Kun äitiys kaduttaa

Mitä tehdä kun haluaisi k u ol la, en jaksa lasta ja tätä univelkaa. Herää joka yö kerran, viimeksi nukkui koko yön viime viikolla ja näitä kokoyön nukkumisia on ehkä nyt kerran kahdessa viikossa. Lapsi nukkuu vain 35-40 min päikkärit. Nukahtaa useimmiten vasta 21.30 herää kello 8.00 viimeistään.

Lapsi katsoo päivät videoita, en jaksa lähteä ulos. Ruuat teen aina tarkasti oikeaan aikaan, mutta sekin on yhtä paskaa kun ei syö itse kuin pari lusikallista vaikka on jo yli kaksi vuotta. Muu pitää syöttää. Välillä syö pastaa itse. Purkkiruuat on ruokana useimmiten sillä en jaksa tehdä muuta ruokaa. Lapsen suu ei aukea jos ei ole jotain muuta mielenkiintoa eli videota tai lelua.

Mies tulee joka arkipäivä kotiin vasta kello kuuden jälkeen useimmiten puoli seitsemän. lähtee klo 8 töihin. Sitten ilta meneekin oman ruuan, tiskikoneen, imuroinnin ja pyykkikoneen laittoin miehen viihdyttäessä lasta. Sen jälkeen alkaakin univääntö, jossa minun täytyy istua pimeässä huoneessa välillä kädestä kiinni pitäen. En voi poistua huoneesta ennen kuin nukahtaa, taikka huutaa huutamistaan eikä nukahda itsekseen ikinä, ja isä ei kelpaa, ei ole kelvannut nukuttamiseen tähän mennessä kertaakaan, ja nukahtamiseen menee vähintään puoli tuntia.

Ja tämä kaikki huomenna uudestaan. Päiväkoti alkaa vasta parin kuukauden päästä. Sen jälkeen en tiedä mitä käy.

Minulla ei ole ystäviä paikkakunnalla, miehen vanhemmat puolen tunnin päässä, bussilla tunnin. Mummilla ei ajokorttia joten en voi pyytää hoitoavuksi ja se että vien tunnin päähän bussilla on jo rasittavaa itsekseen.Oma äiti toisella paikkakunnalla eikä hänestä ole lapsenhoitavuksi.

Eli äitiys sucks. Ahdistaa ja itkettää. Mutta en jaksa hakea apua, sillä se apu olisi että tuo lapsen veisi joku pois jotta pääsisin nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä kun haluaisi k u ol la, en jaksa lasta ja tätä univelkaa. Herää joka yö kerran, viimeksi nukkui koko yön viime viikolla ja näitä kokoyön nukkumisia on ehkä nyt kerran kahdessa viikossa. Lapsi nukkuu vain 35-40 min päikkärit. Nukahtaa useimmiten vasta 21.30 herää kello 8.00 viimeistään.

Lapsi katsoo päivät videoita, en jaksa lähteä ulos. Ruuat teen aina tarkasti oikeaan aikaan, mutta sekin on yhtä paskaa kun ei syö itse kuin pari lusikallista vaikka on jo yli kaksi vuotta. Muu pitää syöttää. Välillä syö pastaa itse. Purkkiruuat on ruokana useimmiten sillä en jaksa tehdä muuta ruokaa. Lapsen suu ei aukea jos ei ole jotain muuta mielenkiintoa eli videota tai lelua.

Mies tulee joka arkipäivä kotiin vasta kello kuuden jälkeen useimmiten puoli seitsemän. lähtee klo 8 töihin. Sitten ilta meneekin oman ruuan, tiskikoneen, imuroinnin ja pyykkikoneen laittoin miehen viihdyttäessä lasta. Sen jälkeen alkaakin univääntö, jossa minun täytyy istua pimeässä huoneessa välillä kädestä kiinni pitäen. En voi poistua huoneesta ennen kuin nukahtaa, taikka huutaa huutamistaan eikä nukahda itsekseen ikinä, ja isä ei kelpaa, ei ole kelvannut nukuttamiseen tähän mennessä kertaakaan, ja nukahtamiseen menee vähintään puoli tuntia.

Ja tämä kaikki huomenna uudestaan. Päiväkoti alkaa vasta parin kuukauden päästä. Sen jälkeen en tiedä mitä käy.

Minulla ei ole ystäviä paikkakunnalla, miehen vanhemmat puolen tunnin päässä, bussilla tunnin. Mummilla ei ajokorttia joten en voi pyytää hoitoavuksi ja se että vien tunnin päähän bussilla on jo rasittavaa itsekseen.Oma äiti toisella paikkakunnalla eikä hänestä ole lapsenhoitavuksi.

Eli äitiys sucks. Ahdistaa ja itkettää. Mutta en jaksa hakea apua, sillä se apu olisi että tuo lapsen veisi joku pois jotta pääsisin nukkumaan.

Eikä taida olla mitään sellaista apua että joku hakisi lapsen ovelta ja itse saisi jäädä kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Ikään kuin äitiys, vanhemmuus ja lapsiperhe-elämä olisi vain yksi asia, jonka ongelmat olisivat aina samat. Tässäkin syytetty isiä, äitien omia vaatimuksia, liian lepsua kasvatusta ja liian tiukkoja raameja.

Ihmisillä on samoja ongelmia itsensä ja maailman kanssa muutenkin. Yksi töissä aina uhriutuu. Yksi ystäväpiirissä tulkitsee kaiken loukkaukseksi. Yksien parisuhteessa ollaan ystäviä keskenään ja toisten parisuhteessa kilpailijoita ja jopa vihollisia. Kaikilla on päässään omat mörkönsä.

Täällä yksi voi julistaa olevansa rento äiti, mutta hänelle se tarkoittaakin vain sitä, että antaapa sen puuron tällä kertaa olla lattiassa lasten jokapäiväisen 2 tunnin iltapäiväulkoilun yli. Sitten luututaan koko talo. Toinen julistaa rajoja ja rytmejä, ja tarkoittaa, että joka päivä syödään 2 ateriaa eikä vasta illalla kuuden aikaan syödä ekan kerran, kuten hän nuorena teki.

Miksei äitiyttäkin voisi katua? Kaikkea voi katua, ja sekin voi tarkoittaa mitä tahansa yhden huonon hetken ja elämänikäisen kärsimyksen välillä.

Kaikkea voi katua, mutta olennainen kysymys onkin se, että mitä vanhempi tekee siinä vaiheessa, kun huomaa tilanteen olevan pielessä? Miten hän yrittää korjata asiat? Tämä on olennainen kysymys lasten ja vanhemman oman hyvinvoinnin kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?

Jos olisin tiennyt olisin jäänyt lapsettomaksi. Se vaan oli sellainen asia, joka kuuluu tehdä. On tutkinto, aviomies, työ, omistusasunto, joten seuraavaksi hankitaan lapsi. Oon aina jopa pitänyt lapsista, joten ajattelin, että tietysti mä kiinnyn lapseeni. Raskausaikana en tuntenut mitään isompia tunteita kunnes selvisi, että kaksoset. Sen jälkeen tunsin pelkoa ja ahdistusta. Sitten synnytyksen jälkeen iski paniikki, että miten mä hoidan 2 lasta ja ei musta oo tähän. Lapset on nyt 3 ja edelleen musta tuntuu, että oon maailman huonoin äiti ja ois ollut reilumpaa jättää nämä tekemättä, kun en voi elää vain heitä varten 24/7 vaikka yritänkin. Eilen lapsi kolhaisi jalkansa ja mulla on edelleen kauhea olo, kun en päässyt samalla sekunnilla lohduttamaan, kun olin just toisen kanssa vessassa. Ulkonakin koen sitä paska äiti oloa, kun lapset tahtoo tehdä eri juttua, mutta mua on vain 1 ja toisen mieli pahoittuu, kun en voi valvoa yhtä aikaa esim. altaassa läträämistä ja kiikkumista, kun kummankin vieressä pitäis olla.

Ajopuu-teoria. Miksi ihmiset elävät elämäänsä sysäten kaiken vastuun siitä jollekin muulle taholle? Ei voi käsittää tällaista ajattelutapaa. Hirveää luettavaa. Onhan tuokin tapa päätyä marttyyriksi, sosiaalisten paineiden syyttäminen itse tekemistään valinnoista, jotka myöhemmin kaduttavat. Henkisesti kypsän aikuisen puhetta tuo ei kuitenkaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jopas on taas typerä provoaihe. Oikeastaan sairas. Miksi täällä jatkuvasti nostetaan tällaista esiin? .

Ymmärsin, että tämä nousi esiin Hesarissa olleen jutun vuoksi. Artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jossa tätä tabua on tutkittu.

Entä jos se onkin se mt-ongelma, joka ”puhuu” katumaan lapsia kun elämä tuntuu muuten kurjalta eikä odotusten mukaiselta? Sitten kun se on korjattu, niin elämä tuntuukin ihan kivalta lasten kanssa? Mielenterveysongelmathan ovat todella yleisiä.

Tämä! Moni kärsii masennuksesta eikä hoida sitä. Tottakai se silloin heijastuu myös vanhemmuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä kun haluaisi k u ol la, en jaksa lasta ja tätä univelkaa. Herää joka yö kerran, viimeksi nukkui koko yön viime viikolla ja näitä kokoyön nukkumisia on ehkä nyt kerran kahdessa viikossa. Lapsi nukkuu vain 35-40 min päikkärit. Nukahtaa useimmiten vasta 21.30 herää kello 8.00 viimeistään.

Lapsi katsoo päivät videoita, en jaksa lähteä ulos. Ruuat teen aina tarkasti oikeaan aikaan, mutta sekin on yhtä paskaa kun ei syö itse kuin pari lusikallista vaikka on jo yli kaksi vuotta. Muu pitää syöttää. Välillä syö pastaa itse. Purkkiruuat on ruokana useimmiten sillä en jaksa tehdä muuta ruokaa. Lapsen suu ei aukea jos ei ole jotain muuta mielenkiintoa eli videota tai lelua.

Mies tulee joka arkipäivä kotiin vasta kello kuuden jälkeen useimmiten puoli seitsemän. lähtee klo 8 töihin. Sitten ilta meneekin oman ruuan, tiskikoneen, imuroinnin ja pyykkikoneen laittoin miehen viihdyttäessä lasta. Sen jälkeen alkaakin univääntö, jossa minun täytyy istua pimeässä huoneessa välillä kädestä kiinni pitäen. En voi poistua huoneesta ennen kuin nukahtaa, taikka huutaa huutamistaan eikä nukahda itsekseen ikinä, ja isä ei kelpaa, ei ole kelvannut nukuttamiseen tähän mennessä kertaakaan, ja nukahtamiseen menee vähintään puoli tuntia.

Ja tämä kaikki huomenna uudestaan. Päiväkoti alkaa vasta parin kuukauden päästä. Sen jälkeen en tiedä mitä käy.

Minulla ei ole ystäviä paikkakunnalla, miehen vanhemmat puolen tunnin päässä, bussilla tunnin. Mummilla ei ajokorttia joten en voi pyytää hoitoavuksi ja se että vien tunnin päähän bussilla on jo rasittavaa itsekseen.Oma äiti toisella paikkakunnalla eikä hänestä ole lapsenhoitavuksi.

Eli äitiys sucks. Ahdistaa ja itkettää. Mutta en jaksa hakea apua, sillä se apu olisi että tuo lapsen veisi joku pois jotta pääsisin nukkumaan.

Kysy neuvolasta apua. Monella paikkakunnalla on lapsiperheille omat tukipalvelut. Saat jonkun viemään lasta välillä ulos, niin pääset nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?

Ei kai sitä voi etukäteen tietää?

Minuakin kaduttaa. Tosin katumukseni tuli vasta, kun lapset alkoivat aikuistumaan. Koko elämänsä parhaansa yrittää rakastaa, kasvattaa ja ohjata, ja kun näki mitä niistä tuli, niin turhaan meni nekin vuodet. Uhraa itsensä, oman aikansa - ei minkään takia.

Voisit olla minun äitini, ehkä oletkin. Olen siis ihan tavallinen, työssäkäyvä akateeminen, mutta elän erilaista elämää kuin äiti haluaisi. Minulla ei ole elämänhallinnan- tai päihdeongelmia. Olen vain vääränlainen persoona. Ei ole kiva matkaeväs elämään, mutta onneksi pidin pääni ja tein valinnat siten kuin halusin. Olisin hyvin onneton, jos olisin lähtenyt äidin kaavailemaan elämäntyyliin. 

Mutta joo, tiedän olevani pettymys. Ensi kerralla sitten parempi onni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, että jos lapsenteko kaduttaa niin eikö sen huomaa jo sen ensimmäisen kohdalla, että on tehnyt virheen eikä hommaa enempää? Itsellä on yksi lapsi ja kaduttaa. Lasken melkein sekunteja, että täyttäisi 18, vaikka nyt on vasta kohta 3v. Harmittaa, että samalla tulen laskeneeksi sekunteja omaan vanhenemiseeni :(

Suosittelen lämpimästi, että kävisit jonkun kanssa keskustelemassa näistä ajatuksistasi. Se voisi helpottaa oloasi ja ehkä löytäisit jotain tapoja, jolla voisit hiukan helpottaa tilannettasi. Kokeile, itsesi ja lapsesi takia!

Törkeitä tyhjiä sanoja. Että joku kehtaa.

Vierailija kirjoitti:

Millaista suhdetta te, jotka lasten hankintaa kadutte, aiotte pitää lapsiinne heidän aikuistuttua? Aiotteko viettää heidän kanssaan aikaa, ovatko esim. toiselle paikkakunnalle opiskelemaan muuttavat lapset tervetulleita käymään kotona viikonloppuisin tai esim. kesälomilla vielä asumaan kotona jos saavat vaikka kesätöitä kotipaikkakunnalta? Tai miten jos tulee vaikka opiskelijalla taloudellisesti tiukka paikka, oletteko valmiita avustamaan ja vaikka lainaamaan rahaa? En siis mitenkään pahalla kysele, kiinnostaa vaan, koska itsellä tosi läheiset välit vanhempiin ja ovat aina auttaneet ja tukeneet, välillä taloudellisestikin opiskeluaikana. häHaluatteko sitten olla lasten kanssa tekemisissä kun ei ole enää varsinaisesti "pakko"?

Totta munassa autan ja olen yhteyksissä.

Ei se että kadun nykyistä elämääni estä minua elämästä sitä täyspainoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sinun piti menettää elämäsi ja identiteettisi?

En minä ainakaan ajatellut menettää itseäni, vaikka pian esikoiseni syliini saankin. Tulen takuulla kasvamaan ihmisenä, kuten raskaudenkin myötä. En siltikään koe lapsen olevan elämäni tiellä, päinvastoin. Yhtälailla voimme matkustaa, käydä lenkeillä ja kiertää tapahtumia, erona vain ettemme ole enää kaksin. Toisaalta emme mieheni kanssa olekaan bilettäjiä, joiden "vapaus" murskaantuisi lapsen syntymään.

Tietenkään et ole sama ihminen kuin 18-vuotiaana. Olet vastuullinen vanhempi, jonka tehtävä on kasvattaa jälkeläisensä hyvin. Se jos joku on tärkeä ja upea työ. Ihmettelen vain, että miksi hankitte lisää lapsia? Olisi voinut kuvitella jo ensimmäisen antaneen osviittaa tulevasta?

Huomaa selkeästi että olet saamassa esikoista eikä sinulla ole aavistustakaan millasta elämä on koliikkivauvan kanssa ja sen jälkeen jatkuvasti kiukuttelevan uhmaikäisen kanssa. Sellaisen kanssa ei käydä edes ruokakaupassa. Suothan anteeksi mutta matkustelut, lenkkeily ja tapahtumahaaveesi eivät todellakaan onnistu jokaisen lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, että jos lapsenteko kaduttaa niin eikö sen huomaa jo sen ensimmäisen kohdalla, että on tehnyt virheen eikä hommaa enempää? Itsellä on yksi lapsi ja kaduttaa. Lasken melkein sekunteja, että täyttäisi 18, vaikka nyt on vasta kohta 3v. Harmittaa, että samalla tulen laskeneeksi sekunteja omaan vanhenemiseeni :(

Suosittelen lämpimästi, että kävisit jonkun kanssa keskustelemassa näistä ajatuksistasi. Se voisi helpottaa oloasi ja ehkä löytäisit jotain tapoja, jolla voisit hiukan helpottaa tilannettasi. Kokeile, itsesi ja lapsesi takia!

Törkeitä tyhjiä sanoja. Että joku kehtaa.

Kehtaan hyvin. Jos vanhempani olisi työstänyt omia ongelmiaan, niin ehkä perheessä lapset eivät olisi oireilleet niin pahasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä kun haluaisi k u ol la, en jaksa lasta ja tätä univelkaa. Herää joka yö kerran, viimeksi nukkui koko yön viime viikolla ja näitä kokoyön nukkumisia on ehkä nyt kerran kahdessa viikossa. Lapsi nukkuu vain 35-40 min päikkärit. Nukahtaa useimmiten vasta 21.30 herää kello 8.00 viimeistään.

Lapsi katsoo päivät videoita, en jaksa lähteä ulos. Ruuat teen aina tarkasti oikeaan aikaan, mutta sekin on yhtä paskaa kun ei syö itse kuin pari lusikallista vaikka on jo yli kaksi vuotta. Muu pitää syöttää. Välillä syö pastaa itse. Purkkiruuat on ruokana useimmiten sillä en jaksa tehdä muuta ruokaa. Lapsen suu ei aukea jos ei ole jotain muuta mielenkiintoa eli videota tai lelua.

Mies tulee joka arkipäivä kotiin vasta kello kuuden jälkeen useimmiten puoli seitsemän. lähtee klo 8 töihin. Sitten ilta meneekin oman ruuan, tiskikoneen, imuroinnin ja pyykkikoneen laittoin miehen viihdyttäessä lasta. Sen jälkeen alkaakin univääntö, jossa minun täytyy istua pimeässä huoneessa välillä kädestä kiinni pitäen. En voi poistua huoneesta ennen kuin nukahtaa, taikka huutaa huutamistaan eikä nukahda itsekseen ikinä, ja isä ei kelpaa, ei ole kelvannut nukuttamiseen tähän mennessä kertaakaan, ja nukahtamiseen menee vähintään puoli tuntia.

Ja tämä kaikki huomenna uudestaan. Päiväkoti alkaa vasta parin kuukauden päästä. Sen jälkeen en tiedä mitä käy.

Minulla ei ole ystäviä paikkakunnalla, miehen vanhemmat puolen tunnin päässä, bussilla tunnin. Mummilla ei ajokorttia joten en voi pyytää hoitoavuksi ja se että vien tunnin päähän bussilla on jo rasittavaa itsekseen.Oma äiti toisella paikkakunnalla eikä hänestä ole lapsenhoitavuksi.

Eli äitiys sucks. Ahdistaa ja itkettää. Mutta en jaksa hakea apua, sillä se apu olisi että tuo lapsen veisi joku pois jotta pääsisin nukkumaan.

Eikä taida olla mitään sellaista apua että joku hakisi lapsen ovelta ja itse saisi jäädä kotiin.

Minulla ei ole työtä mihin palata ja jonne pääsisi ”lepäämään” taikka josta saisi sairaslomaa. Työttömyys alkaa ja sitten pitäisi myydä itsensä työmarkkinoille vaikka en tiedä enää mitä osaan ja mitä haluaisin tehdä. Koen itseni arvottomana työmarkkinoilla. ja melkein koko elämässäni, lapselleni minulla on arvoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?

Jos olisin tiennyt olisin jäänyt lapsettomaksi. Se vaan oli sellainen asia, joka kuuluu tehdä. On tutkinto, aviomies, työ, omistusasunto, joten seuraavaksi hankitaan lapsi. Oon aina jopa pitänyt lapsista, joten ajattelin, että tietysti mä kiinnyn lapseeni. Raskausaikana en tuntenut mitään isompia tunteita kunnes selvisi, että kaksoset. Sen jälkeen tunsin pelkoa ja ahdistusta. Sitten synnytyksen jälkeen iski paniikki, että miten mä hoidan 2 lasta ja ei musta oo tähän. Lapset on nyt 3 ja edelleen musta tuntuu, että oon maailman huonoin äiti ja ois ollut reilumpaa jättää nämä tekemättä, kun en voi elää vain heitä varten 24/7 vaikka yritänkin. Eilen lapsi kolhaisi jalkansa ja mulla on edelleen kauhea olo, kun en päässyt samalla sekunnilla lohduttamaan, kun olin just toisen kanssa vessassa. Ulkonakin koen sitä paska äiti oloa, kun lapset tahtoo tehdä eri juttua, mutta mua on vain 1 ja toisen mieli pahoittuu, kun en voi valvoa yhtä aikaa esim. altaassa läträämistä ja kiikkumista, kun kummankin vieressä pitäis olla.

Ajopuu-teoria. Miksi ihmiset elävät elämäänsä sysäten kaiken vastuun siitä jollekin muulle taholle? Ei voi käsittää tällaista ajattelutapaa. Hirveää luettavaa. Onhan tuokin tapa päätyä marttyyriksi, sosiaalisten paineiden syyttäminen itse tekemistään valinnoista, jotka myöhemmin kaduttavat. Henkisesti kypsän aikuisen puhetta tuo ei kuitenkaan ole.

Mitenkä ajattelit että tuokaan aggressionpurkauksesi olisi kypsän aikuisen käytöstä?

Miten kommenttisi auttaa tuota ahdistunutta kaksosten äitiä? Miten se auttaa niitä kaksosia?

Oletko huomannut omassa elämässäsi että häpäiseminen ja nimittely olisivat saaneet sinut toimimaan paremmin yleisten normien mukaisesti?

Hei kaksosten äiti: sulla on oikeus olla ihan vaan tarpeeksi hyvä, ja pettymystensietokyky on tärkeä asia lastesi oppia, ja kaksosina saavatkin sitä opetella heti alusta asti. Kovasti tsemppiä, ei tästä tarvitse pitää.

Vierailija kirjoitti:

Elämä muuttuu sitä eläessä aina, eli 30-vuotiaana on turha haikailla 20-vuotiaan elämää tms.  Siksi tuollainen haikailu, ei ole tervettä eikä mitenkään fiksua.

Minulla on kolme lasta, ja rakastan elämääni juuri tällaisena. Luulen, että ainakin osaksi tämä rentous johtuu siitä, että en ole koskaan yrittänytkään olla täydellinen äiti. Ja siksi olen sama ihminen kuin ennen lapsiakin. Lapsista on kasvanut hauskoja, huumorintajuisia ihmisiä, joiden seurassa on kiva olla. Meillä on sääntöjä ja niiden rikkomisesta rangaistaan, keskustelen paljon lasteni kanssa,  vaadin heiltä aika paljon, mm. kotitöissä pitää auttaa ja harkkoihin mennään pääsääntöisesti itse. Harrastusten valinnassa on kiinnitetty huomiota siihen, että lapsi voi kulkea niihin omatoimisesti ja harrastusajat on suht. OK. Esim. jääkiekkoon en olisi suostunut.

Olen usein törmännyt äiteihin, jotka puhuvat lapsilleen ällöllä äänellä, eivät ikinä suutu, oikein korostavat sitä, että ovat ÄITEJÄ, muumimaisen pehmeitä, sukupuolettomia möykkyjä maripaidoissaan ja leggareissaan ja suostuvat keskustelemaankin vain jostain kestovaipoista tai muskareista. Jos muuttaa elämänsä tämmöiseksi, ei ihme, että kaduttaa. Elämä on silloin tosi hyllyllä odottamassa aikaa parempaa. Äitikin on nainen ja ihminen ja toimii lapsilleen myös naisen mallina, tekee töitä, harrastaa ja osallistuu.  Vanhempien ei myöskään tarvitse alistua kamalaan harkkarumbaan, itseä ja omaa jaksamista voi ajatella ja pitääkin ajatella.

Se, mitä itse kadun, on nuoruuteni syömishäiriö, joka vei elämästäni vuosia. Ajatuksissani puhun mustista vuosista, jolloin en elänyt ollenkaan.

Ihanaa kuulla järjen ääntä lasten harrastusasiassa! Jo useamman vuoden ajan mediassa on toitotettu, että lapsiperheiden elämässä tärkein asia ovat lasten _harrastukset_.  Harrastukset, joiden ehdoilla eletään, jotka vievät kaiken ajan ja valtaosan rahoistakin. Ilmeisesti asia on myös todellisuudessa näin! Vaikka eihän siinä ole järjen häivääkään, että kahden aikuisen ihmisen elämä pyörii jonkun ala-asteikäisten potkupallokerhon tai vastaavan ympärillä! Ja jos ei pyöri, on huono vanhempi ja lapsista ei tule koko elämässään yhtään mitään... tai tällaista viestiä ulkopuolelta tuputetaan...

Uskallan jopa väittää, että tämä asiainlaita yhteiskunnassamme on yksi syy monien parien lastenteon lykkäämiseen. Elämä harrastuskuskina ja -rahoittajana ei ainakaan itseäni kiinnosta pätkän vertaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä kun haluaisi k u ol la, en jaksa lasta ja tätä univelkaa. Herää joka yö kerran, viimeksi nukkui koko yön viime viikolla ja näitä kokoyön nukkumisia on ehkä nyt kerran kahdessa viikossa. Lapsi nukkuu vain 35-40 min päikkärit. Nukahtaa useimmiten vasta 21.30 herää kello 8.00 viimeistään.

Lapsi katsoo päivät videoita, en jaksa lähteä ulos. Ruuat teen aina tarkasti oikeaan aikaan, mutta sekin on yhtä paskaa kun ei syö itse kuin pari lusikallista vaikka on jo yli kaksi vuotta. Muu pitää syöttää. Välillä syö pastaa itse. Purkkiruuat on ruokana useimmiten sillä en jaksa tehdä muuta ruokaa. Lapsen suu ei aukea jos ei ole jotain muuta mielenkiintoa eli videota tai lelua.

Mies tulee joka arkipäivä kotiin vasta kello kuuden jälkeen useimmiten puoli seitsemän. lähtee klo 8 töihin. Sitten ilta meneekin oman ruuan, tiskikoneen, imuroinnin ja pyykkikoneen laittoin miehen viihdyttäessä lasta. Sen jälkeen alkaakin univääntö, jossa minun täytyy istua pimeässä huoneessa välillä kädestä kiinni pitäen. En voi poistua huoneesta ennen kuin nukahtaa, taikka huutaa huutamistaan eikä nukahda itsekseen ikinä, ja isä ei kelpaa, ei ole kelvannut nukuttamiseen tähän mennessä kertaakaan, ja nukahtamiseen menee vähintään puoli tuntia.

Ja tämä kaikki huomenna uudestaan. Päiväkoti alkaa vasta parin kuukauden päästä. Sen jälkeen en tiedä mitä käy.

Minulla ei ole ystäviä paikkakunnalla, miehen vanhemmat puolen tunnin päässä, bussilla tunnin. Mummilla ei ajokorttia joten en voi pyytää hoitoavuksi ja se että vien tunnin päähän bussilla on jo rasittavaa itsekseen.Oma äiti toisella paikkakunnalla eikä hänestä ole lapsenhoitavuksi.

Eli äitiys sucks. Ahdistaa ja itkettää. Mutta en jaksa hakea apua, sillä se apu olisi että tuo lapsen veisi joku pois jotta pääsisin nukkumaan.

Hei! Me ollaan oltu melkein samassa tilanteessa, yritettiin tehdä kaikki lapsentahtisesti sillä lopputuloksella että lapsi määräsi meillä miten asiat tehdään. Siihen tehtiin stoppi. Isä meni nukuttamaan vaikka ei olisi kelvannut eli kuunteli ne lapsen raivarit makuuhuoneessa (2h meni pahimmillaan) ja syöttämiselle tuli täysstoppi. Lapsi söi protestina sormin, mutta parempi sekin. Tiedän että olet väsynyt etkä jaksa viedä lasta ulos, mutta hän nukkuu paremmin kun on saanut ulkoilla ja purkaa energiaa. Neuvolasta saa perhetyöntekijän apua, lastenhoitoapua ja mitä tarvitsetkaan. Me käytimme perhetyöntekijää kun tilanne oli pahimmillaan. Hän antoi korvaamattomia neuvoja. Nyt kaikki meillä hyvin, ollaan voitu pienempi sisaruskin synnyttää maailmaan :) ja lapset eivät todellakaan enää määrää kuka nukuttaa, milloin nukutaan, mitä tehdään tai mitä syödään.

Neuvon siis kaikella ystävyydellä ottamaan yhteyden neuvolaan - asiat saa paremmaksi!

Joku kysyi et miks lukeminen on jäänyt :D Hahahahaha, mikä kommentti. No mäpäs kerron. 1. Et jaksa. Vetäydyt mieluummin passiivisiin aktiviteetteihin zombeilemaan. 2. Opiskelet. Eli luet ja luet ja luet ja. Et jaksa enää lukea ns mitään hauskaa itsesi vuoksi. Et ees artikkeleita. Edes niitä hyödyllisiä. Etkä uutisiakaan. Onneksi niitä voi katsoo. 3. Luet penskalle. Jes.

Onneks tää muuttuu parissa vuodessa, sit jaksaa taas <3

Kylläpä saa olla taas tyytyväinen valintaansa.

T.Steriloitu vela 33v.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä kun haluaisi k u ol la, en jaksa lasta ja tätä univelkaa. Herää joka yö kerran, viimeksi nukkui koko yön viime viikolla ja näitä kokoyön nukkumisia on ehkä nyt kerran kahdessa viikossa. Lapsi nukkuu vain 35-40 min päikkärit. Nukahtaa useimmiten vasta 21.30 herää kello 8.00 viimeistään.

Lapsi katsoo päivät videoita, en jaksa lähteä ulos. Ruuat teen aina tarkasti oikeaan aikaan, mutta sekin on yhtä paskaa kun ei syö itse kuin pari lusikallista vaikka on jo yli kaksi vuotta. Muu pitää syöttää. Välillä syö pastaa itse. Purkkiruuat on ruokana useimmiten sillä en jaksa tehdä muuta ruokaa. Lapsen suu ei aukea jos ei ole jotain muuta mielenkiintoa eli videota tai lelua.

Mies tulee joka arkipäivä kotiin vasta kello kuuden jälkeen useimmiten puoli seitsemän. lähtee klo 8 töihin. Sitten ilta meneekin oman ruuan, tiskikoneen, imuroinnin ja pyykkikoneen laittoin miehen viihdyttäessä lasta. Sen jälkeen alkaakin univääntö, jossa minun täytyy istua pimeässä huoneessa välillä kädestä kiinni pitäen. En voi poistua huoneesta ennen kuin nukahtaa, taikka huutaa huutamistaan eikä nukahda itsekseen ikinä, ja isä ei kelpaa, ei ole kelvannut nukuttamiseen tähän mennessä kertaakaan, ja nukahtamiseen menee vähintään puoli tuntia.

Ja tämä kaikki huomenna uudestaan. Päiväkoti alkaa vasta parin kuukauden päästä. Sen jälkeen en tiedä mitä käy.

Minulla ei ole ystäviä paikkakunnalla, miehen vanhemmat puolen tunnin päässä, bussilla tunnin. Mummilla ei ajokorttia joten en voi pyytää hoitoavuksi ja se että vien tunnin päähän bussilla on jo rasittavaa itsekseen.Oma äiti toisella paikkakunnalla eikä hänestä ole lapsenhoitavuksi.

Eli äitiys sucks. Ahdistaa ja itkettää. Mutta en jaksa hakea apua, sillä se apu olisi että tuo lapsen veisi joku pois jotta pääsisin nukkumaan.

Miksi ihmeessä ruuat pitää tehdä tarkasti johonkin aikaan, jos silloin ei edes ole nälkä?

Miksi lapsi pitää nukuttaa? Raahusta ulos niin jaksat itsekin paremmin.

Suoraan sanoen pidän sinua kermaperseenä jonka elämä on liian helppoa

Vierailija kirjoitti:

Siis miksi sun oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla? Miten et ehdi miettiä itseäsi ja omia tarpeitasi? Ja ennenkaikkea miksi?

Mulla on kaksi alle 3-vuotiasta lasta eikä mun toiveet ja haaveet ole ollenkaan tauolla. Harrastan rakastamaani lajia, tapaan ystäviä ilman lasta ja teen osapäiväisesti töitä, joihin suhtaudun intohimoisesti. Silti olen suurimman osan vuorokaudesta lasteni kanssa. Mulla on toki osallistuva puoliso, jonka kanssa jaamme hoitovapaat ja talousvastuun enkä koe vanhemmuutta ”selviytymiseksi” vaan omaksi elämäksi.

Juuri tuo: sinulla on osallistuva puoliso jonka kanssa jaatte talousvastuun ja kotitöt. Kaikilla ei ole. Etukäteen et välttämättä tiedä millaiseksi suhde muuttuu lapsen myötä. Aiemmin osallistuvasta ja huomioivasta miehestä voikin tulla vetäytyvä lusmu, joka ei löydä/haluakaan löytää paikkaansa osana perhettä.

Täällä oli aivan ihania kommentteja jotkin <3 joillakin on hyvin toimivat systeemit, jotkut ovat muutenkin aikaansaavempia kuin toiset. Joillekin tää homma on aivan päivänselvästi oma juttu, hyvät siitä, mut ihan niin täysin ei muilla ole, eikä tarttekaan. Kyse on balanssista. Joillain on yks-kaks muutakin elämää kuin se laps, lasten lukumäärästä riippumatta. Toimintoja jotka myös vaativat läsnäoloa ja aktiivisuutta. Joku kyseli miehen perään. Entäs jos hän on ihan samassa jamassa? Jos teette asiat yhdessä, perheenä, otatte fightit kimpassa ja jaatte kaiken, niin no, on se sillai helpompaa toki, mut rankkaa silti. Yritän muistaa saada höpönassun nauramaan joka ikinen päivä. Se on mun tavoitteeni.