Tutkimus: Huono itsetunto saa ihmisen hakemaan kumppaniltaan tukea valittamalla – eikä se auta asiaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Niin, nykyään molemmilla on yleensä oma ura ja tulot. Nykynaiset eivät enää sen takia ole pakotettuja vuosikymmeniä katselemaan vaikkapa alkoholisoitunutta tai väkivaltaista puolisoa.

Miksi täälläkin valitetaan joka päivä näistä asioista? Milloin mies ei anna tarpeeksi rahaa, juo liikaa ym.

Moni on sen verran sitoutunut parisuhteeseensa, että mieluummin yrittää alkuun korjata suhteen ongelmia kuin heti ensimmäisenä erota. Tuliko tämä sinulle yllätyksenä?

Eihän tuossa ole järkeä, koska tuo valitus ei auta. Kuinka monta kertaa tämä tarvitsee todeta että menee jakeluun?

Valitus ei useinkaan auta, mutta joku syyhän siihen valitukseen on. Ei kiinnosta ottaa selvää, missä mättää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta. 

Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?

Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta. 

Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta. 

Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?

Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.

On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Niin, nykyään molemmilla on yleensä oma ura ja tulot. Nykynaiset eivät enää sen takia ole pakotettuja vuosikymmeniä katselemaan vaikkapa alkoholisoitunutta tai väkivaltaista puolisoa.

Miksi täälläkin valitetaan joka päivä näistä asioista? Milloin mies ei anna tarpeeksi rahaa, juo liikaa ym.

Moni on sen verran sitoutunut parisuhteeseensa, että mieluummin yrittää alkuun korjata suhteen ongelmia kuin heti ensimmäisenä erota. Tuliko tämä sinulle yllätyksenä?

Eihän tuossa ole järkeä, koska tuo valitus ei auta. Kuinka monta kertaa tämä tarvitsee todeta että menee jakeluun?

Valitus ei useinkaan auta, mutta joku syyhän siihen valitukseen on. Ei kiinnosta ottaa selvää, missä mättää?

Jos ei osaa keskustella, niin ainakin kynnys tuohon on huomattavasti korkeampi. Miksi edes valittaa kun se ei auta. Jos jokin on vialla siitä tulee keskustella, ei toisen tehtävä ole olla likasanko. Valittaminen pahentaa ongelmaa, joten miksi pahentaa ongelmaa jos sen haluaa ratkaista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta. 

Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta. 

Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.

Silloin puolison tehtävä on sanoa mitä kaipaa. Ei valittaa jostakin muusta. Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta. 

Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta. 

Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.

No joo, valittamalla saa varmastikin huomiota, mutta onko saatu huomio sellaista, mitä valittaja halusi? Voisiko ajatella, että huomiota hakisi jollain myönteisemmällä tavalla kuin valittamalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?

Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.

On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta. 

Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?

Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.

On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta. 

Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".

Niin totta. Ennen kun alkaa vaatia jotakin, kannattaa keskustella ja perustella asia. Varsinkin jos tämä on jokin uusi asia mitä odottaa kumppanin tekevän. Jotkut aloittavat heti valituksella ja ero on edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?

Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.

On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta. 

Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".

Niin totta. Ennen kun alkaa vaatia jotakin, kannattaa keskustella ja perustella asia. Varsinkin jos tämä on jokin uusi asia mitä odottaa kumppanin tekevän. Jotkut aloittavat heti valituksella ja ero on edessä.

Ihmisestä kyllä äkkiä tulee ikävä valittaja, jos kaikki rakentavasti esitetyt ehdotukset kuitataan "joo joo, niin niin" eikä mitään ikinä tapahdu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta. 

Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta. 

Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.

Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.

Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap

Minun itsetunto-ongelmani nuorena johtuivat siitä, että toinen vanhempani hylkäsi minut. Aikuisena minulla on ollut hyviä ihmissuhteita - rakkaus- ja ystävyys -, joissa olen kokenut olevani pidetty ja arvostettu ihminen ja tämä on korjannut minut. Yksinäisyydessä se ei olisi tapahtunut mitenkään, koska kyseessä on vuorovaikutuksesta syntyvä sisäinen tunne ja vuorovaikutuksen puute korkeintaan syventää ongelmaa. 

Voihan se korjaantua, mutta jos ei korjaannu siitä ei pidä syyttää toista. Kumppanin velvollisuus ei ole myöskään pönkittää toista ihmistä. Tämä olisi ollut vanhempien tehtävä, ja kumppani ei voi olla toiselle puuttuva vanhempi.

Jaa, ainakin minä "pönkitän" kumppaniani, ihan tietoisesti. Minä haluan hänelle hyvää ja pitää hänen olonsa hyvänä ja saada hänestä ulos parhaan mahdollisen hänet. Jos kumppanini olisi sitä mieltä, ettei hänen tehtävänsä ole vastavuoroisesti olla minun tukenani ja vahvistaa minua, olisin mielummin yksin. 

Tuota tehdään ihmisille joille halutaan hyvää, velvollisuus tuokaan ei ole! Aikuisen tulee kestää asioita myös ilman kumppanin kokoaikaista tukea. Ei kukaan jaksa suhdetta, missä toinen velvoittaa tukemaan itseään, tuo ei ole parisuhde. Parisuhde perustuu vapaaehtoisuuteen ja on vapaaehtoinen.

Ihmisillä on erilaisia käsityksiä parisuhteista. Sinun kiintymyssuhdetyylisi voi olla välttelevä ja se saattaa olla syy siihen, miksi ajatus tukeutuvasta kumppanista selvästi ärsyttää sinua.

En ole edellinen, mutta minulla on turvallinen kiintymyssuhdetyyli, ja ihan samalla lailla minua ärsyttää liiallinen takertuminen/tukeutuminen. Minulle sopii parhaiten rehellinen, avoin ja itsenäinen kumppani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?

Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.

On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta. 

Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".

Mitä ajattelet ihmisestä, joka kokee esimerkiksi omien lapsien ruokkimisen olevan ikävän pakko ja jättää tämän siksi välistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta. 

Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta. 

Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.

Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa. 

Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta. 

Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta. 

Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.

Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa. 

Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen. 

Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.

Vierailija kirjoitti:

Jos parisuhde on toimiva, niin yleensä kumppani haluaa silloin tietää mistä toisen paha olo johtuu ja pyrkii tarjoamaan tukeaan.

Ja yleensä toimivan parisuhteen edellytys on tasapuolisuus. Jos toinen valittaa aivan kaikesta ja paljon enemmän kuin toinen, niin se parisuhde tuskin on toimiva. Kyllä minuakin kiinnostaa puolison paha olo, mutta kun se tulee niin mitättömistä asioista, siihen on vaikea suhtautua empatialla enää viidettäsadatta kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta. 

Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta. 

Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.

Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa. 

Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen. 

Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.

Elämä yksinkertaisesti on sellaista, että se välillä vaatii ihmiseltä enemmän voimavaroja kuin mitä hänellä olisi. Ei koko elämää pysty suunnittelemaan ennakkoon. Aina voi tulla jotain yllättävää eteen vaikka miten hyvin olisi etukäteen varautunut kaikenlaiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?

Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.

On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta. 

Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".

Mitä ajattelet ihmisestä, joka kokee esimerkiksi omien lapsien ruokkimisen olevan ikävän pakko ja jättää tämän siksi välistä?

Ihmettelen kyllä kovasti miksi hän on tehnyt lapsia. Lasten tekeminen mielesäni nykymaailmassa on ihan vapaaehtoista.

Ja itselläni on kyllä lapsia ja suhdekin mielesäni pitkähkö kun se on kestänyt reilusti yli kaksikymmentä vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?

Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.

Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.

Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.

Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?

No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme. 

Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös. 

Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.

Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?

Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.

On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta. 

Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".

Niin totta. Ennen kun alkaa vaatia jotakin, kannattaa keskustella ja perustella asia. Varsinkin jos tämä on jokin uusi asia mitä odottaa kumppanin tekevän. Jotkut aloittavat heti valituksella ja ero on edessä.

Ihmisestä kyllä äkkiä tulee ikävä valittaja, jos kaikki rakentavasti esitetyt ehdotukset kuitataan "joo joo, niin niin" eikä mitään ikinä tapahdu.

Ja näin tahallaan pahentaa alkuperäistä tilannetta. Onko järkevää?