Lue keskustelun säännöt.
Tutkimus: Huono itsetunto saa ihmisen hakemaan kumppaniltaan tukea valittamalla – eikä se auta asiaa
16.01.2019 |
https://www.hs.fi/tiede/art-2000005966725.html?ref=rss
Tässä on syy miksi niin moni kokee ettei kumppani tue ja vain vapaamatkustaa.
Kommentit (280)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.
Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.
Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.
Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea.
Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.
Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.
Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.
Samoilla linjoilla.
Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.
Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?
No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.
Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.
Itse tulin ensimmäistä kertaa oikeasti kuulluksi vasta psykiatriseen hoitoon päädyttyäni. Ennen sitä kukaan ei jaksanut kuulla hädästäni, yritin ilmaista itseäni millä tavalla tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.
Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.
Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.
Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea.
Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.
Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.
Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.
Samoilla linjoilla.
Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.
Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?
No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.
Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.Itse tulin ensimmäistä kertaa oikeasti kuulluksi vasta psykiatriseen hoitoon päädyttyäni. Ennen sitä kukaan ei jaksanut kuulla hädästäni, yritin ilmaista itseäni millä tavalla tahansa.
Toivottavasti jollain muulla on parempi onni tässä suhteessa. On aika surkeaa, jos ainoa keino saada osakseen empatiaa on niin huonoon kuntoon päätyminen, että joutuu psykiatriselle osastolle. Se jättää jälkeensä tietynlaisen kyynisyyden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Jos huonon itsetunnon syy on hyvien ihmissuhdekokemusten puute, niin se tuskin korjaantuu yksinäisyydessä. Tuomitsetko sinä pysyvään yksinäisyyteen sellaiset ihmiset, joiden huonon itsetunnon syy on esimerkiksi huono lapsuus? Millä oikeutuksella? Kaikilla on oikeus etsiä onnea.
Terapia olisi hyvä vaihtoehto.
Ei se kumppani osaa korjata toisen lapsuustraumoja. Eikä se ole hyvä vaihtoi, että kumppani kuuntelee lopun ikäänsä sen traumatisoituneen valitusta. Siinä ei valittajan tilanne parane ja kumppani saa kantaakseen ylimääräistä stressiä. Pahimmassa tapauksessa sairastuu pitkään jatkuneen stressin takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.
Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.
Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.
Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea.
Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.
Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.
Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.
Samoilla linjoilla.
Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.
Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?
No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.
Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.Itse tulin ensimmäistä kertaa oikeasti kuulluksi vasta psykiatriseen hoitoon päädyttyäni. Ennen sitä kukaan ei jaksanut kuulla hädästäni, yritin ilmaista itseäni millä tavalla tahansa.
Toivottavasti jollain muulla on parempi onni tässä suhteessa. On aika surkeaa, jos ainoa keino saada osakseen empatiaa on niin huonoon kuntoon päätyminen, että joutuu psykiatriselle osastolle. Se jättää jälkeensä tietynlaisen kyynisyyden.
Miksi sitten kukaan muu ei ymmärtänyt? Pakostakin muiden vika? Ei maailma ole reilu paikka ja ei täällä voi syyttää kaikesta muita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Psykiatri Jari Sinkkonen on sitä mieltä, että parisuhde voi olla korjaava kiintymyssuhde. Lue
tästä lisää! https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/jari-sinkk…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Jaa, ainakin minä "pönkitän" kumppaniani, ihan tietoisesti. Minä haluan hänelle hyvää ja pitää hänen olonsa hyvänä ja saada hänestä ulos parhaan mahdollisen hänet. Jos kumppanini olisi sitä mieltä, ettei hänen tehtävänsä ole vastavuoroisesti olla minun tukenani ja vahvistaa minua, olisin mielummin yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noin se menee ja ei todellakaan kiinnosta kumppanin asiat joka vain valittaa. Miksi edes pitäisi kiinnostaa? Jos ei osaa käyttäytyä niin saa valittaa ihan itsekseen, sillä ero tuosta valittamisesta seuraa. Mutta tietenkin jokainen tekee tämän valinnan itse mitä elämältään haluaa.
Melko armoton ajattelutapa. Ellei tiedosta mistä omat ongelmat johtuvat, niin niitä on lähes mahdoton korjata. Traumat eivät ole oma valinta.
Se jatkuva valittaminen on raskasta.
Hirveästi ei tee mieli edes yrittää mitään kun tietää että valitusta sieltä vaan tulee riippumatta siitä millä tavalla tekee tai tekeekö ollenkaan. Mikään ei kuitenkaan kelpaa.En ole parisuhteessa valittajan kanssa, mutta olen elänyt ison osan elämästäni valittajan (oma vanhempi) kanssa. Olen siis nähnyt sen touhun läheltä ja saanut siitä osani.
Nykytilanne on oikeasti aika hassu ja samalla surullinen. Se valittaja ei kehtaa valittaa puolisoni läsnäollessa. Siksi hän vaatii hyvinkin aggressiivisesti että saisi tavata minut ilma puolisoani.
Tämä vanhempi kun on pitänyt minua sellaisena ultimate-valitus-kohteena. Sellaisena johon kohdistetaan aivan kaikki valitukset. Sen kun naapurilla oli rumat vaatteet ja ilkeä ilme, sen kun lääkäri sanoi jotain väärällä tavalla, sen kun siskoni osti väärän värisen sohvan ja vielä sijoitti sen typerään paikkaan... Ja kaikki valitukset päättyvät komentoon "älä vaan koskaan kerro näistä kenellekään".En vaan jaksa enää ottaa sitä kaikkea kannettavakseni. En vaan jaksa sitä että kaikki on aina huonosti ja väärin.
Huono suhde vanhempaan on ihan oma juttunsa.
Samanlaista se on puolisonkin kanssa.
Paitsi että puolisosta voi erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.
Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.
Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.
Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea.
Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.
Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.
Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.
Samoilla linjoilla.
Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.
Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?
No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.
Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.Itse tulin ensimmäistä kertaa oikeasti kuulluksi vasta psykiatriseen hoitoon päädyttyäni. Ennen sitä kukaan ei jaksanut kuulla hädästäni, yritin ilmaista itseäni millä tavalla tahansa.
Toivottavasti jollain muulla on parempi onni tässä suhteessa. On aika surkeaa, jos ainoa keino saada osakseen empatiaa on niin huonoon kuntoon päätyminen, että joutuu psykiatriselle osastolle. Se jättää jälkeensä tietynlaisen kyynisyyden.
Miksi sitten kukaan muu ei ymmärtänyt? Pakostakin muiden vika? Ei maailma ole reilu paikka ja ei täällä voi syyttää kaikesta muita ihmisiä.
Onko sinusta reilua syyttää ainoastaan traumatisoitta ihmistä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noin se menee ja ei todellakaan kiinnosta kumppanin asiat joka vain valittaa. Miksi edes pitäisi kiinnostaa? Jos ei osaa käyttäytyä niin saa valittaa ihan itsekseen, sillä ero tuosta valittamisesta seuraa. Mutta tietenkin jokainen tekee tämän valinnan itse mitä elämältään haluaa.
Melko armoton ajattelutapa. Ellei tiedosta mistä omat ongelmat johtuvat, niin niitä on lähes mahdoton korjata. Traumat eivät ole oma valinta.
Se jatkuva valittaminen on raskasta.
Hirveästi ei tee mieli edes yrittää mitään kun tietää että valitusta sieltä vaan tulee riippumatta siitä millä tavalla tekee tai tekeekö ollenkaan. Mikään ei kuitenkaan kelpaa.En ole parisuhteessa valittajan kanssa, mutta olen elänyt ison osan elämästäni valittajan (oma vanhempi) kanssa. Olen siis nähnyt sen touhun läheltä ja saanut siitä osani.
Nykytilanne on oikeasti aika hassu ja samalla surullinen. Se valittaja ei kehtaa valittaa puolisoni läsnäollessa. Siksi hän vaatii hyvinkin aggressiivisesti että saisi tavata minut ilma puolisoani.
Tämä vanhempi kun on pitänyt minua sellaisena ultimate-valitus-kohteena. Sellaisena johon kohdistetaan aivan kaikki valitukset. Sen kun naapurilla oli rumat vaatteet ja ilkeä ilme, sen kun lääkäri sanoi jotain väärällä tavalla, sen kun siskoni osti väärän värisen sohvan ja vielä sijoitti sen typerään paikkaan... Ja kaikki valitukset päättyvät komentoon "älä vaan koskaan kerro näistä kenellekään".En vaan jaksa enää ottaa sitä kaikkea kannettavakseni. En vaan jaksa sitä että kaikki on aina huonosti ja väärin.
Huono suhde vanhempaan on ihan oma juttunsa.
Samanlaista se on puolisonkin kanssa.
Paitsi että puolisosta voi erota.
Vanhemman ja lapsen roolit ovat aivan erilaiset kuin puolisoiden keskinäinen suhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Jos huonon itsetunnon syy on hyvien ihmissuhdekokemusten puute, niin se tuskin korjaantuu yksinäisyydessä. Tuomitsetko sinä pysyvään yksinäisyyteen sellaiset ihmiset, joiden huonon itsetunnon syy on esimerkiksi huono lapsuus? Millä oikeutuksella? Kaikilla on oikeus etsiä onnea.
Terapia olisi hyvä vaihtoehto.
Ei se kumppani osaa korjata toisen lapsuustraumoja. Eikä se ole hyvä vaihtoi, että kumppani kuuntelee lopun ikäänsä sen traumatisoituneen valitusta. Siinä ei valittajan tilanne parane ja kumppani saa kantaakseen ylimääräistä stressiä. Pahimmassa tapauksessa sairastuu pitkään jatkuneen stressin takia.
Terapia auttaa elämään traumojen kanssa, muttei poista niitä. Jos kokee puolisonsa toiminnan hyvin negatiivisesti, niin kannattaa hakeutua pois tällaisesta suhteesta. Sinulla on vastuu omasta toiminnastasi aivan kuten puolisollasikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Jaa, ainakin minä "pönkitän" kumppaniani, ihan tietoisesti. Minä haluan hänelle hyvää ja pitää hänen olonsa hyvänä ja saada hänestä ulos parhaan mahdollisen hänet. Jos kumppanini olisi sitä mieltä, ettei hänen tehtävänsä ole vastavuoroisesti olla minun tukenani ja vahvistaa minua, olisin mielummin yksin.
Tuota tehdään ihmisille joille halutaan hyvää, velvollisuus tuokaan ei ole! Aikuisen tulee kestää asioita myös ilman kumppanin kokoaikaista tukea. Ei kukaan jaksa suhdetta, missä toinen velvoittaa tukemaan itseään, tuo ei ole parisuhde. Parisuhde perustuu vapaaehtoisuuteen ja on vapaaehtoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika tuttua. Omalla kumppanilla tuo huono itsetunto näkyy siten että muita ihmisiä koitetaan hirveästi miellyttää ja minä saan sitten toimia likasankona johon se paha olo puretaan kun on ensin antanut kaikkien muiden kävellä itsensä yli. Välillä tuntuu todella epäreilulta että muut saavat kumppanista tavallaan ne parhaat puolet ja minulle näytetään kuvainnollisesti lähinnä persettä.
Tukeminen on vähän vaikeaa ja sen puutteesta saankin kuulla syytöksiä säännöllisesti. Tuntuu että tarjosipa sitä tukeaan millä tavalla tahansa niin lopputulos on se että valitus muuttuu jostakin muusta aiheesta suoraksi hyökkäykseksi minua kohtaan. Ja kuulemma kaikki, mielestäni välillä todella törkeäkin käytös, on ok koska parisuhteessa pitää saada purkaa tunteitaan ja kumppanin pitää kuunnella ja tukea. Minusta taas tuo tuntuu lähinnä siltä että kun omia tunteita ei osata itse käsitellä tai kohdata niin ne ulkoistetaan minun niskoilleni, pois omasta mielestä.
Täällä taitaa olla paljon valittajia paikalla kun niin kovasti puolustellaan sitä valittamista.
Kannattaisi oikeasti miettiä muita keinoja tuen hakemiseen kuin lopun valittaminen.
Etenkin kun se valittaminen ei toimi vaikka sitä kuinka kovasti puolustelisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Jaa, ainakin minä "pönkitän" kumppaniani, ihan tietoisesti. Minä haluan hänelle hyvää ja pitää hänen olonsa hyvänä ja saada hänestä ulos parhaan mahdollisen hänet. Jos kumppanini olisi sitä mieltä, ettei hänen tehtävänsä ole vastavuoroisesti olla minun tukenani ja vahvistaa minua, olisin mielummin yksin.
Tuota tehdään ihmisille joille halutaan hyvää, velvollisuus tuokaan ei ole! Aikuisen tulee kestää asioita myös ilman kumppanin kokoaikaista tukea. Ei kukaan jaksa suhdetta, missä toinen velvoittaa tukemaan itseään, tuo ei ole parisuhde. Parisuhde perustuu vapaaehtoisuuteen ja on vapaaehtoinen.
Ihmisillä on erilaisia käsityksiä parisuhteista. Sinun kiintymyssuhdetyylisi voi olla välttelevä ja se saattaa olla syy siihen, miksi ajatus tukeutuvasta kumppanista selvästi ärsyttää sinua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.
Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.
Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.
Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea.
Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.
Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.
Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.
Samoilla linjoilla.
Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.
Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?
No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.
Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.Itse tulin ensimmäistä kertaa oikeasti kuulluksi vasta psykiatriseen hoitoon päädyttyäni. Ennen sitä kukaan ei jaksanut kuulla hädästäni, yritin ilmaista itseäni millä tavalla tahansa.
Toivottavasti jollain muulla on parempi onni tässä suhteessa. On aika surkeaa, jos ainoa keino saada osakseen empatiaa on niin huonoon kuntoon päätyminen, että joutuu psykiatriselle osastolle. Se jättää jälkeensä tietynlaisen kyynisyyden.
Miksi sitten kukaan muu ei ymmärtänyt? Pakostakin muiden vika? Ei maailma ole reilu paikka ja ei täällä voi syyttää kaikesta muita ihmisiä.
Onko sinusta reilua syyttää ainoastaan traumatisoitta ihmistä?
Miksi kuvittelet että syyttelen ihmisiä? En syytä, vaan kyseenalaistan, että vastuu on vain ja ainoastaan muilla ihmisillä.
Vierailija kirjoitti:
Aika tuttua. Omalla kumppanilla tuo huono itsetunto näkyy siten että muita ihmisiä koitetaan hirveästi miellyttää ja minä saan sitten toimia likasankona johon se paha olo puretaan kun on ensin antanut kaikkien muiden kävellä itsensä yli. Välillä tuntuu todella epäreilulta että muut saavat kumppanista tavallaan ne parhaat puolet ja minulle näytetään kuvainnollisesti lähinnä persettä.
Tukeminen on vähän vaikeaa ja sen puutteesta saankin kuulla syytöksiä säännöllisesti. Tuntuu että tarjosipa sitä tukeaan millä tavalla tahansa niin lopputulos on se että valitus muuttuu jostakin muusta aiheesta suoraksi hyökkäykseksi minua kohtaan. Ja kuulemma kaikki, mielestäni välillä todella törkeäkin käytös, on ok koska parisuhteessa pitää saada purkaa tunteitaan ja kumppanin pitää kuunnella ja tukea. Minusta taas tuo tuntuu lähinnä siltä että kun omia tunteita ei osata itse käsitellä tai kohdata niin ne ulkoistetaan minun niskoilleni, pois omasta mielestä.
Mikä saa sinut pysymään tuossa suhteessa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Jaa, ainakin minä "pönkitän" kumppaniani, ihan tietoisesti. Minä haluan hänelle hyvää ja pitää hänen olonsa hyvänä ja saada hänestä ulos parhaan mahdollisen hänet. Jos kumppanini olisi sitä mieltä, ettei hänen tehtävänsä ole vastavuoroisesti olla minun tukenani ja vahvistaa minua, olisin mielummin yksin.
Tuota tehdään ihmisille joille halutaan hyvää, velvollisuus tuokaan ei ole! Aikuisen tulee kestää asioita myös ilman kumppanin kokoaikaista tukea. Ei kukaan jaksa suhdetta, missä toinen velvoittaa tukemaan itseään, tuo ei ole parisuhde. Parisuhde perustuu vapaaehtoisuuteen ja on vapaaehtoinen.
No todellakin on vapaaehtoinen ja siinä vaiheessa kannattaa herätä, kun ei halua vapaaehtoisesti tukea ja pönkittää sitä omaa kumppaniaan.
Aika harva varmaan edellyttää jotain "kokoaikaista tukea", mutta kokoaikaista rakastavaa ja empaattista asennetta voi ja saa edellyttää.
Samoilla linjoilla.
Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.
Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.
Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?
No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.
Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.