Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

En voi sanoa kokeneeni mitään ahaa-elämystä tai äkillistä tajuamista, kyllä se vuosien kuluessa kävi selväksi kun kasvoi aikuiseksi ja oma ajatusmaailma alkoi kehittyä.

Muistan toki miten raivoisasti puolustin sitä että kaikki mitä meillä tapahtui ja ajateltiin ja puhuttiin oli ainoa oikea tapa ja kaikki muut olivat väärässä. Kynsin hampain sitä puolusti omia vanhempia vaikka sielu oli reikaleina ja psyyke oireili jo alakouluiässä. Syyn laittoi omille niskoille; olen niin huono ja kelvoton.

Kyllä sen kaiken myöntäminen oli tuskallinen prosessi, ja välillä muistan kun koiran kanssa juoksin pitkin metsiä ja itkin kovaan ääneen. Kaikki repesi ja koko maailma romahti. Kaksi kuukautta oli yhdessä vaiheessa vapaaehtoisesti avo-osastolla psykiatrisessa hoidossa missä sain turvallisesti antaa sen kaiken tuskan ja pahan purkautua.  Kyllä sai muutamankin sietämättömän kipeän hetken elää läpi, mutta se puhdisti ja alkoi antaa tilaa 

Tämä on sellainen asia, mitä olen tosi pitkään pohtinut omalta kohdaltani. Kun aina ja kaikkialla sanotaan, että lapset on aina lojaaleja vanhemmilleen ja haluaa suojella heitä, että lapset rakastaa vanhempiaan ehdoitta... niin ei mulla ole koskaan ollut sellaista. Jos kysytään että koska tajusit, niin en muista hetkeä, koska olen aina ajatellut, että vanhempani eivät toimi kuten pitää, ja meidän kodissa on asiat pielessä. Muistan jo hyvin pienenä sellaisia juttuja, kun joskus esim. pohdin ( ehkä n. 5 v) ääneen mistä vauvat tulee, ja äitini siinä jotain tirskui ja vilkuili isää... muistan että ajattelin että onpa idioottimaista, että miksei voi vain kertoa. 



Isäni kävi tuulella, oli arvaamaton ja väkivaltainen. Pahinta oli kun joskus vaan tuli ja löi minua kaverini silmien edessä, kun olin varmaan jotenkin etäältä häntä ärsyttänyt. Siinä sitten yritin kaverille esittää, että tämähän oli vähän kuin leikkiä, ei sattunut. Äitini kaikki toiminta sopii hyvin herkkänahkaisen narsistin kuvaukseen: niin kauan kuin pystyi, alisti minua ja nöyryytti ja pilkkasi, sitten kun kasvoin hänestä ohi henkisesti, alkoi armoton marttyyrius ja syyllistäminen, ja se on ollut minulle paljon vaikeampaa taistella vastaan.



Omilla vanhemmillani ei tosiaan ole koskaan ollut todellista otetta minuun, veikkaan sen johtuvan pääasiassa siitä, että olen aina ollut äärimmäisen omaehtoinen ADHD:n takia. Mulle ei ole koskaan käynyt, että mua kohdellaan huonosti, enkä ole koskaan pitänyt sitä omana syynäni. Eli myös oikeudenmukaisuuden taju on ollut aina todella vahva.



Tuolla kun on moni kirjoittanut kaasuvalottamisesta, niin isälläni oli tapana harrastaa sitä kun olin teini. HÄnellä oli tuolloin uusi parisuhde, ja tuo puoliso oli ja on oikeasti ihan superihana tyyppi ja minulle todella läheinen. Kävimme usein perjantaisin yhdessä kaupassa niin, että isäni otti minut kyytiin kotoa, ja ajoimme yhdessä hakemaan puolisonsa työpaikaltaan. Koko tuon automatkan isäni haukkui ja ivasi ja pilkkasi minua ja ihan kaikkea mitä tein ja olin ja miltä näytin, ja kun puolisonsa hyppäsi kyytiin, muuttui kuin katkaisijasta napsauttamalla niiiiiiiin ihanaksi. Ja kun puolisonsa ihmetteli miksi olin itkuisen ja vihaisen oloinen, niin isäni ihan pokalla selitti että ei hän tiedä, että kai mä jotain siinä kiukuttelen. Miettikää miten sairasta touhua.



Ja vielä sairaammaksi menee:

Toksinen suhde vanhempiin. Ihmettelin aina jo alle alakouluikäisenä miksi iskä on aina vihainen,  negatiivinen yms. En kertonut kenellekään. Ihmettelin miksi muiden isät on erilaisia, sellaisia rentoja ja mukavia. Aikuisena ymmärsin että ei olisi halunnut lapsia ja oli salasuhteessa edellisen kihlattunsa kanssa. Äiti yritti pitää ns pakkaa kasassa ja opin jo pienenä etten kuormita äitiäni omilla murheillani. 

Kaverit eivät oikein halunneet tulla lapsena meille kotiin leikkimään. Kerrostalossa oli monta lapsiperhettä, joilla samanikäisiä lapsia, mutta jälkikäteen tajusin, että harva kävi meillä leikkimässä/kyläilemässä. Johtui arvaamattomasti käyttäytyvästä isästäni (ei ollut alkoholisti tms), joka sai tyhjästä raivokohtauksia ja näytti sen ettei tykännyt vieraista ihmisistä kodissamme. Itse olen kuitenkin pienestä pitäen tottunut lukemaan isäni mielialoja ja ennustaa hänen käytöstään. Mikä ei tietenkään ole lapsen tehtävä. Vasta parikymppisenä oivalsin tämän asian kokonaisuudessaan.

... jatkuu edellisestä: Isäni harrasti tätä siis parisen vuotta viikottain. Kunnes yhden kerran sain tarpeekseni. Kun hän aloitti louskutuksensa, sanoin hänelle, että anna tulla vaan. Pistä oikein parastasi. Joo, kyllä olen juuri sellainen kun sanot ja teen kaiken pas kas thi. Anna tulla vaan, mutta älä kuvittele että enää itkisin, en itke. Enkä alkanut itkeä, kun aina aiemmin isäni jatkoi niin kauan, että sai minut nujerrettua. Sillä kertaa ei saanut.



Ja mitä sitten tapahtui? ENsimmäistä kertaa elämässäni isäni soitti illalla ja PYYSI ANTEEKSI sitä että oli ollut vähän hanurista siellä autossa. Siis hän pyysi anteeksi siinä kohtaa, kun ei enää onnistunut oikeasti satuttamaan minua. Ja  tuo hänen käytöksensä myös loppui tuohon.



NÄkisin että tilanne on aika verrannollinen siihen, kun pahoinpidellyt pojat kasvavat murrosikäisiksi, ja ensimmäisen kerran nostavat sen väkivaltaisen faijansa riveleistä seinälle. Yleensä se väkivalta loppuu siihen, kun se tekijä tajuaa jääneensä alakynteen.



Ehkä isälle pitäisi olla kiitollinen tästä elämänopista. Sen verran olen ymmärtänyt, että alistajalle alistuminen ei IKINÄ auta. Kun täälläkin on niin usein kirjoituksia, missä nainen selittää kuinka yrittää niin olla mielin kielin ja tehdä kaikki oikein ja muuttua miehen toiveiden mukaiseksi, ja silti tulee tavalla tai toisella turpaan:  NIIN SE MENEE. Niin kauan kun alistajalla on valta, hän käyttää sitä, eikä mikään sitä muuta. Vasta sitten kun ottaa vallan itselleen, asiat voivat muuttua.