Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

"Sitä niittää, mitä kylvää" on oivallinen sanonta tuohon. Vaikutukset näkyvät aikuisissa lapsissa, ovat traumatisoituneita ja terapian tarpeessa. Sillee parhaiten näkyy ja huomaa. Elämä ei ihan sujukkaan miten pitäisi

Se kun tulin vauvapalstalle lukemaan ihmisten ongelmista.

Totta. Lapsi on aina lojaali vanhemmilleen, ja oma koti ja kasvuympäristö on aina se paras ja "oikeanlainen". Sitä puolustetaan hyvin usein vielä aikuisenakin.

Itse aloin tajuta oikeastaan jo aika varhain, murrosiässä, mutta en uskaltanut enkä voinut päästää asiaa tietoisuuteen koska se olisi ollut liian vaarallista. Olisin pudonnut tyhjän päälle. 

Oikeastaan työstin tietoa vuosia, ja vasta kolmekymppisenä eräs tapahtuma sai padon murtumaan. Se oli rankka kokemus, kaikki kaatui. Muistan kun otin koiran mukaan ja lähdin lenkille. Menimme lujaa vauhtia ja itkin ääneen. Onneksi olimme silloin saaressa missä ei ollut muista ihmisiä joten sain purkaa tuskaa rauhassa. Tästä alkoi vuosien tuskallinen prosessi jost nyt olen päässyt jokseenkin selville vesille.

Tällaiset traumat ja asiat näkyvät varsin selvästi mielenterveyspalvelujen suuressa tarpeessa sekä rikostilastoissa. Tiedostamattomat ja hoitamattomat traumat.

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Kyllä sen tajusi jo nuorena, kun näki kavereiden perheiden toimintatapoja. Toisaalta hyvä, että tajusi, ettei se oma perhe-elämä ole normaalia, mutta kyllähän se pahalta tuntui nähdä sitä normaalia ja turvallista perhe-elämää, mitä ei itse ikinä tulisi saamaan.

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Äiti löi muita perheenjäseniä. Pidin jo lapsuudessani perhettäni siksi outona. Aikuisena ymmärsin monen muunkin asian olleen pielessä.

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Sinä et ole se taho, jolla on valtuudet määritellä mitkä ovat oikeita ongelmia ja mitkä eivät. Kyllä sen tunnistaa, jos kaikki ei ole kotona kunnossa, mutta sitä on usein vaikea itselleen myöntää.

Fyysisen pahoinpitelyn tunnisti jo lapsuudessa, toistuva henkinen väkivalta ja laiminlyönnit taas jättivät lapsena hämmentyneen ja oudon olon. Sen opin tunnistamaan kunnolla vasta aikuisena, kun minulla oli jonkinlainen käsitys siitä millä tavoin psyykkisesti terve aikuinen eri tilanteissa olisi voinut toimia.

Mieheni lapsuus on ollut poikkeava, tajusi vasta kun tutustui minun perheeseeni.

Ihmetteli sitä, että mekö oikeasti autamme toisiamme haluamatta vastapalvelusta tai hyötyä itselle siitä.

No hänellä meni välit lapsuuden perheeseen tätä kautta.

Teini-iässä, kun minut huostaanotettiin aloin jo tajuamaan, että hetkinen... Lyömistä ja huorittelua ei olekkaan joka kodissa. En sitä kumminkaan vielä tuolloin oikein sisäistänyt. Vaikka äitini on todella sairas, hän oli myös mestari pitämään kulissit yllä. Kodin asioita ei puhuta eteenpäin ja ei kukaan minua kumminkaan usko. 

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Eli sinulla tajuaminen tuli pidemmän työstämisprosessin tuloksena?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Äiti löi muita perheenjäseniä. Pidin jo lapsuudessani perhettäni siksi outona. Aikuisena ymmärsin monen muunkin asian olleen pielessä.

Entä mitä kautta sinä aikuisena ymmärsit asioiden todellisen tolan? Ja mikä muu teillä oli pielessä?

Minun lapsuudessa ei ollut alkoholismia, lyömistä, seksuaalisia tekoja, yms selkeää vikaa.

Menin kuitenkin "pilalle".

Koska meillä oli kiusaamista, mököttämistä, puhumattomuutta mykkyyteen asti, ei opetettu mitään taitoja, ei käytöstapoja , ei kanssakäymisen sääntöjä, elettiin vähän eristäytyneenä. Vanhemmilla oli kavereita ja puhelin soi joka päivä mutta lapsilla ei tarvinut olla sosiaalista elämää. Lapset oli tehty auttamaan vanhempia eikä toisin päin.

Näitä asioita on vaikea hahmottaa koska se ympäristö on ainoa mistä tietää ja sitä pitää oikeana vaikka se on aiheuttanut suunnattomia tuskia. Netin keskustelupalstat on todella tärkeitä tässä asiassa.

Vierailija kirjoitti:

"Sitä niittää, mitä kylvää" on oivallinen sanonta tuohon. Vaikutukset näkyvät aikuisissa lapsissa, ovat traumatisoituneita ja terapian tarpeessa. Sillee parhaiten näkyy ja huomaa. Elämä ei ihan sujukkaan miten pitäisi

Tuo sanontahan viittaa omaan toimintaan. Jos puhutaan lapsuudenkodista ja sen vaikutuksesta ihmiseen niin siinä tapauksessa lapset niittää sitä mitä vanhemmat ovat kylväneet.

Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Eli sinulla tajuaminen tuli pidemmän työstämisprosessin tuloksena?

Ap

No joo, siis kyllähän sen jo silloin nuorempana tajusi että ei tämä mene oikein, mutta semmoset pienemmät, yksittäiset jutut missä on menty silloin pieleen, tajusi vasta myöhemmin. Esim. kun sain uuden työpaikan ja kerroin siitä innoissani äidille (en liian innoissani koska sehän ei meillä käy), äitini ei edes onnitellut. Aloin ajattelemaan sitten että eihän minua koskaan onniteltu oikein mistään onnistumisista eikä kukaan lapsuudenperheestä kysele koskaan mitään minun elämästäni. Kun aloittelin työelämää tuntui tosi oudolta kun työkaverit kyselivät paljon ja olivat innoissaan jostain randomjutuista, siis sillä lailla kohteliaasti niin kuin on tapana. Ei meillä kotona tuollaista harrastettu. Tuntui silloin tosi nololta että vasta siinä vaiheessa opin tuollaisia normaaleja tapoja. Ja se työstäminen jatkuu edelleen.

Teetkö ap jotain tutkimusta vai oletko toimittaja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti löi muita perheenjäseniä. Pidin jo lapsuudessani perhettäni siksi outona. Aikuisena ymmärsin monen muunkin asian olleen pielessä.

Entä mitä kautta sinä aikuisena ymmärsit asioiden todellisen tolan? Ja mikä muu teillä oli pielessä?

Aloin teini-iässä saada kovan stressin takia paniikkikohtauksia. Ne eivät vanhempia kiinnostaneet. Nuorena aikuisena rohkaistuin hakeutumaan psykiatrisen hoidon piiriin. Vanhemmat yrittivät estää sen. Siinä vaiheessa oikeasti tajusin, etteivät he ole mieleltään terveitä. Millaiset vanhemmat ei toivo lapsensa saavan apua ongelmiinsa?