Kun äitiys kaduttaa

Toiset muuttavat mielenkiintoisen työn perässä Ranskaan ja lapset käyvät muutaman vuoden kansainvälistä koulua, toiset itkevät lasten pilanneen kaikki unelmat ja työmahdollisuudet.

Toiset lähtevät keväällä kavereiden kanssa Prahaan viikonloppumatkalle ja kesällä koko perheen kanssa kiertämään Eurooppaa. Toiset riitelevät kumppanin kanssa siitä, pääseekö jompi kumpi työpaikan saunailtaan.

Toiset järjestävät arkensa niin, että aikaa jää omillekin harrastuksille ja mielenkiinnonkohteille. Toisten mielestä molempien mamman mussujen pitää saada harrastaa ohjatusti neljänä iltana viikossa, eikä lasta voi pyytää tekemään valintoja, eikä 10-vuotiasta kulkemaan itse muutaman kilometrin matkaa.

Siinä olisi minusta monelle mietinnän paikka, katuuko lapsiaan vai paskaa puolisovalintaa lastensa toiseksi vanhemmaksi. Samaten kannattaa miettiä, ovatko lapset oikeasti pilanneet unelmat, vai olisiko lapsettomanakin vuosien myötä kyynistynyt, passivoitunut ja veltostunut (mutta lapset ovat hyvä tekosyy olla tavoittelematta mitään).

On tietysti totta, että lasten myötä resursseja (aikaa, rahaa) on ikävaiheesta riippuen enemmän tai vähemmän niukemmin. On siis priorisoitava, ja unelmia kohti eteneminen voi olla hitaampaa ja vaatia enemmän kärsivällisyyttä. Mutta aloittakaa nyt vaikkapa siitä yhdestä tärkeimmästä unelmastanne ja katsokaa sitten, kuinka muille jää mahdollisuuksia. Nyt eletään kuitenkin kohta 2020-luvun Euroopassa, eikä muinaisuuden nokisina ruokapalkkaisina pelto-orjina.

En tuomitse kenenkään tunteita mutta voitteko te ihan oikeasti sanoa rakastavanne lasta jos te samaan aikaan kadutte, jättäisitte tekemättä jos voisitte, ja laskette sekuntteja täysi-ikäisyyteen? 🤔 Eikö se lapsi huomaa sitä? Itselläni sairas lapsi ja vaikka elämä sairaala arjen kanssa on raskasta en voisi ikinä ajatella että olisin jättänyt tekemättä jos olisin etukäteen tiennyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko todellakin hyvin yleistä, että ihmiset hankkivat lapsia miettimättä, että sen myötä koko elämä muuttuu? Omituista. Tämä laskee käsitystäni ihmisten keskimääräisestä älykkyydestä entisestään.

Onko aivan käsittämätön ajatus, että joku olisi ajatellut ennen lapsen saamista, että haluaa että kaikki muuttuu, ja sen jälkeen huomannut, että kyseinen muutos ei sopinutkaan itselle?

Tämä on toki hirveän pelottava ajatus, koska lapsen saamista ei voi perua. On helpompi ajatella, että mulle ei ikinä voisi käydä noin, koska minä (toisin kuin nuo tyhmät) ajattelin asioita etukäteen. Tai minä (toisin kuin nuo teinit) olen aikuinen ja valmis elämänmuutokseen. Tai minä (toisin kuin nuo huonot äidit) olen hyvä ihminen, mulle ei vaan voi tapahtua noin.

Suurin osa ihmisiä ei kadu lapsiaan, ja toisaalta varmasti löytyy joku tyhmä ja huono ja epävalmis joka hankki lapsen ajattelematta asiaa sen enempää, mutta mitä sulta olisi pois tunnustaa, että joskus suuren elämänmuutokseen seurauksia ei pystykään arvioimaan ennalta? Että joskus käy oikeasti niin huono tuuri, että tekee läpimietityn valinnan, joka jälkeenpäin osoittautuu vääräksi? Eikö siihen voisi suhtautua myötätunnolla?

Miksi siihen pitäisi asiasta kärsineenä lapsena suhtautua myötätunnolla? Kärsin asiasta varmasti enemmän kuin useita muksuja hankkinut vanhempani, jota homma jälkikäteen alkoi tympiä. Hän ei etsinyt edes mitään keinoja korjatakseen tilannetta.

Itselläni on yksi, pian vuoden täyttävä lapsi. Rakastan lastani yli kaiken, mutta tiedän jo etten halua enempää. Isovanhemmat ja muut perheenjäsenet puhuvat usein, että leikkikaveri pitää tehdä, että ei lapsi raukkaa voi ilman sisarusta jättää. En sano suoraan etten halua enempää, koska en halua joutua perustelemaan noin henkilökohtaista asiaa. Nämä ketkä sisaruksen hankkimista ehdottelevat ovat itse monen lapsen vanhempia. Asetelma on sellainen,etten todellakaan halua sanoa väsyväni lapsiarjessa jo yhden lapsen kanssa ja että en vaan ole mitään suurperheenäiti-tyyppiä. Iloitsen kun lapsi kasvaa ja voimme tehdä asioita eritavalla. Vauva-aika on niin intensiivistä ja sitovaa, etten halua kokea sitä luultavimminkaan uudelleen. Ja tietenkin lapsi tulee olemaan pieni vielä pitkään ja siten hyvin tarvitseva. Lapsi on elämäni hienoin asia enkä missään nimessä kadu häntä. Tiedän vain että jos lisää tulisi, niin saattaisin katua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko todellakin hyvin yleistä, että ihmiset hankkivat lapsia miettimättä, että sen myötä koko elämä muuttuu? Omituista. Tämä laskee käsitystäni ihmisten keskimääräisestä älykkyydestä entisestään.

Onko aivan käsittämätön ajatus, että joku olisi ajatellut ennen lapsen saamista, että haluaa että kaikki muuttuu, ja sen jälkeen huomannut, että kyseinen muutos ei sopinutkaan itselle?

Tämä on toki hirveän pelottava ajatus, koska lapsen saamista ei voi perua. On helpompi ajatella, että mulle ei ikinä voisi käydä noin, koska minä (toisin kuin nuo tyhmät) ajattelin asioita etukäteen. Tai minä (toisin kuin nuo teinit) olen aikuinen ja valmis elämänmuutokseen. Tai minä (toisin kuin nuo huonot äidit) olen hyvä ihminen, mulle ei vaan voi tapahtua noin.

Suurin osa ihmisiä ei kadu lapsiaan, ja toisaalta varmasti löytyy joku tyhmä ja huono ja epävalmis joka hankki lapsen ajattelematta asiaa sen enempää, mutta mitä sulta olisi pois tunnustaa, että joskus suuren elämänmuutokseen seurauksia ei pystykään arvioimaan ennalta? Että joskus käy oikeasti niin huono tuuri, että tekee läpimietityn valinnan, joka jälkeenpäin osoittautuu vääräksi? Eikö siihen voisi suhtautua myötätunnolla?

Miksi siihen pitäisi asiasta kärsineenä lapsena suhtautua myötätunnolla? Kärsin asiasta varmasti enemmän kuin useita muksuja hankkinut vanhempani, jota homma jälkikäteen alkoi tympiä. Hän ei etsinyt edes mitään keinoja korjatakseen tilannetta.

Voin sanoa sen tässä aivan ääneenkin: vihaan suunnattoman itsekeskeistä vanhempaani. Ottakaa nyt katujat pää pois sieltä omasta perseestänne. Hoitakaa päänne kuntoon ja keskittykää jatkuvan valittamisen sijasta siihen lapseenne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä minkä vapauden perään ihmiset haikailee. Ei täällä kukaan ole vapaa. Jos haluat elättää itsesi, olet sidottu työpaikkaasi ja veroihin. Kenties asuntolainaankin. Jos sulla ei ole työtä, joudut jatkuvasti todistelemaan valtiolle miksi sun pitäisi saada sosiaaliturvaa. Vaikka ostaisit palan maata ja rupeaisit omavaraiseksi, et siltikään säästyisi veronmaksulta. Nykymaailmassa ei pääse pakoon miltään. Se lapseton ei lopulta ole yhtään sen enempää vapaampi kuin ketään muukaan.

Tuo ”henkisesti vapaa” on vaan keinotekoinen käsite joka on eksynyt ihmisten mieliin kun oma arki välillä tuntuu rankalta.

Lapseton ja lapsellinen viettää aikaa työpaikallaan saman verran. Sen jälkeen lapseton on vapaa tekemään, mitä hän haluaa. Sen sijaan lapsellisen on mentävä lasten ehdoilla.

Lapseton on henkisesti vapaa siinä mielessä, että hän ei ole vastuussa kenenkään muun elämästä. Toki hän voi auttaa ja edistää sillä tavalla muiden elämää, mutta ei hän varsinaisesti ole vastuussa. Vanhempana olet vastuussa lasten elämästä, sillä sinun tulee turvata mahdollisimman hyvä alku elämälle ja siirtää mielestäsi mahdollisimman hyvät arvot lapselle. 

Se vastuu on aikuisuutta, naapurin lapseton, tahtomattaan, rouva hoitaa vanhaa äitiään työpäivän jälkeen, usein myös öisin, ei hän ole henkisesti vapaa, kyllä hän on vastuussa äitinsä hyvin voinnista.

Samanlainen vastuu omasta vanhemmasta voi olla sellaisella, jolla on myös lapsia.

Kaveri sanoi suoraan, ettei tekisi lapsia, jos saisi uudelleen valita. Hän kuitenkin rakastaa lapsiaa ja sen kyllä näkee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko todellakin hyvin yleistä, että ihmiset hankkivat lapsia miettimättä, että sen myötä koko elämä muuttuu? Omituista. Tämä laskee käsitystäni ihmisten keskimääräisestä älykkyydestä entisestään.

Onko aivan käsittämätön ajatus, että joku olisi ajatellut ennen lapsen saamista, että haluaa että kaikki muuttuu, ja sen jälkeen huomannut, että kyseinen muutos ei sopinutkaan itselle?

Tämä on toki hirveän pelottava ajatus, koska lapsen saamista ei voi perua. On helpompi ajatella, että mulle ei ikinä voisi käydä noin, koska minä (toisin kuin nuo tyhmät) ajattelin asioita etukäteen. Tai minä (toisin kuin nuo teinit) olen aikuinen ja valmis elämänmuutokseen. Tai minä (toisin kuin nuo huonot äidit) olen hyvä ihminen, mulle ei vaan voi tapahtua noin.

Suurin osa ihmisiä ei kadu lapsiaan, ja toisaalta varmasti löytyy joku tyhmä ja huono ja epävalmis joka hankki lapsen ajattelematta asiaa sen enempää, mutta mitä sulta olisi pois tunnustaa, että joskus suuren elämänmuutokseen seurauksia ei pystykään arvioimaan ennalta? Että joskus käy oikeasti niin huono tuuri, että tekee läpimietityn valinnan, joka jälkeenpäin osoittautuu vääräksi? Eikö siihen voisi suhtautua myötätunnolla?

Miksi siihen pitäisi asiasta kärsineenä lapsena suhtautua myötätunnolla? Kärsin asiasta varmasti enemmän kuin useita muksuja hankkinut vanhempani, jota homma jälkikäteen alkoi tympiä. Hän ei etsinyt edes mitään keinoja korjatakseen tilannetta.

Voin sanoa sen tässä aivan ääneenkin: vihaan suunnattoman itsekeskeistä vanhempaani. Ottakaa nyt katujat pää pois sieltä omasta perseestänne. Hoitakaa päänne kuntoon ja keskittykää jatkuvan valittamisen sijasta siihen lapseenne.

Eli kumpaan sitä pitäisi nyt keskittyä? Siihen omaan lapseen vai niiden omien unelmien toteuttamiseen?

Halusit asua lapsena Helsingissä, äitisi muuttaa Ranskan maaseudulle. Kumman kuuluu voittaa? Sinun, jotta sitten äitisi valittaa kuinka ei voi elää unelmaansa vai hänen, jotta sinä voit valittaa kuinka sinun oli jätettävä koulusi ja ystäväsi? Kumpikaan ei tiennyt ennen syntymääsi miltä teistä molemmista tuntui silloin kun sinä olit 9-vuotias.

Kumpi on itsekkäämpi? Unelmiensa perässä juokseva äiti, joka rahaa lapsensa jokaisen unelmansa perässä vai äiti, joka uhraa elämänsä, jotta lapsi voi tehdä haluamiansa asioita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko todellakin hyvin yleistä, että ihmiset hankkivat lapsia miettimättä, että sen myötä koko elämä muuttuu? Omituista. Tämä laskee käsitystäni ihmisten keskimääräisestä älykkyydestä entisestään.

Onko aivan käsittämätön ajatus, että joku olisi ajatellut ennen lapsen saamista, että haluaa että kaikki muuttuu, ja sen jälkeen huomannut, että kyseinen muutos ei sopinutkaan itselle?

Tämä on toki hirveän pelottava ajatus, koska lapsen saamista ei voi perua. On helpompi ajatella, että mulle ei ikinä voisi käydä noin, koska minä (toisin kuin nuo tyhmät) ajattelin asioita etukäteen. Tai minä (toisin kuin nuo teinit) olen aikuinen ja valmis elämänmuutokseen. Tai minä (toisin kuin nuo huonot äidit) olen hyvä ihminen, mulle ei vaan voi tapahtua noin.

Suurin osa ihmisiä ei kadu lapsiaan, ja toisaalta varmasti löytyy joku tyhmä ja huono ja epävalmis joka hankki lapsen ajattelematta asiaa sen enempää, mutta mitä sulta olisi pois tunnustaa, että joskus suuren elämänmuutokseen seurauksia ei pystykään arvioimaan ennalta? Että joskus käy oikeasti niin huono tuuri, että tekee läpimietityn valinnan, joka jälkeenpäin osoittautuu vääräksi? Eikö siihen voisi suhtautua myötätunnolla?

Miksi siihen pitäisi asiasta kärsineenä lapsena suhtautua myötätunnolla? Kärsin asiasta varmasti enemmän kuin useita muksuja hankkinut vanhempani, jota homma jälkikäteen alkoi tympiä. Hän ei etsinyt edes mitään keinoja korjatakseen tilannetta.

Voin sanoa sen tässä aivan ääneenkin: vihaan suunnattoman itsekeskeistä vanhempaani. Ottakaa nyt katujat pää pois sieltä omasta perseestänne. Hoitakaa päänne kuntoon ja keskittykää jatkuvan valittamisen sijasta siihen lapseenne.

Eli kumpaan sitä pitäisi nyt keskittyä? Siihen omaan lapseen vai niiden omien unelmien toteuttamiseen?

Halusit asua lapsena Helsingissä, äitisi muuttaa Ranskan maaseudulle. Kumman kuuluu voittaa? Sinun, jotta sitten äitisi valittaa kuinka ei voi elää unelmaansa vai hänen, jotta sinä voit valittaa kuinka sinun oli jätettävä koulusi ja ystäväsi? Kumpikaan ei tiennyt ennen syntymääsi miltä teistä molemmista tuntui silloin kun sinä olit 9-vuotias.

Kumpi on itsekkäämpi? Unelmiensa perässä juokseva äiti, joka rahaa lapsensa jokaisen unelmansa perässä vai äiti, joka uhraa elämänsä, jotta lapsi voi tehdä haluamiansa asioita?

Eikö äiti voi muuttaa Ranskaan lapsen muutettua omilleen? Harva heittää veivinsä heti lapset kasvatettuaan.

Minulle kävi vähän päinvastoin. En koskaan ollut innoissani perheen perustamisesta enkä haaveillut äitiydestä. 10v. vanhempi mieheni alkoi haluta perhettä ja lupauduin yhteen hänen vuokseen. Hän lupasi hoitaa lapsen pääasiassa, jotta voin pitää vapauteni. Lopulta lapsen ollessa 6kk rakastuin siihen silmittömästi ja aloin haaveilla toisesta. Se syntyikin pian esikoisen jälkeen. Nautin pikkulapsiajasta täysin siemauksin, enkä enää haaveillut vapaasta  itsenäisestä reissuelämästä. Nyt en luopuisi noista teineistä millään. He ovat minulle elämän ilo ja valo. Huomaan silti, että kun he nyt ovat itsenäistymässä, niin sen sijaan, että surisin, niin vanha itsenäinen minäni alkaa tulla taas pintaan ja nautin siitä, etteivät he enää ole minusta riippuvaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Toiset muuttavat mielenkiintoisen työn perässä Ranskaan ja lapset käyvät muutaman vuoden kansainvälistä koulua, toiset itkevät lasten pilanneen kaikki unelmat ja työmahdollisuudet.

Toiset lähtevät keväällä kavereiden kanssa Prahaan viikonloppumatkalle ja kesällä koko perheen kanssa kiertämään Eurooppaa. Toiset riitelevät kumppanin kanssa siitä, pääseekö jompi kumpi työpaikan saunailtaan.

Toiset järjestävät arkensa niin, että aikaa jää omillekin harrastuksille ja mielenkiinnonkohteille. Toisten mielestä molempien mamman mussujen pitää saada harrastaa ohjatusti neljänä iltana viikossa, eikä lasta voi pyytää tekemään valintoja, eikä 10-vuotiasta kulkemaan itse muutaman kilometrin matkaa.

Siinä olisi minusta monelle mietinnän paikka, katuuko lapsiaan vai paskaa puolisovalintaa lastensa toiseksi vanhemmaksi. Samaten kannattaa miettiä, ovatko lapset oikeasti pilanneet unelmat, vai olisiko lapsettomanakin vuosien myötä kyynistynyt, passivoitunut ja veltostunut (mutta lapset ovat hyvä tekosyy olla tavoittelematta mitään).

On tietysti totta, että lasten myötä resursseja (aikaa, rahaa) on ikävaiheesta riippuen enemmän tai vähemmän niukemmin. On siis priorisoitava, ja unelmia kohti eteneminen voi olla hitaampaa ja vaatia enemmän kärsivällisyyttä. Mutta aloittakaa nyt vaikkapa siitä yhdestä tärkeimmästä unelmastanne ja katsokaa sitten, kuinka muille jää mahdollisuuksia. Nyt eletään kuitenkin kohta 2020-luvun Euroopassa, eikä muinaisuuden nokisina ruokapalkkaisina pelto-orjina.

Suurin osa perheistä on aika köyhiä. Onhan se ihan eri asia, kun kotona on maksettava neljän ihmisen ruuat, vaatteet ja matkat, kuin jos maksettavana on vain ne omat menot.

Kyllähän noita tutkimuksia lasten tuhoavasta vaikutuksesta naisten urille, on vaikka kuinka paljon tehty.

Ja monen lapset eivät todellakaan asu kävelymatkan päästä sellaisesta harrastuksesta, jota he itse ihan oikeasti haluavat harrastaa. Koska ei lapsille harrastus kuin harrastus kelpaa, kuten ei aikuisellekaan. Mutta ainahan voi priorisoida ja kieltää sitä lasta harrastamasta. Eipä tarvitse kuskata, eikä maksaa.

Vanhempien unelmien toteuttamisella on monesti hintansa ja sen hinnan maksaa ne lapset. Tai sitten lapsen unelmien toteuttamisella on hintansa ja sen maksaa vanhemmat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko todellakin hyvin yleistä, että ihmiset hankkivat lapsia miettimättä, että sen myötä koko elämä muuttuu? Omituista. Tämä laskee käsitystäni ihmisten keskimääräisestä älykkyydestä entisestään.

Onko aivan käsittämätön ajatus, että joku olisi ajatellut ennen lapsen saamista, että haluaa että kaikki muuttuu, ja sen jälkeen huomannut, että kyseinen muutos ei sopinutkaan itselle?

Tämä on toki hirveän pelottava ajatus, koska lapsen saamista ei voi perua. On helpompi ajatella, että mulle ei ikinä voisi käydä noin, koska minä (toisin kuin nuo tyhmät) ajattelin asioita etukäteen. Tai minä (toisin kuin nuo teinit) olen aikuinen ja valmis elämänmuutokseen. Tai minä (toisin kuin nuo huonot äidit) olen hyvä ihminen, mulle ei vaan voi tapahtua noin.

Suurin osa ihmisiä ei kadu lapsiaan, ja toisaalta varmasti löytyy joku tyhmä ja huono ja epävalmis joka hankki lapsen ajattelematta asiaa sen enempää, mutta mitä sulta olisi pois tunnustaa, että joskus suuren elämänmuutokseen seurauksia ei pystykään arvioimaan ennalta? Että joskus käy oikeasti niin huono tuuri, että tekee läpimietityn valinnan, joka jälkeenpäin osoittautuu vääräksi? Eikö siihen voisi suhtautua myötätunnolla?

Miksi siihen pitäisi asiasta kärsineenä lapsena suhtautua myötätunnolla? Kärsin asiasta varmasti enemmän kuin useita muksuja hankkinut vanhempani, jota homma jälkikäteen alkoi tympiä. Hän ei etsinyt edes mitään keinoja korjatakseen tilannetta.

Voin sanoa sen tässä aivan ääneenkin: vihaan suunnattoman itsekeskeistä vanhempaani. Ottakaa nyt katujat pää pois sieltä omasta perseestänne. Hoitakaa päänne kuntoon ja keskittykää jatkuvan valittamisen sijasta siihen lapseenne.

Eli kumpaan sitä pitäisi nyt keskittyä? Siihen omaan lapseen vai niiden omien unelmien toteuttamiseen?

Halusit asua lapsena Helsingissä, äitisi muuttaa Ranskan maaseudulle. Kumman kuuluu voittaa? Sinun, jotta sitten äitisi valittaa kuinka ei voi elää unelmaansa vai hänen, jotta sinä voit valittaa kuinka sinun oli jätettävä koulusi ja ystäväsi? Kumpikaan ei tiennyt ennen syntymääsi miltä teistä molemmista tuntui silloin kun sinä olit 9-vuotias.

Kumpi on itsekkäämpi? Unelmiensa perässä juokseva äiti, joka rahaa lapsensa jokaisen unelmansa perässä vai äiti, joka uhraa elämänsä, jotta lapsi voi tehdä haluamiansa asioita?

Eikö äiti voi muuttaa Ranskaan lapsen muutettua omilleen? Harva heittää veivinsä heti lapset kasvatettuaan.

Eikö lapsi voisi muuttaa yksin Helsinkiin, kun on tarpeeksi vanha?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toiset muuttavat mielenkiintoisen työn perässä Ranskaan ja lapset käyvät muutaman vuoden kansainvälistä koulua, toiset itkevät lasten pilanneen kaikki unelmat ja työmahdollisuudet.

Toiset lähtevät keväällä kavereiden kanssa Prahaan viikonloppumatkalle ja kesällä koko perheen kanssa kiertämään Eurooppaa. Toiset riitelevät kumppanin kanssa siitä, pääseekö jompi kumpi työpaikan saunailtaan.

Toiset järjestävät arkensa niin, että aikaa jää omillekin harrastuksille ja mielenkiinnonkohteille. Toisten mielestä molempien mamman mussujen pitää saada harrastaa ohjatusti neljänä iltana viikossa, eikä lasta voi pyytää tekemään valintoja, eikä 10-vuotiasta kulkemaan itse muutaman kilometrin matkaa.

Siinä olisi minusta monelle mietinnän paikka, katuuko lapsiaan vai paskaa puolisovalintaa lastensa toiseksi vanhemmaksi. Samaten kannattaa miettiä, ovatko lapset oikeasti pilanneet unelmat, vai olisiko lapsettomanakin vuosien myötä kyynistynyt, passivoitunut ja veltostunut (mutta lapset ovat hyvä tekosyy olla tavoittelematta mitään).

On tietysti totta, että lasten myötä resursseja (aikaa, rahaa) on ikävaiheesta riippuen enemmän tai vähemmän niukemmin. On siis priorisoitava, ja unelmia kohti eteneminen voi olla hitaampaa ja vaatia enemmän kärsivällisyyttä. Mutta aloittakaa nyt vaikkapa siitä yhdestä tärkeimmästä unelmastanne ja katsokaa sitten, kuinka muille jää mahdollisuuksia. Nyt eletään kuitenkin kohta 2020-luvun Euroopassa, eikä muinaisuuden nokisina ruokapalkkaisina pelto-orjina.

Suurin osa perheistä on aika köyhiä. Onhan se ihan eri asia, kun kotona on maksettava neljän ihmisen ruuat, vaatteet ja matkat, kuin jos maksettavana on vain ne omat menot.

Kyllähän noita tutkimuksia lasten tuhoavasta vaikutuksesta naisten urille, on vaikka kuinka paljon tehty.

Ja monen lapset eivät todellakaan asu kävelymatkan päästä sellaisesta harrastuksesta, jota he itse ihan oikeasti haluavat harrastaa. Koska ei lapsille harrastus kuin harrastus kelpaa, kuten ei aikuisellekaan. Mutta ainahan voi priorisoida ja kieltää sitä lasta harrastamasta. Eipä tarvitse kuskata, eikä maksaa.

Vanhempien unelmien toteuttamisella on monesti hintansa ja sen hinnan maksaa ne lapset. Tai sitten lapsen unelmien toteuttamisella on hintansa ja sen maksaa vanhemmat.

Lapsi ei ole valinnut syntymistä, vanhempi sen sijaan on valinnut lasten hankkimisen. Lapsuus on sen verran lyhyt, että luulisi lapsista haaveilleen ihmisen sen aikaa jaksaneen asettaa lapsensa itsensä edelle. Lapsi kuitenkin on vanhemmastaan täysin riippuvainen lapsuutensa ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko todellakin hyvin yleistä, että ihmiset hankkivat lapsia miettimättä, että sen myötä koko elämä muuttuu? Omituista. Tämä laskee käsitystäni ihmisten keskimääräisestä älykkyydestä entisestään.

Onko aivan käsittämätön ajatus, että joku olisi ajatellut ennen lapsen saamista, että haluaa että kaikki muuttuu, ja sen jälkeen huomannut, että kyseinen muutos ei sopinutkaan itselle?

Tämä on toki hirveän pelottava ajatus, koska lapsen saamista ei voi perua. On helpompi ajatella, että mulle ei ikinä voisi käydä noin, koska minä (toisin kuin nuo tyhmät) ajattelin asioita etukäteen. Tai minä (toisin kuin nuo teinit) olen aikuinen ja valmis elämänmuutokseen. Tai minä (toisin kuin nuo huonot äidit) olen hyvä ihminen, mulle ei vaan voi tapahtua noin.

Suurin osa ihmisiä ei kadu lapsiaan, ja toisaalta varmasti löytyy joku tyhmä ja huono ja epävalmis joka hankki lapsen ajattelematta asiaa sen enempää, mutta mitä sulta olisi pois tunnustaa, että joskus suuren elämänmuutokseen seurauksia ei pystykään arvioimaan ennalta? Että joskus käy oikeasti niin huono tuuri, että tekee läpimietityn valinnan, joka jälkeenpäin osoittautuu vääräksi? Eikö siihen voisi suhtautua myötätunnolla?

Miksi siihen pitäisi asiasta kärsineenä lapsena suhtautua myötätunnolla? Kärsin asiasta varmasti enemmän kuin useita muksuja hankkinut vanhempani, jota homma jälkikäteen alkoi tympiä. Hän ei etsinyt edes mitään keinoja korjatakseen tilannetta.

Voin sanoa sen tässä aivan ääneenkin: vihaan suunnattoman itsekeskeistä vanhempaani. Ottakaa nyt katujat pää pois sieltä omasta perseestänne. Hoitakaa päänne kuntoon ja keskittykää jatkuvan valittamisen sijasta siihen lapseenne.

Eli kumpaan sitä pitäisi nyt keskittyä? Siihen omaan lapseen vai niiden omien unelmien toteuttamiseen?

Halusit asua lapsena Helsingissä, äitisi muuttaa Ranskan maaseudulle. Kumman kuuluu voittaa? Sinun, jotta sitten äitisi valittaa kuinka ei voi elää unelmaansa vai hänen, jotta sinä voit valittaa kuinka sinun oli jätettävä koulusi ja ystäväsi? Kumpikaan ei tiennyt ennen syntymääsi miltä teistä molemmista tuntui silloin kun sinä olit 9-vuotias.

Kumpi on itsekkäämpi? Unelmiensa perässä juokseva äiti, joka rahaa lapsensa jokaisen unelmansa perässä vai äiti, joka uhraa elämänsä, jotta lapsi voi tehdä haluamiansa asioita?

Eikö äiti voi muuttaa Ranskaan lapsen muutettua omilleen? Harva heittää veivinsä heti lapset kasvatettuaan.

Eikö lapsi voisi muuttaa yksin Helsinkiin, kun on tarpeeksi vanha?

Etkö voi antaa lapsesi jonkun muun oikeasti vanhemmuuteen kykenevän kasvatettavaksi? Adoptio on ihan hyvä vaihtoehto jos paukkusi eivät riitä kuin oman napasi kaivamiseen.

Vierailija kirjoitti:

Kaveri sanoi suoraan, ettei tekisi lapsia, jos saisi uudelleen valita. Hän kuitenkin rakastaa lapsiaa ja sen kyllä näkee. 

Tuo ei silti välttämättä tarkoita katumista. Tai että olisi erityisesti pettynyt siihen, millaista elämä lasten kanssa on. Se voi olla enemmän pelkoa, huolta esim. lasten tulevaisuudesta tai vaaroista joita voi kohdata.

Oikea lastensa/äitiyden katuminen, marttyrointi ja tyytymättömyydessä vellominen ja sen normalisointi, on eri asia. Sitä näkyy tässä ketjussa ja sellainen kertoo täysin suoraan mielenterveysongelmista. Esim. monella narsistilla tai masentuneella tuollaiset jatkuvat ajatukset ovat yleisiä. Ikävä kuulla, mutta niin se vain menee. Jos jatkuva katumus vaivaa, olisi hyvin tärkeää hakeutua ammattilaisen juttusille, ja käydä asiaa läpi. Negatiivinen suhtautuminen vanhemmuuteen johtuu usein omista lapsuuden traumoista. On tärkeää saada kierre katkaistua, ettei omien lasten tarvitse kärsiä samoista asioista.

En kadu. Oma ura jäi kehittymättä, mutta olisi ollut raskasta yhdistää hyvä vanhemmuus perheen kahteen uraan, kun ei ollut meidän lisäksi muita sukupuuhumme kuuluvia henkilöitä tukemassa. Oli vain kaukana asuva suku ja myöhemmin kaukana asuvat vanhenevat ja apua tarvitsevat lasten isovanhemmat. Täytyi osata luopua jostain, saadaksemme jotain, kun kaikkea ei ehtinyt.

Rahaa on riittänyt, ovat yhteisiä. Vaikka toinen tienaa enemmän, niin toinen saa enemmän aikaa olla lasten/nuorten  kanssa. Lapset ovat menestyneet. Mutta mitä menestys on? Miettikää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toiset muuttavat mielenkiintoisen työn perässä Ranskaan ja lapset käyvät muutaman vuoden kansainvälistä koulua, toiset itkevät lasten pilanneen kaikki unelmat ja työmahdollisuudet.

Toiset lähtevät keväällä kavereiden kanssa Prahaan viikonloppumatkalle ja kesällä koko perheen kanssa kiertämään Eurooppaa. Toiset riitelevät kumppanin kanssa siitä, pääseekö jompi kumpi työpaikan saunailtaan.

Toiset järjestävät arkensa niin, että aikaa jää omillekin harrastuksille ja mielenkiinnonkohteille. Toisten mielestä molempien mamman mussujen pitää saada harrastaa ohjatusti neljänä iltana viikossa, eikä lasta voi pyytää tekemään valintoja, eikä 10-vuotiasta kulkemaan itse muutaman kilometrin matkaa.

Siinä olisi minusta monelle mietinnän paikka, katuuko lapsiaan vai paskaa puolisovalintaa lastensa toiseksi vanhemmaksi. Samaten kannattaa miettiä, ovatko lapset oikeasti pilanneet unelmat, vai olisiko lapsettomanakin vuosien myötä kyynistynyt, passivoitunut ja veltostunut (mutta lapset ovat hyvä tekosyy olla tavoittelematta mitään).

On tietysti totta, että lasten myötä resursseja (aikaa, rahaa) on ikävaiheesta riippuen enemmän tai vähemmän niukemmin. On siis priorisoitava, ja unelmia kohti eteneminen voi olla hitaampaa ja vaatia enemmän kärsivällisyyttä. Mutta aloittakaa nyt vaikkapa siitä yhdestä tärkeimmästä unelmastanne ja katsokaa sitten, kuinka muille jää mahdollisuuksia. Nyt eletään kuitenkin kohta 2020-luvun Euroopassa, eikä muinaisuuden nokisina ruokapalkkaisina pelto-orjina.

Suurin osa perheistä on aika köyhiä. Onhan se ihan eri asia, kun kotona on maksettava neljän ihmisen ruuat, vaatteet ja matkat, kuin jos maksettavana on vain ne omat menot.

Kyllähän noita tutkimuksia lasten tuhoavasta vaikutuksesta naisten urille, on vaikka kuinka paljon tehty.

Ja monen lapset eivät todellakaan asu kävelymatkan päästä sellaisesta harrastuksesta, jota he itse ihan oikeasti haluavat harrastaa. Koska ei lapsille harrastus kuin harrastus kelpaa, kuten ei aikuisellekaan. Mutta ainahan voi priorisoida ja kieltää sitä lasta harrastamasta. Eipä tarvitse kuskata, eikä maksaa.

Vanhempien unelmien toteuttamisella on monesti hintansa ja sen hinnan maksaa ne lapset. Tai sitten lapsen unelmien toteuttamisella on hintansa ja sen maksaa vanhemmat.

Miksi nykypäivinä tyrkytetään tätä uralla etenemistä niin paljon? Jatkuvasti pitäisi olla töissä ja edetä maailman huipulle rikastuttamaan muita. Jos et tätä tee niin olet huono ihminen tai laiska.

En jaksanut lukea koko keskustelua, mutta ymmärrän hyvin. Meillä meni niin, että mies halusi ehdottomasti lapsen. Keskusteltiin pitkään; vaadin ja painotin, että mies osallistuu yhtälailla lapsen hoitoon ja mies oli mukana. Myös kotiinjäämisestä puhuttiin, kun palkkaero on plussalla minun suuntaan; sovittiin, että olen 9kk ikään asti kotona ja sitten mies siihen 2v ikään asti.

No arvatkaa toteutuiko mikään? Lapsen hoitaminen ei ollutkaan kivaa ja ihanaa miehen mielestä. Kakkavaippaa ei voinut hoitaa, ja aina kun lapsi itki hysteerisesti niin hänet kipattiin minulle. Jäin yksin. Kun tuli miehen jäädä kotiin niin "olen nyt miettinyt ja musta tuntuu, etten pysty siihen. Sinä olet lapsen äiti!" Kaduttaa niin saatanasti. Jollain tasolla lasta rakastan ja hänestä huolehdin tottakai. Isoin pelko on se, että lapsi kasvaessaan tämän aistii. Eihän tämä lapsen vika ole.

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea koko keskustelua, mutta ymmärrän hyvin. Meillä meni niin, että mies halusi ehdottomasti lapsen. Keskusteltiin pitkään; vaadin ja painotin, että mies osallistuu yhtälailla lapsen hoitoon ja mies oli mukana. Myös kotiinjäämisestä puhuttiin, kun palkkaero on plussalla minun suuntaan; sovittiin, että olen 9kk ikään asti kotona ja sitten mies siihen 2v ikään asti.

No arvatkaa toteutuiko mikään? Lapsen hoitaminen ei ollutkaan kivaa ja ihanaa miehen mielestä. Kakkavaippaa ei voinut hoitaa, ja aina kun lapsi itki hysteerisesti niin hänet kipattiin minulle. Jäin yksin. Kun tuli miehen jäädä kotiin niin "olen nyt miettinyt ja musta tuntuu, etten pysty siihen. Sinä olet lapsen äiti!" Kaduttaa niin saatanasti. Jollain tasolla lasta rakastan ja hänestä huolehdin tottakai. Isoin pelko on se, että lapsi kasvaessaan tämän aistii. Eihän tämä lapsen vika ole.

Ymmärrän sinua täysin. Minun miehellä myös puheet olivat suuremmat kuin teot.

En usko, että ketään oikeasti kaduttaa. Jokaisella voi olla väliaikaisesti tällaista mielessä, mutta se on ihan normaalia.