Lue keskustelun säännöt.
Eron jälkeen elämä on ihmisen parasta aikaa!
Ai että voi elämä hymyillä eron jälkeen! Pääsin irti parisuhteesta jossa voin huonosti, mutten itse koskaan uskaltanut lähteä. Onneksi ero tuli, koska nyt silmäni pystyvät vasta näkemään mikä on oikein ja mikä väärin, mikä elämässä on hyvää ja mikä ei.
Vihdoin pystyn katsomaan peiliin, ja näen ihmisen jota rakstan eniten tässä maailmassa. Tuon parisuhteen aikana en rakastanut itseäni päivääkään, jonka vuoksi menetin itseni kokonaan.
Ylivoimaisesti ero on elämäni tähän astisista asioista paras tapahtuma. Erotkaa hyvät ihmiset, jos voitte suhteessa huonosti. Rakastan elämää ❤️
Kommentit (320)
Enemmän olisin niistä huolissani jotka ei eron jälkeen osaa yhtään olla yksin. Nopealla aikataululla otetaan eka halukas suunnilleen. Toki joskus voi olla vaan sattumaa, että Se Oikea tulee eteen nopeasti vaikka ei edes etsi..
..mutta noin yleensä olisi hyvä edes vähän alkuun opetella olemaan itsekseen ja käsitellä vähän asioita yksikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sitä voi huonosti liitossa eikä mikään sitä korjaa ei ero kaduta jälkeenpäin. Yleensä sen tunnistaa ihanasta ja helpottavasta vapauden tunteesta.
OK. Yksi juttu palstalla tuntuu unohtuvan: huono liitto ei ole ainoastaan sen toisen vika, yleensä se on yhteisesti tehty se huonous. Mikä sen helpompaa kun laittaa kaikki toisen syyksi. Jos yhtään ei peiliin vilkaise ei kehity itse ihmisenä. Ja ne samat omat persoonan hankaluudet voivat haitata muissakin ihmissuhteissa kuin parisuhteissa, siksi historiastaan kannattaisi oppia vaikka ei uudesta parisuhteesta haaveilisikaan.
Niin, ja sitten ovat ne tapaukset, joissa TOINEN pariskunnasta ehdoin tahdoin hankaloittaa sanoin ja teoin ihan konkreettisesti toisen elämää. Tällaisen yhteiselämän päätyttyä sama henkilö toteuttaa samoja vääriä tekoja uudessa parisuhteessa, joka sekin päättyy kyyneliin.
JA VIKA OLI TASAPUOLISESTI MOLEMMISSA?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan kun erosin ja heräsin ensimmäisenä aamuna omassa kodissa ja vihdoin vuosien jälkeen hyvin nukutun yön päälle olin niin helpottunut ja onnellinen, ajattelin selviän mistä vaan tämän myllyn jälkeen. Tuosta aamusta on nyt kahdeksan vuotta ja hyvin on mennyt.
Minäkin muistan sen ensimmäisen aamun onnen. Kukaan ei rymynnyt yöllä kännissä eteiseen.
Mäkin muistan miten ihanaa oli nukkua makuuhuoneessa niin, ettei tarvinnut jännittää että kukaan tulee yöllä sängyn laidalle haastamaan kännissä riitaa, josta se ei edes muista tai ainakaan myönnä mitään aamulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
...Ja sitten jossain vaiheessa todellisuus pamahtaa kuin märkä rätti naamalle. Siellä sitten istut kahvilla yksinäsi jossain kämäisessä kerrostaloasunnossa ja rapsutat kissojasi...
Kuule. Se todellisuus on sitä että mulla on oma koti jossa on turvallista ja rauhallista olla ja jossa mulla on viimein oikeus elää omaa elämääni, ilman toisen jatkuvaa kontrollointia. Täällä on myös siistiä ja lapsilla on hyvä olla.
Sille joka kommentoi että huono liitto on yhtälailla molempien syytä. Mulla oli kumppani joka alkuun esitti omaavansa hyvät elämänarvot ja kohtelevansa toisia hyvin. Hän halusi kovasti muuttaa yhteen, ja tämän jälkeen kuoren alta paljastui sairaalloisen mustasukkainen, alkoholiongelmainen, kontrolloiva, silmittömiä raivareita saava väkivaltainen mies. Kaiken käytöksensä hän yritti sälyttää minun vastuulleni milloin minkäkin asian verukkeella. Joi ja kävi käsiksi kun kumminkin aioin pettää, särki paikkoja kun pihtasin vaikka oli ollut koko päivän kiltisti jne jne.
En ala enää tuntemattomilta kuuntelemaan kaikkitietäviä kommentteja siitä kuinka suhteen huonous johtuisi minusta.Mutta yhdyn edellisiin. Sinkkuna elämä on ihanaa!
Kyllä, samaa mieltä. En todellakaan enää edes kaipaa sitä omakotitalossa asumista, vaan olen onnellisempi kuin koskaan, kun saan asua omassa rauhassani kerrostalossa ja elämä on rauhallista, tylsää ja tasaista.
Miehet on ihan uskomattomia. Ne vetää täyttä roolia vain saadakseen naisen. Mun yksi ystävä on uskovainen ja hän kertoo, että miehet jopa teeskentelevät uskovaista saadakseen hänet kiinnostumaan!
Minunkin mieheni osasi esittää todella empaattista, kilttiä, auttavaista ja ymmärtäväistä, mutta vasta vuosien mittaan ja kun lapset oli jo tehty huomasin, ettei hänessä ole mitään noista ominaisuuksista.
Teeskenteli ne kaikki hurmatakseen minut. Ja onnistui siinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai että voi elämä hymyillä eron jälkeen! Pääsin irti parisuhteesta jossa voin huonosti, mutten itse koskaan uskaltanut lähteä. Onneksi ero tuli, koska nyt silmäni pystyvät vasta näkemään mikä on oikein ja mikä väärin, mikä elämässä on hyvää ja mikä ei.
Vihdoin pystyn katsomaan peiliin, ja näen ihmisen jota rakstan eniten tässä maailmassa. Tuon parisuhteen aikana en rakastanut itseäni päivääkään, jonka vuoksi menetin itseni kokonaan.
Ylivoimaisesti ero on elämäni tähän astisista asioista paras tapahtuma. Erotkaa hyvät ihmiset, jos voitte suhteessa huonosti. Rakastan elämää ❤️Luuseri! Ja luulisi, että olisit kunnioittanut kumppaniasi sen verran, että itelläs ois ollut munaa erota. Säälin kaltaisiasi paskoja. Mun elämä on aina ollut hyvää, koska välitän itsestäni, enkä kököttäisi suhteessa, jossa voin pas.kasti, koska en ole kaltaisesi nolla.
Oli hyökkäävä ja ilkeä kommentti tämä.
Tällainen kommentti ei edistä ihmisten keskinäistä kunnioittamista. Hyviä viikonloppuja!No ei sekään, että kehuskellaan ap:n hyvyydellä, kun tyyppi on selkeästi itsekeskeinen ja inhottava tapaus. On aivan itsestäön selvää, että jos et pidä kumppanistasi, erotaan, eikä teeskennellä toiselle rakkautta. Hän ansaitsee pahaa, ei hyvää tämmöinen ihminen.
Hän ansaitsee pahaa? Säälin kaltaisiasi paskoja? Voi katkerat yh-mammat, minkälaisia mielenterveysongelmia teillä oikein diagnosoitaisiinkaan jos uskaltaisitte lääkärin puheille. Mutta ettehän te luuserit läpimädät paskat osaa muuta kun lyödä lyötyä. Noh, eläkää vaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua surettaa lukea on näin paljon naisia, jotka sanoo ettei enää miestä ota. Koskaan ei sais kadottaa elämästä uskoo rakkauteen. Niin monille ois jos etsii olemassa oikee kumppani. Kivoja parisuhteita on olemassa. Uskokaa pois.
Toki on olemassa onnistuneitakin parisuhteita. Mutta niissä on sitten kyse ihan oikeasta sielunkumppanuudesta, ettei suhde ole mitään suorittamista, statusta, esittämistä kumppanille tai muille, mitään asiaa ei joudu teeskentelemään vaan saa olla juuri sellainen kuin on. Virheineen päivineen.
Tämän lisäksi on oltava keskivertoa empattisempi ja henkisesti vahvempi ihminen siinäkin mielessä, että pitää ymmärtää ettei ihminen koskaan pysy samanlaisena fyysisesti ja henkisesti, vaan ihminen on kasvava, loputon syvyys. Eli joka aamu heräät uuden ihmisen viereltä, vaikka se onkin se sama ihminen.
Ja iloitset siitä, haluat tutustua tähän uuteen ihmiseen. Elämä on jatkuvaa kasvamista.
Ei ero ole aina paras ratkaisu parisuhteelle. Se riippuu jos toinen on vaikka narsisti tai joutuu henkisen tai fyysisen pahoinpitelyn uhriksi, niin silloin ero voi olla oikein. Mut jos kyse on jostain muusta niin pitäisi pyrkiä keskstelemaa. Ja tätkeätä olisi myös olla avoin ja suvaitsevainen. T Teija ja leveät lanteet
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
...Ja sitten jossain vaiheessa todellisuus pamahtaa kuin märkä rätti naamalle. Siellä sitten istut kahvilla yksinäsi jossain kämäisessä kerrostaloasunnossa ja rapsutat kissojasi...
Paljon parempi vaihtoehto kuin suhde jossa voin huonosti. Se oli jatkuvaa mitätöintiä ja vähättelyä. Vain hänen mielipide ja näkemys asioista oli se ainoa oikea totuus. Kaikki oli aina toisten syytä, hänessä ei ikinä ollut mitään vikaa. Hän oli täysin viaton, täydellisen hyvä ihminen. Kaikki asiat ois pitänyt tehdä hänen suunnitelmien mukaan, koska vain hän tiesi, miten ne tehdään oikein.
Valtava helpotus, kun vihdoin tajusin jättää hänet. Oli paljon helpompi hengittää. Vasta silloin huomasin, miten hänen negatiivinen suhtautuminen kaikkeen oli myrkyttänyt ilmapiirin ja tappanut kaiken ilon.
Nyt elämässäni on taas iloa ja valoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sitä voi huonosti liitossa eikä mikään sitä korjaa ei ero kaduta jälkeenpäin. Yleensä sen tunnistaa ihanasta ja helpottavasta vapauden tunteesta.
OK. Yksi juttu palstalla tuntuu unohtuvan: huono liitto ei ole ainoastaan sen toisen vika, yleensä se on yhteisesti tehty se huonous. Mikä sen helpompaa kun laittaa kaikki toisen syyksi. Jos yhtään ei peiliin vilkaise ei kehity itse ihmisenä. Ja ne samat omat persoonan hankaluudet voivat haitata muissakin ihmissuhteissa kuin parisuhteissa, siksi historiastaan kannattaisi oppia vaikka ei uudesta parisuhteesta haaveilisikaan.
No miten sä selität perheväkivallan? Pitäisikö siinäkin tilanteessa naisen vain katsoa peiliin ja tajuta oma "hankaluutensa"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellainen, jolla on hyvä parisuhde niin ei varmasti ymmärrä sitä helpotusta mikä tulee, kun pääsee huonosta suhteesta eroon. Onhan niitäkin, jotka kärsii mitä vain kunhan ei tarvitse yksin olla.
Itsellä oli 20 vuoden suhde exän kanssa. Mies muuttui viimeisiksi vuosiksi kylmäksi. Ei halunnut viettää yhdessä aikaa. Pilkkasi, kun kerroin toiveistani mennä vaikka hotelliin yöksi yhdessä. Eu halunnut käydä kanssani edes kaupassa. Ei koskettanut ja fyysisesti torjui kosketukseni, ei puhunut kuin välttämättömät. Jatkuvaa mykkäkoulua, jos sanoin jotain väärin. Tienasin enemmän ja kaikki rahani meni laskuihin. Miehellä oli varaa ostaa harrastusjuttujaan. Harrastus veikin aikaa tunteja päivittäin. Lapsistakaan ei välittänyt. Eron jälkeen tuo vielä korostui. Eipä ole isää lasten elämässä.
Kunpa olisin eronnut aikaisemmin.
Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Nuorempana parisuhde ja perhe-elämä on tärkeää, vanhempana sillä on yhä vähemmän merkitystä. Te kaikki, jotka kehutte itseänne siitä, että olette vieläkin onnellisesti naimisissa 20 tai 30 vuoden jälkeen: se ei ole teidän ansiotanne tai läpeensä pohditun valintanne tulos vaan pitkälti hyvää tuuria. Monelle käy niin, että puoliso oikeasti on nuorena ihan mukava, mutta muuttuu vanhemmiten kammottavaksi ja siinä vaiheessa on kenenkään turha alkaa uhrautua ja pitää kiinni jostakin papille luvatusta. Jätin mieheni, koska yhteisen elomme aikana hänestä kuoriutui katkera, ilkeä, vainoharhainen, pienituloinen, lihava juoppo. Ja oli siis nuorena vielä ihan ok. Päivääkään en ole häntä ja hänen elättämistään kaivannut ja nykyisin häpeän tätä entistä puolisoa ja avioliittoa enkä muistele sitä mielelläni. En myöskään ole ikinä enää harkinnutkaan miestä talouteeni, erosta on jo 15 vuotta ja tämä päätös pitää hautaan saakka. Tsemppiä teille kaikille eronneille, eron jälkeinen elämä voi totisesti olla ihmisen parasta aikaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Nuorempana parisuhde ja perhe-elämä on tärkeää, vanhempana sillä on yhä vähemmän merkitystä. Te kaikki, jotka kehutte itseänne siitä, että olette vieläkin onnellisesti naimisissa 20 tai 30 vuoden jälkeen: se ei ole teidän ansiotanne tai läpeensä pohditun valintanne tulos vaan pitkälti hyvää tuuria. Monelle käy niin, että puoliso oikeasti on nuorena ihan mukava, mutta muuttuu vanhemmiten kammottavaksi ja siinä vaiheessa on kenenkään turha alkaa uhrautua ja pitää kiinni jostakin papille luvatusta. Jätin mieheni, koska yhteisen elomme aikana hänestä kuoriutui katkera, ilkeä, vainoharhainen, pienituloinen, lihava juoppo. Ja oli siis nuorena vielä ihan ok. Päivääkään en ole häntä ja hänen elättämistään kaivannut ja nykyisin häpeän tätä entistä puolisoa ja avioliittoa enkä muistele sitä mielelläni. En myöskään ole ikinä enää harkinnutkaan miestä talouteeni, erosta on jo 15 vuotta ja tämä päätös pitää hautaan saakka. Tsemppiä teille kaikille eronneille, eron jälkeinen elämä voi totisesti olla ihmisen parasta aikaa!
Näin on. Ehkä noiden ihmisten, joilla on hyvä suhde tai eivät muuten vaan uskalla erota, on sitä vaikeaa ymmärtää. Onneksi itsekin tulin jätetyksi suht. nuorena joten minulla on vielä paljon hyvää elämää jäljellä, jonka voin elää onnellisesti, vapaana ja rauhassa.
Lisään siis vielä kaikille epötietoisille, että minä tulin jätetyksi, mutta silti parisuhteen päättyminen oli minulle elämäni paras asia. Tulin jätetyksi koska en itse uskaltanut lähteä.
Mutta jos jostain olen hänelle jopa kiitoksen velkaa, siitä olen ikuisesti hänelle kiitollinen että hän jätti minut. Hän teki palveluksen minulle, ja nyt elämäni on aidosti onnellista.
En vaan osannut lähteä suhteesta koska hän oli jo musertanut itsetuntoni niin palasiksi, etten voinut kuin elää haamuna omassa kehossani.
Niin surullisen kuulosta, mutta kyllä jätetyllekin se ero voi olla elämän paras asia. En ole koskaan rehellisesti ollut näin onnellinen kuin nyt.
Ja niille jotka sanoivat minua itsekkääksi koska nykyään rakastan itseäni - tiedoksi, että mieluummin rakastan itseäni täysillä jolloin olen jonain päivänä ehkä valmis rakastamaan jotakuta toistakin tulevaisuudessa. Jos en koskaan rakasta itseäni täysillä, en voi myöskään koskaan rakastaa ketään toistakaan ja silloin vasta olisinkin onneton.
Et voi antaa toiselle jotain, jota sinulla ei yksinkertaisesti ole.
Rauhaa, rakkautta ja keväisiä auringonsäteitä jokaisen teidän elämään, oon vaan aidosti niin onnellinen tällä hetkellä.
En olisi ikinä uskonut että onnellisuus tuntuu tältä. Luulin olevani parisuhteessa onnellinen.
T. Aloittaja
Minun on vaikea ymmärtää, miten väärin voi nainen valita, vaikka on täysissä järjissään. Katsellaanko sitä kumppania rakkauselokuvien vaaleanpunaisten silmälasien läpi vai onko naisten ihmistuntemus yleensä ottaen niin huono, että mies pystyy huijaamaan vuosia (!) niin kuin tälläkin palstalla on kerrottu. Millainen vuorovaikutus oikein parilla on, jos feikkaus menee läpi vuosia?! Tällainen nainen ei ole varmaan lapsuudessaan tottunut terveisiin ihmissuhteisiin.
Tai että ihan "ok-miehestä" tulee "katkera, ilkeä, vainoharhainen, pienituloinen, lihava juoppo". Millainen yhteiselämä on ollut, millaisia vaikeuksia on ollut kun tuohon on päädytty? Vai onko naimisiin menty sukupuolisen vetovoiman takia pelkästään. Onko oltu toisten tukena vastamäessäkin?
Minusta on kummallista, ettämoni nainen on laskenut vaginaansa miehen, jolta muutaman vuoden päästä vihaisena kieltää yhteisen lapsen tapaamisoikeuden. Että niin lähelle on ensin laskenut, ja sitten kuitenkin vihaa. Täytyisi tehdä naisen itsenanalyysia kyllä, että miten niin massiivinen virhearvio on tullut tehdyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oldwwoman kirjoitti:
Minun on vaikea ymmärtää, miten väärin voi nainen valita, vaikka on täysissä järjissään. Katsellaanko sitä kumppania rakkauselokuvien vaaleanpunaisten silmälasien läpi vai onko naisten ihmistuntemus yleensä ottaen niin huono, että mies pystyy huijaamaan vuosia (!) niin kuin tälläkin palstalla on kerrottu. Millainen vuorovaikutus oikein parilla on, jos feikkaus menee läpi vuosia?! Tällainen nainen ei ole varmaan lapsuudessaan tottunut terveisiin ihmissuhteisiin.
Tai että ihan "ok-miehestä" tulee "katkera, ilkeä, vainoharhainen, pienituloinen, lihava juoppo". Millainen yhteiselämä on ollut, millaisia vaikeuksia on ollut kun tuohon on päädytty? Vai onko naimisiin menty sukupuolisen vetovoiman takia pelkästään. Onko oltu toisten tukena vastamäessäkin?
Minusta on kummallista, ettämoni nainen on laskenut vaginaansa miehen, jolta muutaman vuoden päästä vihaisena kieltää yhteisen lapsen tapaamisoikeuden. Että niin lähelle on ensin laskenut, ja sitten kuitenkin vihaa. Täytyisi tehdä naisen itsenanalyysia kyllä, että miten niin massiivinen virhearvio on tullut tehdyksi.
Helppohan se on rannalta huudella kun merellä on hätä. Se vaan on kuule yllättävän vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta.
Olemme kuitenkin vaan ihmisiä joita ohjailevat hyvin pitkälti tunteet, etenkin kun kyseessä on vastakkainen sukupuoli.
Eivät kaikki asiat ole ihan niin mustavalkoisia kuin tekstissäsi annat ymmärtää.
Virheistä oppii ennen kaikkea, ja jos ihminen ei tee elämässä virheitä, niin ei se tee takuulla yhtään mitään muutakaan.
oldwwoman kirjoitti:
Minun on vaikea ymmärtää, miten väärin voi nainen valita, vaikka on täysissä järjissään. Katsellaanko sitä kumppania rakkauselokuvien vaaleanpunaisten silmälasien läpi vai onko naisten ihmistuntemus yleensä ottaen niin huono, että mies pystyy huijaamaan vuosia (!) niin kuin tälläkin palstalla on kerrottu. Millainen vuorovaikutus oikein parilla on, jos feikkaus menee läpi vuosia?! Tällainen nainen ei ole varmaan lapsuudessaan tottunut terveisiin ihmissuhteisiin.
Tai että ihan "ok-miehestä" tulee "katkera, ilkeä, vainoharhainen, pienituloinen, lihava juoppo". Millainen yhteiselämä on ollut, millaisia vaikeuksia on ollut kun tuohon on päädytty? Vai onko naimisiin menty sukupuolisen vetovoiman takia pelkästään. Onko oltu toisten tukena vastamäessäkin?
Minusta on kummallista, ettämoni nainen on laskenut vaginaansa miehen, jolta muutaman vuoden päästä vihaisena kieltää yhteisen lapsen tapaamisoikeuden. Että niin lähelle on ensin laskenut, ja sitten kuitenkin vihaa. Täytyisi tehdä naisen itsenanalyysia kyllä, että miten niin massiivinen virhearvio on tullut tehdyksi.
Ihmiset muuttuvat. Rakkauskin voi loppua ja silloin muuttuu välinpitämättömäksi toista kohtaan. Kuinka moni on samamlainen 20 vuotiaana kuin 30 -vuotiaana. Toisia elänä kasvattaa ja parantaa, toisia katkeroittaa ja muuttaa huonommaksi.
Aloittaja on sataprosenttisen oikeassa. Sitouduin nuorena mieheen joka osasi manipuloida. Tarvittiin 25 vuotta ja paha loppuun palaminen että tajusin jutun juonen. Nyt olen 10 vuotta herännyt aamulla joka päivä kiittäen että se olikin pelkkää painajaista.
Ei pidä pelätä lähtemistä. Vaikka menisi talot, tilat ja kaikki muukin, aamulla herääminen on ihanaa eikä pelkkää toivomista että olisipa heti taas ilta.
Kotona aina kritisoitiin ja arvosteltiin mun tekemisiä, mielipiteitä ja ulkonäköä. Ja tietysti otin samanlaisen miehen itselleni! Siedin sitä 15 vuotta, kunnes tajusin ettei sellainen olekaan normaalia. Hyvässä suhteessa arvostetaan ja kannustetaan toista, eikä lytätä jatkuvasti. Tästä huonosta puolison valinnasta syytän kyllä ihan itseäni.
Ja sitten kiireellä uusi parisuhde monella :D
MIKSI?
Kuulostaa paljon mukavammalta kuin huonossa suhteessa ahdistuneena eläminen.