Kun äitiys kaduttaa

Miehelläni on luultavammin lievä ADD jonka kanssa pärjännyt hyvin ilman diagnoosiakin, ikävä kyllä tämä perityi lapsilleni ADHD-muodossa. Molemmilla pojilla on lääkkeet,  erityispetus, sosiaalihuollon tukiperheet ja perhetyöntekijä käy kahdesti viikossa. En minä tälläistä halunnut, sossuperhettä jonka lapset eivät pärjää koulussa ilman pillereitä! Olen masentunut ja tunnen epäonnistuneeni äitinä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kertonut tämän aiemminkin samantapaiseen aloitukseen. Tarkoitukseni ei ole pelotella ketään tai tuomita. Kävi vain niin, että ystävätär avioitui kolmissakymmenissä ja lapsikin tuli. Aika pian lapsen syntymän jälkeen hän sanoi, että pitäisi olla joku kurssi naisille, jossa kerrotaan tarkalleen, miten elämä muuttuu. Että jos hän olisi tiennyt kaikesta, ei lasta olisi tullut. Että hän voisi antaa lapsen pois, jos mahdollista.

Meni parikymmentä vuotta. Hänen miehensä kuoli syöpään, hän itse sairasti syövän, mutta toipui. Lapsi opiskeli ja teki iltatöitä rahoittaakseen opinnot. Sitten lapsi surmattiin. Ilman mitään syytä, aivan järjetön teloitus.

Ystävätär jotenkuten toipui lapsen kuolemasta. Myöhemmin hän sai massiivisen aivoverenvuodon ja eli vihanneksena sairaalassa vielä pitkään.

RIP heille kaikille.

Vanha ketju, joten tuskin olet tätä lukemassa, mutta siis... "pitäisi olla joku kurssi"? Tällaiset kommentit oikeasti panevat mieleeni sen ajatuksen, että keskivertoihmisillä ei ole minkäänlaisia loogisia valmiuksia tai edes normaalia kuvittelukykyä. Tosi pelottavaa. Tälläkin palstalla tulee paljon kommentointia monesta aiheesta mentaliteetilla "miksei joku muu ajattele minun puolestani ja estä ikäviä asioita sattumasta minulle". Miten vaikeaa voi oikeasti olla tajuamatta sitä, että jos esimerkiksi hankit avuttoman palleron, jonka pitää syödä, kakata ja saada huomiota 24/7, se voi olla aika sitovaa sinulle, joka olet siitä pallerosta vastuussa? Miten tämä voi olla niin yllättävää? Miten?? En käsitä. En vain pysty ymmärtämään ihmisiä. Missä ihmeen aivosumussa te menette, virikkeestä toiseen?

Tästä aiheesta kiinnostaisi kuulla lisää mielipiteitä ja henkilökohtaisia kokemuksia

Tästä aiheesta kiinnostaisi kuulla lisää mielipiteitä ja henkilökohtaisia kokemuksia

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on luultavammin lievä ADD jonka kanssa pärjännyt hyvin ilman diagnoosiakin, ikävä kyllä tämä perityi lapsilleni ADHD-muodossa.. 

Minulla sama juttu. Olisin halunnut toisenlaisen äitiyden. Tuntuu, että vammaistenkin lasten kanssa olisi helpompaa yleisillä paikoilla , kun se vamma näkyisi päällepäin ja ihmisiltä löytyisi ymmärtämystä ja apua. Nyt minua pidetään vain huonona äitinä, joka ei saa lapsiaan kuriin. Olen niin väsynyt että välillä vain itken.

Tavallaan liittyy aiheeseen vaikken kadu lapsiani todellakaan, mutta kun sain esikoisen huomasin että minua alettiin painostaa tietynlaiseen ”äitimuottiin”. ”Ethän sinä noin voi enää pukeutua, sinä olet äiti?? Kai sinä nyt leikkaat noi hiukset, kun äiti olet.. ei se haittaa jos lihoo kun onhan niitä raskauskiloja kaikille tullut.” siis mitä..? En tiennyt että äitien pitää kaikkien näyttää samalta ( tylsältä??) ja minun pitää muuttua kokonaan ihmisenä ollakseni äiti?

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on luultavammin lievä ADD jonka kanssa pärjännyt hyvin ilman diagnoosiakin, ikävä kyllä tämä perityi lapsilleni ADHD-muodossa. Molemmilla pojilla on lääkkeet,  erityispetus, sosiaalihuollon tukiperheet ja perhetyöntekijä käy kahdesti viikossa. En minä tälläistä halunnut, sossuperhettä jonka lapset eivät pärjää koulussa ilman pillereitä! Olen masentunut ja tunnen epäonnistuneeni äitinä. 

Onni on rauhalliset tyttölapset.

Kannattaa miettiä kaksi kertaa ennen kuin alkaa lisääntymään.

Sitä virhettä ei saa tekemättömäksi,ikävä kyllä.

Äitiyden huonot puolet näyttävät liittyvän naisten kertomusten mukaan enimmäkseen varsinaisen äitiyden ulkopuolisiin seikkoihin. Miltä minun tekemiseni äitinä näyttävät muiden mielestä ja miten tätä äitiyttä pitäisi suorittaa oikealla tavalla "virallisten" sääntöjen mukaisesti. Ihan tyhjänpäiväisiä asioita, jotka vain imevät kaiken luonnollisuuden ja ilon äitiydestä pois. Ei vanhemmuuden kuulu olla mitään täydellistä suorittamista täydellisten lasten kanssa, ei sellaista olekaan. Tätä on tehty satoja tuhansia vuosia ilman mitään ohjekirjoja. Naiset, miksi olette niin lapasia että ette luota itseenne ja omaan tekemiseenne? Nykyihmisiltä alkaa olla pahasti lanka hukassa tässä asiassa, vaikka sen pitäisi olla luonnollista ja mielekästä.

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on luultavammin lievä ADD jonka kanssa pärjännyt hyvin ilman diagnoosiakin, ikävä kyllä tämä perityi lapsilleni ADHD-muodossa. Molemmilla pojilla on lääkkeet,  erityispetus, sosiaalihuollon tukiperheet ja perhetyöntekijä käy kahdesti viikossa. En minä tälläistä halunnut, sossuperhettä jonka lapset eivät pärjää koulussa ilman pillereitä! Olen masentunut ja tunnen epäonnistuneeni äitinä. 

No onneksi nykyään saa diagnoosit ja tukea. Minä en saanut. Kärsin siitä koko ikäni, samoin vanhempani. Ihmettelen suuresti mikseivät he romahtaneet, olin niin hirveä mutta kuitenkin sen aikaisen psykiatrisen tietämyksen mukaan normaali. Vuosien saatossa myös mieleni alkoi järkkyä ja useampi itsemurhayritys on takana. Jos minä ja perheeni olisimme saanut tukea, tilanne olisi aivan toinen.

Terkuin 30-vuotias työkyvytön, vastikään diagnosoitu Asperger/ADHD

Nosto

semmost se o

Vierailija kirjoitti:

Äitiyden huonot puolet näyttävät liittyvän naisten kertomusten mukaan enimmäkseen varsinaisen äitiyden ulkopuolisiin seikkoihin. Miltä minun tekemiseni äitinä näyttävät muiden mielestä ja miten tätä äitiyttä pitäisi suorittaa oikealla tavalla "virallisten" sääntöjen mukaisesti. Ihan tyhjänpäiväisiä asioita, jotka vain imevät kaiken luonnollisuuden ja ilon äitiydestä pois. Ei vanhemmuuden kuulu olla mitään täydellistä suorittamista täydellisten lasten kanssa, ei sellaista olekaan. Tätä on tehty satoja tuhansia vuosia ilman mitään ohjekirjoja. Naiset, miksi olette niin lapasia että ette luota itseenne ja omaan tekemiseenne? Nykyihmisiltä alkaa olla pahasti lanka hukassa tässä asiassa, vaikka sen pitäisi olla luonnollista ja mielekästä.

Nykyään mut oltaisiin otettu huostaan. Äiti telki huoneeseen ryyppämisen ajaksi. Istuin useita tunteja lukitussa huoneessa. Lapsia syntyi aiemmin kun niille sai tehdä mitä lystäsi.

Voisko joku edes lyhyesti referoida tuon maksullisen jutun?

Äitiyden mahdollisuutta miettivät voisivat mennä muutamaksi viikoksi päiväkotiin.

Meillä muutti naapuriin perhe, jonka lapset juoksevat koko ajan ja hyppivät ja koira haukkuu, kun perhe on poissa kotoa.

Kyseisen perheen äiti tekee kuulemma yövuoroja, itse meinaan niinä päivinä, kun hän tulee yövuorosta siivota, kuunnella musiikkia, pestä pyykkiä ja tehdä käsitöitä, missä käytetään vasaraa.

Jos ei komenna omia lapsia yhtään ja ottaa koiran joka haukkuu, kun eivät ole kotona niin minua ei tippaakaan hänen yövuoro työnsä kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Meillä muutti naapuriin perhe, jonka lapset juoksevat koko ajan ja hyppivät ja koira haukkuu, kun perhe on poissa kotoa.

Kyseisen perheen äiti tekee kuulemma yövuoroja, itse meinaan niinä päivinä, kun hän tulee yövuorosta siivota, kuunnella musiikkia, pestä pyykkiä ja tehdä käsitöitä, missä käytetään vasaraa.

Jos ei komenna omia lapsia yhtään ja ottaa koiran joka haukkuu, kun eivät ole kotona niin minua ei tippaakaan hänen yövuoro työnsä kiinnosta.

Polttavat vielä parvekkeella tupakkaa ja savu tulee meidän asuntoon joten pidän kunnon metelipäivän aina, kun tuon perheen äiti tulee yövuorosta.

Nosto

Ylös

Menetin työkykyni raskauden komplikaatioiden takia, joita ei pyynnöistäni huolimatta hoidettu koska minua ei uskottu. Kukaan ei ota vastuuta hoitovirheistä ja nyt olen kotiäiti, joksi en koskaan halunnut. Elin ennen aktiivista elämää ja olin hyväpalkkaisessa työssä. Nyt elämäni on kipua ja vaipanvaihtoa. Odotan isoa korjausleikkausta, jonka onnistumisesta ei ole mitään takeita. Jos minua olisi raskauden aikana hoidettu, tilanne ei olisi komplisoitunut. Mutta eihän raskaana olevia naisia vaivaa mikään muu kuin korkeintaan hysteria. Ja kuinkahan monta kertaa olen kuullut että "kaikki on sen arvoista". No ei todellakaan ole!!

Tätä ei kuitenkaan saa sanoa ääneen, vaikka saahan elämässä katua kaikkea muutakin. Miksei lasten hankkimista, joka ainakin minulle maksoi kaiken.