Lue keskustelun säännöt.
Kun äitiys kaduttaa
14.02.2019 |
https://www.hs.fi/elama/art-2000006000499.html
Olen itsekin kirjoittanu tästä aiheesta joskus. Menetin elämäni ja identiteettini, kun sain lapset. Ovathan he tietenkin rakkaita, mutta edelleen valitsisin mieluummin lapsettoman elämän. Virhe, jota ei enää tekemättömäksi saa.
Kommentit (476)
Minulla oli hyvin energinen äiti, joka syntymäni jälkeen vasta aloitti opinnot ja työn ohessa luku itselleen tutkinnon. Yleni sitten töissä keskijohtoon. Minulle hän aina sanoi, että ihminen pystyy siihen, mitä todella haluaa. Luulin, että pystyisin samalla tavalla itsekin harrastamaan, opiskelemaan ja keskittymään uraan myös lapsen synnyttyä. Mutta en vaan pystynyt. Voimat ei riittäneet. EI sitä voinut tietää etukäteen.
Toisaalta aina toivoin myös lapsia ja elämä ilman lasta tuntui tyhjältä. Joten Kai näin sitten on parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täsmälleen samat tuntemukset. Rakastan lapsiani kyllä, enkä ikinä voisi heitä hylätä, mutta valitsisin lapsettoman elämän heti jos saisin uudelleen valita.
Vierailija kirjoitti:
Miinuskaliini kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinun piti menettää elämäsi ja identiteettisi?
En minä ainakaan ajatellut menettää itseäni, vaikka pian esikoiseni syliini saankin. Tulen takuulla kasvamaan ihmisenä, kuten raskaudenkin myötä. En siltikään koe lapsen olevan elämäni tiellä, päinvastoin. Yhtälailla voimme matkustaa, käydä lenkeillä ja kiertää tapahtumia, erona vain ettemme ole enää kaksin. Toisaalta emme mieheni kanssa olekaan bilettäjiä, joiden "vapaus" murskaantuisi lapsen syntymään.
Tietenkään et ole sama ihminen kuin 18-vuotiaana. Olet vastuullinen vanhempi, jonka tehtävä on kasvattaa jälkeläisensä hyvin. Se jos joku on tärkeä ja upea työ. Ihmettelen vain, että miksi hankitte lisää lapsia? Olisi voinut kuvitella jo ensimmäisen antaneen osviittaa tulevasta?
Huomaa selkeästi että olet saamassa esikoista eikä sinulla ole aavistustakaan millasta elämä on koliikkivauvan kanssa ja sen jälkeen jatkuvasti kiukuttelevan uhmaikäisen kanssa. Sellaisen kanssa ei käydä edes ruokakaupassa. Suothan anteeksi mutta matkustelut, lenkkeily ja tapahtumahaaveesi eivät todellakaan onnistu jokaisen lapsen kanssa
.
Useimmiten syy löytyy peilistä, ei lapsesta.
Hei, kerro toki miten syy löytyy peilistä? Kun olet juoksuttanut vauvan koko ensimmäisen vuoden lääkäreillä kysymässä mikä on, ja kaiken sanotaan olevan vahva temperamentti? Kun neuvolan työntekijät, lastentarhanopettaja sekä erityislasten kasvatusohjaaja ovat olleet tarkkailemassa sinua ja lastasi arjessa jotta löytyisi apukeinoja, mutta jokainen toteaa sinun toimivan juuri kuten pitää ja lapsen olevan vain erittäin temperamenttinen ilman mitään yliherkkyyttä tai adhdtä. Kerro toki, kuuntelen oikein mielelläni ja otan oppisi vastaan! Tule vaikka kylään, elätän sinut kuukauden, voit olla kanssamme ja kertoa edellä lueteltuja ammattilaisia viisaampana mitä minä en omasta peilistäni näe? :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, että jos lapsenteko kaduttaa niin eikö sen huomaa jo sen ensimmäisen kohdalla, että on tehnyt virheen eikä hommaa enempää? Itsellä on yksi lapsi ja kaduttaa. Lasken melkein sekunteja, että täyttäisi 18, vaikka nyt on vasta kohta 3v. Harmittaa, että samalla tulen laskeneeksi sekunteja omaan vanhenemiseeni :(
Suosittelen lämpimästi, että kävisit jonkun kanssa keskustelemassa näistä ajatuksistasi. Se voisi helpottaa oloasi ja ehkä löytäisit jotain tapoja, jolla voisit hiukan helpottaa tilannettasi. Kokeile, itsesi ja lapsesi takia!
Törkeitä tyhjiä sanoja. Että joku kehtaa.
Kehtaan hyvin. Jos vanhempani olisi työstänyt omia ongelmiaan, niin ehkä perheessä lapset eivät olisi oireilleet niin pahasti.
Ongelmat ovat eri asia kuin se, että katuu lapsiaan.
Vierailija kirjoitti:
Täsmälleen samat tuntemukset. Rakastan lapsiani kyllä, enkä ikinä voisi heitä hylätä, mutta valitsisin lapsettoman elämän heti jos saisin uudelleen valita.
Ja lapsettomana ajattelisit, että valitsisit vanhan lapsellisen elämäsi takaisin heti jos saisit valita. Sellainen on ihmisen mieli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, että jos lapsenteko kaduttaa niin eikö sen huomaa jo sen ensimmäisen kohdalla, että on tehnyt virheen eikä hommaa enempää? Itsellä on yksi lapsi ja kaduttaa. Lasken melkein sekunteja, että täyttäisi 18, vaikka nyt on vasta kohta 3v. Harmittaa, että samalla tulen laskeneeksi sekunteja omaan vanhenemiseeni :(
Suosittelen lämpimästi, että kävisit jonkun kanssa keskustelemassa näistä ajatuksistasi. Se voisi helpottaa oloasi ja ehkä löytäisit jotain tapoja, jolla voisit hiukan helpottaa tilannettasi. Kokeile, itsesi ja lapsesi takia!
Törkeitä tyhjiä sanoja. Että joku kehtaa.
Kehtaan hyvin. Jos vanhempani olisi työstänyt omia ongelmiaan, niin ehkä perheessä lapset eivät olisi oireilleet niin pahasti.
Ongelmat ovat eri asia kuin se, että katuu lapsiaan.
Se oli yksi monista masennuksesta kärsineen vanhempani ongelmista. Ikinä hän ei yhteenkään niistä suostunut hakemaan ammattiapua. Vastusti myös lastensa hakeutumista hoidon piiriin.
AP.n ongelma ei taida olla se, että pääsisi joskus kävelylenkille, vaan se, että vastuu lapsesta tuntuu raskaalta ja syö voimat,
Täysi-ikäisyys on pikkulapsiarjesta niin kaukana, ettei sen ajatteleminen helpota vaan pikemminkin lisää ahdistusta. Elinkautinen, vaikka lapsi itsessään on rakas.
Toisille sopii paremmin kuin toisille, ja tosiaan onneksi voi purkaa mieltään anonyymisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tehdä kun haluaisi k u ol la, en jaksa lasta ja tätä univelkaa. Herää joka yö kerran, viimeksi nukkui koko yön viime viikolla ja näitä kokoyön nukkumisia on ehkä nyt kerran kahdessa viikossa. Lapsi nukkuu vain 35-40 min päikkärit. Nukahtaa useimmiten vasta 21.30 herää kello 8.00 viimeistään.
Lapsi katsoo päivät videoita, en jaksa lähteä ulos. Ruuat teen aina tarkasti oikeaan aikaan, mutta sekin on yhtä paskaa kun ei syö itse kuin pari lusikallista vaikka on jo yli kaksi vuotta. Muu pitää syöttää. Välillä syö pastaa itse. Purkkiruuat on ruokana useimmiten sillä en jaksa tehdä muuta ruokaa. Lapsen suu ei aukea jos ei ole jotain muuta mielenkiintoa eli videota tai lelua.
Mies tulee joka arkipäivä kotiin vasta kello kuuden jälkeen useimmiten puoli seitsemän. lähtee klo 8 töihin. Sitten ilta meneekin oman ruuan, tiskikoneen, imuroinnin ja pyykkikoneen laittoin miehen viihdyttäessä lasta. Sen jälkeen alkaakin univääntö, jossa minun täytyy istua pimeässä huoneessa välillä kädestä kiinni pitäen. En voi poistua huoneesta ennen kuin nukahtaa, taikka huutaa huutamistaan eikä nukahda itsekseen ikinä, ja isä ei kelpaa, ei ole kelvannut nukuttamiseen tähän mennessä kertaakaan, ja nukahtamiseen menee vähintään puoli tuntia.
Ja tämä kaikki huomenna uudestaan. Päiväkoti alkaa vasta parin kuukauden päästä. Sen jälkeen en tiedä mitä käy.
Minulla ei ole ystäviä paikkakunnalla, miehen vanhemmat puolen tunnin päässä, bussilla tunnin. Mummilla ei ajokorttia joten en voi pyytää hoitoavuksi ja se että vien tunnin päähän bussilla on jo rasittavaa itsekseen.Oma äiti toisella paikkakunnalla eikä hänestä ole lapsenhoitavuksi.
Eli äitiys sucks. Ahdistaa ja itkettää. Mutta en jaksa hakea apua, sillä se apu olisi että tuo lapsen veisi joku pois jotta pääsisin nukkumaan.Miksi ihmeessä ruuat pitää tehdä tarkasti johonkin aikaan, jos silloin ei edes ole nälkä?
Miksi lapsi pitää nukuttaa? Raahusta ulos niin jaksat itsekin paremmin.
Suoraan sanoen pidän sinua kermaperseenä jonka elämä on liian helppoa
Öö lapsi pitää laittaa nukkumaan ja nukuttaa koska ei nukahda itse eikä menisi itse nukkumaan jos sinne ei veisi. Ja ruoka-ajat on kohdillaan koska jos odottaa että olisi täysi nälkä päällä niin sitten lapsi vain huutaa nälkäänsä ja ei edelleenkään syö mitään itse vaikka se ruoka on nenän edessä kun on jo niin huono olo nälästä. Joten sinä se paskiainen olet kun tulet kermaperserksi haukkumaan toista joka on jaksamisensa äärirajoilla. Annatko köyden jos toinen sanoo että sille olisi käyttöä ja sanot että tervemenoa?
Niin,
Kannattaisko miettiä, muttakunkaikkimullehetinyt.
Sitten käy noin.
Mä en ole tehnyt yhtään penskaa, enkä ole katunut.
Saan tehdä just mitä haluan, kenen kanssa haluan eikä ole rajoittavia tekijöitä siinä helmassa vinkumassa, että äitiiiiii.
Ja ne jotka mainostaa kuinka ihanaa se äitiys on, niin paskaa jauhaa viimeistään siinä vaiheessa, kun siitä herrantertusta kuoriutuukin varasteleva narkki.
Joten ei kiitos.
Ja olisit miettinyt paremmin, että nimenomaan, tuleeko kaduttamaan jos teen näin ja näin. Jaksanko loppuelämäni katsoa tätä.
Et sit jaksanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Ei kai sitä voi etukäteen tietää?
Minuakin kaduttaa. Tosin katumukseni tuli vasta, kun lapset alkoivat aikuistumaan. Koko elämänsä parhaansa yrittää rakastaa, kasvattaa ja ohjata, ja kun näki mitä niistä tuli, niin turhaan meni nekin vuodet. Uhraa itsensä, oman aikansa - ei minkään takia.
No mitä niistä tuli? Minun vanhempani ovat pettyneitä kun kukaan lapsista ei ole huippu-urheilija tai talousalan tähtityöntekijä. Hukkaan meni vuodet. Vaikka totuus on se että suurin osa menestyjistä saa kotoa apua eikä lyttäämistä syntymästä lähtien. Miksi täytyy tehdä lapsia oman egon jatkeeksi tai toteuttamaan omia unelmia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Ei kai sitä voi etukäteen tietää?
Minuakin kaduttaa. Tosin katumukseni tuli vasta, kun lapset alkoivat aikuistumaan. Koko elämänsä parhaansa yrittää rakastaa, kasvattaa ja ohjata, ja kun näki mitä niistä tuli, niin turhaan meni nekin vuodet. Uhraa itsensä, oman aikansa - ei minkään takia.
No mitä niistä tuli? Minun vanhempani ovat pettyneitä kun kukaan lapsista ei ole huippu-urheilija tai talousalan tähtityöntekijä. Hukkaan meni vuodet. Vaikka totuus on se että suurin osa menestyjistä saa kotoa apua eikä lyttäämistä syntymästä lähtien. Miksi täytyy tehdä lapsia oman egon jatkeeksi tai toteuttamaan omia unelmia?
Hyvin sanottu. Pitäisi osata elää sitä omaa elämäänsä ja kantaa vastuu omista ratkaisuistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koen samanlaisia tunteita. Minusta tuntuu lähinnä siltä, että olisin vankilassa. En pääse tästä pois, koska olen sidottuna lapsiini ikuisesti - tietenkin.
Enkä jaksa ymmärtää, että miksi automaattisesti oletetaan, että biletys on se, mitä kaivataan, jos ei haluta olla vanhempia. Käsittämätöntä kärjistystä. Ikään kuin ainoa vaihtoehto perhe-elämälle olisi baareissa ravaaminen ja jokaviikonloppuinen dokaaminen.
Koska se dokaaminen ja baariravaaminen on sitä, mitä ne lasten vanhemmat itse tekee heti, kun saavat vapaata lapsista. Joten totta kai kaikki muutkin sitten haluaa tätä, ja varsinkin lapsettomina eivät muuta teekään kuin dokaavat ja riekkuvat.
Terveisin, N36 vela, istuu kotona kirjojen ympäröimänä omassa hiljaisuudessa päivät pitkät, humalassa ei ole ollut ikinä ja lähtee baanalle vain kirveellä uhaten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen samanlaisia tunteita. Minusta tuntuu lähinnä siltä, että olisin vankilassa. En pääse tästä pois, koska olen sidottuna lapsiini ikuisesti - tietenkin.
Enkä jaksa ymmärtää, että miksi automaattisesti oletetaan, että biletys on se, mitä kaivataan, jos ei haluta olla vanhempia. Käsittämätöntä kärjistystä. Ikään kuin ainoa vaihtoehto perhe-elämälle olisi baareissa ravaaminen ja jokaviikonloppuinen dokaaminen.
Koska se dokaaminen ja baariravaaminen on sitä, mitä ne lasten vanhemmat itse tekee heti, kun saavat vapaata lapsista. Joten totta kai kaikki muutkin sitten haluaa tätä, ja varsinkin lapsettomina eivät muuta teekään kuin dokaavat ja riekkuvat.
Terveisin, N36 vela, istuu kotona kirjojen ympäröimänä omassa hiljaisuudessa päivät pitkät, humalassa ei ole ollut ikinä ja lähtee baanalle vain kirveellä uhaten.
Suhteellisen vahvaa stereotyyppistä ajattelua tuokin. Elämäni oli juuri tuollaista ennen lapsia. Miksi olisin yhtäkkiä muuttunut kovaksi bilehileeksi lapsen saatuani? Ei edelleenkään ole mitään hinkua baareihin. Ilman lapsia ollessani lähden yleensä leffaan. Mutta ehkä sitä joku bilettämisenä sitten pitää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinun piti menettää elämäsi ja identiteettisi?
En minä ainakaan ajatellut menettää itseäni, vaikka pian esikoiseni syliini saankin. Tulen takuulla kasvamaan ihmisenä, kuten raskaudenkin myötä. En siltikään koe lapsen olevan elämäni tiellä, päinvastoin. Yhtälailla voimme matkustaa, käydä lenkeillä ja kiertää tapahtumia, erona vain ettemme ole enää kaksin. Toisaalta emme mieheni kanssa olekaan bilettäjiä, joiden "vapaus" murskaantuisi lapsen syntymään.
Tietenkään et ole sama ihminen kuin 18-vuotiaana. Olet vastuullinen vanhempi, jonka tehtävä on kasvattaa jälkeläisensä hyvin. Se jos joku on tärkeä ja upea työ. Ihmettelen vain, että miksi hankitte lisää lapsia? Olisi voinut kuvitella jo ensimmäisen antaneen osviittaa tulevasta?
Siksi esim toinen lapsi kun ne vanhempien hormonit tekee sen että halutaan toinen kun se eka on niin ihana. Eikä se totuus heti selkene.
Luuletko että vain bilettäjiå kaduttaa? Ja juurihan kirjoitit että lapsen synnyttyäkin voi tehdä kaikenlaista niin miksei sitten bilettääkin? Eihän siitä tarvi luopua jos sellaisesta tykkää. Vai onko bilettävät mielestäsi lähtökohtaisesti huonoja vanhempia?
Kysymys; Ketkä on parhaimpia kasvattajia ja vanhempia?
Ne joilla ei ole omia lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Ei kai sitä voi etukäteen tietää?
Minuakin kaduttaa. Tosin katumukseni tuli vasta, kun lapset alkoivat aikuistumaan. Koko elämänsä parhaansa yrittää rakastaa, kasvattaa ja ohjata, ja kun näki mitä niistä tuli, niin turhaan meni nekin vuodet. Uhraa itsensä, oman aikansa - ei minkään takia.
No mitä niistä tuli? Minun vanhempani ovat pettyneitä kun kukaan lapsista ei ole huippu-urheilija tai talousalan tähtityöntekijä. Hukkaan meni vuodet. Vaikka totuus on se että suurin osa menestyjistä saa kotoa apua eikä lyttäämistä syntymästä lähtien. Miksi täytyy tehdä lapsia oman egon jatkeeksi tai toteuttamaan omia unelmia?
Ymmärrän tuota uhrauksista kirjoittanutta.
Me teimme kaikkemme jotta lapsista tulisi hyviä ihmisiä ja että he löytäisivät paikkansa maailmassa vaikka toisella puolen maailmaa jos se on se joka tekee heidät onnellisiksi. Ammatteja yms emme ikinä ole ohjailleet ja itse olemme esimerkkiä parjaamme mukaan antaneet. Kyllähän se on valtava pettymys kun työ ei kannakaan hedelmää. Sitä on yhdenkään vanhemman turha muuksi yrittåå väittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä muuttuu sitä eläessä aina, eli 30-vuotiaana on turha haikailla 20-vuotiaan elämää tms. Siksi tuollainen haikailu, ei ole tervettä eikä mitenkään fiksua.
Minulla on kolme lasta, ja rakastan elämääni juuri tällaisena. Luulen, että ainakin osaksi tämä rentous johtuu siitä, että en ole koskaan yrittänytkään olla täydellinen äiti. Ja siksi olen sama ihminen kuin ennen lapsiakin. Lapsista on kasvanut hauskoja, huumorintajuisia ihmisiä, joiden seurassa on kiva olla. Meillä on sääntöjä ja niiden rikkomisesta rangaistaan, keskustelen paljon lasteni kanssa, vaadin heiltä aika paljon, mm. kotitöissä pitää auttaa ja harkkoihin mennään pääsääntöisesti itse. Harrastusten valinnassa on kiinnitetty huomiota siihen, että lapsi voi kulkea niihin omatoimisesti ja harrastusajat on suht. OK. Esim. jääkiekkoon en olisi suostunut.
Olen usein törmännyt äiteihin, jotka puhuvat lapsilleen ällöllä äänellä, eivät ikinä suutu, oikein korostavat sitä, että ovat ÄITEJÄ, muumimaisen pehmeitä, sukupuolettomia möykkyjä maripaidoissaan ja leggareissaan ja suostuvat keskustelemaankin vain jostain kestovaipoista tai muskareista. Jos muuttaa elämänsä tämmöiseksi, ei ihme, että kaduttaa. Elämä on silloin tosi hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Äitikin on nainen ja ihminen ja toimii lapsilleen myös naisen mallina, tekee töitä, harrastaa ja osallistuu. Vanhempien ei myöskään tarvitse alistua kamalaan harkkarumbaan, itseä ja omaa jaksamista voi ajatella ja pitääkin ajatella.
Se, mitä itse kadun, on nuoruuteni syömishäiriö, joka vei elämästäni vuosia. Ajatuksissani puhun mustista vuosista, jolloin en elänyt ollenkaan.
Tietenkin elämä muuttuu. Mutta itse voi edes jonkin verran yrittää määritellä, mihin suuntaan se muuttuu. Minä en siinä onnistunut. Enkä todellakaan ole mikään ”muumimainen ällö lepertelijä”, vaan ihan normaalisti käyttäytyvä ihminen. En ole koskaan sietänyt minkäänlaista lässytystä lapsille tai eläimille. Fakta nyt vaan on se, että en pidä lapsiperhearjesta, ja kadun tätä ratkaisua. Ei sinun tarvitse siitä vetää johtopäätöstä, että olen leggareissa kulkeva sukupuoleton möykky.
Oletko hakenut terapiasta itsellesi keinoja käsitellä tilannettasi? Mitä olet tähän mennessä yrittänyt
tehdä tilanteesi parantamiseksi?
En koe olevani terapian tarpeessa. Elämäni on kaikin puolin muuten ihan hyvää ja voin ihan hyvin, kadun vain lasten saamista. Viihdyn töissä, olen iloinen, urheilullinen ja muutenkin aikaansaava, mutta en vaan haluaisi elää tätä lapsiperheen elämää. En ole masentunut, uupunut tai mitään muutakaan. Tähän on tietenkin nyt vain sopeuduttava, ja olenkin sopeutunut, koska pakko on, mutta jos olisin lapsia hankkiessani tiennyt, mihin olen ryhtymässä, olisin ilomielin jäänyt lapsettomaksi. Hoidan lapseni hyvin ja olen varmasti ihan hyvä äiti, ei se vaikuta siihen. Mutta tätä elämää en silti olisi halunnut.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis jatkona tuolle: olen itse perheellinen ja lapsellinen ihminen, mutta se, elämä ja arjen hallitsemattomuus ja kaoottisuus, jota monissa lapsiperheissä näen, kauhistuttaa ja varmaan kaduttaisi minuakin. Rotia ja järjestystä elämään vähän sen Supernannyn tyylillä, niin parempaa on luvassa. Ja jos joku harmittelee täällä sitä, mitä niistä lapsista sitten vielä tuli, niin se on seurausta tuosta samasta arjen osaamattomuudesta.
Mä opin äitiysvuosina tosi hyväksi organisoijaksi, nyt oon päälle nelikymppisenä triathlonkunnossa ja kilpailenkin. Väitän, että jos olisin perheetön ja lapseton, näin ei olisi, vaan voisin olla mukavuudenhaluinen ja jopa läski.
Ei sen lapsiperhe-elämän tarvitse olla erityisen kaoottista. Ihan voi lapsen jatkuvaan energiaan ja seurantarpeeseen kyllästyä, vaikka lapsi olisi kuinka kiltti. Töissä pitää jo olla sosiaalinen, olisi kiva, jos kotonakin saisi vain puuhailla itsekseen ja lähteä lenkille kun siltä tuntuu. Yksin.
Juuri näin! Ei meilläkään mitään kaoottista ole. Lapsilla on hyvä kuri, ovat ihan hyväkäytöksisiä ja tavallisia lapsia. Ei mitään suurempia ongelmia koskaan. Ei kyse ole siitä, että olisin kasvattanut lapset huonosti ja elämä olisi sen takia mullin mallin. Meillä on asiat ihan hyvin, lapset käyttäytyvät kuten pitääkin, arki on ihan tavallista ja normaalia. Täällä ei jotkut tunnu käsittävän, että vaikka lasten kanssa eläminen ei olisikaan erityisen uuvuttavaa, ei siitä silti välttämättä erityisemmin nauti. Ei kyse ole siitä, että elämä olisi jotain jatkuvaa kaaosta koko ajan. Ei ole. Lapsiperhearki ei vaan silti ole minua varten.
Ja joku tuolla sanoi, että täytyy vaan mukautua omiin valintoihinsa - tietenkin. Ja olen mukautunutkin. Elän lapsiperhearkea ja hoidan lapset hyvin. Ei se silti tarkoita sitä, ettenkö voisi katua joitain tekemiäni ratkaisuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä muuttuu sitä eläessä aina, eli 30-vuotiaana on turha haikailla 20-vuotiaan elämää tms. Siksi tuollainen haikailu, ei ole tervettä eikä mitenkään fiksua.
Minulla on kolme lasta, ja rakastan elämääni juuri tällaisena. Luulen, että ainakin osaksi tämä rentous johtuu siitä, että en ole koskaan yrittänytkään olla täydellinen äiti. Ja siksi olen sama ihminen kuin ennen lapsiakin. Lapsista on kasvanut hauskoja, huumorintajuisia ihmisiä, joiden seurassa on kiva olla. Meillä on sääntöjä ja niiden rikkomisesta rangaistaan, keskustelen paljon lasteni kanssa, vaadin heiltä aika paljon, mm. kotitöissä pitää auttaa ja harkkoihin mennään pääsääntöisesti itse. Harrastusten valinnassa on kiinnitetty huomiota siihen, että lapsi voi kulkea niihin omatoimisesti ja harrastusajat on suht. OK. Esim. jääkiekkoon en olisi suostunut.
Olen usein törmännyt äiteihin, jotka puhuvat lapsilleen ällöllä äänellä, eivät ikinä suutu, oikein korostavat sitä, että ovat ÄITEJÄ, muumimaisen pehmeitä, sukupuolettomia möykkyjä maripaidoissaan ja leggareissaan ja suostuvat keskustelemaankin vain jostain kestovaipoista tai muskareista. Jos muuttaa elämänsä tämmöiseksi, ei ihme, että kaduttaa. Elämä on silloin tosi hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Äitikin on nainen ja ihminen ja toimii lapsilleen myös naisen mallina, tekee töitä, harrastaa ja osallistuu. Vanhempien ei myöskään tarvitse alistua kamalaan harkkarumbaan, itseä ja omaa jaksamista voi ajatella ja pitääkin ajatella.
Se, mitä itse kadun, on nuoruuteni syömishäiriö, joka vei elämästäni vuosia. Ajatuksissani puhun mustista vuosista, jolloin en elänyt ollenkaan.
Tietenkin elämä muuttuu. Mutta itse voi edes jonkin verran yrittää määritellä, mihin suuntaan se muuttuu. Minä en siinä onnistunut. Enkä todellakaan ole mikään ”muumimainen ällö lepertelijä”, vaan ihan normaalisti käyttäytyvä ihminen. En ole koskaan sietänyt minkäänlaista lässytystä lapsille tai eläimille. Fakta nyt vaan on se, että en pidä lapsiperhearjesta, ja kadun tätä ratkaisua. Ei sinun tarvitse siitä vetää johtopäätöstä, että olen leggareissa kulkeva sukupuoleton möykky.
Oletko hakenut terapiasta itsellesi keinoja käsitellä tilannettasi? Mitä olet tähän mennessä yrittänyt
tehdä tilanteesi parantamiseksi?En koe olevani terapian tarpeessa. Elämäni on kaikin puolin muuten ihan hyvää ja voin ihan hyvin, kadun vain lasten saamista. Viihdyn töissä, olen iloinen, urheilullinen ja muutenkin aikaansaava, mutta en vaan haluaisi elää tätä lapsiperheen elämää. En ole masentunut, uupunut tai mitään muutakaan. Tähän on tietenkin nyt vain sopeuduttava, ja olenkin sopeutunut, koska pakko on, mutta jos olisin lapsia hankkiessani tiennyt, mihin olen ryhtymässä, olisin ilomielin jäänyt lapsettomaksi. Hoidan lapseni hyvin ja olen varmasti ihan hyvä äiti, ei se vaikuta siihen. Mutta tätä elämää en silti olisi halunnut.
Ap
Toki voit ainoastaan valittaa elämääsi netissä nimettömänä, jos se mieluisin ratkaisu sinulle on.
Tämä ketju on täydellinen oppikirjaesimerkki siitä, että moni ei osaa tunnistaa käytöksessään merkkejä masennuksesta ja siksi jättää hakematta itselleen apua.
Useimmiten syy löytyy peilistä, ei lapsesta.