Tutkimus: Huono itsetunto saa ihmisen hakemaan kumppaniltaan tukea valittamalla – eikä se auta asiaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Mä olen mennytkin itseeni. Kuuluin aiemmin ylikiltteihin likasankoihin ja varmaan oikeastaan juuri siksi hakeuduinkin hoitoalalle. Naiivisti halusin auttaa muita. Kunnes aikani alalla oltuani totesin, että mahdollisuuteni auttaa on varsin rajalliset ja keskittyvät siihen, millaisia toimenpiteitä lääketieteellä on kulloinkin käytettävissä. Kuitenkin myös vapaa-ajallani musta tuli sukulaisten, ystävien ja muiden läheisten likasanko. Potilaiden ongelmia oli paljon helpompi kuunnella, koska niihin pystyi suhtautumaan ammattimaisesti eikä mulla ollut tunnesidettä potilaisiin ja sen jälkeen tehdä ne hoitotoimenpiteet, jotka lääkäri oli määrännyt. Sen sijaan nämä läheiset toivat omat ongelmansa ikään kuin minunkin ongelmikseni. Kälyni parisuhdeongelmat muuttuivat minunkin ongelmikseni, koska olihan toinen osapuoli veljeni . Ystäväni yksinäisyys muuttui minunkin ongelmakseni, koska minulla ei ollut hänelle hänen mielestään  riittävästi aikaa. Kun otin näissä tilanteissa "ammattilaisroolin",  olinkin epäempaattinen enkä välittänyt. Lopulta kyllästyin ja kun vapaa-ajalla joku hakeutuu "vastaanotolleni", ohjaan hakemaan ammattiapua. Osa ihmissuhteistani päättyi siihen tai hiipui siitä eteenpäin vähitellen. Osa jäi ja se osa riittää mulle ihan hyvin. Voin kuunnella, auttaa ja tukea tilapäisesti, mutta en olla vapaaehtoinen mielenterveystoimisto,  perheneuvola, sosiaalivirasto  tms

Ihan mielenkiinnosta, onko kukaan tutuistasi koskaan sanomisesi myötä hakenut ammattiapua?

On. Yhdelle ystävälleni lähdin tueksi hänen mukaansa, kun meni ensimmäisen kerran puhumaan terveyskeskuslääkärille masennuksestaan. Aluksi hän ei olisi halunnut mennä, mutta kun lupauduin lähtemään mukaan, hän muutti mielensä ja meni. Ja toinen otti neuvoistani vaarin ja varasi itselleen ja vaimolleen ajan perheneuvolaan. 

Todella hienoa! Itse olen vastaavaa ehdottaessani saanut todella erikoisia reaktioita.

Suurin osa ei tietenkään ole hakenut ammattiapua, jotkut ovat jopa suuttuneet, kun olen ehdottanut jotain. Mutta mä nyt vaan en valitettavasti ole mikään Jeesus, joka voisi parantaa kaiken pahan ja ikävän maailmasta. En voi, en ole koskaan voinut enkä tule koskaan voimaankaan. 

Ei kukaan ole. Olen vain huomannut, että monet tulkitsevat esimerkiksi sen, että joku käy terapiassa merkiksi siitä, että tälle ihmiselle voi puhua melkein mistä vain. Ei yleensä voi, koska hänellä on jo ihan riittävästi tekemistä omissakin ongelmissaan.

Näinhän se on. Mä olen mukana yhdessä vapaaehtoisessa vertaistukiryhmässä  ja se on ainoa paikka, jossa olen valmis tukemaan käytännöllisesti katsoen ketä tahansa ryhmän jäsentä. Ja tämäkin siksi, että olen jo aikoja sitten päässyt yli asiasta ja elänyt tapahtuneesta huolimatta varsin hyvää elämää. En kuitenkaan ole unohtanut niitä tunteita ja ahdistusta, minkä tapahtunut aikoinaan mullekin aiheutti. Enkä satavarmasti olisi pystynyt olemaan tukena toiselle silloin, kun itsekin vielä räpistelin kaulaani myöten suossa.

Tämä on syy siihen miksi itse en ole kokenut vertaistukiryhmistä hyötyväni. Kun takki on tyhjä, niin ei ole mitään annettavaa muille.

Vertaistukiryhmien ongelmana usein on, että niistä haetaan  tukea itselle, mutta ei jäädä ryhmään enää sen jälkeen, kun olisi mahdollisuus antaa tukea jollekin toiselle. Huonoimmassa tapauksessa kaikki ryhmän jäsenet elävät juuri nyt sitä vaikeinta aikaa eikä kenestäkään ole tukea toisilleen. Ainakaan kovin paljoa. Vertaistukiryhmissä, joissa on monessa eri vaiheessa olevia saman kokeneita, tukea saa paljon paremmin. Jo ihan pelkästään siinä, että näkee, miten joku toinen on sittenkin selvinnyt tällaisestakin asiasta. Voin sen verran kertoa, että kuulun erääseen vammaisten lasten vanhempien vertaistukiryhmään. Kuulun edelleenkin, vaikka oma vammainen lapseni on jo aikuinen, naimisssa, työelämässä ja viilettää pitkin maailmaa. Ryhmässä on myös alakouluikäisten lasten vanhempia (siinä iässä vammaisella lapsella on erilaiset haasteet kuin taaperona), teinien vanhempia ja mun lisäksi yksi toinen äiti, jonka vammainen lapsi on myöskin yli kolmekymppinen. Ja tietenkin niitäkin, joiden vammainen lapsi on vielä ihan vauva ja jotka ovat tällä hetkellä suurimman kriisin keskellä. Meillä  on välillä erilaisia teematapaamisia. Esimerkiksi aiheena voi olla koulun aloittaminen tai  teini-ikä. Oma aikuinen lapseni on joskus ollut mukana näissä tapaamisissa ja kertonut itse, miten hän koki vammansa ja erilaisuutensa teini-iässä. Me vanhemmat tiedämme, millaista on olla vammaisen lapsen vanhempi, mutta emme tiedä, millaista on olla vammainen. 

Tuo varmasti onkin ideaali tilanne vertaistoiminnan kannalta. Hyvin ahdistuneet ihmiset eivät tosiaan pysty oikein hyvin tukemaan toisiaan, vaan ryhmässä leviää tällöin lähinnä voimakas epätoivo. 

Vierailija kirjoitti:

Tuommoisen 'valittajan' saat luotua toisesta itsekin. Kysy häneltä tarpeeksi monta kertaa vaikkapa "mistähän sinullekin palkka maksetaan?!". Tai "mitä sinäkin muka teet elantosi eteen!?". Kun hän yrittää vastata ja selvittää sinulle sitä mitä juuri kysyit ja mitä et ilmiselvästi tiedä, niin älä kuuntele äläkä ymmärrä vaan jatka mitätöintiäsi. Näin hän yrittää eri keinoin saadaan kaaliisi tietoa, että harjoittamasi mitätöinti on aiheetonta. Siinä sinulle sitten hyvä tilaisuus leimata hänet valittavaksi ja hurraa, olet taas saanut korotettua osakkeitasi omissa ja muiden silmissä ja ihan ilmaiseksi. Mitätöintiäsi on kätevää käyttää lisäksi sanontoja. Tunnethan niitä? Esim laiskalla rakko kämmenessä. Laiska töitänsä lukee. Siitä puhe mistä puute. No kyllä sä nämä tunnet. Ne sanonnat on sen takia niin käteviä, koska voit niiden avulla hyvin selkeästi ja täsmällisesti osoittaa muille, miten halveksittava ihminen tuo toinen on. Ja sitten sanoa että mitä se nyt sen tulleen otti, kun enhän mä sanonut mitään, nehän on vain sanontoja. Kylläpä toi on sitten vaikea ihmiset en, eihän tässä uskalla mitään sanoa. Missään tapauksessa älä ota itsellesi mitään vastuuta sanoistasi tai suhtautumisestasi. Muista aina että se toinen on kaikkeen syypää.

Olin sairaslomalla pari kuukautta, kun surin vanhempaani sekä käsittelin lapsuuden traumoja aikuisuuden kynnyksellä. Silloisen kumppanin mukaan makasin perse homeessa (faktana minä olen meistä kahdesta se aikaansaavampi ja tavoitteellisempi, mutta oli tietysti kiva päästä nälvimään). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

Trolli. Et selvästikään ole ollut koskaan suhteessa kenenkään kanssa, kun tuota kyselet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minäkin tarvitsisin jatkuvaa tukea, jos kumppanini suhtautuisi minuun kylmästi ja torjuvasti. Kannattaa mennä itseensä, jos huomaa olevansa jatkuvasti valittajien ympäröimänä. Joko olet ylikiltti likasanko tai tunnekylmä teflon, joka provosoi rakkautta janoavan valituksen ilmoille.

Mä olen mennytkin itseeni. Kuuluin aiemmin ylikiltteihin likasankoihin ja varmaan oikeastaan juuri siksi hakeuduinkin hoitoalalle. Naiivisti halusin auttaa muita. Kunnes aikani alalla oltuani totesin, että mahdollisuuteni auttaa on varsin rajalliset ja keskittyvät siihen, millaisia toimenpiteitä lääketieteellä on kulloinkin käytettävissä. Kuitenkin myös vapaa-ajallani musta tuli sukulaisten, ystävien ja muiden läheisten likasanko. Potilaiden ongelmia oli paljon helpompi kuunnella, koska niihin pystyi suhtautumaan ammattimaisesti eikä mulla ollut tunnesidettä potilaisiin ja sen jälkeen tehdä ne hoitotoimenpiteet, jotka lääkäri oli määrännyt. Sen sijaan nämä läheiset toivat omat ongelmansa ikään kuin minunkin ongelmikseni. Kälyni parisuhdeongelmat muuttuivat minunkin ongelmikseni, koska olihan toinen osapuoli veljeni . Ystäväni yksinäisyys muuttui minunkin ongelmakseni, koska minulla ei ollut hänelle hänen mielestään  riittävästi aikaa. Kun otin näissä tilanteissa "ammattilaisroolin",  olinkin epäempaattinen enkä välittänyt. Lopulta kyllästyin ja kun vapaa-ajalla joku hakeutuu "vastaanotolleni", ohjaan hakemaan ammattiapua. Osa ihmissuhteistani päättyi siihen tai hiipui siitä eteenpäin vähitellen. Osa jäi ja se osa riittää mulle ihan hyvin. Voin kuunnella, auttaa ja tukea tilapäisesti, mutta en olla vapaaehtoinen mielenterveystoimisto,  perheneuvola, sosiaalivirasto  tms

Ihan mielenkiinnosta, onko kukaan tutuistasi koskaan sanomisesi myötä hakenut ammattiapua?

On. Yhdelle ystävälleni lähdin tueksi hänen mukaansa, kun meni ensimmäisen kerran puhumaan terveyskeskuslääkärille masennuksestaan. Aluksi hän ei olisi halunnut mennä, mutta kun lupauduin lähtemään mukaan, hän muutti mielensä ja meni. Ja toinen otti neuvoistani vaarin ja varasi itselleen ja vaimolleen ajan perheneuvolaan. 

Todella hienoa! Itse olen vastaavaa ehdottaessani saanut todella erikoisia reaktioita.

Suurin osa ei tietenkään ole hakenut ammattiapua, jotkut ovat jopa suuttuneet, kun olen ehdottanut jotain. Mutta mä nyt vaan en valitettavasti ole mikään Jeesus, joka voisi parantaa kaiken pahan ja ikävän maailmasta. En voi, en ole koskaan voinut enkä tule koskaan voimaankaan. 

Ei kukaan ole. Olen vain huomannut, että monet tulkitsevat esimerkiksi sen, että joku käy terapiassa merkiksi siitä, että tälle ihmiselle voi puhua melkein mistä vain. Ei yleensä voi, koska hänellä on jo ihan riittävästi tekemistä omissakin ongelmissaan.

Näinhän se on. Mä olen mukana yhdessä vapaaehtoisessa vertaistukiryhmässä  ja se on ainoa paikka, jossa olen valmis tukemaan käytännöllisesti katsoen ketä tahansa ryhmän jäsentä. Ja tämäkin siksi, että olen jo aikoja sitten päässyt yli asiasta ja elänyt tapahtuneesta huolimatta varsin hyvää elämää. En kuitenkaan ole unohtanut niitä tunteita ja ahdistusta, minkä tapahtunut aikoinaan mullekin aiheutti. Enkä satavarmasti olisi pystynyt olemaan tukena toiselle silloin, kun itsekin vielä räpistelin kaulaani myöten suossa.

Tämä on syy siihen miksi itse en ole kokenut vertaistukiryhmistä hyötyväni. Kun takki on tyhjä, niin ei ole mitään annettavaa muille.

Vertaistukiryhmien ongelmana usein on, että niistä haetaan  tukea itselle, mutta ei jäädä ryhmään enää sen jälkeen, kun olisi mahdollisuus antaa tukea jollekin toiselle. Huonoimmassa tapauksessa kaikki ryhmän jäsenet elävät juuri nyt sitä vaikeinta aikaa eikä kenestäkään ole tukea toisilleen. Ainakaan kovin paljoa. Vertaistukiryhmissä, joissa on monessa eri vaiheessa olevia saman kokeneita, tukea saa paljon paremmin. Jo ihan pelkästään siinä, että näkee, miten joku toinen on sittenkin selvinnyt tällaisestakin asiasta. Voin sen verran kertoa, että kuulun erääseen vammaisten lasten vanhempien vertaistukiryhmään. Kuulun edelleenkin, vaikka oma vammainen lapseni on jo aikuinen, naimisssa, työelämässä ja viilettää pitkin maailmaa. Ryhmässä on myös alakouluikäisten lasten vanhempia (siinä iässä vammaisella lapsella on erilaiset haasteet kuin taaperona), teinien vanhempia ja mun lisäksi yksi toinen äiti, jonka vammainen lapsi on myöskin yli kolmekymppinen. Ja tietenkin niitäkin, joiden vammainen lapsi on vielä ihan vauva ja jotka ovat tällä hetkellä suurimman kriisin keskellä. Meillä  on välillä erilaisia teematapaamisia. Esimerkiksi aiheena voi olla koulun aloittaminen tai  teini-ikä. Oma aikuinen lapseni on joskus ollut mukana näissä tapaamisissa ja kertonut itse, miten hän koki vammansa ja erilaisuutensa teini-iässä. Me vanhemmat tiedämme, millaista on olla vammaisen lapsen vanhempi, mutta emme tiedä, millaista on olla vammainen. 

Tuo varmasti onkin ideaali tilanne vertaistoiminnan kannalta. Hyvin ahdistuneet ihmiset eivät tosiaan pysty oikein hyvin tukemaan toisiaan, vaan ryhmässä leviää tällöin lähinnä voimakas epätoivo. 

Totta. Tuo ryhmä perustettiin silloin, kun oma lapseni oli parin kuukauden ikäinen. Koska kyseessä ei ole mikään kovin yleinen vamma, muiden vanhempien kohtaaminen oli lähes mahdotonta, koska ei ollut vielä nettiä, somesta puhumattakaan. Tämän vamman osalta ryhmä oli ensimmäinen Suomessa ja ryhmään liittyikin heti sen perustamisvaiheessa vanhempia, joilla oli hyvin eri ikäisiä samalla diagnoosilla olevia lapsia. Päästiin siis alusta lähtien tilanteeseen, jossa osalla ryhmän jäsenistä oli jo vastauksia kysymyksiin, joita osa ei ollut vielä keksinyt esittääkään. Taustalla toimii iso vammaisjärjestö, jolla oli osaamista ja kokemusta monenlaisesta toiminnasta ja varmaan osittain juuri siksi homma lähtikin hyvin pyörimään. Vertaistukiryhmä oli vain osa järjestön toimintaa ja vammaiset lapset ja heidän perheensä saivat järjestön kautta muutakin apua ja tukea. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee ja ei todellakaan kiinnosta kumppanin asiat joka vain valittaa. Miksi edes pitäisi kiinnostaa? Jos ei osaa käyttäytyä niin saa valittaa ihan itsekseen, sillä ero tuosta valittamisesta seuraa. Mutta tietenkin jokainen tekee tämän valinnan itse mitä elämältään haluaa.

Melko armoton ajattelutapa. Ellei tiedosta mistä omat ongelmat johtuvat, niin niitä on lähes mahdoton korjata. Traumat eivät ole oma valinta.

Näin vastaavat vain ne, jotka itse valittavat. :D Totta kai vika on ulkopuolisissa tekijöissäz jopa traumoissa ja armoa kaivataan...

Et sinä itsekään varmasti olisi valmis kuuntelemaan puolisoltasi kiukuttelua ja valittamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee ja ei todellakaan kiinnosta kumppanin asiat joka vain valittaa. Miksi edes pitäisi kiinnostaa? Jos ei osaa käyttäytyä niin saa valittaa ihan itsekseen, sillä ero tuosta valittamisesta seuraa. Mutta tietenkin jokainen tekee tämän valinnan itse mitä elämältään haluaa.

Melko armoton ajattelutapa. Ellei tiedosta mistä omat ongelmat johtuvat, niin niitä on lähes mahdoton korjata. Traumat eivät ole oma valinta.

Näin vastaavat vain ne, jotka itse valittavat. :D Totta kai vika on ulkopuolisissa tekijöissäz jopa traumoissa ja armoa kaivataan...

Et sinä itsekään varmasti olisi valmis kuuntelemaan puolisoltasi kiukuttelua ja valittamista.

Olet väärässä. Me tosiaan kumpikin tuemme toisiamme. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Niin, nykyään molemmilla on yleensä oma ura ja tulot. Nykynaiset eivät enää sen takia ole pakotettuja vuosikymmeniä katselemaan vaikkapa alkoholisoitunutta tai väkivaltaista puolisoa.

Valittajat oikeuttavat valituksen itselleen, koska sen lopettaminen kaventaa heidän valtaansa, ja pakottaa heidät perustelemaan asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Niin, nykyään molemmilla on yleensä oma ura ja tulot. Nykynaiset eivät enää sen takia ole pakotettuja vuosikymmeniä katselemaan vaikkapa alkoholisoitunutta tai väkivaltaista puolisoa.

Miksi täälläkin valitetaan joka päivä näistä asioista? Milloin mies ei anna tarpeeksi rahaa, juo liikaa ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Niin, nykyään molemmilla on yleensä oma ura ja tulot. Nykynaiset eivät enää sen takia ole pakotettuja vuosikymmeniä katselemaan vaikkapa alkoholisoitunutta tai väkivaltaista puolisoa.

Isovanhempien ikäluokan parisuhteet perustui vääriin asioihin?

Tai jos parisuhde perustuu johonkin muuhun kuin yhteenkasvamiseen se perustuu vääriin asioihin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Niin, nykyään molemmilla on yleensä oma ura ja tulot. Nykynaiset eivät enää sen takia ole pakotettuja vuosikymmeniä katselemaan vaikkapa alkoholisoitunutta tai väkivaltaista puolisoa.

Isovanhempien ikäluokan parisuhteet perustui vääriin asioihin?

Tai jos parisuhde perustuu johonkin muuhun kuin yhteenkasvamiseen se perustuu vääriin asioihin?

Pitkäaikainen, täydellinen taloudellinen riippuvuus puolisosta on yleensä huono juttu suhteessa. Vai mitä mieltä olet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Niin, nykyään molemmilla on yleensä oma ura ja tulot. Nykynaiset eivät enää sen takia ole pakotettuja vuosikymmeniä katselemaan vaikkapa alkoholisoitunutta tai väkivaltaista puolisoa.

Miksi täälläkin valitetaan joka päivä näistä asioista? Milloin mies ei anna tarpeeksi rahaa, juo liikaa ym.

Moni on sen verran sitoutunut parisuhteeseensa, että mieluummin yrittää alkuun korjata suhteen ongelmia kuin heti ensimmäisenä erota. Tuliko tämä sinulle yllätyksenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Kyllä niissä vanhanajan hyvissä parisuhteissa oli kumppanuutta ja molemminpuolista tukemista. Sitten oli niitä parisuhteita, joissa oltiin taloudellisen riippuvuuden vuoksi tai ympäristön paineen vuoksi eikä niissä ole mitään tavoiteltavan arvoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Niin, nykyään molemmilla on yleensä oma ura ja tulot. Nykynaiset eivät enää sen takia ole pakotettuja vuosikymmeniä katselemaan vaikkapa alkoholisoitunutta tai väkivaltaista puolisoa.

Miksi täälläkin valitetaan joka päivä näistä asioista? Milloin mies ei anna tarpeeksi rahaa, juo liikaa ym.

Moni on sen verran sitoutunut parisuhteeseensa, että mieluummin yrittää alkuun korjata suhteen ongelmia kuin heti ensimmäisenä erota. Tuliko tämä sinulle yllätyksenä?

Eihän tuossa ole järkeä, koska tuo valitus ei auta. Kuinka monta kertaa tämä tarvitsee todeta että menee jakeluun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Niin, nykyään molemmilla on yleensä oma ura ja tulot. Nykynaiset eivät enää sen takia ole pakotettuja vuosikymmeniä katselemaan vaikkapa alkoholisoitunutta tai väkivaltaista puolisoa.

Isovanhempien ikäluokan parisuhteet perustui vääriin asioihin?

Tai jos parisuhde perustuu johonkin muuhun kuin yhteenkasvamiseen se perustuu vääriin asioihin?

Pitkäaikainen, täydellinen taloudellinen riippuvuus puolisosta on yleensä huono juttu suhteessa. Vai mitä mieltä olet?

En halua että oma parisuhteeni perustuu mihinkään riippuvuuksiin, oli ne taloudellista, emotionaalista tai jotakin muuta. Itselleni on silti ihan sama jos joku toinen sen sijaan haluaa parisuhteelta myös edeltä mainittuja asioita.

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee ja ei todellakaan kiinnosta kumppanin asiat joka vain valittaa. Miksi edes pitäisi kiinnostaa? Jos ei osaa käyttäytyä niin saa valittaa ihan itsekseen, sillä ero tuosta valittamisesta seuraa. Mutta tietenkin jokainen tekee tämän valinnan itse mitä elämältään haluaa.

Tai jos rakastat ihmistä, jolle olet sanonut "Tahdon" ystävien, suvun ja seurakunnan edessä, ehkä haluat auttaa häntä elämäntaipaleellaan? Vai saako sinutkin heti jättää, jos olet vähänkään problemaattinen? Jokainen on neuroottinen jollain tavalla, ennemmin tai myöhemmin, enempi tai vähempi. Täydellistä ja täysin tervettä pakkausta ei ole.