Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

En voi sanoa kokeneeni mitään ahaa-elämystä tai äkillistä tajuamista, kyllä se vuosien kuluessa kävi selväksi kun kasvoi aikuiseksi ja oma ajatusmaailma alkoi kehittyä.

Muistan toki miten raivoisasti puolustin sitä että kaikki mitä meillä tapahtui ja ajateltiin ja puhuttiin oli ainoa oikea tapa ja kaikki muut olivat väärässä. Kynsin hampain sitä puolusti omia vanhempia vaikka sielu oli reikaleina ja psyyke oireili jo alakouluiässä. Syyn laittoi omille niskoille; olen niin huono ja kelvoton.

Kyllä sen kaiken myöntäminen oli tuskallinen prosessi, ja välillä muistan kun koiran kanssa juoksin pitkin metsiä ja itkin kovaan ääneen. Kaikki repesi ja koko maailma romahti. Kaksi kuukautta oli yhdessä vaiheessa vapaaehtoisesti avo-osastolla psykiatrisessa hoidossa missä sain turvallisesti antaa sen kaiken tuskan ja pahan purkautua.  Kyllä sai muutamankin sietämättömän kipeän hetken elää läpi, mutta se puhdisti ja alkoi antaa tilaa 

Tämä on sellainen asia, mitä olen tosi pitkään pohtinut omalta kohdaltani. Kun aina ja kaikkialla sanotaan, että lapset on aina lojaaleja vanhemmilleen ja haluaa suojella heitä, että lapset rakastaa vanhempiaan ehdoitta... niin ei mulla ole koskaan ollut sellaista. Jos kysytään että koska tajusit, niin en muista hetkeä, koska olen aina ajatellut, että vanhempani eivät toimi kuten pitää, ja meidän kodissa on asiat pielessä. Muistan jo hyvin pienenä sellaisia juttuja, kun joskus esim. pohdin ( ehkä n. 5 v) ääneen mistä vauvat tulee, ja äitini siinä jotain tirskui ja vilkuili isää... muistan että ajattelin että onpa idioottimaista, että miksei voi vain kertoa. 



Isäni kävi tuulella, oli arvaamaton ja väkivaltainen. Pahinta oli kun joskus vaan tuli ja löi minua kaverini silmien edessä, kun olin varmaan jotenkin etäältä häntä ärsyttänyt. Siinä sitten yritin kaverille esittää, että tämähän oli vähän kuin leikkiä, ei sattunut. Äitini kaikki toiminta sopii hyvin herkkänahkaisen narsistin kuvaukseen: niin kauan kuin pystyi, alisti minua ja nöyryytti ja pilkkasi, sitten kun kasvoin hänestä ohi henkisesti, alkoi armoton marttyyrius ja syyllistäminen, ja se on ollut minulle paljon vaikeampaa taistella vastaan.



Omilla vanhemmillani ei tosiaan ole koskaan ollut todellista otetta minuun, veikkaan sen johtuvan pääasiassa siitä, että olen aina ollut äärimmäisen omaehtoinen ADHD:n takia. Mulle ei ole koskaan käynyt, että mua kohdellaan huonosti, enkä ole koskaan pitänyt sitä omana syynäni. Eli myös oikeudenmukaisuuden taju on ollut aina todella vahva.



Tuolla kun on moni kirjoittanut kaasuvalottamisesta, niin isälläni oli tapana harrastaa sitä kun olin teini. HÄnellä oli tuolloin uusi parisuhde, ja tuo puoliso oli ja on oikeasti ihan superihana tyyppi ja minulle todella läheinen. Kävimme usein perjantaisin yhdessä kaupassa niin, että isäni otti minut kyytiin kotoa, ja ajoimme yhdessä hakemaan puolisonsa työpaikaltaan. Koko tuon automatkan isäni haukkui ja ivasi ja pilkkasi minua ja ihan kaikkea mitä tein ja olin ja miltä näytin, ja kun puolisonsa hyppäsi kyytiin, muuttui kuin katkaisijasta napsauttamalla niiiiiiiin ihanaksi. Ja kun puolisonsa ihmetteli miksi olin itkuisen ja vihaisen oloinen, niin isäni ihan pokalla selitti että ei hän tiedä, että kai mä jotain siinä kiukuttelen. Miettikää miten sairasta touhua.



Ja vielä sairaammaksi menee:

Toksinen suhde vanhempiin. Ihmettelin aina jo alle alakouluikäisenä miksi iskä on aina vihainen,  negatiivinen yms. En kertonut kenellekään. Ihmettelin miksi muiden isät on erilaisia, sellaisia rentoja ja mukavia. Aikuisena ymmärsin että ei olisi halunnut lapsia ja oli salasuhteessa edellisen kihlattunsa kanssa. Äiti yritti pitää ns pakkaa kasassa ja opin jo pienenä etten kuormita äitiäni omilla murheillani. 

Kaverit eivät oikein halunneet tulla lapsena meille kotiin leikkimään. Kerrostalossa oli monta lapsiperhettä, joilla samanikäisiä lapsia, mutta jälkikäteen tajusin, että harva kävi meillä leikkimässä/kyläilemässä. Johtui arvaamattomasti käyttäytyvästä isästäni (ei ollut alkoholisti tms), joka sai tyhjästä raivokohtauksia ja näytti sen ettei tykännyt vieraista ihmisistä kodissamme. Itse olen kuitenkin pienestä pitäen tottunut lukemaan isäni mielialoja ja ennustaa hänen käytöstään. Mikä ei tietenkään ole lapsen tehtävä. Vasta parikymppisenä oivalsin tämän asian kokonaisuudessaan.

... jatkuu edellisestä: Isäni harrasti tätä siis parisen vuotta viikottain. Kunnes yhden kerran sain tarpeekseni. Kun hän aloitti louskutuksensa, sanoin hänelle, että anna tulla vaan. Pistä oikein parastasi. Joo, kyllä olen juuri sellainen kun sanot ja teen kaiken pas kas thi. Anna tulla vaan, mutta älä kuvittele että enää itkisin, en itke. Enkä alkanut itkeä, kun aina aiemmin isäni jatkoi niin kauan, että sai minut nujerrettua. Sillä kertaa ei saanut.



Ja mitä sitten tapahtui? ENsimmäistä kertaa elämässäni isäni soitti illalla ja PYYSI ANTEEKSI sitä että oli ollut vähän hanurista siellä autossa. Siis hän pyysi anteeksi siinä kohtaa, kun ei enää onnistunut oikeasti satuttamaan minua. Ja  tuo hänen käytöksensä myös loppui tuohon.



NÄkisin että tilanne on aika verrannollinen siihen, kun pahoinpidellyt pojat kasvavat murrosikäisiksi, ja ensimmäisen kerran nostavat sen väkivaltaisen faijansa riveleistä seinälle. Yleensä se väkivalta loppuu siihen, kun se tekijä tajuaa jääneensä alakynteen.



Ehkä isälle pitäisi olla kiitollinen tästä elämänopista. Sen verran olen ymmärtänyt, että alistajalle alistuminen ei IKINÄ auta. Kun täälläkin on niin usein kirjoituksia, missä nainen selittää kuinka yrittää niin olla mielin kielin ja tehdä kaikki oikein ja muuttua miehen toiveiden mukaiseksi, ja silti tulee tavalla tai toisella turpaan:  NIIN SE MENEE. Niin kauan kun alistajalla on valta, hän käyttää sitä, eikä mikään sitä muuta. Vasta sitten kun ottaa vallan itselleen, asiat voivat muuttua.





 

Velipoika kävi isän jälkeen liukkahilla, siitä mä huomasin itte.

T.Mauri

 

^"Ennen niin yleisen lasten fyysisen pahoinpitelyn, hyväksikäytön ja vainoamisen näyttää nykyaikana korvanneen henkinen julmuus, joka on naamioitu hyväätarkoittavan "kasvatus"-sanan taakse." 

-

Kyllä välinpitämätön tai kaiken salliva kasvatustyylikin on julmaa. Lapsi tarvitsee rajoja kokeakseen olevansa turvassa, aikuisen huolehtiessa ja osoittaessa turvalliset rajat joiden sisällä saa kasvaa.

Viimeistää 11-vuotiaana kun häivyin siitä hourujenhuoneesta. Sisarukseni, sisko ja veli, jäivät psykopaatin ja alkoholistin talouteen... Suljetullapa kaikki ovat lähes vuosittain. 

Tämä palsta.

Sitten älysin, että tämä palsta ei taida olla ihan terve.

Johtopäätös: kasvuympäristöni oli sentään terveempi kuin tämä palsta.

Joskus parikymppisenä huomasin kaupassa käydessä että minulla on katkaistu ladattu haulikko povarissa. Muutin satojen kilometrien päähän ja unohdin sen aikaiset tutut.

Vierailija kirjoitti:

Totta. Lapsi on aina lojaali vanhemmilleen, ja oma koti ja kasvuympäristö on aina se paras ja "oikeanlainen". Sitä puolustetaan hyvin usein vielä aikuisenakin.

Itse aloin tajuta oikeastaan jo aika varhain, murrosiässä, mutta en uskaltanut enkä voinut päästää asiaa tietoisuuteen koska se olisi ollut liian vaarallista. Olisin pudonnut tyhjän päälle. 

Oikeastaan työstin tietoa vuosia, ja vasta kolmekymppisenä eräs tapahtuma sai padon murtumaan. Se oli rankka kokemus, kaikki kaatui. Muistan kun otin koiran mukaan ja lähdin lenkille. Menimme lujaa vauhtia ja itkin ääneen. Onneksi olimme silloin saaressa missä ei ollut muista ihmisiä joten sain purkaa tuskaa rauhassa. Tästä alkoi vuosien tuskallinen prosessi jost nyt olen päässyt jokseenkin selville vesille.

Tällaiset traumat ja asiat näkyvät varsin selvästi mielenterveyspalvelujen suuressa tarpeessa sekä rikostilastoissa. Tiedostamattomat ja hoitamattomat traumat.

 

Ja höpö höpö lojaaliudesta. Minä huomasin jo lapsena, että muilla oli erilaista. Saivat rakkautta, parasta kaveriani ei esimerkiksi koskaan lyöty. Meillä lyötiin, jos sattui olemaan eri mieltä isän kanssa. Koskaan en tehnyt mitään pahaa, mistä olisi pitänyt rankaista. Sisareni ja minä emme kumpikaan muistele kotiamme ja vanhempiamme hyvällä. Lähtivät esim. iltamiin ja jättivät lapset 3 kk, 4 v. ja 5. keskenään. Eikä ollut ainoa kerta. Minä olin hukkua jokeen, kun olin 2 v. ja toisella kerralla olin suolla tallustelemassa, kukaan ei huolehtinut. Löysivät kuitenkin. Nykyisin olisi lasun paikka. Kyllä minulle varmasti monenlaisia traumoja jäi, kun sairastuin alle kaksikymppisenä paniikkihäiriöön. Onneksi pääsin siitä eroon, nyt olen täysipäinen vanhus ja elelen leskenä ok-talossani. 

Ajattelin että pikkukylässä ja 80-luvulla on täysin normaalia että tietystihän vanhempi jos toinenkin uhkaa omaa lasta tappamisella. Mutta ehkä näin ei ollutkaan, kun myöhemmin mietti.

Ainakin se ku yksi äiskän miesystävistä melkein veti mun olkapään sijoiltaan. Vai oisko ollu se, jonka kanssa äiskä ryyppäsi joka viikonloppu. Tai se kolmas....vai oliko neljäs...?

Pienestä alle alakouluikäisestä, 7 vuotias isosiskoni silloin kysyi äidiltä miksi et eroa isistä, sen käytös paheni mitä vanhemmaksi tultiin, sai tyhjästä raivareita siitä ties että myrsky tulee kun ilme kovettui ja äänenkorkeus kohosi sitten alkoi huuto ja karjunta, tavaroiden paiskonta, muistan senkin kerran kun olin jotain 8-9 vuotias ja se sai taas raivarin, paiskoi tavaroita ihan hulluna, lautanen meni ihan mun nenän edestä ja meinas viiltää kasvoja, ei pysähtynyt siihen, meni keittiöön pistämään paikat palasiks, muistan äidin olleen siellä ja pyytäneen sitä lopettamaan, sit se lähti taas kerran ovet paiskoen ja renkaat kirskuen pihasta ajelemaan, äiti tuli yltä päätä jauhoissa ja muista elintarvikkeista joita se oli paiskonut äitiä päin ja äiti vaan tokas: tälläisen sotkun se sai aikaan. 

Äiti oli alistettu lammas joka tuntui nauttivan isän raivareista, tosin oli varmasti peloissaan ja niin lamaantunut ettei osannut toimia tilanteissa. Mä oon niin paljon kelannut mun omaa pelkuruutta miksi en ole uskaltanut koskaan laittaa sille vastaan, mut mäkin oon pelännyt, isompana musta tuli kans mielistelijä ja monta viikonloppua meni pilalle kun tulin toiselta paikkakunnalta ja aina siis lähes aina oli pahalla päällä. 

Minäkään en halunnut tuoda luokkakavereita meille leikkimään ja häpesin jo lapsena isäni käytöstä. Voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon asioita joissa olen itse kans lamaantunut ja ollut voimaton mut sit menis koko ilta siinä. 

Sisarus heitti puukolla päin, esim se

Tajusin kyllä jo lapsena kun häpesin vanhempieni käytöstä ja kotiani ja salasin levottomat kotiasiat kaikilta kodin ulkopuolisilta ihmisiltä ja kavereiltani. Jotkut asiat tajusin vasta aikuisena, esim. sen, että huolehdin monella tavalla vanhemmistani ja neuvoin heitä alaikäisenä ihmissuhteisiin ja jopa töihin liittyvissä asioissa. Vanhempani kiittelivät minua neuvoistani ja kehuivat fiksuuttani. Tein kotona suursiivoukset, koska vanhempani eivät jaksaneet huolehtia kodin siisteydestä. Menestyin koulussa ja erilaisissa kilpailuissa. Sisimmässäni en kuitenkaan kokenut pystyväni itsenäistymiseen ja mihinkään oman elämän rakentamiseen tai edes siitä haaveilemiseen. Pelkäsin aina mielessäni romahtamista, kunnes aikuisuuden kynnyksellä terveyteni petti totaalisesti ja todella romahdin pohjalle. Siitä oli vain tie ylöspäin, mutta pienin askelin ja hitaasti. Myöhemmin ymmärsin, että se vahvuuteni ja aikuisen rooli lapsena oli aivan vääristynyttä ja säälittävää. 

Vierailija kirjoitti:

Tajusin kyllä jo lapsena kun häpesin vanhempieni käytöstä ja kotiani ja salasin levottomat kotiasiat kaikilta kodin ulkopuolisilta ihmisiltä ja kavereiltani. Jotkut asiat tajusin vasta aikuisena, esim. sen, että huolehdin monella tavalla vanhemmistani ja neuvoin heitä alaikäisenä ihmissuhteisiin ja jopa töihin liittyvissä asioissa. Vanhempani kiittelivät minua neuvoistani ja kehuivat fiksuuttani. Tein kotona suursiivoukset, koska vanhempani eivät jaksaneet huolehtia kodin siisteydestä. Menestyin koulussa ja erilaisissa kilpailuissa. Sisimmässäni en kuitenkaan kokenut pystyväni itsenäistymiseen ja mihinkään oman elämän rakentamiseen tai edes siitä haaveilemiseen. Pelkäsin aina mielessäni romahtamista, kunnes aikuisuuden kynnyksellä terveyteni petti totaalisesti ja todella romahdin pohjalle. Siitä oli vain tie ylöspäin, mutta pienin askelin ja hitaasti. Myöhemmin ymmärsin, että se vahvuuteni ja aikuisen rooli lapsena oli aivan vääristynyttä ja sää

Ihmettelen miten tuollaiset ihmiset edes osanneet lisääntyä, mun kaveri joka eli samankaltaisissa olosuhteissa joutui lapsena tekemään suursiivouksia, neuvomaan ihmissuhdeasioissa, täyttämään lomakkeita, lukemaan asiakirjoja, sanottava miten juhlissa käyttäydytään yms (oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan kuitenkin kun joutui mm Kelan papereita täyttämään), kysyä ei saanut, neuvoja ei annettu, suututtiin ja alettiin väkivaltaiseksi jos joku asia epäonnistui.  Kertoi nämä asiat mulle kun itse avauduin omista kotioloista myös vihamielinen ympäristö missä kasvoin erona vaan etten joutunut neuvomaan lapsena aikuisten asioissa itse asiassa piti olla mahdollisimman paljon pois näkyvistä. 

Narsisti äiti ei pitänyt sylissä eikä puhunut koskaa  mistään, oli kateellinen kun miehet katsoivat omia tyttäriä eikä häntä. Ei tunnistanut pedofiiliä joka tunki perheen lähelle. leikkasi lasten ja lastenlasten hiukset oman mielensä mukaan, rumasti. oli kateellinen lapsilleen ja arvosteli ulkonäköä. Tunki lasten elämään ja parisuhteisiin ' auttaen'. Eli tunki kylään kutsumatta kyttäämään. Puhuu pahaa ja mitätöi lapsiaan.  Lapset oireilleet ihan vauvasta asti esim. Reuma ihottumat korvatulehduskierre turvattomuus seksuaalisuuden ja arvottomuuden ongelmat. Mielen ongelmat.  Vanhana yrittää vieläkin esittää viatonta ja on huomionhakuinen katkera itseään säälivä. 

 Tajusin kavereiden kotona käytyäni ettei meidän koti-ilmapiiri ole ollenkaan hyvä eikä normaali. Kavereeilla oli sellaista lämminhenkistä ja huolehtivaa, perheenjäsenistä tykättiin  (monessa paikkaa minustakin) ja se näkyi. Hämmentävää, eikö?

Ja tähän lainattuun, yritin päästä lastenkotiin n. 12-vuotiaana koska kärsin kotona niin kovasti. Koin psykologin vähätelleen tilannettani, ajatteli ehkä sen olevan jotain esimurrosiän kapinointia vanhempia vastaan. En varmaan sen ikäisenä osannut sanoittaa kokemaani henkistä väkivältaa eikä psykologi saanut minusta ulos sitä meillä vallinnutta tilannetta. Jotkut traumaattiset tapahtumat olen muistanut vasta kymmenien vuosien jälkeen.

Isäni on alkoholisti ja tod näk narsisti, äiti toimimattomasta perheestä eikä ihan normaali hänkään.  Psykologi soitti meille ja ehkä se vähän kuositti vanhempia. Muutin 16-vuotiaana pois kotoa enkä palannut. Se oli hyvä päätös, koskaan ei kaduttanut. Odotin sitä päivää 12-vuotiaasta, laskin päiviä koska pääsen lähtemään. Olin pitkään uupunut mutta toivuin ja minusta tuli ihan normaali veronmaksaja.

Aikuisena tapasin ihmisen jolle aikanaan oli koulupsykologi neuvonut: "tiesitkö, että 16-vuotiaana voit muuttaa pois kotoa?" kaveri ei tiennyt sitä ennen mutta muutti toiselle paikkakunnalle 2. asteen koulutuksen myötä kamalista kotioloistaan, 16-vuotiaana. Olisipa minuakin neuvottu niin, mutta onneksi keksin sen itse.

piti siis lainata kommenttia 634 sivulta 31, mutta kommentti ei mennyt läpi. T: 2098