Lue keskustelun säännöt.
Kun äitiys kaduttaa
14.02.2019 |
https://www.hs.fi/elama/art-2000006000499.html
Olen itsekin kirjoittanu tästä aiheesta joskus. Menetin elämäni ja identiteettini, kun sain lapset. Ovathan he tietenkin rakkaita, mutta edelleen valitsisin mieluummin lapsettoman elämän. Virhe, jota ei enää tekemättömäksi saa.
Kommentit (476)
Moni näyttää luulevan, että kun puhutaan esim vapauden ja oman elämän menetyksestä, asiasta puhutaan käytännön tasolla. Että en pääsisi yksin lenkille tai en voisi tehdä monia asioita mistä pidän.
Minun kohdallani ainakin minua ahdistaa ja kaduttaa se, että en enää ole niin sanotusti henkisesti vapaa. Olen kahlittu vanhemmuuteen, ja minulle tuli yllätyksenä kuinka vaativaa ja sitovaa se henkisesti on.
Voin lähteä yksin lenkille, voin matkustaa lapsen kanssa ja voin tehdä kaikkea mitä ennenkin. Mutta samalla olen vankilassa siinä missä ennen olin vapaa.
En enää koskaan saa kantaa vastuuta vain itsestäni, vaan toinen ihminen on minun vastuullani lähes neljännesvuosisadan, ja rakkaus lapseen on niin vahva, että vaikka lapsi kasvaa aikuiseksi, ei aikuisestakaan lapsesta voi olla kantamatta huolta. Se on raskasta.
Lapsen kasvattaminen on myös uskomattoman työlästä. Vaihetta vaiheen perään ja kiukkukohtausta kiukkukohtauksen perään. Toki on paljon niitä hyviä onnen, ilon ja rakkaudesta pakahtumisen-tunteen hetkiä, mutta henkinen vapaus on mennyttä, ja pienten käytännön vapauden hetkien jälkeenkin on pakko palata takaisin ja lapsi odottaa vaatien kaikenlaista, niin kuin lasten kuuluukin vaatia ja saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisikö terveydenhuolto varoittaa selkeästi, että elämäsi menee pilalle jos hankit japsia ja kaikki sosiaaliset suhteet tuhoutuu, etkä pysty luomaan uraa?
Vierailija kirjoitti:
Moni näyttää luulevan, että kun puhutaan esim vapauden ja oman elämän menetyksestä, asiasta puhutaan käytännön tasolla. Että en pääsisi yksin lenkille tai en voisi tehdä monia asioita mistä pidän.
Minun kohdallani ainakin minua ahdistaa ja kaduttaa se, että en enää ole niin sanotusti henkisesti vapaa. Olen kahlittu vanhemmuuteen, ja minulle tuli yllätyksenä kuinka vaativaa ja sitovaa se henkisesti on.
Voin lähteä yksin lenkille, voin matkustaa lapsen kanssa ja voin tehdä kaikkea mitä ennenkin. Mutta samalla olen vankilassa siinä missä ennen olin vapaa.
En enää koskaan saa kantaa vastuuta vain itsestäni, vaan toinen ihminen on minun vastuullani lähes neljännesvuosisadan, ja rakkaus lapseen on niin vahva, että vaikka lapsi kasvaa aikuiseksi, ei aikuisestakaan lapsesta voi olla kantamatta huolta. Se on raskasta.
Lapsen kasvattaminen on myös uskomattoman työlästä. Vaihetta vaiheen perään ja kiukkukohtausta kiukkukohtauksen perään. Toki on paljon niitä hyviä onnen, ilon ja rakkaudesta pakahtumisen-tunteen hetkiä, mutta henkinen vapaus on mennyttä, ja pienten käytännön vapauden hetkien jälkeenkin on pakko palata takaisin ja lapsi odottaa vaatien kaikenlaista, niin kuin lasten kuuluukin vaatia ja saada.
Helpottuisiko elämäsi, jos lapsesi tekisi itsemurhan?
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö terveydenhuolto varoittaa selkeästi, että elämäsi menee pilalle jos hankit japsia ja kaikki sosiaaliset suhteet tuhoutuu, etkä pysty luomaan uraa?
Miksi siellä pitäisi valehdella ihmisille?
Vierailija kirjoitti:
Pitäisikö terveydenhuolto varoittaa selkeästi, että elämäsi menee pilalle jos hankit japsia ja kaikki sosiaaliset suhteet tuhoutuu, etkä pysty luomaan uraa?
Miksi terveydenhuollon pitäisi puhua perättömiä? Nuo ovat yksilöstä itsestä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai lasten teko voi kaduttaa vaan se, mitä olet tehnyt elämälläsi. Lopeta heti katuminen ja mieti mistä unelmoit ja rupea tavoittelemaan sitä kohti. Elämäsi ei ole ohi, vaikka oletkin äiti. Nämä katuvat ovat luultavasti ihmistyyppiä, joka katuisivat myös lapsettomuuttaan, jos ne olisi jääneet tekemättä. Jotkut eivät ole koskaan tyytyväisiä ja ulkoistavat syyllisen, vaikka parasta olisi katsoa ajatuksella peiliin!!!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja pitää muistaa että vaikka vanhemmuutta katuisi, se ei todellakaan automaattisesti tarkoita sitä että olisi huono vanhempi.
Noin on helppo sanoa, jollei ole itse ollut tuollaisen vanhemman kasvatettavana. Kasvat silloin siihen tunteeseen, että sinussa on jotain vikaa, kun vanhempi ei vaikuta viihtyvän seurassasi.
Sulla oli huono vanhempi. Se ei tarkoita, että kaikki vanhemmuuttaan katuvat olisivat huonoja vanhempia. Vetäkää nyt päät pois sieltä omakohtaisten kokemusten puskasta pliis.
Mitä selität? Omakohtaisesta kokemuksestahan tämä ketju alkoi! Miksi muut eivät sitten saisi kertoa kokemuksiaan. Pakkoko sinun on näitä lukea?
Ja lapsi kyllä vaistoaa, jos on ei-toivottu ja ei-toivottuhan lapsi on, jos vanhempaa kaduttaa lapsen saaminenen. Vaikka vanhempi hoitaisi vanhemman roolinsa näennäisen hyvin, lapsi kyllä huomaa eleistä, ilmeistä, äänenpainoista ja katseesta, että ei ole toivottu ja rakastettu.
En ymmärrä, miksi nämä minä-minä -ihmiset tekevät lapsia, kun sitten vähän myöhemmin alkaa kaduttaa. Ei lapsi ole mikään lelu, joka heitetään syrjään, kun ei enää huvita leikkiä.
Lapset ovat lahjoja, joita ei kaikille suoda. Sääli, että niin moni, joka ei lasta halua tai jota alkaa kaduttaa, saa sen lapsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uutinen maailmalta hiljattain: 10-vuotias tyttö tappoi itsensä tehdäkseen äitinsä "maailman onnellisimmaksi naiseksi" – jätti jälkeensä surullisen viestin: "Toivon, että jonain päivänä halaat minua taivaassa"
Lähde: https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/10-vuotias-tytto-tappoi-itsensa-teh…
Jos kaduttaa niin kannattaa laittaa pää omiin haaroihin ja päristyttää huulia voimakkaasti hörpöttäen, se helpottaa ja tämä onnistuu jos olet hyvin laiha nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on täydellinen oppikirjaesimerkki siitä, että moni ei osaa tunnistaa käytöksessään merkkejä masennuksesta ja siksi jättää hakematta itselleen apua.
"Hae itsellesi apua." Miten kulunut, turha fraasi. Ihan kuin kaikki negatiiviset, tehokkuutta tai autuutta vähentävät ihmisen inhimilliset tunteet olisivat diagnosoitavissa ja hoidettavissa pois, vaikka sellaisetkin kuuluvat elämään.
On olemassa mielenterveyden ongelmia, joihin ei ole apua tarjolla. Ihmisen psyykeen hoitaminen ja ymmärtäminen on aivan alkutekijöissä, eikä ammattilaiset pysty aina tarjoamaan mitään kaikki ongelmat poistavaa "apua". Psyykettä en lähtisi uhkarohkeasti tuhoamaan masennuslääkkeillä, ellen olisi muuten itsem*rhan partaalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on täydellinen oppikirjaesimerkki siitä, että moni ei osaa tunnistaa käytöksessään merkkejä masennuksesta ja siksi jättää hakematta itselleen apua.
"Hae itsellesi apua." Miten kulunut, turha fraasi. Ihan kuin kaikki negatiiviset, tehokkuutta tai autuutta vähentävät ihmisen inhimilliset tunteet olisivat diagnosoitavissa ja hoidettavissa pois, vaikka sellaisetkin kuuluvat elämään.
On olemassa mielenterveyden ongelmia, joihin ei ole apua tarjolla. Ihmisen psyykeen hoitaminen ja ymmärtäminen on aivan alkutekijöissä, eikä ammattilaiset pysty aina tarjoamaan mitään kaikki ongelmat poistavaa "apua". Psyykettä en lähtisi uhkarohkeasti tuhoamaan masennuslääkkeillä, ellen olisi muuten itsem*rhan partaalla.
Joo-o, parhaitenhan hankalalta tuntuva tilanne tunnetusti paranee silloin, jos ei yritä tehdä sille yhtään mitään, kunhan vain valittaa pahaa oloaan nimettömänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän hyvin koska päätin jo nuorena etten halua lapsia, ahdistaa pelkkä ajatus juuri tuosta identiteetti seurauksesta ja muustakin joka liittyi jo silloin tähän länsimaiseen elämäntapaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni näyttää luulevan, että kun puhutaan esim vapauden ja oman elämän menetyksestä, asiasta puhutaan käytännön tasolla. Että en pääsisi yksin lenkille tai en voisi tehdä monia asioita mistä pidän.
Minun kohdallani ainakin minua ahdistaa ja kaduttaa se, että en enää ole niin sanotusti henkisesti vapaa. Olen kahlittu vanhemmuuteen, ja minulle tuli yllätyksenä kuinka vaativaa ja sitovaa se henkisesti on.
Voin lähteä yksin lenkille, voin matkustaa lapsen kanssa ja voin tehdä kaikkea mitä ennenkin. Mutta samalla olen vankilassa siinä missä ennen olin vapaa.
En enää koskaan saa kantaa vastuuta vain itsestäni, vaan toinen ihminen on minun vastuullani lähes neljännesvuosisadan, ja rakkaus lapseen on niin vahva, että vaikka lapsi kasvaa aikuiseksi, ei aikuisestakaan lapsesta voi olla kantamatta huolta. Se on raskasta.
Lapsen kasvattaminen on myös uskomattoman työlästä. Vaihetta vaiheen perään ja kiukkukohtausta kiukkukohtauksen perään. Toki on paljon niitä hyviä onnen, ilon ja rakkaudesta pakahtumisen-tunteen hetkiä, mutta henkinen vapaus on mennyttä, ja pienten käytännön vapauden hetkien jälkeenkin on pakko palata takaisin ja lapsi odottaa vaatien kaikenlaista, niin kuin lasten kuuluukin vaatia ja saada.
Helpottuisiko elämäsi, jos lapsesi tekisi itsemurhan?
Ei. Kysymyksesi jo todistaa, että et ymmärrä lainkaan tunteitani, näkemyksiäni ja sitä mistä minä puhun. Tästä vankilasta ei ole ulospääsyä. Oman lapsen kuolema olisi hirvittävä asia. En koskaan voisi myöskään hylätä lastani. Se olisi vielä pahempaa kuin tämä katumus. Ja jos joskus kuolen ennen lastani, varmasti vielä kuoleman lähestyessäkin joudun suremaan sitä, että oma lapsi jää sitten maailmaan ilman äitiään ja mitenhän lapsi pärjää. Onneksi hän tulee ainakin saamaan minulta suuren perinnön, mikä tuo hieman turvaa ja apua elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja pitää muistaa että vaikka vanhemmuutta katuisi, se ei todellakaan automaattisesti tarkoita sitä että olisi huono vanhempi.
Noin on helppo sanoa, jollei ole itse ollut tuollaisen vanhemman kasvatettavana. Kasvat silloin siihen tunteeseen, että sinussa on jotain vikaa, kun vanhempi ei vaikuta viihtyvän seurassasi.
Sulla oli huono vanhempi. Se ei tarkoita, että kaikki vanhemmuuttaan katuvat olisivat huonoja vanhempia. Vetäkää nyt päät pois sieltä omakohtaisten kokemusten puskasta pliis.
Mitä selität? Omakohtaisesta kokemuksestahan tämä ketju alkoi! Miksi muut eivät sitten saisi kertoa kokemuksiaan. Pakkoko sinun on näitä lukea?
Ja lapsi kyllä vaistoaa, jos on ei-toivottu ja ei-toivottuhan lapsi on, jos vanhempaa kaduttaa lapsen saaminenen. Vaikka vanhempi hoitaisi vanhemman roolinsa näennäisen hyvin, lapsi kyllä huomaa eleistä, ilmeistä, äänenpainoista ja katseesta, että ei ole toivottu ja rakastettu.
En ymmärrä, miksi nämä minä-minä -ihmiset tekevät lapsia, kun sitten vähän myöhemmin alkaa kaduttaa. Ei lapsi ole mikään lelu, joka heitetään syrjään, kun ei enää huvita leikkiä.
Lapset ovat lahjoja, joita ei kaikille suoda. Sääli, että niin moni, joka ei lasta halua tai jota alkaa kaduttaa, saa sen lapsen.
Sinä yleistät oman kokemuksesi koskemaan kaikkien katuvien äitien ja isien lapsia, vaikka et tiedä mitään heidän elämästä. Projisoit omaa traumaasi näihin katuviin vanhempiin, vaikka se sinun kuuluisi suunnata omiin vanhempiisi.
Sitten kun joku esittää eriävän mielipiteen tai katuvan vanhemman lapsi kertoo keskustelussa kaikesta huolimatta tunteneensa olonsa aina rakastetuksi, tyrmäät aggressiivisesti näiden henkilöiden mielipiteen ja omakohtaisen kokemuksen. Tämä ketju ei ole paras paikka terapioida itseään, jos omat vanhemmat ovat ilmaisseet että olet epätoivottu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on täydellinen oppikirjaesimerkki siitä, että moni ei osaa tunnistaa käytöksessään merkkejä masennuksesta ja siksi jättää hakematta itselleen apua.
"Hae itsellesi apua." Miten kulunut, turha fraasi. Ihan kuin kaikki negatiiviset, tehokkuutta tai autuutta vähentävät ihmisen inhimilliset tunteet olisivat diagnosoitavissa ja hoidettavissa pois, vaikka sellaisetkin kuuluvat elämään.
On olemassa mielenterveyden ongelmia, joihin ei ole apua tarjolla. Ihmisen psyykeen hoitaminen ja ymmärtäminen on aivan alkutekijöissä, eikä ammattilaiset pysty aina tarjoamaan mitään kaikki ongelmat poistavaa "apua". Psyykettä en lähtisi uhkarohkeasti tuhoamaan masennuslääkkeillä, ellen olisi muuten itsem*rhan partaalla.
Joo-o, parhaitenhan hankalalta tuntuva tilanne tunnetusti paranee silloin, jos ei yritä tehdä sille yhtään mitään, kunhan vain valittaa pahaa oloaan nimettömänä.
Kyllä, juuri niin. Vertaistuki on tutkitusti tärkeää.
Osaisiko joku tästä ketjusta samaistua lukemattomiin miehiin, jotka ovat tulleet isäksi tahtomattaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on täydellinen oppikirjaesimerkki siitä, että moni ei osaa tunnistaa käytöksessään merkkejä masennuksesta ja siksi jättää hakematta itselleen apua.
"Hae itsellesi apua." Miten kulunut, turha fraasi. Ihan kuin kaikki negatiiviset, tehokkuutta tai autuutta vähentävät ihmisen inhimilliset tunteet olisivat diagnosoitavissa ja hoidettavissa pois, vaikka sellaisetkin kuuluvat elämään.
On olemassa mielenterveyden ongelmia, joihin ei ole apua tarjolla. Ihmisen psyykeen hoitaminen ja ymmärtäminen on aivan alkutekijöissä, eikä ammattilaiset pysty aina tarjoamaan mitään kaikki ongelmat poistavaa "apua". Psyykettä en lähtisi uhkarohkeasti tuhoamaan masennuslääkkeillä, ellen olisi muuten itsem*rhan partaalla.
Joo-o, parhaitenhan hankalalta tuntuva tilanne tunnetusti paranee silloin, jos ei yritä tehdä sille yhtään mitään, kunhan vain valittaa pahaa oloaan nimettömänä.
Kyllä, juuri niin. Vertaistuki on tutkitusti tärkeää.
Voittekin pitää täällä vanhemmuuttaan katuville ja hoitokielteisille ihan omat bileet, jossa voitte yhdessä kilvan vahvistaa harhaisia kuvitelmianne siitä, mikä on normaalia käytöstä vanhemmalle.
Vierailija kirjoitti:
Moni näyttää luulevan, että kun puhutaan esim vapauden ja oman elämän menetyksestä, asiasta puhutaan käytännön tasolla. Että en pääsisi yksin lenkille tai en voisi tehdä monia asioita mistä pidän.
Minun kohdallani ainakin minua ahdistaa ja kaduttaa se, että en enää ole niin sanotusti henkisesti vapaa. Olen kahlittu vanhemmuuteen, ja minulle tuli yllätyksenä kuinka vaativaa ja sitovaa se henkisesti on.
Voin lähteä yksin lenkille, voin matkustaa lapsen kanssa ja voin tehdä kaikkea mitä ennenkin. Mutta samalla olen vankilassa siinä missä ennen olin vapaa.
En enää koskaan saa kantaa vastuuta vain itsestäni, vaan toinen ihminen on minun vastuullani lähes neljännesvuosisadan, ja rakkaus lapseen on niin vahva, että vaikka lapsi kasvaa aikuiseksi, ei aikuisestakaan lapsesta voi olla kantamatta huolta. Se on raskasta.
Lapsen kasvattaminen on myös uskomattoman työlästä. Vaihetta vaiheen perään ja kiukkukohtausta kiukkukohtauksen perään. Toki on paljon niitä hyviä onnen, ilon ja rakkaudesta pakahtumisen-tunteen hetkiä, mutta henkinen vapaus on mennyttä, ja pienten käytännön vapauden hetkien jälkeenkin on pakko palata takaisin ja lapsi odottaa vaatien kaikenlaista, niin kuin lasten kuuluukin vaatia ja saada.
Juuri näin, kiitokset ymmärryksestä!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kysymys: miksi sellainen ihminen hankkii monta lasta, joka kokee vanhemmuuden lähinnä taakaksi? Eikö jo ensimmäisen lapsen jälkeen huomaa sen, että vanhemmuus ei ole olekaan se oma juttu? Miksi pahentaa tilannetta hankkimalla vielä lisää lapsia?
Kai sitä ensimmäisen jälkeen jotenkin kuvitteli, että tämä nyt on vain joku vaihe, ja että kivaa, kun lapsella on sisarus. Niinkuin tietysti onkin. Mutta se ”vaihe” ei sitten koskaan loppunutkaan. Lapset ovat nyt 10 ja 12. Arki sujuu, tietenkin, mutta en mitenkään tästä lapsiperheen arjesta ole koskaan nauttinut.
Ja vaikka joku tuossa sanoikin, että asioita voi tehdä kuten ennenkin, ei se vaan mene niin. Ja kaikki muuttuu, vaikka miten yrittäisi pitää elämänsä muilta osin ennallaan. Parisuhde muuttuu ja arki muuttuu. Kaipaan sitä spontaaniutta ja rauhallista elämää. Ja sitä, että voin lähteä esim. kävelylenkille tuulettumaan ilman jatkuvaa aikataulutusta ja tai että joku on jatkuvasti seurassani.
Mitä niiden 10 ja 12 vuotiaiden kanssa pitää niin kauheasti vielä aikatauluttaa? 12v. Pystyy Kulkemaan jo itse harrastuksiinkin, ellei ne ole jossain avain periferiassa..
senkus ilmoitat että lähdet lenkille. Tenavat pelatkoon vaikka pleikkaa sillä välin, niin eivät edes huomaa että olit poissa.
Mitä se käytännössä tarkoittaa että työ ei kannakkaan hedelmää?