Eron jälkeen elämä on ihmisen parasta aikaa!

Hienoa!

Itsellä oli myös vaikea suhde josta en meinannut millään pystyä päästämään irti. Kun sitten lopultakin tuli se hetki, että uskalsin luottaa itseeni ja päästin irti, niin onhan elämä ollut paljon helpompaa.

Iloa ja valoa, elämästä nauttimista. Tosin olen tehnyt töitä itseni kanssa siinä suhteessa, että miksi roikuin huonossa suhteessa. Kohti parempaa minua -projekti on siis käynnistynyt :)

Hyvää elämää sulle ap <3

Nyt monta vuotta mennyt siitä kun yritin erota. Puoliso kaikin puolin hyvä, mutta rakkaus vaan puuttuu, minun osaltani. Voin päivä päivältä huonommin niin, että pian luhistun täysin. Töissä ei oikein saa mitään aikaan. En vaan pysty eroamaan. Pelkään mitä tapahtuu, mitä lapset sanoo kuinka kaikki järjestyy, entä jos minussa vaan on vikaa ja en osaa rakastaa... joskus tai aiak usein tuntuu, että olisi parempi kuolla, mutta en saa sitäkään aikaiseksi kun tiedän miten ikävää olisi lapsille... Puoliso muutti tekemistään ja todella haluaa olla perheenä. Mistä minä löydän kyvyn rakastaa ihan ok puolisoa... :(( Joo ja tiedän sanomattakin, että olen luuseri.

Minulla on kaksi korvaa

Erosta 3v ja joo, ei toinen onneksi enää suhde ahdista mutta kyllä tää yksinäisyys on aika musertavaa..

On surullista, että on paljon läheisriippuvaisia ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti uskalla olla yksin, koska koko ajan täytyy olla huolehtimassa josta kusta toisesta, elämässä toisen kautta miltewipä sen toisen elämääkin.

Tai sitten eivät esim. taloudellisista syistä uskalla erota, vaan kituvat ns. kultaisessa häkissä.

----

Onneksi on myös tätä lukiessani tullut upeasti selväksi, että on itseään kunnioittavia ihmisiä, jotka eivät suostu viettämään ainoaa elämäänsä syystä tai toisesta onnettomina!

En yhtään ymmärrä alapeukutuksia kirjoituksiin, joissa ihminen kertoo, että kaikki on paremmin kuin hyvin eron jälkeen.

Mitäpä muutakaan syytä tuollaista on alapeukutella kuin kauteus...

----

Toivon, että missä tahansa tilanteessa oletkin ulkaltaisit erota, jos olet onneton.

Elämän pitäisi olla parempaa eron jälkeen, mutta en vaan pääse irti ikävästä. Koko aikuisikä oltiin yhdessä, ikävuodet 20-45. Hän jätti ja kaipaan niin vielä vuosienkin jälkeen. Lapset lentäneet pois kotoa. En ole kelpuuttanut muita edes seksiin, koska se vaatii minulla tunteet mukaan. 

Ei vika ole parisuhteessa jos itse muutat itseäsi aluksi toisen mukaan ja tuot todellisen itsesi esiin vasta kuukausien/vuosien päästä.

Jos pihtasit seksiä todennäköisesti olet itse enemmän syypää huonoon suhteeseen. Kato kun se parisuhde on vuorovaikutus suhde!

Vierailija kirjoitti:

Ai että voi elämä hymyillä eron jälkeen! Pääsin irti parisuhteesta jossa voin huonosti, mutten itse koskaan uskaltanut lähteä. Onneksi ero tuli, koska nyt silmäni pystyvät vasta näkemään mikä on oikein ja mikä väärin, mikä elämässä on hyvää ja mikä ei.

Vihdoin pystyn katsomaan peiliin, ja näen ihmisen jota rakstan eniten tässä maailmassa. Tuon parisuhteen aikana en rakastanut itseäni päivääkään, jonka vuoksi menetin itseni kokonaan.

Ylivoimaisesti ero on elämäni tähän astisista asioista paras tapahtuma. Erotkaa hyvät ihmiset, jos voitte suhteessa huonosti. Rakastan elämää ❤️

Eron jälkeen pystyin viimeinkin elämään, en ihan ilman pelkoa tosin, sillä olin varma, että tyyppi ilmestyy häiriköimään. Niin kävikin, mutta onneksi tapahtui jotain, joka vei hänet kauas.

Vastaeronneena olin vapaa ja onnellinen, elin elämättömän nuoruuteni silloin. Uskalsin meikata ja käydä kampaajalla. Ja oli 80-luku, jolloin yökerhossa ei takuulla tullut mitään tylsää räppiä. Juuri mietin, että mitenhän olisi käynyt, jos kaupoissa olisi silloin myyty alkopitoisia juomia, muitakin siis kuin keskiolutta. Tosin rahaa ei olisi ollut törsättäväksi, mutta olisihan ollut kiva juoda ennen tanssimaan lähtöä jotain muuta kuin olutta.

Vierailija kirjoitti:

On surullista, että on paljon läheisriippuvaisia ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti uskalla olla yksin, koska koko ajan täytyy olla huolehtimassa josta kusta toisesta, elämässä toisen kautta miltewipä sen toisen elämääkin.

Tai sitten eivät esim. taloudellisista syistä uskalla erota, vaan kituvat ns. kultaisessa häkissä.

----

Onneksi on myös tätä lukiessani tullut upeasti selväksi, että on itseään kunnioittavia ihmisiä, jotka eivät suostu viettämään ainoaa elämäänsä syystä tai toisesta onnettomina!

En yhtään ymmärrä alapeukutuksia kirjoituksiin, joissa ihminen kertoo, että kaikki on paremmin kuin hyvin eron jälkeen.

Mitäpä muutakaan syytä tuollaista on alapeukutella kuin kauteus...

----

Toivon, että missä tahansa tilanteessa oletkin ulkaltaisit erota, jos olet onneton.

Nimenomaan. Kukaan ei ole tässä ketjussa kehottanut eroamaan hyvästä suhteesta jossa molemmilla on kaikki hyvin. Kuka nyt sellaista tekisikään? Ei kukaan tietenkään.

Vaan. Olen vaan rohkaissut ihmisiä eroamaan suhteista, joissa he oikeasti voivat huonosti. Joissa he eivät ole onnellisia päivääkään ja joissa he kokevat vallankäyttöä. Ei kukaan ihminen ansaitse sellaista. Tiedän, että se eroaminen huonosta suhteesta on ihan älyttömän, siis älyttömän vaikeaa. Ei vaan uskalla lähteä. Ei pysty. Ei vaan voi, koska on kasvanut kiinni siihen suhteeseen ja jossain elää kuollut toivo, että ehkä jonain päivänä asiat muuttuvat. Mutta kun eivät ne asiat muutu.

Kaikille huonosta parisuhteesta irti päässeille: Ollaan rohkeita ja vahvoja. Ollaan onnellisia, kun meillä siihen on mahdollisuus. Eletään tämä elämä hyvin, niin meitä ei kaduta sitten joskus.

Meissä on voimaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole aina totta, että ero tulisi naiselle taloudellisesti raskaaksi.

Ex-mieheni oli paljon hyväpalkkaisemmassa työssä kuin minä. Eron jälkeen oli luonnollisesti paljon vähemmän rahaa taloudessa.

Juttu vaan oli niin, että minä olin se järkevä rahankäyttäjä, ex-mies tykkäsi baareista, festareista ja kalliista elektroniikasta.

Nyt vuosia eron jälkeen minulla on mukava koti ja lainaa lyhennettynä, hänen talorahansa ovat kuka ties missä ja asuu vuokralla, sekä työpaikat että naisystävät vaihtuvat säännöllisin väliajoin.

Toisin sanoen se osaa elää ja sinä et.

Nainen 30v kirjoitti:

Itse erosin viikko sitten. Ensimmäiset 5päivää oli ihana olo. Mutta nyt iski ahdistus. Miten pärjään yksin lapsen kanssa taloudellisesti. Mies maksoi vuokran ja itse hoidin loput (ruoka, auton kulut yms) Itku meinaa kokoajan päästä, kun mietin tulevaisuutta. Ero siis oli täysin oikea ratkaisu. Mutta rahallisesti pärjääminen pelottaa. (tienaan keskiverto palkkaa vähemmän)

Et sitten tajunnut etukäteen laskea?

Nainen 30v kirjoitti:

Itse erosin viikko sitten. Ensimmäiset 5päivää oli ihana olo. Mutta nyt iski ahdistus. Miten pärjään yksin lapsen kanssa taloudellisesti. Mies maksoi vuokran ja itse hoidin loput (ruoka, auton kulut yms) Itku meinaa kokoajan päästä, kun mietin tulevaisuutta. Ero siis oli täysin oikea ratkaisu. Mutta rahallisesti pärjääminen pelottaa. (tienaan keskiverto palkkaa vähemmän)

Siis mitä ihmettä, miksi et pärjäisi? Ruokaan menee taatusti vähemmän ilman miestä, ja haet kaikki mahdolliset tuet; asumistuki ja elatustuki, sekä lapsilisään yksinhuoltajakorotus. Ihan varmasti pärjäät, kun kysyt rohkeasti neuvoja. Ajatuksesi selkeytyvät, kun saatte elää rauhassa. Se ei käy hetkessä, mutta ajan myötä.

Muistan kun erosin ja heräsin ensimmäisenä aamuna omassa kodissa ja vihdoin vuosien jälkeen hyvin nukutun yön päälle olin niin helpottunut ja onnellinen, ajattelin selviän mistä vaan tämän myllyn jälkeen. Tuosta aamusta on nyt kahdeksan vuotta ja hyvin on mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun erosin ja heräsin ensimmäisenä aamuna omassa kodissa ja vihdoin vuosien jälkeen hyvin nukutun yön päälle olin niin helpottunut ja onnellinen, ajattelin selviän mistä vaan tämän myllyn jälkeen. Tuosta aamusta on nyt kahdeksan vuotta ja hyvin on mennyt.

Minäkin muistan sen ensimmäisen aamun onnen. Kukaan ei rymynnyt yöllä kännissä eteiseen.

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla se parisuhde on sellainen pyhä lehmä, johon pitäisi pyrkiä keinolla millä hyvänsä ja jos sellainen on, niin erota ei saa. Sinkkuus nähdään vain välivaiheessa, kunnes taas ripustauditaan seuraavaan.

Ero on todellakin usein oikea ja hyvä ratkaisu. Jos se suhde vie enemmän kuin antaa tai yksin on helpompaa niin kannattaa erota. Monella naisella vaan on elintaso täysin mieheen sidottuna, mikä on uskomatonta vielä vuonna 2019. Ehkä tällaiselle naiselle se ero onkin kauhistus, jos ei ole tottunut itsekseen pärjäämään muutenkaan. Kun on vuosia asunut yksin ulkomailla, matkustanut työmatkoja joka kuukausi ja tienannut omat rahansa, tuntuu uskomattomalta, että joku on ollut suhteessa esimerkiksi koko aikuisiän eikä edes tiedä, mitä itsenäisyys on.

Toisaalta voisi ihan hyvin väittää, että on surullista, että joku ei tiedä miltä tuntuu kasvaa yhteen miehen kanssa, miten hyvä on olla toisen kanssa tai miten ihanaa on vanhuksina katsella elettyä yhteistä elämää.

Miksi pitää ihmisten elää samalla tavalla? Miksi piä tunkea nykynaista siihen samaan itsenäisen, vahvan, pärjäävän ja kokeneen naisen muottiin? Miksi ylipäätään lähteä vertailemaan sitä, millainen elämä on parasta?

Itsenäisyydessä ei ole mitään vikaa. Toisaalta sen ylikorostaminen on aika ärsyttävää ja antaa ylimielisen kuvan. Ja ilman muuta naisen (samoin kuin miehen) elintaso on hyvin usein sidottu puolisoon. Tottakai kaksi pienituloista yhdessä elää leveämmin kuin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä palsta on aivan uskomaton. Se on jo aiheuttanut:

a) Miesten ja naisten välisen kuilun syventymisen

b) Naisvihaisten miesten määrän lisääntymisen

c) Miesvihaisten naisten määrän lisääntymisen

d) Lapsivihan lisääntymisen

e) Lastenhankinnan väheentymisen (VAUVA!!!) 

f) Ja nyt seuraava on sitten varmaan avioliittovihan lisääntyminen..

Mut joo, täällä keskittytään kirosanojen modailuun. Samalla ms*iraat saavat levittää tautiaan kulovalkean tavoin.

No höpö höpö! Olen ollut palstalla 18 vuotta ja yksikään väitteistäsi ei pidä paikkaansa. Tai ehkä joillekin urpåille ne ovat totisinta totta, mutta vain heille. :D

Ootko vanhuudenhöperö vai sokea kun et näe? Noita kaikkia neljää ensimmäistä löytyy palstalta joka päivä.

Ei niitä tosielämässä näe missään. Ei esimerkiksi omassa tuttavapiirissäni kukaan ajattele mainitsemistasi asioista niin kuin tällä palstalla niistä ajatellaan. Tänne nyt vain on pesiytynyt pieni, mutta äänekäs ja vihainen joukko tappelemaan keskenään, eikä se todellakaan edusta mitään yleistä mielipidettä - nuo asiat eivät ole lisääntyneet yhtään missään.

- eri

Hassua. Se ensimmäisen aamun helpotus on vaihtunut viikkojen kuluessa kaihertavaan ikävään.

Huoh.

Välillä huomaan pysähtyväni kesken toimieni kuulostelemaan että mitähän se nyt sanoo tai reagoi. Sitten, hups, eihän se enää ole tässä.

Niin ihana mutta niin paska.

Pitäisikö avioliitotkin laatia nykyään määräaikaisiksi jo etukäteen?

Pappi ei kysyisikään haluatko rakastaa tätä tulevaa puolisoasi ja olla hänelle uskollinen kunnes kuolema teidät erottaa, vaan kunnes sopimus teidät vapauttaa?

Vaikka sitten 1, 2, 3 tai 5 vuoden välein päätettäisiin lähdetäänkö eri suuntiin vai jatketaanko sopimusta ja millä ehdoilla.

Soppareissa voisi olla mm tarkat sanktiot pettämisestä tai lupa käydä vieraissa miten lystää ihan miten kukakin pari haluaa ja keskenään sopii.

Itsekin muistan että eron jälkeen oli kuin suuri taakka olisi pudonnut hartioilta. Jäin kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi ja olin vieläpä työtön mutta muistan ajatelleeni kun työntelin vaunuja kevätauringossa, että tämä on elämäni paras kevät. Aikaa tuosta on jo 14 vuotta enkä ole päivääkään katunut.

Minulla oli hyvin maipulointia osaava "hieno mies" reilut parikymmentä vuotta. Yhdessä opiskeltiin, mentiin naimisiin ja tehtiin pari lasta. Luulin että kaikki onnistuu hienosti kunhan minä vaan jaksan vielä tämän ja tämän ja tämän, pienin askelin kaiken. Mieheni ei koskaan ollut väkivaltainen, koska ei lyönyt nyrkillä. Hän on edelleen sitä mieltä. Nyt olen ollut hänestä erossa kymmemen vuotta ja alan olla taas hiljalleen oma itseni. Toivoisin ettei kukaan hukkaa itseään niin pitkäksi aikaa niinkuin minulle kävi.