Tutkimus: Huono itsetunto saa ihmisen hakemaan kumppaniltaan tukea valittamalla – eikä se auta asiaa

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Valittaminen ei ole oikea ratkaisu, keskustele.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Mä olen mennytkin itseeni. Kuuluin aiemmin ylikiltteihin likasankoihin ja varmaan oikeastaan juuri siksi hakeuduinkin hoitoalalle. Naiivisti halusin auttaa muita. Kunnes aikani alalla oltuani totesin, että mahdollisuuteni auttaa on varsin rajalliset ja keskittyvät siihen, millaisia toimenpiteitä lääketieteellä on kulloinkin käytettävissä. Kuitenkin myös vapaa-ajallani musta tuli sukulaisten, ystävien ja muiden läheisten likasanko. Potilaiden ongelmia oli paljon helpompi kuunnella, koska niihin pystyi suhtautumaan ammattimaisesti eikä mulla ollut tunnesidettä potilaisiin ja sen jälkeen tehdä ne hoitotoimenpiteet, jotka lääkäri oli määrännyt. Sen sijaan nämä läheiset toivat omat ongelmansa ikään kuin minunkin ongelmikseni. Kälyni parisuhdeongelmat muuttuivat minunkin ongelmikseni, koska olihan toinen osapuoli veljeni . Ystäväni yksinäisyys muuttui minunkin ongelmakseni, koska minulla ei ollut hänelle hänen mielestään  riittävästi aikaa. Kun otin näissä tilanteissa "ammattilaisroolin",  olinkin epäempaattinen enkä välittänyt. Lopulta kyllästyin ja kun vapaa-ajalla joku hakeutuu "vastaanotolleni", ohjaan hakemaan ammattiapua. Osa ihmissuhteistani päättyi siihen tai hiipui siitä eteenpäin vähitellen. Osa jäi ja se osa riittää mulle ihan hyvin. Voin kuunnella, auttaa ja tukea tilapäisesti, mutta en olla vapaaehtoinen mielenterveystoimisto,  perheneuvola, sosiaalivirasto  tms

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa ihmiset alkaisivat kumppanille valittamisen sijaan, keskittymään siihen mikä mahdollisesti itsessä on vialla.

Huonosta itsetunnosta kärsivä kyllä osaa mollata myös itseään. Huono itsetuntohan tarkoittaa sitä, että on vaikea nähdä itsessä mitään muuta kuin vikoja.

Ehkä sisäisesti. Huono itsetunto ajaa ihmisiä puhumaan ikävästi muista. Joko suoraan tai selän takana. Elämäänsä tyytyväisen ei tarvitse tehdä niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Mä olen mennytkin itseeni. Kuuluin aiemmin ylikiltteihin likasankoihin ja varmaan oikeastaan juuri siksi hakeuduinkin hoitoalalle. Naiivisti halusin auttaa muita. Kunnes aikani alalla oltuani totesin, että mahdollisuuteni auttaa on varsin rajalliset ja keskittyvät siihen, millaisia toimenpiteitä lääketieteellä on kulloinkin käytettävissä. Kuitenkin myös vapaa-ajallani musta tuli sukulaisten, ystävien ja muiden läheisten likasanko. Potilaiden ongelmia oli paljon helpompi kuunnella, koska niihin pystyi suhtautumaan ammattimaisesti eikä mulla ollut tunnesidettä potilaisiin ja sen jälkeen tehdä ne hoitotoimenpiteet, jotka lääkäri oli määrännyt. Sen sijaan nämä läheiset toivat omat ongelmansa ikään kuin minunkin ongelmikseni. Kälyni parisuhdeongelmat muuttuivat minunkin ongelmikseni, koska olihan toinen osapuoli veljeni . Ystäväni yksinäisyys muuttui minunkin ongelmakseni, koska minulla ei ollut hänelle hänen mielestään  riittävästi aikaa. Kun otin näissä tilanteissa "ammattilaisroolin",  olinkin epäempaattinen enkä välittänyt. Lopulta kyllästyin ja kun vapaa-ajalla joku hakeutuu "vastaanotolleni", ohjaan hakemaan ammattiapua. Osa ihmissuhteistani päättyi siihen tai hiipui siitä eteenpäin vähitellen. Osa jäi ja se osa riittää mulle ihan hyvin. Voin kuunnella, auttaa ja tukea tilapäisesti, mutta en olla vapaaehtoinen mielenterveystoimisto,  perheneuvola, sosiaalivirasto  tms

Ihan mielenkiinnosta, onko kukaan tutuistasi koskaan sanomisesi myötä hakenut ammattiapua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.

Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.

Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.

Samoilla linjoilla.

Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.

Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.

Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?

No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.

Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.

Itse tulin ensimmäistä kertaa oikeasti kuulluksi vasta psykiatriseen hoitoon päädyttyäni. Ennen sitä kukaan ei jaksanut kuulla hädästäni, yritin ilmaista itseäni millä tavalla tahansa.

Tuo johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että toinen luulee sinun odottavan, että hänen pitäisi tehdä jotain. Vähintään ehdottaa sinulle asioita, joilla hätäsi poistuisi tai ainakin lievittyisi. Suurin osa ihmisistä kokee täydellistä avuttomuutta, kun ei osaa eikä voi tehdä yhtään mitään, millä toisen ihmisen hätä poistuisi. Ja jos sitten toistuvasti sama ihminen tulee luoksesi hätänsä kanssa eikä sulla edelleenkään ole mitään ratkaisua hänen hätäänsä, on ihan normaalia, että hän vetäytyy. Tai vaikka olisikin järjellä ajateltuja ehdotuksia, mitä asioita toinen elämässään voisi muuttaa (esim kokee turvattomuutta yksin kotona -> hanki varmuusketju, ovisilmä jne), toisen tunnetasolla oleva hätä ei poistukaan millään konkreettisilla keinoilla, koska hädän syyt ovat paljon syvemmällä (esim väkivaltaisessa lapsuudessa). 

Jos sulla on hätä ja haluat joltain muulta kuin alan ammattilaiselta hätäsi kanssa elämiseen tukea, kerro selvin sanoin, mitä haluaisit toisen tekevän. Jos haluat toisen vain kuuntelevan, sano se hänelle ja sano, että et odota hänen tekevän mitään etkä hänen keksivän mitään ratkaisuja ja ala vasta sitten kertoa hädästäsi. Jos haluat toisen halaavan sua, pyydä häntä halaamaan. Jos haluat toisen jäävän olohuoneesi sohvalle yöksi, koska sua ahdistaa olla yksin, pyydä häntä jäämään yöksi. Mutta muista, että et voi olla jatkuvasti pyytämässä milloin mitäkin. 

Nuorena pyysin toisinaan isääni halaamaan minua, kun minulla oli kurja olo. Se loppui sitten siihen, kun isäni totesi, että minua taitaa panettaa, kun olen noin läheisyyden tarpeessa. Ikää minulla oli tuolloin 12 vuotta. En enää sen jälkeen yrittänyt halailla isääni.

Kai ymmärrät, että isäsi käytös ei ollut normaalin isän käytöstä eikä isäsi siten ollut sellainen henkilö, jolta olisit voinut tukea odottaakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki maailman ihmiset olisivat kuten isäsi. Jokainen meistä varmaan tekee elämänsä aikana isompia ja pienempiä virhearviointeja muiden ihmisten suhteen, mutta yksi pösilö ei tee kaikista muistakin pösilöitä. 

Ei tee, mutta jos ihminen aikuisikään asti elää hyvin erikoisesti käyttäytyvien ihmisten keskellä, niin tietynlaiset perusoletukset ihmisten käyttäytymisestä vääristyvät. Terapia auttaa huomaamaan omat ajatusvääristymät ja työstämään niitä, mutta ne ovat silti siinä. Aikuisiälläkin törmää edelleen usein hyvin ikävästi käyttäytyviin ihmisiin, mikä ei varsinaisesti auta pääsemään eroon omista ennakkokäsityksistä.

Mutta edelleenkään se ei ole muiden kuin niiden ihmisten syy, joiden keskellä olet aikuisikään asti joutunut elämään. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat, mutta normaalin lapsuuden ja nuoruuden eläneellä ihmisellä ei nyt vaan ole valmiuksia korjata ihmistä, joka on mennyt lapsuudessaan jollain tavalla rikki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.

Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.

Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.

Samoilla linjoilla.

Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.

Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.

Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?

No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.

Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.

Itse tulin ensimmäistä kertaa oikeasti kuulluksi vasta psykiatriseen hoitoon päädyttyäni. Ennen sitä kukaan ei jaksanut kuulla hädästäni, yritin ilmaista itseäni millä tavalla tahansa.

Tuo johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että toinen luulee sinun odottavan, että hänen pitäisi tehdä jotain. Vähintään ehdottaa sinulle asioita, joilla hätäsi poistuisi tai ainakin lievittyisi. Suurin osa ihmisistä kokee täydellistä avuttomuutta, kun ei osaa eikä voi tehdä yhtään mitään, millä toisen ihmisen hätä poistuisi. Ja jos sitten toistuvasti sama ihminen tulee luoksesi hätänsä kanssa eikä sulla edelleenkään ole mitään ratkaisua hänen hätäänsä, on ihan normaalia, että hän vetäytyy. Tai vaikka olisikin järjellä ajateltuja ehdotuksia, mitä asioita toinen elämässään voisi muuttaa (esim kokee turvattomuutta yksin kotona -> hanki varmuusketju, ovisilmä jne), toisen tunnetasolla oleva hätä ei poistukaan millään konkreettisilla keinoilla, koska hädän syyt ovat paljon syvemmällä (esim väkivaltaisessa lapsuudessa). 

Jos sulla on hätä ja haluat joltain muulta kuin alan ammattilaiselta hätäsi kanssa elämiseen tukea, kerro selvin sanoin, mitä haluaisit toisen tekevän. Jos haluat toisen vain kuuntelevan, sano se hänelle ja sano, että et odota hänen tekevän mitään etkä hänen keksivän mitään ratkaisuja ja ala vasta sitten kertoa hädästäsi. Jos haluat toisen halaavan sua, pyydä häntä halaamaan. Jos haluat toisen jäävän olohuoneesi sohvalle yöksi, koska sua ahdistaa olla yksin, pyydä häntä jäämään yöksi. Mutta muista, että et voi olla jatkuvasti pyytämässä milloin mitäkin. 

Nuorena pyysin toisinaan isääni halaamaan minua, kun minulla oli kurja olo. Se loppui sitten siihen, kun isäni totesi, että minua taitaa panettaa, kun olen noin läheisyyden tarpeessa. Ikää minulla oli tuolloin 12 vuotta. En enää sen jälkeen yrittänyt halailla isääni.

Kai ymmärrät, että isäsi käytös ei ollut normaalin isän käytöstä eikä isäsi siten ollut sellainen henkilö, jolta olisit voinut tukea odottaakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki maailman ihmiset olisivat kuten isäsi. Jokainen meistä varmaan tekee elämänsä aikana isompia ja pienempiä virhearviointeja muiden ihmisten suhteen, mutta yksi pösilö ei tee kaikista muistakin pösilöitä. 

Ei tee, mutta jos ihminen aikuisikään asti elää hyvin erikoisesti käyttäytyvien ihmisten keskellä, niin tietynlaiset perusoletukset ihmisten käyttäytymisestä vääristyvät. Terapia auttaa huomaamaan omat ajatusvääristymät ja työstämään niitä, mutta ne ovat silti siinä. Aikuisiälläkin törmää edelleen usein hyvin ikävästi käyttäytyviin ihmisiin, mikä ei varsinaisesti auta pääsemään eroon omista ennakkokäsityksistä.

Mutta edelleenkään se ei ole muiden kuin niiden ihmisten syy, joiden keskellä olet aikuisikään asti joutunut elämään. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat, mutta normaalin lapsuuden ja nuoruuden eläneellä ihmisellä ei nyt vaan ole valmiuksia korjata ihmistä, joka on mennyt lapsuudessaan jollain tavalla rikki. 

Puolisoni ei ole koskaan yrittänyt korjata minua. Suhteessamme kumpikin tuemme toinen toisiamme. Jokaisella kun on ne omat ongelmansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Mä olen mennytkin itseeni. Kuuluin aiemmin ylikiltteihin likasankoihin ja varmaan oikeastaan juuri siksi hakeuduinkin hoitoalalle. Naiivisti halusin auttaa muita. Kunnes aikani alalla oltuani totesin, että mahdollisuuteni auttaa on varsin rajalliset ja keskittyvät siihen, millaisia toimenpiteitä lääketieteellä on kulloinkin käytettävissä. Kuitenkin myös vapaa-ajallani musta tuli sukulaisten, ystävien ja muiden läheisten likasanko. Potilaiden ongelmia oli paljon helpompi kuunnella, koska niihin pystyi suhtautumaan ammattimaisesti eikä mulla ollut tunnesidettä potilaisiin ja sen jälkeen tehdä ne hoitotoimenpiteet, jotka lääkäri oli määrännyt. Sen sijaan nämä läheiset toivat omat ongelmansa ikään kuin minunkin ongelmikseni. Kälyni parisuhdeongelmat muuttuivat minunkin ongelmikseni, koska olihan toinen osapuoli veljeni . Ystäväni yksinäisyys muuttui minunkin ongelmakseni, koska minulla ei ollut hänelle hänen mielestään  riittävästi aikaa. Kun otin näissä tilanteissa "ammattilaisroolin",  olinkin epäempaattinen enkä välittänyt. Lopulta kyllästyin ja kun vapaa-ajalla joku hakeutuu "vastaanotolleni", ohjaan hakemaan ammattiapua. Osa ihmissuhteistani päättyi siihen tai hiipui siitä eteenpäin vähitellen. Osa jäi ja se osa riittää mulle ihan hyvin. Voin kuunnella, auttaa ja tukea tilapäisesti, mutta en olla vapaaehtoinen mielenterveystoimisto,  perheneuvola, sosiaalivirasto  tms

Ihan mielenkiinnosta, onko kukaan tutuistasi koskaan sanomisesi myötä hakenut ammattiapua?

On. Yhdelle ystävälleni lähdin tueksi hänen mukaansa, kun meni ensimmäisen kerran puhumaan terveyskeskuslääkärille masennuksestaan. Aluksi hän ei olisi halunnut mennä, mutta kun lupauduin lähtemään mukaan, hän muutti mielensä ja meni. Ja toinen otti neuvoistani vaarin ja varasi itselleen ja vaimolleen ajan perheneuvolaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Mä olen mennytkin itseeni. Kuuluin aiemmin ylikiltteihin likasankoihin ja varmaan oikeastaan juuri siksi hakeuduinkin hoitoalalle. Naiivisti halusin auttaa muita. Kunnes aikani alalla oltuani totesin, että mahdollisuuteni auttaa on varsin rajalliset ja keskittyvät siihen, millaisia toimenpiteitä lääketieteellä on kulloinkin käytettävissä. Kuitenkin myös vapaa-ajallani musta tuli sukulaisten, ystävien ja muiden läheisten likasanko. Potilaiden ongelmia oli paljon helpompi kuunnella, koska niihin pystyi suhtautumaan ammattimaisesti eikä mulla ollut tunnesidettä potilaisiin ja sen jälkeen tehdä ne hoitotoimenpiteet, jotka lääkäri oli määrännyt. Sen sijaan nämä läheiset toivat omat ongelmansa ikään kuin minunkin ongelmikseni. Kälyni parisuhdeongelmat muuttuivat minunkin ongelmikseni, koska olihan toinen osapuoli veljeni . Ystäväni yksinäisyys muuttui minunkin ongelmakseni, koska minulla ei ollut hänelle hänen mielestään  riittävästi aikaa. Kun otin näissä tilanteissa "ammattilaisroolin",  olinkin epäempaattinen enkä välittänyt. Lopulta kyllästyin ja kun vapaa-ajalla joku hakeutuu "vastaanotolleni", ohjaan hakemaan ammattiapua. Osa ihmissuhteistani päättyi siihen tai hiipui siitä eteenpäin vähitellen. Osa jäi ja se osa riittää mulle ihan hyvin. Voin kuunnella, auttaa ja tukea tilapäisesti, mutta en olla vapaaehtoinen mielenterveystoimisto,  perheneuvola, sosiaalivirasto  tms

Ihan mielenkiinnosta, onko kukaan tutuistasi koskaan sanomisesi myötä hakenut ammattiapua?

On. Yhdelle ystävälleni lähdin tueksi hänen mukaansa, kun meni ensimmäisen kerran puhumaan terveyskeskuslääkärille masennuksestaan. Aluksi hän ei olisi halunnut mennä, mutta kun lupauduin lähtemään mukaan, hän muutti mielensä ja meni. Ja toinen otti neuvoistani vaarin ja varasi itselleen ja vaimolleen ajan perheneuvolaan. 

Todella hienoa! Itse olen vastaavaa ehdottaessani saanut todella erikoisia reaktioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset valittavat puolison lisäksi kavereilleen ja suvulleen! Ja sitten ihmetellään kun ihmiset ei enää niin usein halua nähdä

Minä taas inhoan täydellisyyden esittäjiä. Eräästä täydellisestä selvisi, että on tehty abortti ja toisesta täydellisestä selvisi aika huimia juttuja. Lisäksi en voi sietää äitejä, joiden lapset eivät kuulemma koskaan sairasta, koskaan sano pahaa sanaa, koskaan tee mitään väärin jne. Kun joka tapauksessa samoissa ympyröissä pyörivät näkevät milloin lapsi on kipeä ja milloin lapsi käyttäytyy epätoivottavasti.

Tykkään todellakin ennemmän rehellisistä valittajista.

Onko abortti joku epätäydellisyyden mitta? Usein juuri huonon itsetunnon omaavat kuvittelevat, että muut "peittelevät" todellista itseään tai ongelmiaan. Todellisuudessa ne vain kuuluvat elämään, ne selvitetään ja jatketaan eteenpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Mä olen mennytkin itseeni. Kuuluin aiemmin ylikiltteihin likasankoihin ja varmaan oikeastaan juuri siksi hakeuduinkin hoitoalalle. Naiivisti halusin auttaa muita. Kunnes aikani alalla oltuani totesin, että mahdollisuuteni auttaa on varsin rajalliset ja keskittyvät siihen, millaisia toimenpiteitä lääketieteellä on kulloinkin käytettävissä. Kuitenkin myös vapaa-ajallani musta tuli sukulaisten, ystävien ja muiden läheisten likasanko. Potilaiden ongelmia oli paljon helpompi kuunnella, koska niihin pystyi suhtautumaan ammattimaisesti eikä mulla ollut tunnesidettä potilaisiin ja sen jälkeen tehdä ne hoitotoimenpiteet, jotka lääkäri oli määrännyt. Sen sijaan nämä läheiset toivat omat ongelmansa ikään kuin minunkin ongelmikseni. Kälyni parisuhdeongelmat muuttuivat minunkin ongelmikseni, koska olihan toinen osapuoli veljeni . Ystäväni yksinäisyys muuttui minunkin ongelmakseni, koska minulla ei ollut hänelle hänen mielestään  riittävästi aikaa. Kun otin näissä tilanteissa "ammattilaisroolin",  olinkin epäempaattinen enkä välittänyt. Lopulta kyllästyin ja kun vapaa-ajalla joku hakeutuu "vastaanotolleni", ohjaan hakemaan ammattiapua. Osa ihmissuhteistani päättyi siihen tai hiipui siitä eteenpäin vähitellen. Osa jäi ja se osa riittää mulle ihan hyvin. Voin kuunnella, auttaa ja tukea tilapäisesti, mutta en olla vapaaehtoinen mielenterveystoimisto,  perheneuvola, sosiaalivirasto  tms

Ihan mielenkiinnosta, onko kukaan tutuistasi koskaan sanomisesi myötä hakenut ammattiapua?

On. Yhdelle ystävälleni lähdin tueksi hänen mukaansa, kun meni ensimmäisen kerran puhumaan terveyskeskuslääkärille masennuksestaan. Aluksi hän ei olisi halunnut mennä, mutta kun lupauduin lähtemään mukaan, hän muutti mielensä ja meni. Ja toinen otti neuvoistani vaarin ja varasi itselleen ja vaimolleen ajan perheneuvolaan. 

Todella hienoa! Itse olen vastaavaa ehdottaessani saanut todella erikoisia reaktioita.

Suurin osa ei tietenkään ole hakenut ammattiapua, jotkut ovat jopa suuttuneet, kun olen ehdottanut jotain. Mutta mä nyt vaan en valitettavasti ole mikään Jeesus, joka voisi parantaa kaiken pahan ja ikävän maailmasta. En voi, en ole koskaan voinut enkä tule koskaan voimaankaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Mä olen mennytkin itseeni. Kuuluin aiemmin ylikiltteihin likasankoihin ja varmaan oikeastaan juuri siksi hakeuduinkin hoitoalalle. Naiivisti halusin auttaa muita. Kunnes aikani alalla oltuani totesin, että mahdollisuuteni auttaa on varsin rajalliset ja keskittyvät siihen, millaisia toimenpiteitä lääketieteellä on kulloinkin käytettävissä. Kuitenkin myös vapaa-ajallani musta tuli sukulaisten, ystävien ja muiden läheisten likasanko. Potilaiden ongelmia oli paljon helpompi kuunnella, koska niihin pystyi suhtautumaan ammattimaisesti eikä mulla ollut tunnesidettä potilaisiin ja sen jälkeen tehdä ne hoitotoimenpiteet, jotka lääkäri oli määrännyt. Sen sijaan nämä läheiset toivat omat ongelmansa ikään kuin minunkin ongelmikseni. Kälyni parisuhdeongelmat muuttuivat minunkin ongelmikseni, koska olihan toinen osapuoli veljeni . Ystäväni yksinäisyys muuttui minunkin ongelmakseni, koska minulla ei ollut hänelle hänen mielestään  riittävästi aikaa. Kun otin näissä tilanteissa "ammattilaisroolin",  olinkin epäempaattinen enkä välittänyt. Lopulta kyllästyin ja kun vapaa-ajalla joku hakeutuu "vastaanotolleni", ohjaan hakemaan ammattiapua. Osa ihmissuhteistani päättyi siihen tai hiipui siitä eteenpäin vähitellen. Osa jäi ja se osa riittää mulle ihan hyvin. Voin kuunnella, auttaa ja tukea tilapäisesti, mutta en olla vapaaehtoinen mielenterveystoimisto,  perheneuvola, sosiaalivirasto  tms

Ihan mielenkiinnosta, onko kukaan tutuistasi koskaan sanomisesi myötä hakenut ammattiapua?

On. Yhdelle ystävälleni lähdin tueksi hänen mukaansa, kun meni ensimmäisen kerran puhumaan terveyskeskuslääkärille masennuksestaan. Aluksi hän ei olisi halunnut mennä, mutta kun lupauduin lähtemään mukaan, hän muutti mielensä ja meni. Ja toinen otti neuvoistani vaarin ja varasi itselleen ja vaimolleen ajan perheneuvolaan. 

Todella hienoa! Itse olen vastaavaa ehdottaessani saanut todella erikoisia reaktioita.

Suurin osa ei tietenkään ole hakenut ammattiapua, jotkut ovat jopa suuttuneet, kun olen ehdottanut jotain. Mutta mä nyt vaan en valitettavasti ole mikään Jeesus, joka voisi parantaa kaiken pahan ja ikävän maailmasta. En voi, en ole koskaan voinut enkä tule koskaan voimaankaan. 

Ei kukaan ole. Olen vain huomannut, että monet tulkitsevat esimerkiksi sen, että joku käy terapiassa merkiksi siitä, että tälle ihmiselle voi puhua melkein mistä vain. Ei yleensä voi, koska hänellä on jo ihan riittävästi tekemistä omissakin ongelmissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.

Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.

Parisuhteen tarkoitus voi olla puolisoiden keskinäinen tuki mutta jos se ei sitä ole valittaminen ja vaatiminen ei oikein hyödytä mitään. Usein käy päinvastoin. Valittaminen johtaa sen tuen loppumiseen kokonaan. Jos parisuhteen tarkoitus on saada tukea on valittava puoliso joka sitä pystyy ja haluaa antaa. Jos tilanne syystä ai toisesta muuttuu suhteen aikana ainoa vaihtoehto on hakea se tuki muualta. Parisuhteen tarkoitusta voi joskus joutua muuttamaan, joskus on parempi luopua suhteesta joka ei täytä odotuksia ja parisuhteelle asetettuja vaatmuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Mä olen mennytkin itseeni. Kuuluin aiemmin ylikiltteihin likasankoihin ja varmaan oikeastaan juuri siksi hakeuduinkin hoitoalalle. Naiivisti halusin auttaa muita. Kunnes aikani alalla oltuani totesin, että mahdollisuuteni auttaa on varsin rajalliset ja keskittyvät siihen, millaisia toimenpiteitä lääketieteellä on kulloinkin käytettävissä. Kuitenkin myös vapaa-ajallani musta tuli sukulaisten, ystävien ja muiden läheisten likasanko. Potilaiden ongelmia oli paljon helpompi kuunnella, koska niihin pystyi suhtautumaan ammattimaisesti eikä mulla ollut tunnesidettä potilaisiin ja sen jälkeen tehdä ne hoitotoimenpiteet, jotka lääkäri oli määrännyt. Sen sijaan nämä läheiset toivat omat ongelmansa ikään kuin minunkin ongelmikseni. Kälyni parisuhdeongelmat muuttuivat minunkin ongelmikseni, koska olihan toinen osapuoli veljeni . Ystäväni yksinäisyys muuttui minunkin ongelmakseni, koska minulla ei ollut hänelle hänen mielestään  riittävästi aikaa. Kun otin näissä tilanteissa "ammattilaisroolin",  olinkin epäempaattinen enkä välittänyt. Lopulta kyllästyin ja kun vapaa-ajalla joku hakeutuu "vastaanotolleni", ohjaan hakemaan ammattiapua. Osa ihmissuhteistani päättyi siihen tai hiipui siitä eteenpäin vähitellen. Osa jäi ja se osa riittää mulle ihan hyvin. Voin kuunnella, auttaa ja tukea tilapäisesti, mutta en olla vapaaehtoinen mielenterveystoimisto,  perheneuvola, sosiaalivirasto  tms

Ihan mielenkiinnosta, onko kukaan tutuistasi koskaan sanomisesi myötä hakenut ammattiapua?

On. Yhdelle ystävälleni lähdin tueksi hänen mukaansa, kun meni ensimmäisen kerran puhumaan terveyskeskuslääkärille masennuksestaan. Aluksi hän ei olisi halunnut mennä, mutta kun lupauduin lähtemään mukaan, hän muutti mielensä ja meni. Ja toinen otti neuvoistani vaarin ja varasi itselleen ja vaimolleen ajan perheneuvolaan. 

Todella hienoa! Itse olen vastaavaa ehdottaessani saanut todella erikoisia reaktioita.

Suurin osa ei tietenkään ole hakenut ammattiapua, jotkut ovat jopa suuttuneet, kun olen ehdottanut jotain. Mutta mä nyt vaan en valitettavasti ole mikään Jeesus, joka voisi parantaa kaiken pahan ja ikävän maailmasta. En voi, en ole koskaan voinut enkä tule koskaan voimaankaan. 

Ei kukaan ole. Olen vain huomannut, että monet tulkitsevat esimerkiksi sen, että joku käy terapiassa merkiksi siitä, että tälle ihmiselle voi puhua melkein mistä vain. Ei yleensä voi, koska hänellä on jo ihan riittävästi tekemistä omissakin ongelmissaan.

Näinhän se on. Mä olen mukana yhdessä vapaaehtoisessa vertaistukiryhmässä  ja se on ainoa paikka, jossa olen valmis tukemaan käytännöllisesti katsoen ketä tahansa ryhmän jäsentä. Ja tämäkin siksi, että olen jo aikoja sitten päässyt yli asiasta ja elänyt tapahtuneesta huolimatta varsin hyvää elämää. En kuitenkaan ole unohtanut niitä tunteita ja ahdistusta, minkä tapahtunut aikoinaan mullekin aiheutti. Enkä satavarmasti olisi pystynyt olemaan tukena toiselle silloin, kun itsekin vielä räpistelin kaulaani myöten suossa.

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Mä olen mennytkin itseeni. Kuuluin aiemmin ylikiltteihin likasankoihin ja varmaan oikeastaan juuri siksi hakeuduinkin hoitoalalle. Naiivisti halusin auttaa muita. Kunnes aikani alalla oltuani totesin, että mahdollisuuteni auttaa on varsin rajalliset ja keskittyvät siihen, millaisia toimenpiteitä lääketieteellä on kulloinkin käytettävissä. Kuitenkin myös vapaa-ajallani musta tuli sukulaisten, ystävien ja muiden läheisten likasanko. Potilaiden ongelmia oli paljon helpompi kuunnella, koska niihin pystyi suhtautumaan ammattimaisesti eikä mulla ollut tunnesidettä potilaisiin ja sen jälkeen tehdä ne hoitotoimenpiteet, jotka lääkäri oli määrännyt. Sen sijaan nämä läheiset toivat omat ongelmansa ikään kuin minunkin ongelmikseni. Kälyni parisuhdeongelmat muuttuivat minunkin ongelmikseni, koska olihan toinen osapuoli veljeni . Ystäväni yksinäisyys muuttui minunkin ongelmakseni, koska minulla ei ollut hänelle hänen mielestään  riittävästi aikaa. Kun otin näissä tilanteissa "ammattilaisroolin",  olinkin epäempaattinen enkä välittänyt. Lopulta kyllästyin ja kun vapaa-ajalla joku hakeutuu "vastaanotolleni", ohjaan hakemaan ammattiapua. Osa ihmissuhteistani päättyi siihen tai hiipui siitä eteenpäin vähitellen. Osa jäi ja se osa riittää mulle ihan hyvin. Voin kuunnella, auttaa ja tukea tilapäisesti, mutta en olla vapaaehtoinen mielenterveystoimisto,  perheneuvola, sosiaalivirasto  tms

Ihan mielenkiinnosta, onko kukaan tutuistasi koskaan sanomisesi myötä hakenut ammattiapua?

On. Yhdelle ystävälleni lähdin tueksi hänen mukaansa, kun meni ensimmäisen kerran puhumaan terveyskeskuslääkärille masennuksestaan. Aluksi hän ei olisi halunnut mennä, mutta kun lupauduin lähtemään mukaan, hän muutti mielensä ja meni. Ja toinen otti neuvoistani vaarin ja varasi itselleen ja vaimolleen ajan perheneuvolaan. 

Todella hienoa! Itse olen vastaavaa ehdottaessani saanut todella erikoisia reaktioita.

Suurin osa ei tietenkään ole hakenut ammattiapua, jotkut ovat jopa suuttuneet, kun olen ehdottanut jotain. Mutta mä nyt vaan en valitettavasti ole mikään Jeesus, joka voisi parantaa kaiken pahan ja ikävän maailmasta. En voi, en ole koskaan voinut enkä tule koskaan voimaankaan. 

Ei kukaan ole. Olen vain huomannut, että monet tulkitsevat esimerkiksi sen, että joku käy terapiassa merkiksi siitä, että tälle ihmiselle voi puhua melkein mistä vain. Ei yleensä voi, koska hänellä on jo ihan riittävästi tekemistä omissakin ongelmissaan.

Näinhän se on. Mä olen mukana yhdessä vapaaehtoisessa vertaistukiryhmässä  ja se on ainoa paikka, jossa olen valmis tukemaan käytännöllisesti katsoen ketä tahansa ryhmän jäsentä. Ja tämäkin siksi, että olen jo aikoja sitten päässyt yli asiasta ja elänyt tapahtuneesta huolimatta varsin hyvää elämää. En kuitenkaan ole unohtanut niitä tunteita ja ahdistusta, minkä tapahtunut aikoinaan mullekin aiheutti. Enkä satavarmasti olisi pystynyt olemaan tukena toiselle silloin, kun itsekin vielä räpistelin kaulaani myöten suossa.

Tämä on syy siihen miksi itse en ole kokenut vertaistukiryhmistä hyötyväni. Kun takki on tyhjä, niin ei ole mitään annettavaa muille.

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Mä olen mennytkin itseeni. Kuuluin aiemmin ylikiltteihin likasankoihin ja varmaan oikeastaan juuri siksi hakeuduinkin hoitoalalle. Naiivisti halusin auttaa muita. Kunnes aikani alalla oltuani totesin, että mahdollisuuteni auttaa on varsin rajalliset ja keskittyvät siihen, millaisia toimenpiteitä lääketieteellä on kulloinkin käytettävissä. Kuitenkin myös vapaa-ajallani musta tuli sukulaisten, ystävien ja muiden läheisten likasanko. Potilaiden ongelmia oli paljon helpompi kuunnella, koska niihin pystyi suhtautumaan ammattimaisesti eikä mulla ollut tunnesidettä potilaisiin ja sen jälkeen tehdä ne hoitotoimenpiteet, jotka lääkäri oli määrännyt. Sen sijaan nämä läheiset toivat omat ongelmansa ikään kuin minunkin ongelmikseni. Kälyni parisuhdeongelmat muuttuivat minunkin ongelmikseni, koska olihan toinen osapuoli veljeni . Ystäväni yksinäisyys muuttui minunkin ongelmakseni, koska minulla ei ollut hänelle hänen mielestään  riittävästi aikaa. Kun otin näissä tilanteissa "ammattilaisroolin",  olinkin epäempaattinen enkä välittänyt. Lopulta kyllästyin ja kun vapaa-ajalla joku hakeutuu "vastaanotolleni", ohjaan hakemaan ammattiapua. Osa ihmissuhteistani päättyi siihen tai hiipui siitä eteenpäin vähitellen. Osa jäi ja se osa riittää mulle ihan hyvin. Voin kuunnella, auttaa ja tukea tilapäisesti, mutta en olla vapaaehtoinen mielenterveystoimisto,  perheneuvola, sosiaalivirasto  tms

Ihan mielenkiinnosta, onko kukaan tutuistasi koskaan sanomisesi myötä hakenut ammattiapua?

On. Yhdelle ystävälleni lähdin tueksi hänen mukaansa, kun meni ensimmäisen kerran puhumaan terveyskeskuslääkärille masennuksestaan. Aluksi hän ei olisi halunnut mennä, mutta kun lupauduin lähtemään mukaan, hän muutti mielensä ja meni. Ja toinen otti neuvoistani vaarin ja varasi itselleen ja vaimolleen ajan perheneuvolaan. 

Todella hienoa! Itse olen vastaavaa ehdottaessani saanut todella erikoisia reaktioita.

Suurin osa ei tietenkään ole hakenut ammattiapua, jotkut ovat jopa suuttuneet, kun olen ehdottanut jotain. Mutta mä nyt vaan en valitettavasti ole mikään Jeesus, joka voisi parantaa kaiken pahan ja ikävän maailmasta. En voi, en ole koskaan voinut enkä tule koskaan voimaankaan. 

Ei kukaan ole. Olen vain huomannut, että monet tulkitsevat esimerkiksi sen, että joku käy terapiassa merkiksi siitä, että tälle ihmiselle voi puhua melkein mistä vain. Ei yleensä voi, koska hänellä on jo ihan riittävästi tekemistä omissakin ongelmissaan.

Näinhän se on. Mä olen mukana yhdessä vapaaehtoisessa vertaistukiryhmässä  ja se on ainoa paikka, jossa olen valmis tukemaan käytännöllisesti katsoen ketä tahansa ryhmän jäsentä. Ja tämäkin siksi, että olen jo aikoja sitten päässyt yli asiasta ja elänyt tapahtuneesta huolimatta varsin hyvää elämää. En kuitenkaan ole unohtanut niitä tunteita ja ahdistusta, minkä tapahtunut aikoinaan mullekin aiheutti. Enkä satavarmasti olisi pystynyt olemaan tukena toiselle silloin, kun itsekin vielä räpistelin kaulaani myöten suossa.

Tämä on syy siihen miksi itse en ole kokenut vertaistukiryhmistä hyötyväni. Kun takki on tyhjä, niin ei ole mitään annettavaa muille.

Vertaistukiryhmien ongelmana usein on, että niistä haetaan  tukea itselle, mutta ei jäädä ryhmään enää sen jälkeen, kun olisi mahdollisuus antaa tukea jollekin toiselle. Huonoimmassa tapauksessa kaikki ryhmän jäsenet elävät juuri nyt sitä vaikeinta aikaa eikä kenestäkään ole tukea toisilleen. Ainakaan kovin paljoa. Vertaistukiryhmissä, joissa on monessa eri vaiheessa olevia saman kokeneita, tukea saa paljon paremmin. Jo ihan pelkästään siinä, että näkee, miten joku toinen on sittenkin selvinnyt tällaisestakin asiasta. Voin sen verran kertoa, että kuulun erääseen vammaisten lasten vanhempien vertaistukiryhmään. Kuulun edelleenkin, vaikka oma vammainen lapseni on jo aikuinen, naimisssa, työelämässä ja viilettää pitkin maailmaa. Ryhmässä on myös alakouluikäisten lasten vanhempia (siinä iässä vammaisella lapsella on erilaiset haasteet kuin taaperona), teinien vanhempia ja mun lisäksi yksi toinen äiti, jonka vammainen lapsi on myöskin yli kolmekymppinen. Ja tietenkin niitäkin, joiden vammainen lapsi on vielä ihan vauva ja jotka ovat tällä hetkellä suurimman kriisin keskellä. Meillä  on välillä erilaisia teematapaamisia. Esimerkiksi aiheena voi olla koulun aloittaminen tai  teini-ikä. Oma aikuinen lapseni on joskus ollut mukana näissä tapaamisissa ja kertonut itse, miten hän koki vammansa ja erilaisuutensa teini-iässä. Me vanhemmat tiedämme, millaista on olla vammaisen lapsen vanhempi, mutta emme tiedä, millaista on olla vammainen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Tuommoisen 'valittajan' saat luotua toisesta itsekin. Kysy häneltä tarpeeksi monta kertaa vaikkapa "mistähän sinullekin palkka maksetaan?!". Tai "mitä sinäkin muka teet elantosi eteen!?". Kun hän yrittää vastata ja selvittää sinulle sitä mitä juuri kysyit ja mitä et ilmiselvästi tiedä, niin älä kuuntele äläkä ymmärrä vaan jatka mitätöintiäsi. Näin hän yrittää eri keinoin saadaan kaaliisi tietoa, että harjoittamasi mitätöinti on aiheetonta. Siinä sinulle sitten hyvä tilaisuus leimata hänet valittavaksi ja hurraa, olet taas saanut korotettua osakkeitasi omissa ja muiden silmissä ja ihan ilmaiseksi. Mitätöintiäsi on kätevää käyttää lisäksi sanontoja. Tunnethan niitä? Esim laiskalla rakko kämmenessä. Laiska töitänsä lukee. Siitä puhe mistä puute. No kyllä sä nämä tunnet. Ne sanonnat on sen takia niin käteviä, koska voit niiden avulla hyvin selkeästi ja täsmällisesti osoittaa muille, miten halveksittava ihminen tuo toinen on. Ja sitten sanoa että mitä se nyt sen tulleen otti, kun enhän mä sanonut mitään, nehän on vain sanontoja. Kylläpä toi on sitten vaikea ihmiset en, eihän tässä uskalla mitään sanoa. Missään tapauksessa älä ota itsellesi mitään vastuuta sanoistasi tai suhtautumisestasi. Muista aina että se toinen on kaikkeen syypää.