimmekin taas tiukan humalaisen huudolla maustetun alistavan ja syyllistävän puheen siitä miten perheen asioista ei puhuta kenellekään eikä varsinkaan mummille.

Siinä sitten oppi välttelemään konflikteja parhaansa mukaan, kulkemaan munankuorilla ja tekemään parhaansa ettei kukaan suuttuisi. Paha vaan että vahinkoja sattuu kaikille eikä kukaan ole täydellinen, joten aina sitä jotain teki sitten väärin. Olen käynyt näitä asioita aikuisena läpi tietoisesti ja aktiivisesti nyt ehkä 3 vuotta ja koen että joitain lukkoja on alkanut naksahdella auki. Hitaasti mutta varmasti.

P.s onpas ollut hieno ketju ja sydäntäriipaisevia lapsuuksia mutta jotenkin näistä lapsista on näiden kommenttien perusteella kasvanut niin vahvoja ja empaattisia vaikka rikottuja aikuisia. Ja meni muuten neljä päivää näitä lukiessa. :D

Äskeisen viestin kirjoittaja

Vierailija kirjoitti:

Nainen-64 kirjoitti:

Varhaisempia lapsuusmuistojani on, kun jouduin hetkeksi (oikeasti 3 viikkoa) lastenkotiin ja sen jälkeen haimme äitini sairaalasta. Sen jälkeen vakiokuviona äidin hakeminen kotiin. Hän kävi "lataamassa" välillä ja ensimmäisen sairaalakerran syy oli itsemurhan yritys. Ymmärsin asioita paljon vanhempana, kun vanhempani erosivat ja jäin äitini uuden alkoholistiporukan varjoon. Pitkäaikainen terapia ja psykoterpia on pelastanut minut elämälle tunnehelvetin ja itsetuhon kahleista. Joku on sanonut, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Paskapuhetta, sanon minä. Lapsuuteni kauheudet eivät kiillottamalla parane, niiden kanssa oppii vaan elämään.

Se oli Ben Furman. Paskapuhetta minunkin mielestäni.

Perimmäinen syy taisi olla se, että niitä kirjoja ostaa ne vanhemmat, ei lapset. Vanhemmat eivät halua tuntea syyllisyyttä, joten tuon kirjan viestillä voi oikeuttaa millaisen kaltoinkohtelun tahansa.

Joku muukin ajatellut kyseisestä kirjasta samoin!

Tuo opus oli äitini kovassa käytössä n. 10-15 vuotta sitten ja voi hyvä tavaton sentään...äitini selitti kaikenlaista uhriutuvaa peetä, eikä halunnut kuulla sanaakaan omien lapsiensa lapsuudesta.

Lapsuuden kodissani oli juuri nämä ketjussa moneen kertaan mainitut väkivallat, alistamiset, hyväksikäytöt. Mutta vähätpä siitä, äitini haki omaa lapsuuttaan, omaa oikeutustaan, oma oleminen ja tekeminen meni kaiken muun edelle.

Omalla kohdallani olen vain joutunut toteamaan, että traumat jäi syvälle, eivätkä varmaan ikinä parane kokonaan. Raivostuttaa vain niin kovasti, että nelikymppisenä puskivat pintaan, vaikka kuinka yritin pitää ne aisoissa.

Silti, pääosassa ovat omat lapset, että viheliäinen ylisukupolvisuus loppuisi viimeinkin, että heillä olisi onnellinen lapsuus ja nuoruus.

Tajusin jossakin vaiheessa, että ehkä en olekaan huonompi kuin kaikki muut ja että ei oo normaalia kasvatusta haukkua ja lytätä lapsen itsetuntoa niin kuin äiti aina teki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Allekirjoitan ja tunnustan tämän täysin! Se miesvaltaisuus korostuu pikkukylissä todella epäterveisiin sfääreihin. Toisille isovanhemmillemme emme olleet mitään, ei edes pikkuveljemme, koska hän oli liian herkkä tai itkualtis pojaksi, mutta muuten kaikki oli vain pojatpojatpojat. Tyttöjä väheksyttiin kaikin tavoin ja se ilmapiiri oli todella nitistävä. Nämä lainatussa tekstissä mainitut bensatennarit oli kasvatettu uskoen olevansa jotain luomakunnan kruunuja joilla oli aina viimeinen sana. Seurustelin parin kanssa nuoruuden typeryyksissäni ja heillä oli tämä käistys, että he voisivat olla ydinfyysikoita jos vain haluaisivat (oikeasti hyvä jos peruskoulu polttamatta läpi) ja naiset ovat aina tyhmempiä kuin miehet tai eivät vain pysty samaan kuin miehet. esim. matematiikka on vain miesten laji koska se on miesten keksintö. Nykyisinhän on tutkittu kuinka paljon matemaattisista teorioistakin on oikeasti naisten käsialaa, mutta kaikki kunnia siirrettiin miehille, joten ei noin voi edes sanoa. Samaan kategoriaan meni, että naiset eivät saaneet näkyä, kuulua, kokeilla, ottaa riskejä vaan se oli vain poikien juttu. Samaten tytöt olivat aina niitä, joiden piti heti nousta kun käsketään ja hoitaa koti, naapurin mukulat ja herätä vaikka aamu kuudelta leipomaan suvun kakkujuhliin jotain samaan aikaan kun pojat istuivat odottamassa palvelua muiden miesten mukana. Nyt kun mietin niin ihan käsittämätön ajatusmaailma. Tämän vuoksi rakastan asua kasvukeskuksissa enkä perähikiällä kenenkään likasankona.  

Allekirjoitan omien havaintojen pohjalta 100% todeksi. Itse olin "liian herkkä pojaksi" tuollaisessa ympäristössä ja se oli myös aivan yhtä helvettiä 24/7 ennen kuin pääsin kaupunkiin opiskelemaan ja elämään ihmisarvoista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä varmaan yksi rankin koko elämän mittainen kurjuus on syntyä paskoille luonnevikaisille vanhemmille. Koko lapsuuden saat pelätä henkesi puolesta kun hakataan ja pieksetään. Viimein kun pääsee täysi-ikäisenä pakoon on sitten aivan yksin, orpo ja ilman vsnhempien tukea ja yhteydenpitoa. Siitä kun selviää ja saa oman perheen, joutuu taas kärsimään kun lapsilla ei ole lainkaan isovanhempia ja muut hyvien vsnhempien lapset sitä ällistelwe ja ihmettelee.

Aina saa tuntea arvottomuutta, orpouttaja ulkopuolisuuta. Läpi koko elämän.

Olen nyt 45 ja lapsuus kaihertaa todella pahasti.

Olen 50 ja tämä ketju sai viimein tunnustamaan ettei se terve ollut.

Milloin? Olen kai sen aina tiennyt mutta se on niin julmaa ettei voi käsitellä.

Vähättely, huorittelu jo 9 vuotiaana. Mikään mitä teki ei ollut oikein tai riittävää. Olen tiellä, vaivalloinen, laiska ja ylimääräinen. Kuljin rievuissa tai jonkun lahjoittamissa vaatteissa. Etkö voi mennä ulos että saisi hetken olla rauhassa. Missä perheessä puhutaan noin?

Milloin tajusin? Kai olen sen aina tiennyt.

En pysty enkä osaa käsitellä. Muista syistä terapiassa 3v / 5 eri terapeuttia ja koska aloitetaan "kerro lapsuudestasi, millainen se oli" ja hitaana avautujana ennätti terapeutti vaihtua ennenkuin pystyin julmaa totuutta kertomaan. Saa terapeutit olla puolestani.

Ihan ok elämä tuli. Ei tässä enää hätää. Olisi voinut mennä paskemminkin.

Tätä asiaa on varmaakin jo ainakin sivuttu ketjussa, mutta mikä ihme meidän kaikkien vanhempia oikein on riivannut?

Sivu toisensa jälkeen n. 40-50- vuotiaita, kirjoitustyyleistä päätellen fiksuja ja älykkäitä ihmisiä antamassa lähes identtisiä kuvauksia aivan hirvittävästä väkivallasta ja kaltoinkohtelusta.

En voi mitenkään uskoa, että sota-ajan traumoilla pelkästään voidaan selittää koko ilmiötä.

Olen itsekin kokenut saman, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, vanhemmillani oli ok työpaikat, asuttiin omakotitalossa, alkoholia vanhempani käyttivät ehkä saunaoluet jouluna ja juhannuksena-tyyliin ja kulissit olivat jykevästi pystyssä.

Niiden tiiliseinien sisällä asui pelko ja kauhu, isäni oli varmasti mieleltään sairas, niin rajua se väkivalta oli joskus. Äitini antoi sen kaiken tapahtua silmääkään räpäyttämättä. Traumat jäivät koko loppuiäksi, eikä mikään määrä terapiaa taida sitä mihinkään muuttaa.

Tässä kohti tulee se suuriin ihmettelyn paikka, miten minä ja niin moni tässä ketjussa kirjoittanut, on pystynyt katkaisemaan tämän kierteen? Miten me nykyiset keski-ikää jo lähestyvät olemme erilaisia kuin hullut vanhempamme?

Monilla meistä on hirveitä traumoja, mielenterveyden tai jaksamisen haasteita taustastamme johtuen, mutta silti olemme pystyneet toimimaan toisin.

Miksi? Tässä olisi tutkijoille ja kirjailijoille materiaalia työstettäväksi. Onko kenelläkään mitään selitystä, teoriaa tai ajatuksia tähän kysymykseen?

No, ainakin mitä nuoremmista on kysymys, sitä todennäköisemmin jo viimeistään koulussa on saanut osana opetusta tietää, että perheväkivalta on yksiselitteisesti väärin, ja että se on rikos josta voi joutua jopa vankilaan. Kun lukee tästä ketjusta näitä vastauksia tähän "Mikä sai sinut tajuamaan ..." -kysymykseen, niin aika monilla siinä tajuamisessa on kestänyt aika pitkään.

Ja kyllähän väkivallan hyväksyttävyys lasten kasvatuksessa on käytännössä suunnilleen yhdessä sukupolvessa romahtanut pieneen murto-osaan ihan niidenkin keskuudessa, jotka ovat lapsilleen kaikkea hyvää haluavia tavallisia rakastavia vanhempia. Kyselytutkimusten mukaan nyt eläkeikään tulevista on lapsena saanut esim. piiskaa kaksi kolmasosaa, viisikymppisistä yksi kolmasosa ja kolmekymppisistä yksi kymmenesosa. Eräs myönteisimpiä ja ilahduttavimpia kehityskulkuja, joita Suomessa on meidän elinaikanamme tapahtunut.

Kun tulin itse äidiksi. Tajusin etten ikinä voisi tehdä omalle lapselle niitä asioita mitä meille tehtiin. Katkoin välit äitiini ja menin terapiaan. Äitiys oli aluksi hirveän vaikeaa kun tiesin mitä en halua tehdä mutta ei ollut mitään mallia omassa historiassa siihen miten ollaan terve äiti.

En epäile tähän ketjuun kirjoittaneita tippaakaan. Itse olen säästynyt sellaisilta vanhemmilta, joista tässä ketjussa puhutaan todella paljon, mutta tiedän että tuollaista on ollut ja on varmaan vieläkin hyvin monissa kodeissa. Kaiken kaikkiaan uskon, että narsismi on suomalainen kansantauti ja asia pitäisi ottaa paljon, paljon vakavammin tutkimisen kohteeksi.

Vierailija kirjoitti:

P.s onpas ollut hieno ketju ja sydäntäriipaisevia lapsuuksia mutta jotenkin näistä lapsista on näiden kommenttien perusteella kasvanut niin vahvoja ja empaattisia vaikka rikottuja aikuisia. Ja meni muuten neljä päivää näitä lukiessa. :D

Äskeisen viestin kirjoittaja

Itselläni ei ole ollut vaikeaa lapsuutta, sattumalta törmäsin tähän ketjuun. Tämä on kuitenkin puhdasta kultaa 🥇 kun ihmiset saa kertoa kokemuksistaan.

Meillä oli alkoholisti-äiti. Isä ei juonut usein, mutta silloin harvoin, kun joi niin oli helvetti irti. Varsinkin minä sain osani, koska muistutin äitiäni.

Noin kymmenvuotiaana opin, että olen maailmassa yksin. Lonkkani muljahti paikoiltaan, kun tein spagaattia. Se meni paikalleen saman tien, mutta oli todella kipeä pitkään. Onnuin puoli vuotta ja välillä lonkka lipsahteli paikoiltaan, eikä jalka ottanut alle. Puhuin äidille, kun tajusin jo itsekin ettei se ole ihan kunnossa. Mitään ei tapahtunut, jatkoin ontumista. On se nyt jälkikäteen ajatellen ihan sairasta; mukula ontuu puoli vuotta, eikä se aiheuta vanhemmissa mitään reaktiota. Tuskin olisivat huomanneet, vaikka olisin haihtunut ilmaan.

Terapia. Siellä ongelmiani käsitellessä terapeutti johdatteli etsimään vanhemmista syytä. Aikamme asiaa käsiteltyämme tulimme siihen tulokseen, että halauksia oli liian vähän ja tunteista ei puhuttu tarpeeksi. Vanhemmat olivat liian etäisiä. Kehotettiin keskustelemaan aiheesta vanhempien ja sisarusten kanssa. 

Sisarukset olivat kuitenkin eri mieltä, enkä saanut heitä millään tunnistamaan vanhemmissa tunnekylmyyttä ja muita vikoja, joita olimme terapiassa ongelmia työstäessä terapeutin kanssa tunnistaneet. Lopputuloksena välit vanhempiin ja etenkin heitä puolustaviin sisaruksiini viilenivät, lähinnä oti itse etäisyyttä. Sen seurauksena masennuin vielä pahemmin. 

Lopulta uskoin siskoani ja kokeilin toista terapeuttia. Hän kertoi minulle uhri-identiteetistä, siitä että nuori, epävarma aikuinen pakenee sen taakse epäonnistumisiaan, eikä pääse elämässä eteenpäin, koska luulee syyn olevan esim. vanhemmissa silloin, kun se ei ole totta. Uuden terapeutin kanssa tunnistin ongelmakseni heikon itsetunnon, joka oli seurausta ujoudesta ja syrjäytyneisyydestä, heikosta minäkuvasta. Kun opin tuntemaan ja hyväksymään itseni paremmin, oloni koheni ja päädyin vanhempieni osalta samaan kuin sisarukseni, lapsuudessani ei ollut mitään vikaa. Siihen aikaan ihmiset olivat yleisesti pidättyväisempiä, muttei se ollut mitää kaltoin kohtelua tai vahingoittavaa. 

Masennuksen väistyessä ja päästessäni eroon uhri-identiteetistä, tunnistaessani vahvuuteni, ratkaisukeskeisen terapian avulla aloin ottamaan vastuuta tunteistani ja elämästäni, syyttämättä muita saamattomuudesta. Opiskelin hyvän ammatin, sain työtä ja puolison. Välit sisaruksiin ja vanhempiin ovat hyvät. 

Olin se kiltti lapsi, joka kyllä pärjää. Jäin huomattavasti vähemmälle huomiolle sisaruksista. Aina oletettiin et pärjään ja on kaikki hyvin. No ei ollut ei. Ja edelleenkin tunnen itseni perheen ulkopuoliseksi, koska en ole luonteeltani niin kuin muut perheessä. Olen huomannut olevani se kenelle viimeisenä ilmoitetaan jostain...

Vierailija kirjoitti:

Nainen-64 kirjoitti:

Varhaisempia lapsuusmuistojani on, kun jouduin hetkeksi (oikeasti 3 viikkoa) lastenkotiin ja sen jälkeen haimme äitini sairaalasta. Sen jälkeen vakiokuviona äidin hakeminen kotiin. Hän kävi "lataamassa" välillä ja ensimmäisen sairaalakerran syy oli itsemurhan yritys. Ymmärsin asioita paljon vanhempana, kun vanhempani erosivat ja jäin äitini uuden alkoholistiporukan varjoon. Pitkäaikainen terapia ja psykoterpia on pelastanut minut elämälle tunnehelvetin ja itsetuhon kahleista. Joku on sanonut, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Paskapuhetta, sanon minä. Lapsuuteni kauheudet eivät kiillottamalla parane, niiden kanssa oppii vaan elämään.

Se oli Ben Furman. Paskapuhetta minunkin mielestäni.

Perimmäinen syy taisi olla se, että niitä kirjoja ostaa ne vanhemmat, ei lapset. Vanhemmat eivät halua tuntea syyllisyyttä, joten tuon kirjan viestillä voi oikeuttaa millaisen kaltoinkohtelun tahansa.

Olette ymmärtäneet Ben Furmanin ajatuksen täysin väärin. Lukekaa se kirja ennen öyhöttämistä.

Minä ymmärrän kyllä omasta puolestani oikein hyvin niitä, joilla on inhoreaktio Furmanin kirjaan, mutta niille jotka haluavat siihen tutustua mainittakoon, että se löytyy nykyään Internet Archivesta:

https://archive.org/details/BenFurmanOnnellinenLapsuus/mode/1up

Ei minulla ollut toivoa hyvästä tulevaisuudesta, sillä järjestäin olin laiska ja saamaton, enkä ikinä pärjää missään, samanlainen kuulemma kuin alkoholisti isäni ja teini-iän saavutettuani vieläpä lautakin. Muut sisarukset ovat niin täydellisiä, että saavat kaiken mahdollisen niin fyysisen, kuin henkisenkin tuen tänä päivänäkin. Jonkun on kannettava mustan lampaan viitta ja meillä se olen minä. Ei väliä mitä muut perheenjäsenet sekoilee, painellaan villaisella. Ei väliä mitä aikuisena saavuttanut, mokaan kuitenkin.

Tänään en näe että vika on minussa. Sen voin ihan itse nähdä omista saavutuksistani ja olla ylpeä siitä että olen Minä. Lapsuuden perheeseen välit on kalseat. En hirveästi viitsi osallistua perhe- tai sukujuhliin sillä siellä pääsisin taas tuttuun mustaan viittaani. Harvemmin tulee vastattua äidin puheluihin, sillä saisin seuraavan tunnin kuunnella sisarusteni ja heidän lastensa suuret saavutukset ja perään omat ja omien lasteni viat.

Kuten joku jo alkuun heitti, sitä kylvää mitä niittää. Minun kohdallani se tarkoittaa, että olen niin saamaton ja laiska etten ole tulossa paikalle enää siinä vaiheessa kun vanhuus iskee ja nämä täydelliset sisarukseni laistavat omaishoihosta.

Ymmärsin jo ennen nuoruusikää, ettei kukaan minua tule koskaan tässä perheessä kohtelemaan samanarvoisesti kuin muita.

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla ollut toivoa hyvästä tulevaisuudesta, sillä järjestäin olin laiska ja saamaton, enkä ikinä pärjää missään, samanlainen kuulemma kuin alkoholisti isäni ja teini-iän saavutettuani vieläpä lautakin. Muut sisarukset ovat niin täydellisiä, että saavat kaiken mahdollisen niin fyysisen, kuin henkisenkin tuen tänä päivänäkin. Jonkun on kannettava mustan lampaan viitta ja meillä se olen minä. Ei väliä mitä muut perheenjäsenet sekoilee, painellaan villaisella. Ei väliä mitä aikuisena saavuttanut, mokaan kuitenkin.

Tänään en näe että vika on minussa. Sen voin ihan itse nähdä omista saavutuksistani ja olla ylpeä siitä että olen Minä. Lapsuuden perheeseen välit on kalseat. En hirveästi viitsi osallistua perhe- tai sukujuhliin sillä siellä pääsisin taas tuttuun mustaan viittaani. Harvemmin tulee vastattua äidin puheluihin, sillä saisin seuraavan tunnin kuunnella sisarusteni ja heidän lastensa suuret saavutukset ja perään omat ja omien lasteni viat.

Kuten joku jo alkuun heitti, sitä kylvää mitä niittää. Minun kohdallani se tarkoittaa, että olen niin saamaton ja laiska etten ole tulossa paikalle enää siinä vaiheessa kun vanhuus iskee ja nämä täydelliset sisarukseni laistavat omaishoihosta.

Ymmärsin jo ennen nuoruusikää, ettei kukaan minua tule koskaan tässä perheessä kohtelemaan samanarvoisesti kuin muita.

Lisään vielä, että omassa perheessäni lapseni ovat kaikki tasan saman arvoisia. En unohda kehua, halata ja olla läsnä, tukena joka ikinen päivä, joka ikiselle. Kun joku lapsistani tulee, rutistaa ja sanoo, -Maailman paras äiti! -tiedän ja tunnen onnistuneeni. Koko se poppoo lapsuudenkodissa voi pitää viulunsa.