Lue keskustelun säännöt.
Kun äitiys kaduttaa
14.02.2019 |
https://www.hs.fi/elama/art-2000006000499.html
Olen itsekin kirjoittanu tästä aiheesta joskus. Menetin elämäni ja identiteettini, kun sain lapset. Ovathan he tietenkin rakkaita, mutta edelleen valitsisin mieluummin lapsettoman elämän. Virhe, jota ei enää tekemättömäksi saa.
Kommentit (476)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta on hienoa että tästä asiasta pystyy (jo jotenkuten) puhumaan. Vielä kamalampaa olisi jos ei olisi mitään kanavaa, jossa kaltaisesi vanhemmat pystyvät avautumaan tuntemuksista. Toivottavasti pystytte käsittelemään tuntojanne ja elämään silti hyvän elämän.
Itse en äitiyttä kadu. Pikkulapsiarki on niin hektistä ettei tässä edes oikein ehdi miettiä itseään ja omia tarpeitaan. Oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla ja tilalle on tullut paljon muuta. Ymmärrän, että joillekin muutos voi olla kovempi paikka, minä olen selvinnyt hyvin ja voin sanoa jopa nauttivani.
Ja pitää muistaa että vaikka vanhemmuutta katuisi, se ei todellakaan automaattisesti tarkoita sitä että olisi huono vanhempi.
Siis miksi sun oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla? Miten et ehdi miettiä itseäsi ja omia tarpeitasi? Ja ennenkaikkea miksi?
Mulla on kaksi alle 3-vuotiasta lasta eikä mun toiveet ja haaveet ole ollenkaan tauolla. Harrastan rakastamaani lajia, tapaan ystäviä ilman lasta ja teen osapäiväisesti töitä, joihin suhtaudun intohimoisesti. Silti olen suurimman osan vuorokaudesta lasteni kanssa. Mulla on toki osallistuva puoliso, jonka kanssa jaamme hoitovapaat ja talousvastuun enkä koe vanhemmuutta ”selviytymiseksi” vaan omaksi elämäksi.
Tässä on iso tekijä: onko se lapsiperhearki arkea yhteistyössä toisen aikuisen kanssa, vai kivireki jota on yksin vedettävä?
Mulla on kivireki. Olen eronnut, vastuu jaettuna mukamas puoliksi mutta vaatteita, kenkiä ja harrastuksia noilla ei ole jos minä en järjestä.
Lapsettomilla viikoilla painan ylitöitä pää hiessä, lapsiviikoilla istun sairaiden lasten kanssa kotona koska "eihän ne kipeitä olleet" isin luona eli onkohan isällä kuumemittarista patteri loppu vai missä vika?
Helpompi olis olla kokonaan ilman.
Olishan se ihanaa jos olis se hyvä parisuhde jossa rakentaa sitä yhteistä elämää yhteisille lapsille, mutta asioiden ollessa toisin en näe mitään rakennettavaa. Yhden ihmisen palkalla saa maksettua ankean kerrostaloasunnon, ei sen kummempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässäkin keskustelussa isän rooli loistaa poissaolollaan. Todella surullista että vielä nykyään vanhemmuus koetaan äidin omana projektina. Mun mies on yhtälailla mukana perhe-elämässä kuin minäkin, ei pakene perhettä ylitöihin, reissutyöhön, jokapäiväiseen auton renkaiden vaihtoon. Olemme onnellisia, ei kaduta. Mietin vaan että minkälainen puoliso sieltä katuvan äidin rinnalta löytyy?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinun piti menettää elämäsi ja identiteettisi?
En minä ainakaan ajatellut menettää itseäni, vaikka pian esikoiseni syliini saankin. Tulen takuulla kasvamaan ihmisenä, kuten raskaudenkin myötä. En siltikään koe lapsen olevan elämäni tiellä, päinvastoin. Yhtälailla voimme matkustaa, käydä lenkeillä ja kiertää tapahtumia, erona vain ettemme ole enää kaksin. Toisaalta emme mieheni kanssa olekaan bilettäjiä, joiden "vapaus" murskaantuisi lapsen syntymään.
Tietenkään et ole sama ihminen kuin 18-vuotiaana. Olet vastuullinen vanhempi, jonka tehtävä on kasvattaa jälkeläisensä hyvin. Se jos joku on tärkeä ja upea työ. Ihmettelen vain, että miksi hankitte lisää lapsia? Olisi voinut kuvitella jo ensimmäisen antaneen osviittaa tulevasta?
Toivottavasti kaikki menee niinkuin suunnittelet, itselläni ei mennyt. Samoista asioista haaveilin, mutta todellisuus on muuta. Ja miksi jälleen kerran biletys otetaan esimerkiksi siitä menetetystä elämästä? En ole koskaan viihtynyt baareissa tai alkoholin parissa, ja pidän itseäni hyvinkin vastuullisena ihmisenä. Tietenkin rakastan lapsiani, mutta jos nyt voisin uudelleen valita, tekisin toisen ratkaisun.
ApMikä sitten on tarkalleen se asia, jonka koet menettäneesi?
Luulisi aikuisen ymmärtävän, ettei perhe-elämä ole koskaan täysin sama asia kuin perheettömän.
En ole ap mutta vapaa-aika.
Vanhemmalla ei ole vapaata aikaa. Koko ajan on siivottavaa, säädettävää ja järkättävää, ja kun kaikki on hoidettu on vähintään joku pieni ihminen kirjaimellisesti roikkumassa jalasta vaatimassa osuuttaan.
Loputon työleiri josta on pakko esittää pitävänsä jotta ei saa niskoilleen kasaa harhaisia nimettömiä joilla on hirveästi mielipiteitä siitä mistä kenenkin tulisi nauttia ja millä tavalla.
Ei todellakaan vanhemmuus ole koko ajan suorittamista! Löysennä pipoa, vai eikö ylpeys anna periksi?
Ai joo, löysin ranteinhan tää kaikki pitäis hoitaa. Ongelmana tietysti se tekemisen tyyli, ei työlista.
Kiitti että tulit heti todistamaan todeksi loppuosan pointistani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sinun piti menettää elämäsi ja identiteettisi?
En minä ainakaan ajatellut menettää itseäni, vaikka pian esikoiseni syliini saankin. Tulen takuulla kasvamaan ihmisenä, kuten raskaudenkin myötä. En siltikään koe lapsen olevan elämäni tiellä, päinvastoin. Yhtälailla voimme matkustaa, käydä lenkeillä ja kiertää tapahtumia, erona vain ettemme ole enää kaksin. Toisaalta emme mieheni kanssa olekaan bilettäjiä, joiden "vapaus" murskaantuisi lapsen syntymään.
Tietenkään et ole sama ihminen kuin 18-vuotiaana. Olet vastuullinen vanhempi, jonka tehtävä on kasvattaa jälkeläisensä hyvin. Se jos joku on tärkeä ja upea työ. Ihmettelen vain, että miksi hankitte lisää lapsia? Olisi voinut kuvitella jo ensimmäisen antaneen osviittaa tulevasta?
Toivottavasti kaikki menee niinkuin suunnittelet, itselläni ei mennyt. Samoista asioista haaveilin, mutta todellisuus on muuta. Ja miksi jälleen kerran biletys otetaan esimerkiksi siitä menetetystä elämästä? En ole koskaan viihtynyt baareissa tai alkoholin parissa, ja pidän itseäni hyvinkin vastuullisena ihmisenä. Tietenkin rakastan lapsiani, mutta jos nyt voisin uudelleen valita, tekisin toisen ratkaisun.
ApMikä sitten on tarkalleen se asia, jonka koet menettäneesi?
Luulisi aikuisen ymmärtävän, ettei perhe-elämä ole koskaan täysin sama asia kuin perheettömän.
En ole ap mutta vapaa-aika.
Vanhemmalla ei ole vapaata aikaa. Koko ajan on siivottavaa, säädettävää ja järkättävää, ja kun kaikki on hoidettu on vähintään joku pieni ihminen kirjaimellisesti roikkumassa jalasta vaatimassa osuuttaan.
Loputon työleiri josta on pakko esittää pitävänsä jotta ei saa niskoilleen kasaa harhaisia nimettömiä joilla on hirveästi mielipiteitä siitä mistä kenenkin tulisi nauttia ja millä tavalla.
Olen miettinyt onko kaikki lapsia katuvat perfektionisteja, kodin on oltava siisti, lähtö klo 8. 30, siitä ei tingitä, kuivunut puuro lattiassa saa verenpaineen kohoamaan, onko se muka toisten aiheuttamaa, eiköhän ne paineet aika pitkälle tule itseltä. Ja kyllä minulla on ollut vapaa-aikaa lasten ollessa pieniäkin.
83 jatkaa: tulihan se isäkin sieltä mukaan keskusteluun sillä välin kun kirjoittelin kommenttiani. :) Mutta siis tuossa ap:n siteeraamassa hesarin jutussa sitä ei mainittu sanallakaan. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta on hienoa että tästä asiasta pystyy (jo jotenkuten) puhumaan. Vielä kamalampaa olisi jos ei olisi mitään kanavaa, jossa kaltaisesi vanhemmat pystyvät avautumaan tuntemuksista. Toivottavasti pystytte käsittelemään tuntojanne ja elämään silti hyvän elämän.
Itse en äitiyttä kadu. Pikkulapsiarki on niin hektistä ettei tässä edes oikein ehdi miettiä itseään ja omia tarpeitaan. Oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla ja tilalle on tullut paljon muuta. Ymmärrän, että joillekin muutos voi olla kovempi paikka, minä olen selvinnyt hyvin ja voin sanoa jopa nauttivani.
Ja pitää muistaa että vaikka vanhemmuutta katuisi, se ei todellakaan automaattisesti tarkoita sitä että olisi huono vanhempi.
Siis miksi sun oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla? Miten et ehdi miettiä itseäsi ja omia tarpeitasi? Ja ennenkaikkea miksi?
Mulla on kaksi alle 3-vuotiasta lasta eikä mun toiveet ja haaveet ole ollenkaan tauolla. Harrastan rakastamaani lajia, tapaan ystäviä ilman lasta ja teen osapäiväisesti töitä, joihin suhtaudun intohimoisesti. Silti olen suurimman osan vuorokaudesta lasteni kanssa. Mulla on toki osallistuva puoliso, jonka kanssa jaamme hoitovapaat ja talousvastuun enkä koe vanhemmuutta ”selviytymiseksi” vaan omaksi elämäksi.
Tässä on iso tekijä: onko se lapsiperhearki arkea yhteistyössä toisen aikuisen kanssa, vai kivireki jota on yksin vedettävä?
Mulla on kivireki. Olen eronnut, vastuu jaettuna mukamas puoliksi mutta vaatteita, kenkiä ja harrastuksia noilla ei ole jos minä en järjestä.
Lapsettomilla viikoilla painan ylitöitä pää hiessä, lapsiviikoilla istun sairaiden lasten kanssa kotona koska "eihän ne kipeitä olleet" isin luona eli onkohan isällä kuumemittarista patteri loppu vai missä vika?
Helpompi olis olla kokonaan ilman.
Olishan se ihanaa jos olis se hyvä parisuhde jossa rakentaa sitä yhteistä elämää yhteisille lapsille, mutta asioiden ollessa toisin en näe mitään rakennettavaa. Yhden ihmisen palkalla saa maksettua ankean kerrostaloasunnon, ei sen kummempia.
Ei ole mikään kivireki! Yhisä
Tutkimusaineistoa av:lta. Just just. Kovin uskottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Homo sapiens -äideillä ei ollut 50 000 vuotta sitten minkäänlaista laajaa tietoa lapsen kasvatuksesta, eikä hän siltikään siinä varmaan useinkaan epäonnistunut. Nykyäidit ottavat aivan liikaa taakkaa itselleen, vaikka äidillä on vain yksi tehtävä lapsen hengissä pitämisen ulkopuolelta: katsoa lasta silmiin rakastavasti. Mitä useampia erilaisia lasta koskevia projekteja äiti itselleen haalii, sitä vaikeammaksi tuo tulee.
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa isän rooli loistaa poissaolollaan. Todella surullista että vielä nykyään vanhemmuus koetaan äidin omana projektina. Mun mies on yhtälailla mukana perhe-elämässä kuin minäkin, ei pakene perhettä ylitöihin, reissutyöhön, jokapäiväiseen auton renkaiden vaihtoon. Olemme onnellisia, ei kaduta. Mietin vaan että minkälainen puoliso sieltä katuvan äidin rinnalta löytyy?
Kaduin pitkään, silkkaa uupumustani. Täällä löytyi hyvä puoliso joka sairastui, joten hoidin hänetkin. Lapsi jäi väkisinkin vähemmälle, mistä podin syyllisyyttä vuosikaudet, turhaan. Tasapainoinen ja onnellinen hänestä tuli, kaikesta huolimatta, kuten lopulta meistä vanhemmistakin, vaikka tie oli pitkä ja kivinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on alusta asti ollut se ajatus, että lapsi tulee mukaan niihin juttuihin, mitä olemme ennenkin tehneet ja hyvin on mennyt. Matkustellaan, retkeillään ja syödään ravintoloissa melkein entiseen malliin. Siksi en koe, että olisin erityisesti menettänyt mitään. Toki elämään on lapsen myötä tullut uusiakin kivoja juttuja. Itsellä on auttanut se, että en ole suostunut muovaamaan itseäni väkisin toisenlaiseksi esim. aikataulutuksen suhteen. Meillä on siinä mielessä vähän hippiasenne, koska ei olla kellontarkkoja mistään muusta kuin pakollisista asioista, esim. päiväkotiin ja harrastuksiin mennään tietenkin ajallaan ja nukkua pitää ehtiä tarpeeksi. Mutta meidän ei ole pakko aina syödä minuutilleen ja aikoinaan päikkärit lapsi nukkui tarvittaessa vähän tilanteen mukaan. En ikinä pystyisi siihen, että kotona on pakko olla klo 13 koska päikkärit ja rannalta pitää lähteä nyt koska ruoka klo 16. Hyvin on lapsi kasvanut näin vähän rennomminkin.
Tällainen vanhemmuus ei varmaan monta kaduttaisikaan, mutta yleensä ne elämän raamit valitsee lapsi eikä vanhemmat. Osa lapsista tarvitsee tiukat rutiinit, että elämä olisi siedettävää eikä pelkkää kiukkua ja huutoa. Tämä olikin yllätyksellisiä asia lapsissa: terveetkin lapset voivat olla todella vaativia ja temperamentti määrittää monta asiaa kasvatuksen sijaan.
Noita tiukkojen rutiinien lapsia on oikeasti hyvin vähän, se ettei vanhemmat tunne ja halua tähän tutustua tekee paljon useammin tuon kiukun, löysä pipo ja huumori ja hassuttelu tekee molempien elämästä hemmetin paljon mukavampaa kuin tiukat rutiinit.
Anteeksi, mutta miehenä koen yksinhuoltajan taakan pienemmäksi kuin naisten vaatimukset mitä miehen pitää tehdä. Nuo ovat suurilta osin naisten omia määritelmiä miten tulee toimia, ja usein huonoja ja tehottomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta on hienoa että tästä asiasta pystyy (jo jotenkuten) puhumaan. Vielä kamalampaa olisi jos ei olisi mitään kanavaa, jossa kaltaisesi vanhemmat pystyvät avautumaan tuntemuksista. Toivottavasti pystytte käsittelemään tuntojanne ja elämään silti hyvän elämän.
Itse en äitiyttä kadu. Pikkulapsiarki on niin hektistä ettei tässä edes oikein ehdi miettiä itseään ja omia tarpeitaan. Oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla ja tilalle on tullut paljon muuta. Ymmärrän, että joillekin muutos voi olla kovempi paikka, minä olen selvinnyt hyvin ja voin sanoa jopa nauttivani.
Ja pitää muistaa että vaikka vanhemmuutta katuisi, se ei todellakaan automaattisesti tarkoita sitä että olisi huono vanhempi.
Siis miksi sun oma elämä, toiveet ja haaveet on tauolla? Miten et ehdi miettiä itseäsi ja omia tarpeitasi? Ja ennenkaikkea miksi?
Mulla on kaksi alle 3-vuotiasta lasta eikä mun toiveet ja haaveet ole ollenkaan tauolla. Harrastan rakastamaani lajia, tapaan ystäviä ilman lasta ja teen osapäiväisesti töitä, joihin suhtaudun intohimoisesti. Silti olen suurimman osan vuorokaudesta lasteni kanssa. Mulla on toki osallistuva puoliso, jonka kanssa jaamme hoitovapaat ja talousvastuun enkä koe vanhemmuutta ”selviytymiseksi” vaan omaksi elämäksi.
Tässä on iso tekijä: onko se lapsiperhearki arkea yhteistyössä toisen aikuisen kanssa, vai kivireki jota on yksin vedettävä?
Mulla on kivireki. Olen eronnut, vastuu jaettuna mukamas puoliksi mutta vaatteita, kenkiä ja harrastuksia noilla ei ole jos minä en järjestä.
Lapsettomilla viikoilla painan ylitöitä pää hiessä, lapsiviikoilla istun sairaiden lasten kanssa kotona koska "eihän ne kipeitä olleet" isin luona eli onkohan isällä kuumemittarista patteri loppu vai missä vika?
Helpompi olis olla kokonaan ilman.
Olishan se ihanaa jos olis se hyvä parisuhde jossa rakentaa sitä yhteistä elämää yhteisille lapsille, mutta asioiden ollessa toisin en näe mitään rakennettavaa. Yhden ihmisen palkalla saa maksettua ankean kerrostaloasunnon, ei sen kummempia.
Ei ole mikään kivireki! Yhisä
Sinulle.
Mulle on helppoa vaikkapa raskaiden kuormien nostaminen. Ymmärrän kuitenkin että kaikille ei ole.
Se että vanhemmuus on joillekuille se oikea valinta ja paras juttu ikinä ei tee vanhemmuudesta sitä parasta juttua poikkeuksetta kaikille.
Suomen koululaitoksessa kyllä valtavia ongelmia kun sieltä pusketaan ulos noin monia ihmisiä jotka eivät käsitä että keskiarvo on pelkkä keskiarvo eikä välttämättä todella vastaa kenenkään yksilön todellista tilannetta.
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, mutta miehenä koen yksinhuoltajan taakan pienemmäksi kuin naisten vaatimukset mitä miehen pitää tehdä. Nuo ovat suurilta osin naisten omia määritelmiä miten tulee toimia, ja usein huonoja ja tehottomia.
Keskustelepa sen elämäsi naisen kanssa hänen vaatimuksistaan sen sijaan että päätät että "naisten" vaatimukset ovat "huonoja ja tehottomia".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en niinkään kaipaa mitään tekemistä, että minulta olisi lasten takia jäänyt tekemistä pois, vaan kaipaan omaa rauhaa. Sitä, että minun ei tarvitsisi tulla pääni sisästä ulos sen takia, että joku tarvitsee minua. Teen sitä jo koko päivän töissä, ja siksi kotona haluaisi varata oman itsensä omalle itselleen.
Juuri oman pään ulkopuolella oleminen on tutkitusti erittäin hyvä asia henkisen hyvinvoinnin kannalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, mutta miehenä koen yksinhuoltajan taakan pienemmäksi kuin naisten vaatimukset mitä miehen pitää tehdä. Nuo ovat suurilta osin naisten omia määritelmiä miten tulee toimia, ja usein huonoja ja tehottomia.
Keskustelepa sen elämäsi naisen kanssa hänen vaatimuksistaan sen sijaan että päätät että "naisten" vaatimukset ovat "huonoja ja tehottomia".
En halua enää naista elämääni, elämänlaatu on paljon parempaa ilman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, mutta miehenä koen yksinhuoltajan taakan pienemmäksi kuin naisten vaatimukset mitä miehen pitää tehdä. Nuo ovat suurilta osin naisten omia määritelmiä miten tulee toimia, ja usein huonoja ja tehottomia.
Keskustelepa sen elämäsi naisen kanssa hänen vaatimuksistaan sen sijaan että päätät että "naisten" vaatimukset ovat "huonoja ja tehottomia".
Minä olen kyllä yhisän kanssa samaa mieltä, exn vaatimukset kiiltokuvaelämästä olivat paljon raskaampia kuin elämä yh-äitinä.
Ikään kuin äitiys, vanhemmuus ja lapsiperhe-elämä olisi vain yksi asia, jonka ongelmat olisivat aina samat. Tässäkin syytetty isiä, äitien omia vaatimuksia, liian lepsua kasvatusta ja liian tiukkoja raameja.
Ihmisillä on samoja ongelmia itsensä ja maailman kanssa muutenkin. Yksi töissä aina uhriutuu. Yksi ystäväpiirissä tulkitsee kaiken loukkaukseksi. Yksien parisuhteessa ollaan ystäviä keskenään ja toisten parisuhteessa kilpailijoita ja jopa vihollisia. Kaikilla on päässään omat mörkönsä.
Täällä yksi voi julistaa olevansa rento äiti, mutta hänelle se tarkoittaakin vain sitä, että antaapa sen puuron tällä kertaa olla lattiassa lasten jokapäiväisen 2 tunnin iltapäiväulkoilun yli. Sitten luututaan koko talo. Toinen julistaa rajoja ja rytmejä, ja tarkoittaa, että joka päivä syödään 2 ateriaa eikä vasta illalla kuuden aikaan syödä ekan kerran, kuten hän nuorena teki.
Miksei äitiyttäkin voisi katua? Kaikkea voi katua, ja sekin voi tarkoittaa mitä tahansa yhden huonon hetken ja elämänikäisen kärsimyksen välillä.
Millaista suhdetta te, jotka lasten hankintaa kadutte, aiotte pitää lapsiinne heidän aikuistuttua? Aiotteko viettää heidän kanssaan aikaa, ovatko esim. toiselle paikkakunnalle opiskelemaan muuttavat lapset tervetulleita käymään kotona viikonloppuisin tai esim. kesälomilla vielä asumaan kotona jos saavat vaikka kesätöitä kotipaikkakunnalta? Tai miten jos tulee vaikka opiskelijalla taloudellisesti tiukka paikka, oletteko valmiita avustamaan ja vaikka lainaamaan rahaa? En siis mitenkään pahalla kysele, kiinnostaa vaan, koska itsellä tosi läheiset välit vanhempiin ja ovat aina auttaneet ja tukeneet, välillä taloudellisestikin opiskeluaikana. häHaluatteko sitten olla lasten kanssa tekemisissä kun ei ole enää varsinaisesti "pakko"?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta. Miksi hankitte lapsia jos tiedätte ettei se itselle sovi?
Varmaan siksi, kun av- palstalla haukutaan velat itsekkäiksi...
Kai vitsailet? Jos et, olet täysin sekaisin eikä sellaisten kuulu todellakaan lapsia hankkia.
Ymmärrän tuon, lasten ollessa tarvitsevia olen ollut työssä jota kukaan ei ole tullut keskeyttämään koska tarvitsee minua, siis ihmisenä, toki työ on ollut sellaista, että keskeytyksiä on tullut, tyyliin nyt on tehtäväkin nopeasti tämä, mutta siihen ei ole tarvinnut laittaa sydäntään tai kaikkia tunteita.
Nyt kun lapset ovat aikuisia olen työssä, jossa saman kymmenen minuutin aikana juhlitaan 90v juhlia ja pidetään sylissä kuolevaa, sellaisten päivien jälkeen en jaksaisi muita kuin itseäni.