Lue keskustelun säännöt.
Kun äitiys kaduttaa
14.02.2019 |
https://www.hs.fi/elama/art-2000006000499.html
Olen itsekin kirjoittanu tästä aiheesta joskus. Menetin elämäni ja identiteettini, kun sain lapset. Ovathan he tietenkin rakkaita, mutta edelleen valitsisin mieluummin lapsettoman elämän. Virhe, jota ei enää tekemättömäksi saa.
Kommentit (476)
Joo, äidiksi tuleminen on paljon isompi mullistus kuin nämä "minut huijattiin isäksi" -ääliöt ikinä voivat käsittää. Yksikään päästään terve nainen ei sellaista tee, eikä toisaalta yksikään päästään terve mies sellaista väitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle kävi tavallaan päinvastoin kuin ap:lle. Sain ensimmäisen lapseni 22-vuotiaana, kun ehkäisy petti, enkä pystynyt tekemään aborttia. Olin järkyttynyt raskaudesta, sillä en oikein pitänyt lapsista. En esim. ikinä ollut teininä lastenvahtina, kuten kaverini. Olin kauhuissani ja surin menetettyä nuoruuttani, olin juuri päässyt sisään yliopistoon opiskelemaan unelma-ammattiini ja ilmoittautunut kaikenlaisiin kivoihin harrastusjuttuihin, mitä yliopistossa oli tarjolla. Avomieheni suhtautui asiaan myönteisemmin ja lupasi hoitaa lasta niin paljon kun vain töiltään ehtisi, jotta saisin opiskella. Ja näin hän myös teki. Opiskelin itse asiassa nopeammin kuin monet samaan aikaan aloittaneet opiskelukaverini, valmistuin viime keväänä. Kävin myös töissä opiskelujen ohella.
Yllätys oli se, miten valtavan hyvä tyyppi lapsemme on. Hän oikeasti hirveän hyvää seuraa, hauska ja nokkela. Yllätyin, että oikeasti halusin viettää mieluummin aikaa lapseni kanssa, kuin harrastuksissa tai viihteellä. Vanhempani asuvat lähellä ja ovat auttaneet tosi paljon, mikä tietysti helpottaa arkeamme. Miehestäni kehkeytyi kypsä ja hyvä isä, ja hämmästyksekseni minäkin olen aika hyvä äiti. Sopivan rento ja jämäkkä. Perhe-elämämme on aika kivaa.
En edellenkään pidä kovin paljon lapsista tai halua suurta perhettä. Mutta jos olisin tiennyt, että lapsen kanssa voi olla näin kivaa ja antoisaa, olisin ollut vähemmän kauhuissani koko raskausajan.
Jopas on taas typerä provoaihe. Oikeastaan sairas. Miksi täällä jatkuvasti nostetaan tällaista esiin? Käykö täällä joku sama mt-tapaus trollaamassa jatkuvasti vai kaduttaako jotain mo dea lastenhankinta? Todella mautonta mielipidevaikuttamista.
Netin ulkopuolella tuollainen ei nimittäin ole kovin yleistä. Jos tuollaisia tunteita on jatkuvasti, se kertoo hoitoa vaativasta mielenterveysongelmasta. Ohimenevät katumuksen tunteet ovat normaaleja, mutta katumuksessa vellominen ja marttyrointi kertoo jostain vakavammasta ja hoitoa vaativasta tilasta.
Vierailija kirjoitti:
Joo, äidiksi tuleminen on paljon isompi mullistus kuin nämä "minut huijattiin isäksi" -ääliöt ikinä voivat käsittää. Yksikään päästään terve nainen ei sellaista tee, eikä toisaalta yksikään päästään terve mies sellaista väitä.
On kypsää tekstiä, kuuluuko tuo myös äiteyteen?
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Jos olisin tiennyt olisin jäänyt lapsettomaksi. Se vaan oli sellainen asia, joka kuuluu tehdä. On tutkinto, aviomies, työ, omistusasunto, joten seuraavaksi hankitaan lapsi. Oon aina jopa pitänyt lapsista, joten ajattelin, että tietysti mä kiinnyn lapseeni. Raskausaikana en tuntenut mitään isompia tunteita kunnes selvisi, että kaksoset. Sen jälkeen tunsin pelkoa ja ahdistusta. Sitten synnytyksen jälkeen iski paniikki, että miten mä hoidan 2 lasta ja ei musta oo tähän. Lapset on nyt 3 ja edelleen musta tuntuu, että oon maailman huonoin äiti ja ois ollut reilumpaa jättää nämä tekemättä, kun en voi elää vain heitä varten 24/7 vaikka yritänkin. Eilen lapsi kolhaisi jalkansa ja mulla on edelleen kauhea olo, kun en päässyt samalla sekunnilla lohduttamaan, kun olin just toisen kanssa vessassa. Ulkonakin koen sitä paska äiti oloa, kun lapset tahtoo tehdä eri juttua, mutta mua on vain 1 ja toisen mieli pahoittuu, kun en voi valvoa yhtä aikaa esim. altaassa läträämistä ja kiikkumista, kun kummankin vieressä pitäis olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai oikein Vauva-palstaa käytetty tutkimuslähteenä :D Ottivatkohan edes valehtelumahdollisuuden huomioon?
Mahtavan uutisen kuulin tänään, kaveri odottaa neljättä <3
Vierailija kirjoitti:
Jopas on taas typerä provoaihe. Oikeastaan sairas. Miksi täällä jatkuvasti nostetaan tällaista esiin? .
Ymmärsin, että tämä nousi esiin Hesarissa olleen jutun vuoksi. Artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jossa tätä tabua on tutkittu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Ei kai sitä voi etukäteen tietää?
Minuakin kaduttaa. Tosin katumukseni tuli vasta, kun lapset alkoivat aikuistumaan. Koko elämänsä parhaansa yrittää rakastaa, kasvattaa ja ohjata, ja kun näki mitä niistä tuli, niin turhaan meni nekin vuodet. Uhraa itsensä, oman aikansa - ei minkään takia.
No mitä niistä tuli?
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinun piti menettää elämäsi ja identiteettisi?
En minä ainakaan ajatellut menettää itseäni, vaikka pian esikoiseni syliini saankin. Tulen takuulla kasvamaan ihmisenä, kuten raskaudenkin myötä. En siltikään koe lapsen olevan elämäni tiellä, päinvastoin. Yhtälailla voimme matkustaa, käydä lenkeillä ja kiertää tapahtumia, erona vain ettemme ole enää kaksin. Toisaalta emme mieheni kanssa olekaan bilettäjiä, joiden "vapaus" murskaantuisi lapsen syntymään.
Tietenkään et ole sama ihminen kuin 18-vuotiaana. Olet vastuullinen vanhempi, jonka tehtävä on kasvattaa jälkeläisensä hyvin. Se jos joku on tärkeä ja upea työ. Ihmettelen vain, että miksi hankitte lisää lapsia? Olisi voinut kuvitella jo ensimmäisen antaneen osviittaa tulevasta?
Taas kerrsn näitä vääriä luuloja. Lapsettomuus.ei tarkoita että olis bilettäjä, eikä se tarkoita että pelkäis vapauden menetystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jopas on taas typerä provoaihe. Oikeastaan sairas. Miksi täällä jatkuvasti nostetaan tällaista esiin? .
Ymmärsin, että tämä nousi esiin Hesarissa olleen jutun vuoksi. Artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jossa tätä tabua on tutkittu.
Entä jos se onkin se mt-ongelma, joka ”puhuu” katumaan lapsia kun elämä tuntuu muuten kurjalta eikä odotusten mukaiselta? Sitten kun se on korjattu, niin elämä tuntuukin ihan kivalta lasten kanssa? Mielenterveysongelmathan ovat todella yleisiä.
Vierailija kirjoitti:
Mäkin sain palkintoni vasta lapsen ollessa 17, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Etukäteen sitä ei voikaan tietää, millainen reissu tulee, mutta hyvin tuli rähjäännyttyä. En silti vaihtaisi pois, vanhemmuus on ollut kokemuksena mielenkiintoinen.
Palkinto äitiydestä lapsen ollessa 17? Mikähän se voisi olla, en ymmärrä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta on hienoa että tästä asiasta pystyy (jo jotenkuten) puhumaan. Vielä kamalampaa olisi jos ei olisi mitään kanavaa, jossa kaltaisesi vanhemmat pystyvät avautumaan tuntemuksista. Toivottavasti pystytte käsittelemään tuntojanne ja elämään silti hyvän elämän.
Itse en äitiyttä kadu. Pikkulapsiarki on niin hektistä ettei tässä edes oikein ehdi miettiä itseään ja omia tarpeitaan. Oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla ja tilalle on tullut paljon muuta. Ymmärrän, että joillekin muutos voi olla kovempi paikka, minä olen selvinnyt hyvin ja voin sanoa jopa nauttivani.
Ja pitää muistaa että vaikka vanhemmuutta katuisi, se ei todellakaan automaattisesti tarkoita sitä että olisi huono vanhempi.
Siis miksi sun oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla? Miten et ehdi miettiä itseäsi ja omia tarpeitasi? Ja ennenkaikkea miksi?
Mulla on kaksi alle 3-vuotiasta lasta eikä mun toiveet ja haaveet ole ollenkaan tauolla. Harrastan rakastamaani lajia, tapaan ystäviä ilman lasta ja teen osapäiväisesti töitä, joihin suhtaudun intohimoisesti. Silti olen suurimman osan vuorokaudesta lasteni kanssa. Mulla on toki osallistuva puoliso, jonka kanssa jaamme hoitovapaat ja talousvastuun enkä koe vanhemmuutta ”selviytymiseksi” vaan omaksi elämäksi.
Jaa miksikö? Siksi että nyt ei aika riitä. Meillä on myös kaksi alle kolmevuotiasta lasta, teen täyspäiväisesti töitä ja mies opiskelee toisessa kaupungissa. On viikon aikana noin neljä päivää ja yötä pois. Viikonloput vietetään aikaa perheenä, tukiverkkoja meillä ei asuinkaupungissamme ole lainkaan.
Mutta arki rullaa mukavasti, ja jopa nautin elämästämme. Haaveet ovat tauolla ja kun tilanne tästä helpottaa lasten kasvaessa voin taas palata niiden pariin. Tällä hetkellä kun kirjan lukeminenkin tuntuu olevan täysin mahdotonta, puhumattakaan harrastamisesta tai itsensä kehittämisestä. Pian on minun vuoroni ja jaksan kyllä odottaa :).
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinun piti menettää elämäsi ja identiteettisi?
En minä ainakaan ajatellut menettää itseäni, vaikka pian esikoiseni syliini saankin. Tulen takuulla kasvamaan ihmisenä, kuten raskaudenkin myötä. En siltikään koe lapsen olevan elämäni tiellä, päinvastoin. Yhtälailla voimme matkustaa, käydä lenkeillä ja kiertää tapahtumia, erona vain ettemme ole enää kaksin. Toisaalta emme mieheni kanssa olekaan bilettäjiä, joiden "vapaus" murskaantuisi lapsen syntymään.
Tietenkään et ole sama ihminen kuin 18-vuotiaana. Olet vastuullinen vanhempi, jonka tehtävä on kasvattaa jälkeläisensä hyvin. Se jos joku on tärkeä ja upea työ. Ihmettelen vain, että miksi hankitte lisää lapsia? Olisi voinut kuvitella jo ensimmäisen antaneen osviittaa tulevasta?
Tällaisen tekstin voi kirjoittaa vain ja ainoastaan ihminen, jolla ei ole vielä omia lapsia. Kuvitellaan, että ihmiset jotka puhuvat ”vapaudesta” miettivät jotain baarireissuja. Että lapsen kuin lapsen kanssa matkustellaan ihan samalla tavoin kuin ennenkin. Että kierrätte perheenä kaikenlaisia tapahtumia onnellisina yhdessä ja olette yhä kaikkialle vielä tervetulleitakin. Eikä lapsen kasvattaminen oikeasti ole kallista.
Sinä vastuullinen vanhempi et voi mitään, kun lapsesi myötä eteesi saattaa tulla vaikka millaista haastetta. Kuvittelet vielä kuinka tietenkin juuri sinä, (koska olethan vähän enemmän kuin muut äidit, ) saat lapsen joka on terve, syö hyvin, nukkuu hyvin, kasvaa hyvin, on älykäs ja ahkera ja jonka kohdalle osuu vain ihania opettajia, luokkakavereita ja avuliaita lääkäreitä, jos joku ei menisi ihan putkeen.
Sinun lapsesi eivät riehu, eivätkä riitele, koska sinä olet osannut kasvattaa heidät, toisin kuin muut vanhemmat.
Lapsesi tulee viemään vapautesi jo ihan sillä, että hänelle on järjestettävä koulutus. Joko sinä opetat tai lähetät lapsesi kouluun, mutta jo pelkästään se vie sinulta paljon vapautta mennä ja tulla niinkuin haluat. Yhtäkkiä elämäsi alkaa pyöriä koulun, koulun lomien ja opettajien ympärillä. Jopa nukkumaan meno aikaasi.
Mitä vanhemmaksi lapsesi tulevat, sitä enemmän heille tulee pakollisia juttuja tai juttuja joita he haluavat tehdä, jotka vievät sinulta vapautta. Tai sitten sinä viet heiltä suuren määrän vapautta. Ei lapsesi ole sinun elämäsi tiellä, paitsi ettet todellakaan voi enää päättää tai et ainakaan olematta todella itsekäs millainen se sinun elämäsi oikein on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta on hienoa että tästä asiasta pystyy (jo jotenkuten) puhumaan. Vielä kamalampaa olisi jos ei olisi mitään kanavaa, jossa kaltaisesi vanhemmat pystyvät avautumaan tuntemuksista. Toivottavasti pystytte käsittelemään tuntojanne ja elämään silti hyvän elämän.
Itse en äitiyttä kadu. Pikkulapsiarki on niin hektistä ettei tässä edes oikein ehdi miettiä itseään ja omia tarpeitaan. Oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla ja tilalle on tullut paljon muuta. Ymmärrän, että joillekin muutos voi olla kovempi paikka, minä olen selvinnyt hyvin ja voin sanoa jopa nauttivani.
Ja pitää muistaa että vaikka vanhemmuutta katuisi, se ei todellakaan automaattisesti tarkoita sitä että olisi huono vanhempi.
Siis miksi sun oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla? Miten et ehdi miettiä itseäsi ja omia tarpeitasi? Ja ennenkaikkea miksi?
Mulla on kaksi alle 3-vuotiasta lasta eikä mun toiveet ja haaveet ole ollenkaan tauolla. Harrastan rakastamaani lajia, tapaan ystäviä ilman lasta ja teen osapäiväisesti töitä, joihin suhtaudun intohimoisesti. Silti olen suurimman osan vuorokaudesta lasteni kanssa. Mulla on toki osallistuva puoliso, jonka kanssa jaamme hoitovapaat ja talousvastuun enkä koe vanhemmuutta ”selviytymiseksi” vaan omaksi elämäksi.
Jaa miksikö? Siksi että nyt ei aika riitä. Meillä on myös kaksi alle kolmevuotiasta lasta, teen täyspäiväisesti töitä ja mies opiskelee toisessa kaupungissa. On viikon aikana noin neljä päivää ja yötä pois. Viikonloput vietetään aikaa perheenä, tukiverkkoja meillä ei asuinkaupungissamme ole lainkaan.
Mutta arki rullaa mukavasti, ja jopa nautin elämästämme. Haaveet ovat tauolla ja kun tilanne tästä helpottaa lasten kasvaessa voin taas palata niiden pariin. Tällä hetkellä kun kirjan lukeminenkin tuntuu olevan täysin mahdotonta, puhumattakaan harrastamisesta tai itsensä kehittämisestä. Pian on minun vuoroni ja jaksan kyllä odottaa :).
Mielestäni on vähän outoa, jos lasten vuoksi on luovuttava jopa lukemisesta. Miksi? Itse olen lukenut koko elämäni kaiken aikaa kaikkialla mutta vähintään muutaman sivun ennen nukahtamista. Myös silloin, kun mies työskenteli puoli vuotta ulkomailla ja olin kahden pienen lapsen kanssa yksin Suomessa. Uskon, että sille, mikä on todella tärkeää, löytyy myös aikaa.
Kuulostaa, että monet suorittavat äitiyttä aika ilottomasti. Alku on vaikeaa tällaiselle ei-äitityypille, joka itsekin olen, mutta isompien lasten kanssa voi elää jo oman näköistään elämää. Lapset tietävät, että luen paljon ja tarvitsen omaa tilaa. Toisaalta meillä on lasten kanssa valtavan hauskaa ja myös isä osaa kaikki arkipuuhat. En ikinä osaisi odottaa jotain erillistä palkintoa äitiydestä, mahdollisuus antaa jollekin hyvä elämä on jo palkinto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin sain palkintoni vasta lapsen ollessa 17, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Etukäteen sitä ei voikaan tietää, millainen reissu tulee, mutta hyvin tuli rähjäännyttyä. En silti vaihtaisi pois, vanhemmuus on ollut kokemuksena mielenkiintoinen.
Palkinto äitiydestä lapsen ollessa 17? Mikähän se voisi olla, en ymmärrä?
Varmuus siitä, että toinen pärjää. Siihen saakka vetämistä ja työntämistä. Nepsy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tuollaisen vanhemman lapsi. Kyllä sen vanhemman olemuksesta ja käytöksestä lapsikin huomaa, että vanhempaa ottaa koko ajan rooli vanhempana hattuun. Lapsuuttani käsittelen sitten psykoterapiassa. Ei se mitään mukavaa aikaa ollut.
Yhdenkään vanhemman "olemus" ei ole aina iloinen ja rakastava, vaan lapsiperhe-elämään kuuluu yleensä paljon huutoa, itkua, hermojen kiristystä, riitatilanteita ja muita tuon kaltaisia asioita, että sinänsä sinun on mahdotonta tietää kenestä katuvasta vanhemmasta lapsi voi aistia katumuksen ja kenestä ei. Lapset eivät kuitenkaan ole mitään selvännäkijöitä.
Taidat nyt peilata omaa traumaasi näihin katuviin vanhempiin, joiden elämästä ja olemuksesta et lopulta kuitenkaan tiedä mitään. Monet näistä vanhemmista ovat kertoneet olevansa aktiivisia ja hyviä vanhempia, ja ihmiset osaavat teeskennellä tunteita ja jaksamista hyvin. Juuri senkin takia nämä vanhemmat kokevat vanhemmuuden raskaana, koska se vaatii teeskentelyä.
Suurin osa näistä ei ole sellaisia, jotka millään tavalla verbaalisesti tai nonverbaalisesti ilmaisevat lapselle katuvansa tätä, niin kuin sinä olet selvästi joutunut kokemaan, kun pystyt olemaan noin varma siitä, että vanhempasi katuivat.
Voihan sitä vakuutella itselleen mitä vain, jos se omaa oloa helpottaa. Kyllä esityksen vetäminen silti jossain määrin aina näkyy muille läpi.
Minulla ei itselläni ole lapsia. Sen sijaan arvelen että äitini katui lasten hankintaa mm masennuksensa vuoksi. Tästä huolimatta olen aina tuntenut itseni rakastetuksi ja meillä on aina ollut läheiset, hyvät välit. Asiaa toki auttoi merkittävästi se, että isäni oli iloinen, aktiivinen ja läsnä enemmän kuin äitini, ja isäni myös tuki äitiäni kaikin tavoin ja antoi tälle runsaasti omaa vapaata aikaa.
Se oma henkilökohtainen, subjektiivinen kokemuksesi on siis ihan vain subjektiivinen kokemuksesi, eikä sitä voi mitenkään yleistää, että kaikki katuvat vanhemmat ovat huonoja. Sinulla oli vain huonot vanhemmat.
Ideahan onkin YRITTÄÄ kasvattaa lapsista fiksuja. Jos minun lapseni kasvaisivat vinoon niin ei se silti kaduttaisi. Olisin YRITTÄNYT. Muutenhan kukaan. ei hankkisikaan lapsia kun VOI sattua pipi..
Sitä kai te velat haluaisittekin.
Sanotaan näin että sellaiset ihmiset ketkä on hyvistä perheistä niin kasvavat vöhemmän vinoon ja saavat näin kasvatettua lapsensakin suoraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Varmaan siksi, kun av- palstalla haukutaan velat itsekkäiksi...
Kaikkialla muuallakin, ei ole vaan av-ilmiö. JA vakuutellaan suu vaahdossa, että kaikki aina rakastaa omia lapsiaan ja kyllä sunkin mieli muuttuu, että tee nyt vaan niitä muksuja vaikka epäröitkin,
Ja mitä se kertoo ihmisestä, jos tekee elämänsä suuret päätökset sen mukaan mitä joku muu jossain sanoo?
Että kyseessä on inhimillinen ihminen, johon kulttuuri vaikuttaa merkittävästi, niin kuin kaikkien muidenkin ihmisten kohdalla. 😂 Kulttuuri ja yhteiskunta vaikuttavat sinuun vaikka olisit tunteeton robotti.
Jotenkin suloista lukea kommentti ihmiseltä, joka ei vielä tiedä oikein mistään mitään. Palaa asiaan 10v jpäästä :D