Lue keskustelun säännöt.
Tutkimus: Huono itsetunto saa ihmisen hakemaan kumppaniltaan tukea valittamalla – eikä se auta asiaa
16.01.2019 |
https://www.hs.fi/tiede/art-2000005966725.html?ref=rss
Tässä on syy miksi niin moni kokee ettei kumppani tue ja vain vapaamatkustaa.
Kommentit (280)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Jaa, ainakin minä "pönkitän" kumppaniani, ihan tietoisesti. Minä haluan hänelle hyvää ja pitää hänen olonsa hyvänä ja saada hänestä ulos parhaan mahdollisen hänet. Jos kumppanini olisi sitä mieltä, ettei hänen tehtävänsä ole vastavuoroisesti olla minun tukenani ja vahvistaa minua, olisin mielummin yksin.
Noinhan se terveessä suhteessa normaaleiden ihmisten välillä toimiikin. Valittajien kanssa homma ei pysy balanssissa koska sitä valituksenaihetta on jatkuvasti ja koko ajan, eikä näitä edes usein kiinnosta vastavuoroisesti toisen tukeminen vaan toisen murheet ohitetaan tai suorastaan loukkaannutaan, että mitä tuo nyt kehtaa valittaa kun minulla on asiat paljon huonommin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Psykiatri Jari Sinkkonen on sitä mieltä, että parisuhde voi olla korjaava kiintymyssuhde. Lue
tästä lisää! https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/jari-sinkk…
Niinhän minäkin sanoin. Voi olla, ei välttämättä ole, ja sitä on kohtuutonta vaatia kumppanilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Psykiatri Jari Sinkkonen on sitä mieltä, että parisuhde voi olla korjaava kiintymyssuhde. Lue
tästä lisää! https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/jari-sinkk…Niinhän minäkin sanoin. Voi olla, ei välttämättä ole, ja sitä on kohtuutonta vaatia kumppanilta.
Luitko tekstin? ”Vähitellen ihminen tajuaa, että ei se toinen minua jätä tai hylkää, vaikka välillä kiukuttelen tai olen epäoikeudenmukainen”, Sinkkonen sanoo.
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/jari-sinkk…
Kyllä minulla ainakin hyvä parisuhde on itsetuntoa lisännyt. Kun huomasin, miten valitan toiselle niin tajusin myös miten huonosti mua on lapsuudessa ja muissa suhteissa kohdeltu. Sen tajuamisen kautta pystyin nousemaan itseinhosta ja työstämään lapsuuden traumoja yms. ongelmia. Rakastava, kärsivällinen ja ennenkaikkea empaattinen kumppani mahdollisti mulla tän heräämisen. Jos olisin ollut yksin, tuskin olisin tajunnut missä on vika tai edes kiinnostanut korjata tai muuttaa mitään. Kun tuli ns. pelko siitä, että omalla tyhmällä sabotaasillani pilaan tämän hyvän ja rakastavan suhteen ihan itse, niin heräsin ja tajusin et mulla on ongelmia mihin tarviin jonkun ulkopuolisen apua. Tämän parisuhteen aikana olen siis kasvanut itse henkisesti. Toki, varmasti puolisolle ollut vaikeaa myös kuunnella mun menneisyyden juttuja ja ikäviä kokemuksia, mutta saatuani ne ulos ensimmäistä kertaa elämässä (en ollut vointu tai tajunnut puhua niistä sitä ennen kenellekkään) niin huomasin että ne mun kokemukset ja ajatukset itsestä ei ole normaaleja. tai siis ovat normaaleja sellaisia asioita kokeneille mutta että niistä voi kasvaa pois jos itse haluaa. selvisi monta asiaa kerralla. Eli minusta on aika tyhmää yleistää tuota, että jos on huono-itsetunto niin automaattisesti pitäs yksin ensin se jotenkin korjata. Toki itse on se työ tehtävä ja apu haettava yms. mutta kun siinä on se toinen, ja hyvä rakastava ihminen jonka vuoksi haluaa itsekin muuttua niin se ainakin omalla osallani on kannustanut huomattavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Psykiatri Jari Sinkkonen on sitä mieltä, että parisuhde voi olla korjaava kiintymyssuhde. Lue
tästä lisää! https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi-hyvin/psykologia/jari-sinkk…Niinhän minäkin sanoin. Voi olla, ei välttämättä ole, ja sitä on kohtuutonta vaatia kumppanilta.
Tässä vinkki kaikille meille, joilla on kiintymyssuhdetrauma. Älkää tyytykö suhteeseen, jossa tukea ei ole! Ainoastaan turvallisen kiintymyssuhteen parisuhteessa on mahdollista voida hyvin ja elää tasapainoista elämää ja se ero elämänlaatuun on huima. Yksinkin on parempi ja ehjempi olo kuin tuon yllä olevan kirjoittajan tarjoamassa suhdemallissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aika tuttua. Omalla kumppanilla tuo huono itsetunto näkyy siten että muita ihmisiä koitetaan hirveästi miellyttää ja minä saan sitten toimia likasankona johon se paha olo puretaan kun on ensin antanut kaikkien muiden kävellä itsensä yli. Välillä tuntuu todella epäreilulta että muut saavat kumppanista tavallaan ne parhaat puolet ja minulle näytetään kuvainnollisesti lähinnä persettä.
Tukeminen on vähän vaikeaa ja sen puutteesta saankin kuulla syytöksiä säännöllisesti. Tuntuu että tarjosipa sitä tukeaan millä tavalla tahansa niin lopputulos on se että valitus muuttuu jostakin muusta aiheesta suoraksi hyökkäykseksi minua kohtaan. Ja kuulemma kaikki, mielestäni välillä todella törkeäkin käytös, on ok koska parisuhteessa pitää saada purkaa tunteitaan ja kumppanin pitää kuunnella ja tukea. Minusta taas tuo tuntuu lähinnä siltä että kun omia tunteita ei osata itse käsitellä tai kohdata niin ne ulkoistetaan minun niskoilleni, pois omasta mielestä.
Kuulostaa todella tutulta.
Miten se tunteiden purkamisen oikeudesta puhuva puoliso suhtautuu sinun tunteisiisi?
Onko sinulla oikeutta purkaa tunteita, vai joudutko olemaan koko ajan varuillaan ja valmiina tukemaan niitä kumppanin tunteenpurkauksia?
Meillä menee niin, että vain valittajalla on oikeus tunteisiin. Muiden tunteita hän ei hyväksy, vaan käskee tuntea eri tavalla jos tunne ei häntä miellytä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika tuttua. Omalla kumppanilla tuo huono itsetunto näkyy siten että muita ihmisiä koitetaan hirveästi miellyttää ja minä saan sitten toimia likasankona johon se paha olo puretaan kun on ensin antanut kaikkien muiden kävellä itsensä yli. Välillä tuntuu todella epäreilulta että muut saavat kumppanista tavallaan ne parhaat puolet ja minulle näytetään kuvainnollisesti lähinnä persettä.
Tukeminen on vähän vaikeaa ja sen puutteesta saankin kuulla syytöksiä säännöllisesti. Tuntuu että tarjosipa sitä tukeaan millä tavalla tahansa niin lopputulos on se että valitus muuttuu jostakin muusta aiheesta suoraksi hyökkäykseksi minua kohtaan. Ja kuulemma kaikki, mielestäni välillä todella törkeäkin käytös, on ok koska parisuhteessa pitää saada purkaa tunteitaan ja kumppanin pitää kuunnella ja tukea. Minusta taas tuo tuntuu lähinnä siltä että kun omia tunteita ei osata itse käsitellä tai kohdata niin ne ulkoistetaan minun niskoilleni, pois omasta mielestä.
Mikä saa sinut pysymään tuossa suhteessa?
Suoraan sanottuna en oikein itsekään tiedä enää. Rakkaus ja hölmö toivo siitä että tilanne voisi vielä korjaantua. Vuosi sitten sain vaimon suostuteltua terapiaan ja siitä oli hetkeksi vähän apua. Päätti kuitenkin muutaman kuukauden jälkeen ettei terapiaa tarvitse, joten nyt ollaan taas siinä mistä lähdettiin. Meinasin kirjoittaa että vaimo ei ole koko suhteen ajan käyttäytynyt noin, mutta tajusin sitä kirjoittaessani että se ei taida olla totta. Pikemminkin taitaa olla niin että kun hän ei aluksi luottanut minuun niin koitti miellyttää kuten muitakin, mutta sitä mukaa kun luottamus on lisääntynyt niin olen joutunut enemmän ja enemmän likasangon rooliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.
Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.
Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.
Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea.
Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.
Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.
Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.
Samoilla linjoilla.
Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.
Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?
No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.
Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.Itse tulin ensimmäistä kertaa oikeasti kuulluksi vasta psykiatriseen hoitoon päädyttyäni. Ennen sitä kukaan ei jaksanut kuulla hädästäni, yritin ilmaista itseäni millä tavalla tahansa.
Tuo johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että toinen luulee sinun odottavan, että hänen pitäisi tehdä jotain. Vähintään ehdottaa sinulle asioita, joilla hätäsi poistuisi tai ainakin lievittyisi. Suurin osa ihmisistä kokee täydellistä avuttomuutta, kun ei osaa eikä voi tehdä yhtään mitään, millä toisen ihmisen hätä poistuisi. Ja jos sitten toistuvasti sama ihminen tulee luoksesi hätänsä kanssa eikä sulla edelleenkään ole mitään ratkaisua hänen hätäänsä, on ihan normaalia, että hän vetäytyy. Tai vaikka olisikin järjellä ajateltuja ehdotuksia, mitä asioita toinen elämässään voisi muuttaa (esim kokee turvattomuutta yksin kotona -> hanki varmuusketju, ovisilmä jne), toisen tunnetasolla oleva hätä ei poistukaan millään konkreettisilla keinoilla, koska hädän syyt ovat paljon syvemmällä (esim väkivaltaisessa lapsuudessa).
Jos sulla on hätä ja haluat joltain muulta kuin alan ammattilaiselta hätäsi kanssa elämiseen tukea, kerro selvin sanoin, mitä haluaisit toisen tekevän. Jos haluat toisen vain kuuntelevan, sano se hänelle ja sano, että et odota hänen tekevän mitään etkä hänen keksivän mitään ratkaisuja ja ala vasta sitten kertoa hädästäsi. Jos haluat toisen halaavan sua, pyydä häntä halaamaan. Jos haluat toisen jäävän olohuoneesi sohvalle yöksi, koska sua ahdistaa olla yksin, pyydä häntä jäämään yöksi. Mutta muista, että et voi olla jatkuvasti pyytämässä milloin mitäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika tuttua. Omalla kumppanilla tuo huono itsetunto näkyy siten että muita ihmisiä koitetaan hirveästi miellyttää ja minä saan sitten toimia likasankona johon se paha olo puretaan kun on ensin antanut kaikkien muiden kävellä itsensä yli. Välillä tuntuu todella epäreilulta että muut saavat kumppanista tavallaan ne parhaat puolet ja minulle näytetään kuvainnollisesti lähinnä persettä.
Tukeminen on vähän vaikeaa ja sen puutteesta saankin kuulla syytöksiä säännöllisesti. Tuntuu että tarjosipa sitä tukeaan millä tavalla tahansa niin lopputulos on se että valitus muuttuu jostakin muusta aiheesta suoraksi hyökkäykseksi minua kohtaan. Ja kuulemma kaikki, mielestäni välillä todella törkeäkin käytös, on ok koska parisuhteessa pitää saada purkaa tunteitaan ja kumppanin pitää kuunnella ja tukea. Minusta taas tuo tuntuu lähinnä siltä että kun omia tunteita ei osata itse käsitellä tai kohdata niin ne ulkoistetaan minun niskoilleni, pois omasta mielestä.
Mikä saa sinut pysymään tuossa suhteessa?
Suoraan sanottuna en oikein itsekään tiedä enää. Rakkaus ja hölmö toivo siitä että tilanne voisi vielä korjaantua. Vuosi sitten sain vaimon suostuteltua terapiaan ja siitä oli hetkeksi vähän apua. Päätti kuitenkin muutaman kuukauden jälkeen ettei terapiaa tarvitse, joten nyt ollaan taas siinä mistä lähdettiin. Meinasin kirjoittaa että vaimo ei ole koko suhteen ajan käyttäytynyt noin, mutta tajusin sitä kirjoittaessani että se ei taida olla totta. Pikemminkin taitaa olla niin että kun hän ei aluksi luottanut minuun niin koitti miellyttää kuten muitakin, mutta sitä mukaa kun luottamus on lisääntynyt niin olen joutunut enemmän ja enemmän likasangon rooliin.
Onko teillä lapsia? Kannattaa muistaa se, että vanhempien parisuhteella on iso vaikutus lapsiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.
Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.
Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.
Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea.
Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.
Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.
Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.
Samoilla linjoilla.
Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.
Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?
No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.
Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.Itse tulin ensimmäistä kertaa oikeasti kuulluksi vasta psykiatriseen hoitoon päädyttyäni. Ennen sitä kukaan ei jaksanut kuulla hädästäni, yritin ilmaista itseäni millä tavalla tahansa.
Tuo johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että toinen luulee sinun odottavan, että hänen pitäisi tehdä jotain. Vähintään ehdottaa sinulle asioita, joilla hätäsi poistuisi tai ainakin lievittyisi. Suurin osa ihmisistä kokee täydellistä avuttomuutta, kun ei osaa eikä voi tehdä yhtään mitään, millä toisen ihmisen hätä poistuisi. Ja jos sitten toistuvasti sama ihminen tulee luoksesi hätänsä kanssa eikä sulla edelleenkään ole mitään ratkaisua hänen hätäänsä, on ihan normaalia, että hän vetäytyy. Tai vaikka olisikin järjellä ajateltuja ehdotuksia, mitä asioita toinen elämässään voisi muuttaa (esim kokee turvattomuutta yksin kotona -> hanki varmuusketju, ovisilmä jne), toisen tunnetasolla oleva hätä ei poistukaan millään konkreettisilla keinoilla, koska hädän syyt ovat paljon syvemmällä (esim väkivaltaisessa lapsuudessa).
Jos sulla on hätä ja haluat joltain muulta kuin alan ammattilaiselta hätäsi kanssa elämiseen tukea, kerro selvin sanoin, mitä haluaisit toisen tekevän. Jos haluat toisen vain kuuntelevan, sano se hänelle ja sano, että et odota hänen tekevän mitään etkä hänen keksivän mitään ratkaisuja ja ala vasta sitten kertoa hädästäsi. Jos haluat toisen halaavan sua, pyydä häntä halaamaan. Jos haluat toisen jäävän olohuoneesi sohvalle yöksi, koska sua ahdistaa olla yksin, pyydä häntä jäämään yöksi. Mutta muista, että et voi olla jatkuvasti pyytämässä milloin mitäkin.
Nuorena pyysin toisinaan isääni halaamaan minua, kun minulla oli kurja olo. Se loppui sitten siihen, kun isäni totesi, että minua taitaa panettaa, kun olen noin läheisyyden tarpeessa. Ikää minulla oli tuolloin 12 vuotta. En enää sen jälkeen yrittänyt halailla isääni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Jaa, ainakin minä "pönkitän" kumppaniani, ihan tietoisesti. Minä haluan hänelle hyvää ja pitää hänen olonsa hyvänä ja saada hänestä ulos parhaan mahdollisen hänet. Jos kumppanini olisi sitä mieltä, ettei hänen tehtävänsä ole vastavuoroisesti olla minun tukenani ja vahvistaa minua, olisin mielummin yksin.
Tuota tehdään ihmisille joille halutaan hyvää, velvollisuus tuokaan ei ole! Aikuisen tulee kestää asioita myös ilman kumppanin kokoaikaista tukea. Ei kukaan jaksa suhdetta, missä toinen velvoittaa tukemaan itseään, tuo ei ole parisuhde. Parisuhde perustuu vapaaehtoisuuteen ja on vapaaehtoinen.
No todellakin on vapaaehtoinen ja siinä vaiheessa kannattaa herätä, kun ei halua vapaaehtoisesti tukea ja pönkittää sitä omaa kumppaniaan.
Aika harva varmaan edellyttää jotain "kokoaikaista tukea", mutta kokoaikaista rakastavaa ja empaattista asennetta voi ja saa edellyttää.
Nämä valittajat ovat sellaisia, että heitä täytyy tukea ihan koko ajan. Eikä sekään riitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika tuttua. Omalla kumppanilla tuo huono itsetunto näkyy siten että muita ihmisiä koitetaan hirveästi miellyttää ja minä saan sitten toimia likasankona johon se paha olo puretaan kun on ensin antanut kaikkien muiden kävellä itsensä yli. Välillä tuntuu todella epäreilulta että muut saavat kumppanista tavallaan ne parhaat puolet ja minulle näytetään kuvainnollisesti lähinnä persettä.
Tukeminen on vähän vaikeaa ja sen puutteesta saankin kuulla syytöksiä säännöllisesti. Tuntuu että tarjosipa sitä tukeaan millä tavalla tahansa niin lopputulos on se että valitus muuttuu jostakin muusta aiheesta suoraksi hyökkäykseksi minua kohtaan. Ja kuulemma kaikki, mielestäni välillä todella törkeäkin käytös, on ok koska parisuhteessa pitää saada purkaa tunteitaan ja kumppanin pitää kuunnella ja tukea. Minusta taas tuo tuntuu lähinnä siltä että kun omia tunteita ei osata itse käsitellä tai kohdata niin ne ulkoistetaan minun niskoilleni, pois omasta mielestä.
Kuulostaa todella tutulta.
Miten se tunteiden purkamisen oikeudesta puhuva puoliso suhtautuu sinun tunteisiisi?
Onko sinulla oikeutta purkaa tunteita, vai joudutko olemaan koko ajan varuillaan ja valmiina tukemaan niitä kumppanin tunteenpurkauksia?Meillä menee niin, että vain valittajalla on oikeus tunteisiin. Muiden tunteita hän ei hyväksy, vaan käskee tuntea eri tavalla jos tunne ei häntä miellytä.
Vähän sama juttu. Ei oikein ole tilaakaan keskustella minun tunteistani ja kun olen yrittänyt niin se aiheuttaa lähinnä hämmennystä tai ärtymystä. Aika yleinen on sellainen defenssi että minun tunteeni mitätöidään sillä että hänellä on vielä huonompi olla. Toki kun usein itse pohdin että kyse on siitä ettei hän osaa itse käsitellä omia tunteitaan niin ei kai pitäisi olla yllättynyt että muiden tunteiden käsitteleminen tai ymmärtäminen on vähintään yhtä vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Jaa, ainakin minä "pönkitän" kumppaniani, ihan tietoisesti. Minä haluan hänelle hyvää ja pitää hänen olonsa hyvänä ja saada hänestä ulos parhaan mahdollisen hänet. Jos kumppanini olisi sitä mieltä, ettei hänen tehtävänsä ole vastavuoroisesti olla minun tukenani ja vahvistaa minua, olisin mielummin yksin.
Tuota tehdään ihmisille joille halutaan hyvää, velvollisuus tuokaan ei ole! Aikuisen tulee kestää asioita myös ilman kumppanin kokoaikaista tukea. Ei kukaan jaksa suhdetta, missä toinen velvoittaa tukemaan itseään, tuo ei ole parisuhde. Parisuhde perustuu vapaaehtoisuuteen ja on vapaaehtoinen.
No todellakin on vapaaehtoinen ja siinä vaiheessa kannattaa herätä, kun ei halua vapaaehtoisesti tukea ja pönkittää sitä omaa kumppaniaan.
Aika harva varmaan edellyttää jotain "kokoaikaista tukea", mutta kokoaikaista rakastavaa ja empaattista asennetta voi ja saa edellyttää.
Nämä valittajat ovat sellaisia, että heitä täytyy tukea ihan koko ajan. Eikä sekään riitä.
Älä mene suhteeseen ihmisen kanssa, josta et pidä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuorena pyysin toisinaan isääni halaamaan minua, kun minulla oli kurja olo. Se loppui sitten siihen, kun isäni totesi, että minua taitaa panettaa, kun olen noin läheisyyden tarpeessa. Ikää minulla oli tuolloin 12 vuotta. En enää sen jälkeen yrittänyt halailla isääni.
Mitää? kuka sanoo noin 12 vuotiaalle ylipäänsä? ei yhtään ihme. Enkä ihmettele, jos on tullut enemmän kurja olo...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.
Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap
Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa.
Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.
Jaa, ainakin minä "pönkitän" kumppaniani, ihan tietoisesti. Minä haluan hänelle hyvää ja pitää hänen olonsa hyvänä ja saada hänestä ulos parhaan mahdollisen hänet. Jos kumppanini olisi sitä mieltä, ettei hänen tehtävänsä ole vastavuoroisesti olla minun tukenani ja vahvistaa minua, olisin mielummin yksin.
Tuota tehdään ihmisille joille halutaan hyvää, velvollisuus tuokaan ei ole! Aikuisen tulee kestää asioita myös ilman kumppanin kokoaikaista tukea. Ei kukaan jaksa suhdetta, missä toinen velvoittaa tukemaan itseään, tuo ei ole parisuhde. Parisuhde perustuu vapaaehtoisuuteen ja on vapaaehtoinen.
No todellakin on vapaaehtoinen ja siinä vaiheessa kannattaa herätä, kun ei halua vapaaehtoisesti tukea ja pönkittää sitä omaa kumppaniaan.
Aika harva varmaan edellyttää jotain "kokoaikaista tukea", mutta kokoaikaista rakastavaa ja empaattista asennetta voi ja saa edellyttää.
Nämä valittajat ovat sellaisia, että heitä täytyy tukea ihan koko ajan. Eikä sekään riitä.
eikä ole kovinkaan harvinaisia tapauksia.
Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorena pyysin toisinaan isääni halaamaan minua, kun minulla oli kurja olo. Se loppui sitten siihen, kun isäni totesi, että minua taitaa panettaa, kun olen noin läheisyyden tarpeessa. Ikää minulla oli tuolloin 12 vuotta. En enää sen jälkeen yrittänyt halailla isääni.
Mitää? kuka sanoo noin 12 vuotiaalle ylipäänsä? ei yhtään ihme. Enkä ihmettele, jos on tullut enemmän kurja olo...
Isäni oli kasvanut sellaisessa perheessä, jossa hänen toivottiin pysyvän mahdollisimman paljon poissa kotoa. Siksi kai hänelle ihmissuhteet olivat aika hankalia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.
Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.
Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.
Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea.
Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.
Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.
Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.
Samoilla linjoilla.
Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.
Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?
No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.
Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.Itse tulin ensimmäistä kertaa oikeasti kuulluksi vasta psykiatriseen hoitoon päädyttyäni. Ennen sitä kukaan ei jaksanut kuulla hädästäni, yritin ilmaista itseäni millä tavalla tahansa.
Tuo johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että toinen luulee sinun odottavan, että hänen pitäisi tehdä jotain. Vähintään ehdottaa sinulle asioita, joilla hätäsi poistuisi tai ainakin lievittyisi. Suurin osa ihmisistä kokee täydellistä avuttomuutta, kun ei osaa eikä voi tehdä yhtään mitään, millä toisen ihmisen hätä poistuisi. Ja jos sitten toistuvasti sama ihminen tulee luoksesi hätänsä kanssa eikä sulla edelleenkään ole mitään ratkaisua hänen hätäänsä, on ihan normaalia, että hän vetäytyy. Tai vaikka olisikin järjellä ajateltuja ehdotuksia, mitä asioita toinen elämässään voisi muuttaa (esim kokee turvattomuutta yksin kotona -> hanki varmuusketju, ovisilmä jne), toisen tunnetasolla oleva hätä ei poistukaan millään konkreettisilla keinoilla, koska hädän syyt ovat paljon syvemmällä (esim väkivaltaisessa lapsuudessa).
Jos sulla on hätä ja haluat joltain muulta kuin alan ammattilaiselta hätäsi kanssa elämiseen tukea, kerro selvin sanoin, mitä haluaisit toisen tekevän. Jos haluat toisen vain kuuntelevan, sano se hänelle ja sano, että et odota hänen tekevän mitään etkä hänen keksivän mitään ratkaisuja ja ala vasta sitten kertoa hädästäsi. Jos haluat toisen halaavan sua, pyydä häntä halaamaan. Jos haluat toisen jäävän olohuoneesi sohvalle yöksi, koska sua ahdistaa olla yksin, pyydä häntä jäämään yöksi. Mutta muista, että et voi olla jatkuvasti pyytämässä milloin mitäkin.
Nuorena pyysin toisinaan isääni halaamaan minua, kun minulla oli kurja olo. Se loppui sitten siihen, kun isäni totesi, että minua taitaa panettaa, kun olen noin läheisyyden tarpeessa. Ikää minulla oli tuolloin 12 vuotta. En enää sen jälkeen yrittänyt halailla isääni.
Kai ymmärrät, että isäsi käytös ei ollut normaalin isän käytöstä eikä isäsi siten ollut sellainen henkilö, jolta olisit voinut tukea odottaakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki maailman ihmiset olisivat kuten isäsi. Jokainen meistä varmaan tekee elämänsä aikana isompia ja pienempiä virhearviointeja muiden ihmisten suhteen, mutta yksi pösilö ei tee kaikista muistakin pösilöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.
Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.
Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.
Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea.
Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.
Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.
Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.
Samoilla linjoilla.
Pitäisi pystyä sanomaan, että nyt tarvitsen apua ja tukea.
Tiedän ettei se ole helppoa. Suomessa kun pitää aina ja kaikessa pärjätä yksin. Sitä on helpompaa lähteä valittamisen polulle kuin myöntää itselleen ja jopa sanoa ääneen, että nyt en jaksa.Olen itsekin yrittänyt ratkaista vaikeaa tilannetta valittamalla. Arvatkaa toimiko?
No ei toiminut. Kaikki muuttui vaan pahemmaksi.
Sitten vasta lähti korjautumaan kun sain sanottua mikä oikeasti on hätänä.Itse tulin ensimmäistä kertaa oikeasti kuulluksi vasta psykiatriseen hoitoon päädyttyäni. Ennen sitä kukaan ei jaksanut kuulla hädästäni, yritin ilmaista itseäni millä tavalla tahansa.
Tuo johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että toinen luulee sinun odottavan, että hänen pitäisi tehdä jotain. Vähintään ehdottaa sinulle asioita, joilla hätäsi poistuisi tai ainakin lievittyisi. Suurin osa ihmisistä kokee täydellistä avuttomuutta, kun ei osaa eikä voi tehdä yhtään mitään, millä toisen ihmisen hätä poistuisi. Ja jos sitten toistuvasti sama ihminen tulee luoksesi hätänsä kanssa eikä sulla edelleenkään ole mitään ratkaisua hänen hätäänsä, on ihan normaalia, että hän vetäytyy. Tai vaikka olisikin järjellä ajateltuja ehdotuksia, mitä asioita toinen elämässään voisi muuttaa (esim kokee turvattomuutta yksin kotona -> hanki varmuusketju, ovisilmä jne), toisen tunnetasolla oleva hätä ei poistukaan millään konkreettisilla keinoilla, koska hädän syyt ovat paljon syvemmällä (esim väkivaltaisessa lapsuudessa).
Jos sulla on hätä ja haluat joltain muulta kuin alan ammattilaiselta hätäsi kanssa elämiseen tukea, kerro selvin sanoin, mitä haluaisit toisen tekevän. Jos haluat toisen vain kuuntelevan, sano se hänelle ja sano, että et odota hänen tekevän mitään etkä hänen keksivän mitään ratkaisuja ja ala vasta sitten kertoa hädästäsi. Jos haluat toisen halaavan sua, pyydä häntä halaamaan. Jos haluat toisen jäävän olohuoneesi sohvalle yöksi, koska sua ahdistaa olla yksin, pyydä häntä jäämään yöksi. Mutta muista, että et voi olla jatkuvasti pyytämässä milloin mitäkin.
Nuorena pyysin toisinaan isääni halaamaan minua, kun minulla oli kurja olo. Se loppui sitten siihen, kun isäni totesi, että minua taitaa panettaa, kun olen noin läheisyyden tarpeessa. Ikää minulla oli tuolloin 12 vuotta. En enää sen jälkeen yrittänyt halailla isääni.
Kai ymmärrät, että isäsi käytös ei ollut normaalin isän käytöstä eikä isäsi siten ollut sellainen henkilö, jolta olisit voinut tukea odottaakaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki maailman ihmiset olisivat kuten isäsi. Jokainen meistä varmaan tekee elämänsä aikana isompia ja pienempiä virhearviointeja muiden ihmisten suhteen, mutta yksi pösilö ei tee kaikista muistakin pösilöitä.
Ei tee, mutta jos ihminen aikuisikään asti elää hyvin erikoisesti käyttäytyvien ihmisten keskellä, niin tietynlaiset perusoletukset ihmisten käyttäytymisestä vääristyvät. Terapia auttaa huomaamaan omat ajatusvääristymät ja työstämään niitä, mutta ne ovat silti siinä. Aikuisiälläkin törmää edelleen usein hyvin ikävästi käyttäytyviin ihmisiin, mikä ei varsinaisesti auta pääsemään eroon omista ennakkokäsityksistä.
Missään ei ole väitetty, että kaikki vastuu on ainoastaan muilla ihmisillä. Ihmissuhteisiin liittyvät traumat eivät kuitenkaan synny tyhjiössä eivätkä sellaisessa myöskään itsekseen korjaannu.