Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä sai mut tajuamaan?

En edes tajunnut, kaikki oli niin kaameaa. Yritin vain selviytyä ja tulla toimeen.

Lähdin kotoa heti ysin jäljeen omilleen sekä löysin miehen jonka kanssa perustettiin perhe. Lapset kasvoivat. Pidin huolen pienistä asioista, kuten joku jo kirjoittikin aiemmin, harrastukset, lelut, vaatteet, ruokaa joka päivä. Läsnäolo ja yhdessä tekeminen. Arvostus ja kannustus.

Neljänkympin kriisissä ns. pään nollaus ja avioero. Tajusin oman traumalapsuuden ja että olin ottanut huonon miehen. Lapsista tuli kuin ihmeen kaupalla onnistujia, töissä ja omat kodit.

Oli järkytys huomata etten osaa puhua. Raivoan ja patoan asioita. Yritän miellyttää kaikkia. Rakastan rauhaa enkä halua pahaa kenellekkään, olen kynnysmatto, johon jalat pyyhitään. Ja sitten kun poksahdan, olen - kauhea.

Että luottaisin ihmiseen? Noup, ei käy.

Monet puolitutut ihmiset ympärilläni kehoittavat "ottamaan ukon" "menet nyt vaan sinne tinderiin koska noin hyvä nainen menee hukkaan" Hah, voikun tietäisivät. Kaipa se on se kynnysmatto-ominaisuus joka hämää.

Kuka olen? Mikä minusta tulee isona? En tiedä.

Lapsiin on luontevat välit, tuen heitä mitä ikinä saavatkaan päähän. Onneksi eivät tiedä mistä olen noussut.

Olen tapaillut kaltaistasi ihmistä. Monet asiat kuulostavat tutuilta. Jatkuvaa omien tarpeiden patoamista ja räjähtelyä. Lapsuuden käsittelemättömät traumat estävät luottamasta ihmiseen. Ei uskonut, että oikeasti olen hänelle hyvä, saa kertoa tarpeistaan ja on hyväksyttävä sellaisena kuin on.

Ei kestänyt turvallisuutta ja rakkautta, jotka hänelle annoin. Ei osannut ottaa niitä vastaan. Jätti minut.

Voimia sinulle!

Ja vielä lisätäkseni: hänkään ei osannut vastata kysymykseen kuka hän on, koska hän aina eli muiden ehdoilla. Mitä tahansa asiaa teimmekään, hän ajatteli ensimmäisenä, että mitähän joku muu siitä ajattelee. Hän siis ei elänyt omaa elämäänsä.

Mutta sinulla on jo pohdiskelussa nuo kysymykset ja siis tiedostat ne. Olet siis todella pitkällä, ja uskon, että pystyt ratkaisemaan ongelmasi kunhan löydät aidosti turvallisen suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Kummastako teillä on kyse, vanhempasi eivät halua vai eivätkö vain pysty auttamaan?

Tämä voi olla vähän off-topic, mutta onko muilla ollut lapsena seuraavanlaista ilmiötä, jos lapsuudenkoti ei ole ollut "ihan terve": Että lapsena on fantasioinut, että jotkut muut tutut henkilöt olisivat omat äiti ja isä? Muistan itse tämän ala-asteelta. (Alakoulu nykyään). Toivoin ja kuvittelin ainakin jossain vaiheessa, että eräät nais- ja miesopettaja olisivat äitini ja isäni. Vai onko tämä ihan yleinen fantasia, vaikka lapsuudenperhe olisi ihan hyvä?

Tämän jälkeen kun seksuaalisuuteni heräsi, aloin myös heti alusta lähtien tuntea vetoa ainoastaan minua reippaasti vanhempiin miehiin. En koskaan oikeasti ihastunut itseni ikäisiin poikiin, saatoin kyllä esittää niin, koska se oli tietysti normi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin ehkä viiden, isä oli kännissä ja äiti pakeni vessan ikkunasta pihalle hankeen. Menin hänen perässä, ja mentiin naapurin oven taakse pyytämään, että hän ottaisi meidät yöksi.

Joskus pahat äidit saavat isät juomaan...

Mun äitini oli hurmaava, rakastava, hauska ja herkkä ihminen.

-Tuo kenelle kommentoit

Isäni mm.harrasti humalassa seksiä samassa sängyssä tyttöystävänsä kanssa jossa minä nukuin n.7-vuotiaana. Lopuksi kierähtivät puolittain päälleni ja alkoivat polttaa tupakkaa. Makasin kauhusta hiljaa. Asiasta ei koskaan puhuttu.

Isäni kodissa muutoinkin vieraili naapureita humalassa. Luulin, että se oli normaalia. Vanhempien eron jälkeen ihmiset vaihtuivat elämässäni tiuhaan.

Äitini eli omaa elämäänsä ja ei koskaan ole ollut läheinen. Hoitanut kyllä asioita ja järjestänyt ruokaa, vaatetta. Henkinen turva ja aito lämpö on puuttunut. Siitä tullut tunne, että olenko ollut edes toivottu. Äitini epävakaa. Haukkuu edelleen aikuisena ammattiani, kuinka joku on viisaampi/kouluttautuneempi kuin minä, lastenkasvatustaitojani jne. Mököttää useita päiviä, ei koskaan pyydä anteeksi omia sanojaan, eikä kykene keskustelemaan asioista lainkaan.

Hullu äiti.

Kun teiniä aloin saamaan ystäviä ja niiden kotona oli aina ruokaa ja vanhemmat eivät olleet kännissä joka päivä. Silloin aloin ihmettelemään että onks meillä jotakin vinossa :D 

Kun puhuttiin lapsuuden kokemuksista kaverin kanssa ja kuulin itseni kertovan kaverille ääneen että isäni on käynyt minuun käsiksi vain yhden kerran, kun yritti humalassa vääntää käsistäni auton avaimia jotta pääsisi rattiin, mutta ei hän tarkoittanut satuttaa vaan ranne murtui ihan vahingossa kun en luovuttanut avaimia. Eli siis mullahan oli ihan hyvä lapsuus kun oli vain tuo yksi vahinko jossa minuun fyysisesti sattui. (Turvattomuutta, ikään nähden liiallista vastuuta ja henkistä väkivaltaa ei laskettu, kun niihin sopeutuminenhan oli vain osoitus minun kypsyydestäni, vahvuudestani ja fiksuudestani.)

Päässäni tuo oli ihan järkevä ajatus, mutta ääneen sanottuna se alkoi kuulostaa aika hullulta.

Se ettei isäni koskaan kannustanut minua puolustautumaan tai ylipäätään välittänyt, kun minua pahoinpideltiin koulussa päivittäin. Oli niin koomista kun äitini oli ainoa joka yritti opettaa, että "sun täytyy pitää puolesi kuule". Faija vaan luisti tilanteesta. Faija ei halunnut minusta vahvaa, koska olisin silloin vastustanut myös häntä. Toinen oli vähän vanhempana, kun kavereitani kävi meillä kylässä. Faija oli jokaisen kaverini kanssa aina välittömästi parempaa pataa, kuin minun kanssa koskaan. Se oli niin perverssiä.

Faija halusi lapsekseen aivan kenet tahansa muun kuin minut. Täytyy sanoa että yksi kaveri minulla oli, joka oli meillä kylässä monta päivää mökillä ja vastusti sitä faijan mielestelyä. Äitini otti eron, eikä edes halunnut minua mukaansa, enkä minäkään pyrkinyt kyllä. Äitini ei näyttäytynyt kovin edukseen tapellessaan isäni kanssa kotona. Inhosin pohjimmiltaan kumpaakin.

Se on karmea tunne kun tajuat, ettei isäsi halua sinun oppivan puolustamaan itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Onpa koominen uhriutumisketju. Ei ihme, että mt-palveluista on pulaa, kun joka pikkuasia traumatisoi kansan loppuiäksi. Ei taida olla juuri elämää näillä "traumatisoituneilla", kun elämän sisältö on vanhojen ruotiminen. Eteenpäin on elävän mieli.

Pitäskö SINUN miettiä mikä sinua noin kovin ärsyttää ja sai kiukustumaan tämän viestiketjun kirjoituksissa. Nämähän ovat just elävää elämää 60-80 luvuilta.

Miten luulet että on just uhriutumista jos tänne kirjoittaa oman tarinan.

Kolahtiko omaan nilkkaan?

Taidat tuntea vanhat sanonnat, joten ymmärrät varmaan tässä yhteydessä sanonnan

"Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa!"

Vierailija kirjoitti:

Tämä voi olla vähän off-topic, mutta onko muilla ollut lapsena seuraavanlaista ilmiötä, jos lapsuudenkoti ei ole ollut "ihan terve": Että lapsena on fantasioinut, että jotkut muut tutut henkilöt olisivat omat äiti ja isä? Muistan itse tämän ala-asteelta. (Alakoulu nykyään). Toivoin ja kuvittelin ainakin jossain vaiheessa, että eräät nais- ja miesopettaja olisivat äitini ja isäni. Vai onko tämä ihan yleinen fantasia, vaikka lapsuudenperhe olisi ihan hyvä?

Tämän jälkeen kun seksuaalisuuteni heräsi, aloin myös heti alusta lähtien tuntea vetoa ainoastaan minua reippaasti vanhempiin miehiin. En koskaan oikeasti ihastunut itseni ikäisiin poikiin, saatoin kyllä esittää niin, koska se oli tietysti normi. 

Uskoisin että varsin yleistä ainakin niillä lapsilla joilla ei ole ollut turvallista ja rakastavaa kotia tai läheistä ns normaali suhdetta esim äitiinsä.

Itse toivoin millon kenestäkin että olisi äitini. Isää mulla ei oo koskaan ollu kuvioissa. Tykkäsin hirveästi kahdenkin lapsuudenkaverieni äideistä ja siitä lämpimästä positiivisesta ilmapiiristä joka heidän kotonaan vallitsi. Heillä oli "oikeat perheet ja molemmat vanhemmat", minulla ei. Olin heillä paljon yökylässäkin, niin paljon kun vain ikinä sain luvan.

Vietin myös paljon aikaa tätieni kanssa koska tykkäsin heistä, he oli iloisia ja hauskoja, kilttejä toisin kuin oma umpimielinen ja aina niin vakava ja kiukkuinen äitini. Toivoin usein että olisin jonkun muun lapsi (jo siis ennen kouluikääkin tajusin asian)

Vierailija kirjoitti:

Se ettei isäni koskaan kannustanut minua puolustautumaan tai ylipäätään välittänyt, kun minua pahoinpideltiin koulussa päivittäin. Oli niin koomista kun äitini oli ainoa joka yritti opettaa, että "sun täytyy pitää puolesi kuule". Faija vaan luisti tilanteesta. Faija ei halunnut minusta vahvaa, koska olisin silloin vastustanut myös häntä. Toinen oli vähän vanhempana, kun kavereitani kävi meillä kylässä. Faija oli jokaisen kaverini kanssa aina välittömästi parempaa pataa, kuin minun kanssa koskaan. Se oli niin perverssiä.

Faija halusi lapsekseen aivan kenet tahansa muun kuin minut. Täytyy sanoa että yksi kaveri minulla oli, joka oli meillä kylässä monta päivää mökillä ja vastusti sitä faijan mielestelyä. Äitini otti eron, eikä edes halunnut minua mukaansa, enkä minäkään pyrkinyt kyllä. Äitini ei näyttäytynyt kovin edukseen tapellessaan isäni kanssa kotona. Inhosin pohjimmiltaan kumpaakin.

Se on karmea tunne kun tajuat, ettei isäsi halua sinun oppivan puolustamaan itseäsi.

Ymmärrän sinua, minulla vähän saman kaltaisia kokemuksia. Mutta aikuistuttuani ja ihmisten käytösmalleja opiskelleena tajusin, että erityisesti ennenvanhaan miehet olivat niin umpimielisiä ja psyykkisiä asioita ymmärtämättömiä, ettei heiltä voinutkaan odottaa mitään. Monethan karttoivat mihinkään ikävään tai vaikeaan asiaan puuttumista, odottivat vaan asian menevän ohi omalla painollaan, työnsivät vaan päänsä pensaaseen.

Niin kävi meilläkin, yksin saatiin selviytyä.

Mutta toisaalta kasvoin myös melko vahvaksi enkä enää anna kenenkään kävellä ylitseni, joskus vahvuus ja itsemääräämistarpeeni pursuaa vähän yli äyräidensä koska minulla on ns takauma tästä asiasta ja hyökkään heti jos koen ulleeni vähätellyksi, sivuutetuksi tai nurkkaan ajetuksi.

Vauva.fi

Vasta täällä ketjuja lukiessani tajusin, että ei ollut ihan normaalia teini-ikäiselle putsata juopottelevan ja sammuneen äitinsä oksennusta ja verta sohvalta tai tilata uutta ikkunalasia väkivaltaisen isän hakattua sen rikki, jotta ei tarvitsisi hakata tällä kertaa äitiä. Ne olivat asioita, jotka tapahtuivat jokapäiväisessä elämässä ja joista ei puhuttu koskaan kenenkään kanssa, joten ajattelin, että tämmöistä tämä elämä nyt on.

Varhaisempia lapsuusmuistojani on, kun jouduin hetkeksi (oikeasti 3 viikkoa) lastenkotiin ja sen jälkeen haimme äitini sairaalasta. Sen jälkeen vakiokuviona äidin hakeminen kotiin. Hän kävi "lataamassa" välillä ja ensimmäisen sairaalakerran syy oli itsemurhan yritys. Ymmärsin asioita paljon vanhempana, kun vanhempani erosivat ja jäin äitini uuden alkoholistiporukan varjoon. Pitkäaikainen terapia ja psykoterpia on pelastanut minut elämälle tunnehelvetin ja itsetuhon kahleista. Joku on sanonut, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Paskapuhetta, sanon minä. Lapsuuteni kauheudet eivät kiillottamalla parane, niiden kanssa oppii vaan elämään.

Vierailija kirjoitti:

Tämä voi olla vähän off-topic, mutta onko muilla ollut lapsena seuraavanlaista ilmiötä, jos lapsuudenkoti ei ole ollut "ihan terve": Että lapsena on fantasioinut, että jotkut muut tutut henkilöt olisivat omat äiti ja isä? Muistan itse tämän ala-asteelta. (Alakoulu nykyään). Toivoin ja kuvittelin ainakin jossain vaiheessa, että eräät nais- ja miesopettaja olisivat äitini ja isäni. Vai onko tämä ihan yleinen fantasia, vaikka lapsuudenperhe olisi ihan hyvä?

Tämän jälkeen kun seksuaalisuuteni heräsi, aloin myös heti alusta lähtien tuntea vetoa ainoastaan minua reippaasti vanhempiin miehiin. En koskaan oikeasti ihastunut itseni ikäisiin poikiin, saatoin kyllä esittää niin, koska se oli tietysti normi. 

Itse fantasioin lapsena, että vanhempieni täytyy olla jostain ulkoavaruudesta tulleita  avaruusolioita ja jos oikein nopeasti aamulla juoksen katsomaan heidän huoneensa ovelle, ennen kuin ne heräävät saan ehkä ne yllätettyä. En koskaan kuitenkaan saanut todistettua, että ovat avaruusolioita.

Tämmöistä.

uppista

Nainen-64 kirjoitti:

Varhaisempia lapsuusmuistojani on, kun jouduin hetkeksi (oikeasti 3 viikkoa) lastenkotiin ja sen jälkeen haimme äitini sairaalasta. Sen jälkeen vakiokuviona äidin hakeminen kotiin. Hän kävi "lataamassa" välillä ja ensimmäisen sairaalakerran syy oli itsemurhan yritys. Ymmärsin asioita paljon vanhempana, kun vanhempani erosivat ja jäin äitini uuden alkoholistiporukan varjoon. Pitkäaikainen terapia ja psykoterpia on pelastanut minut elämälle tunnehelvetin ja itsetuhon kahleista. Joku on sanonut, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Paskapuhetta, sanon minä. Lapsuuteni kauheudet eivät kiillottamalla parane, niiden kanssa oppii vaan elämään.

Se oli Ben Furman. Paskapuhetta minunkin mielestäni.

Perimmäinen syy taisi olla se, että niitä kirjoja ostaa ne vanhemmat, ei lapset. Vanhemmat eivät halua tuntea syyllisyyttä, joten tuon kirjan viestillä voi oikeuttaa millaisen kaltoinkohtelun tahansa.

Vanhempani ovat kylläkin hyviä ihmisiä, mutta sain kasvaa liian leväperäisesti. Asioihini ei kiinnitetty oikein huomiota ja jouduin itse päättämään asioista, jotka eivät kuulu lapsen päätettäviksi ja selviytymään tilanteista joihin olisin kaivannut vanhemman paneutumista ja neuvoja.

Jouduin siis kantamaan vastuuta asioista, joissa lapsen vanhemman pitäisi ottaa vastuu. Olin tuuliajolla ja koin usein huolien musertavaa taakkaa, joihin en nähnyt muutoskeinoa. Lapsena en osannut eritellä, mistä huono oloni johtui ja ajattelin kai sen olevan jotenkin omaa syytäni.

Nyt itse vanhempana olenkin sitten täysin toisenlainen. Huolehdin liikaakin lasteni asioista, enkä anna heidän joutua tuntemaan turvattomuutta, kuten itse jouduin. Olen vähän liikaakin siloitellut heidän asioitaan, koska olen pelännyt, että he kärsivät muuten. En missään tapauksessa ole halunnut olla välinpitämätön lasteni suhteen ja siksi kai olenkin paneutunut oikein äärimmäisen velvollisuudentuntoisesti.

Pitäisi varmaan osata vähän hellittää, onhan lasten kohdattava elämässä erilaisia epämiellyttäviäkin asioita.

Mutta tiedostan, että tämä ylihuolehtivuus johtuu siitä, että itse koin niin paljon turvattomuutta. Olen varmaan luonteeltanikin aika erilainen kuin vanhempani. Välit minulla on heihin aina olleet hyvät, mutta emotionaalisesti aika kaukaiset.

Huomasin, kun olin n. 9 vuotiaana serkuillani yökylässä millainen rakastava ilmapiiri siellä oli. Siellä halattiin ja tehtiin yhdessä asioita.

Meillä ei halattu, en muista, että olisin koskaan ( no ehkä niin pienenä, ettei sinne muistini yllä) istunut vanhempieni sylissä.

Ainoa muisto edes lähellä olemisesta oli kun istuin 5-vuotiaana äidin vieressä(!) ja hän puhalsi tupakansavua kipeään korvaani. Toi oli siihen aikaan käypä kotihoito, joka kyllä tepsikin.

Kerran jo teini-iässä olin kylmettänyt itseni tosi pahasti, jokaista lihasta särki ja pyysin isän luokseni lohduttamaan, kun kurotin yläsängyssä reunan yli että saisin isältäni halauksen, hän kavahti askeleen taaksepäin ja se suorastaan kauhistunut/inhottunut ilme hänen kasvoillaan, sitä en ikinä unohda.

Narsistia AV:llä usein "viljellään", uskon että varsinkin äidillä oli ainakin niitä piirteitä: rouva täydellinen, hän oli aina oikeassa, eikä mikään ollut hänen syynsä.

Niinpä hän ei hoitanut remmirangaistuksiakaan, luuli kai niin kiillottavansa kilpeään, että enhän MINÄ sinua piiskanut! Pienenä tyttönä jouduin odottamaan rangaistuksia, isän tuloa työreissulta ja minusta se odotusaika oli jo pahin  henkinen rangaistus + se ruumillinen piiskaus, mitä peloissaan odotti.

Hän ehkä kuvitteli, että rakastaisin häntä enemmän kuin isääni, koska hän ei ollut se ruumiillisen kivun tuottaja. Väärin kuvitteli, vihasin häntä enemmän kuin isääni, joka toimi vain määräysten mukaan, siellä tossun alla ei voinut kapinoida...

Minä lapsena en osannut tehdä mitään oikein, tein niin tai näin, se oli aina väärin. Ystävien mukana kävin joissain uskonnollisissa ja poliittisissa lasten ja nuorten kerhoissa, kaikkia niitä paheksuttiin, ehkä olivat väärää ideologiaa, mutta koskaan ei sitten ohjattu siihen "oikeaan", mikä olisi vanhemmille sopinut.

Sekava sepustus, eikä lapsuuteni kuitenkaan niin paha ollut kuin joillain alkoholistivanhempien ym. kommenteissa kerrottujen, mutta tarpeeksi paha, että olen vasta vanhempieni kuoltua saamassa elämääni tasapainoon.

Elämästäni yli 50 vuotta aivoni ovat jauhaneet paska-ajatuksia. Joo, terapiassakin olen käynyt kahden im-yrityksen jälkeen. Valitettavasti en pystynyt jälkiabortoimaan itseäni, en ole pyytänyt tulla synnytetyksi, en varsinkaan vanhempieni lapseksi!

Sanottakoon vielä, että pistin välit poikki 15 vuotta ennen heidän kuolemaansa, mutta se ei minua vapauttanut traumasta, vaan vasta heidän kuolemansa jälkeen olen  löytänyt oman arvoni ja itsetuntoni.

Kunhan avauduin, kiitos jos jaksoit lukea.

Tajusin siinä kohtaa kun tulin äidiksi ja puhkesi hirveä ahdistus. Myöhemmin ymmärsin traumatisoitumisen lapsena ja traumaperäinen stressihäiriö diagnosoitiin. Lapsena maalattiin se kuva että muissa kodeissa asiat on huonommin niin en pitänyt oman äidin toimia epänormaalina.