Tutkimus: Huono itsetunto saa ihmisen hakemaan kumppaniltaan tukea valittamalla – eikä se auta asiaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset valittavat puolison lisäksi kavereilleen ja suvulleen! Ja sitten ihmetellään kun ihmiset ei enää niin usein halua nähdä

Koska heillä on paha olla!

Kuinka pää p*rseessä täytyy olla, ettei näe sitä sen valittamisen takana?

Ollut huono päivä ja on paha olla. Ja sitten yritetään tehdä minullekin paha olo valittamalla ja arvostelemalla ja haukkumalla (useimmiten ihan keksittyjä juttuja). Miten minä pystyn tukemaan siinä vaiheessa, kun hän tekee minulle pahan olon? Minä en hänen pahaa oloaan aiheuttanut. Tosi reilua.

Kuule, kyllä se paha olo on ollut jo pitkän aikaa, sitä ei ole vain tunnistanut aikaisemmin ja nyt sen käsittely on käynnissä, kun hän huutaa sinulle. Sinä voit valita uhriutumisen tai sitten yrittää nähdä se, että hän kaipaa oikeasti apuasi, vaikka osoittaa sen vähän karkealla tavalla.

Ja sinähän tunnet mieheni paremmin kuin minä. Meistä kahdesta minulla on taatusti pohjalla huonompi olo, mutta en pura sitä syyttömiin.

Ei pahaa oloa kuulu purkaa keneenkään! Nyt kasvamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.

Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua syytettiin että en tue suhteessa puolisoani riittävästi ja tässä onkin mainittu tuo syy. Lähdin suhteesta, missä minua kohdellaan huonosti ja vaaditaan tämän huonostikohtelujan tukemista. Ei tasapainoinen aikuinen käyttäydy noin, varsinkaan sitä itse valitsemaansa puolisoa kohtaan. Ei toinen ihminen ole mikään paskaämpäri mihin voi suoltaa kaiken paskan. Opetelkaa tunnistamaan tunteitanne ja ajattelemaan niitä. Ei käyttäytämään niiden mukaan. Tuo taitaa olla mammoilta liikaa vaadittu, koska täältäkin saa lukea oikeutuksia jopa henkiseen väkivaltaan, vain siksi että musta tuntuu.

Huono parisuhde muistuttaa asemasotaa. Kumpikin eronneista vanhemmistani suuri lapsilleen juuri tuollaista tekstiä toisesta vanhemmasta. Nuoruus oli todella paskaa aikaa.

Tuossa onkin kerrottu se pointti, miten huono-osaisuus siirretään sukupolvelta toiselle.  Sitä yhteiskuntamme tukee innolla, pian alkaa näkyä joitakin konkreettisia merkkejä.   Onneksi lääke on tiedossa, sitä lisää millä tauti on tullut.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.

Totta, ei se auttanut. Niin kauan kuin olin riittävän tyytyväinen häneen ja hänen suhtautumiseensa minuun, en valittanut. Kun tilanne muuttui, aloin valittaa eikä se todellakaan auttanut. Lopulta jätin hänet ja se auttoi - keskusteluyhteys avautui eikä minun tarvinnut enää valittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Kuten itsekin totesit, valittamisesi alkoi käydä puolisosikin voimille ja eräänlaisena henkisenä itsesuojelukeinona hän vetäytyi. Hän tarvitsisi sitä voidakseen taas toisessa tilanteessa olla tukenasi. On äärettömän raskasta olla toiselle ainoa ihminen, ainoa tuki ja vielä yrittää elää normaalia elämää huolehtien työssäjaksamisestaan ja muusta omasta jaksamisestaan. Jos sulla olisi ollut edelleenkin ystäviä, sun tukemisesi olisi jakaantunut tasaisemmin useammalle ihmiselle eikä kaatunut kokonaisuudessaan puolisosi niskaan. 

minusta on eri asia, että jos kumppani vaan valittaa ja kaataa pahan olon toisen niskaan olettaen että se parisuhteen toinen puolisko jotenkin kertoo miten sen "valittajan" pitää toimia tai jotenkin ratkaisee nää ongelmat. Samoin jos pitää toista sellasena jonka pitää aina kuunnella ja sietää valittajan surua ja huonoa oloa - ja valittaja loukkaantuu jos toisella oliskin muuta tekemistä tai itsellään hyvä päivä tms. tai ylipäänsä pitää puolisoa terapeuttinaan mutta ei ole itse valmis tunnistamaan ongelmiaan tai tekemään niille mitään. Pahin on jos vaan itse valittaa ja itkee mutta ei kuuntele tai huomaa puolison huolia ja murheita. 

Itselläni on huono-itsetunto ja usein itken ja suren puolisolle, mutta päätin jo alkuvaiheessa, etten tahdo kaataa omaa pahaa oloani toisen niskaan ja stressata häntäkin omilla harmeillani. Siksi tein tietoisen valinnan ja ryhdyin kehittämään omaa itsetuntoa paremmaksi huomatessani että turvaudun liikaa siihen että puran pahaa oloa kumppanille. Menin terapiaan, aloin tekemään ratkaisuja joista tulis parempi mieli, eliminoin pahaa mieltä aiheuttavia asioita elämästä ja ennenkaikkea hyväksyin sen tosiasian, ettei kukaan muu korjaa minua tai tee minusta eheää. Itse mun pitää oma itsetuntoni löytää ja korjata. Puoliso on siinä toki tukena, ja oikein pahoina hetkinä tottakai tukena ja kuuntelee, mutta enään hänen ei tarvi kuunnella ihan jokaista mun vuodatusta. Sitä toki en ole koskaan tehnyt, että kiukuttelisin, riitelisin tai lyttäisin toista valittamalla ns. käytännön asioista ja arjen jutuista - mitä jotku tekee. Lähinnä siis vaan itkenyt öitä ja vellonut itseinhossa ja "vaatinut" kumppania jaksamaan valvomaan mun vierellä kädestä pitäen ja halaten yms. ja mollaten itseäni. välillä puolisoa syyllistäen "Miksi et kehu, miksi et sano tätä ja tuota" tms. josta mulle tulis parempi mieli jne. mutta tosiasiassa tajusin, et mun pitää ite kehua itteeni ja sanoa ne asiat itselleni jotta huomaan ja hyväksyn myös puolison tavan rakastaa ja huomioida :) 

pointti oli, et kumppanin ei pitäs korvata terapeuttia silloin kun oikeesti ammattiapua tarvittais. huono-itsetunto on sellainen syy - mutta jota moni ei ehkä tunnista tai halua tunnistaa. oletetaan että se kumppani korjaa sut. Kyllä siinä jaksavakin kumppani väsyy kun joutuu toisenkin mt-ongelmat kantaa harteillaan. siksi hyvät ihmiset jos on huono-itsetunto ja olette parisuhteessa niin työstäkää sitä omaa itse-tuntoa aktiivisesti! helppoa se ei ole mutta tarpeellista. tietysti kumppaniin saa tukeutua ja pitääkin siis, mutta rajansa kaikella :) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Kuten itsekin totesit, valittamisesi alkoi käydä puolisosikin voimille ja eräänlaisena henkisenä itsesuojelukeinona hän vetäytyi. Hän tarvitsisi sitä voidakseen taas toisessa tilanteessa olla tukenasi. On äärettömän raskasta olla toiselle ainoa ihminen, ainoa tuki ja vielä yrittää elää normaalia elämää huolehtien työssäjaksamisestaan ja muusta omasta jaksamisestaan. Jos sulla olisi ollut edelleenkin ystäviä, sun tukemisesi olisi jakaantunut tasaisemmin useammalle ihmiselle eikä kaatunut kokonaisuudessaan puolisosi niskaan. 

Ollakseen missä toisessa tilanteessa tukena? Yleensä suhde päättyy siihen, että toinen alkaa vetäytyä.

Vierailija kirjoitti:

minusta on eri asia, että jos kumppani vaan valittaa ja kaataa pahan olon toisen niskaan olettaen että se parisuhteen toinen puolisko jotenkin kertoo miten sen "valittajan" pitää toimia tai jotenkin ratkaisee nää ongelmat. Samoin jos pitää toista sellasena jonka pitää aina kuunnella ja sietää valittajan surua ja huonoa oloa - ja valittaja loukkaantuu jos toisella oliskin muuta tekemistä tai itsellään hyvä päivä tms. tai ylipäänsä pitää puolisoa terapeuttinaan mutta ei ole itse valmis tunnistamaan ongelmiaan tai tekemään niille mitään. Pahin on jos vaan itse valittaa ja itkee mutta ei kuuntele tai huomaa puolison huolia ja murheita. 

Itselläni on huono-itsetunto ja usein itken ja suren puolisolle, mutta päätin jo alkuvaiheessa, etten tahdo kaataa omaa pahaa oloani toisen niskaan ja stressata häntäkin omilla harmeillani. Siksi tein tietoisen valinnan ja ryhdyin kehittämään omaa itsetuntoa paremmaksi huomatessani että turvaudun liikaa siihen että puran pahaa oloa kumppanille. Menin terapiaan, aloin tekemään ratkaisuja joista tulis parempi mieli, eliminoin pahaa mieltä aiheuttavia asioita elämästä ja ennenkaikkea hyväksyin sen tosiasian, ettei kukaan muu korjaa minua tai tee minusta eheää. Itse mun pitää oma itsetuntoni löytää ja korjata. Puoliso on siinä toki tukena, ja oikein pahoina hetkinä tottakai tukena ja kuuntelee, mutta enään hänen ei tarvi kuunnella ihan jokaista mun vuodatusta. Sitä toki en ole koskaan tehnyt, että kiukuttelisin, riitelisin tai lyttäisin toista valittamalla ns. käytännön asioista ja arjen jutuista - mitä jotku tekee. Lähinnä siis vaan itkenyt öitä ja vellonut itseinhossa ja "vaatinut" kumppania jaksamaan valvomaan mun vierellä kädestä pitäen ja halaten yms. ja mollaten itseäni. välillä puolisoa syyllistäen "Miksi et kehu, miksi et sano tätä ja tuota" tms. josta mulle tulis parempi mieli jne. mutta tosiasiassa tajusin, et mun pitää ite kehua itteeni ja sanoa ne asiat itselleni jotta huomaan ja hyväksyn myös puolison tavan rakastaa ja huomioida :) 

pointti oli, et kumppanin ei pitäs korvata terapeuttia silloin kun oikeesti ammattiapua tarvittais. huono-itsetunto on sellainen syy - mutta jota moni ei ehkä tunnista tai halua tunnistaa. oletetaan että se kumppani korjaa sut. Kyllä siinä jaksavakin kumppani väsyy kun joutuu toisenkin mt-ongelmat kantaa harteillaan. siksi hyvät ihmiset jos on huono-itsetunto ja olette parisuhteessa niin työstäkää sitä omaa itse-tuntoa aktiivisesti! helppoa se ei ole mutta tarpeellista. tietysti kumppaniin saa tukeutua ja pitääkin siis, mutta rajansa kaikella :) 

Tutkimusten mukaan huonosta itsetunnosta 9-luokalla kärsineet ihmiset kärsivät siitä yleensä läpi elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.

Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.

Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.

Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee ja ei todellakaan kiinnosta kumppanin asiat joka vain valittaa. Miksi edes pitäisi kiinnostaa? Jos ei osaa käyttäytyä niin saa valittaa ihan itsekseen, sillä ero tuosta valittamisesta seuraa. Mutta tietenkin jokainen tekee tämän valinnan itse mitä elämältään haluaa.

Melko armoton ajattelutapa. Ellei tiedosta mistä omat ongelmat johtuvat, niin niitä on lähes mahdoton korjata. Traumat eivät ole oma valinta.

Se jatkuva valittaminen on raskasta.

Hirveästi ei tee mieli edes yrittää mitään kun tietää että valitusta sieltä vaan tulee riippumatta siitä millä tavalla tekee tai tekeekö ollenkaan. Mikään ei kuitenkaan kelpaa.

En ole parisuhteessa valittajan kanssa, mutta olen elänyt ison osan elämästäni valittajan (oma vanhempi) kanssa. Olen siis nähnyt sen touhun läheltä ja saanut siitä osani.

Nykytilanne on oikeasti aika hassu ja samalla surullinen. Se valittaja ei kehtaa valittaa puolisoni läsnäollessa. Siksi hän vaatii hyvinkin aggressiivisesti että saisi tavata minut ilma puolisoani.

Tämä vanhempi kun on pitänyt minua sellaisena ultimate-valitus-kohteena. Sellaisena johon kohdistetaan aivan kaikki valitukset. Sen kun naapurilla oli rumat vaatteet ja ilkeä ilme, sen kun lääkäri sanoi jotain väärällä tavalla, sen kun siskoni osti väärän värisen sohvan ja vielä sijoitti sen typerään paikkaan... Ja kaikki valitukset päättyvät komentoon "älä vaan koskaan kerro näistä kenellekään".

En vaan jaksa enää ottaa sitä kaikkea kannettavakseni. En vaan jaksa sitä että kaikki on aina huonosti ja väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.

Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.

Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.

Parisuhde jossa pantataan empatiaa on yleensä onneton suhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee ja ei todellakaan kiinnosta kumppanin asiat joka vain valittaa. Miksi edes pitäisi kiinnostaa? Jos ei osaa käyttäytyä niin saa valittaa ihan itsekseen, sillä ero tuosta valittamisesta seuraa. Mutta tietenkin jokainen tekee tämän valinnan itse mitä elämältään haluaa.

Melko armoton ajattelutapa. Ellei tiedosta mistä omat ongelmat johtuvat, niin niitä on lähes mahdoton korjata. Traumat eivät ole oma valinta.

Se jatkuva valittaminen on raskasta.

Hirveästi ei tee mieli edes yrittää mitään kun tietää että valitusta sieltä vaan tulee riippumatta siitä millä tavalla tekee tai tekeekö ollenkaan. Mikään ei kuitenkaan kelpaa.

En ole parisuhteessa valittajan kanssa, mutta olen elänyt ison osan elämästäni valittajan (oma vanhempi) kanssa. Olen siis nähnyt sen touhun läheltä ja saanut siitä osani.

Nykytilanne on oikeasti aika hassu ja samalla surullinen. Se valittaja ei kehtaa valittaa puolisoni läsnäollessa. Siksi hän vaatii hyvinkin aggressiivisesti että saisi tavata minut ilma puolisoani.

Tämä vanhempi kun on pitänyt minua sellaisena ultimate-valitus-kohteena. Sellaisena johon kohdistetaan aivan kaikki valitukset. Sen kun naapurilla oli rumat vaatteet ja ilkeä ilme, sen kun lääkäri sanoi jotain väärällä tavalla, sen kun siskoni osti väärän värisen sohvan ja vielä sijoitti sen typerään paikkaan... Ja kaikki valitukset päättyvät komentoon "älä vaan koskaan kerro näistä kenellekään".

En vaan jaksa enää ottaa sitä kaikkea kannettavakseni. En vaan jaksa sitä että kaikki on aina huonosti ja väärin.

Huono suhde vanhempaan on ihan oma juttunsa.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.

Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee ja ei todellakaan kiinnosta kumppanin asiat joka vain valittaa. Miksi edes pitäisi kiinnostaa? Jos ei osaa käyttäytyä niin saa valittaa ihan itsekseen, sillä ero tuosta valittamisesta seuraa. Mutta tietenkin jokainen tekee tämän valinnan itse mitä elämältään haluaa.

Melko armoton ajattelutapa. Ellei tiedosta mistä omat ongelmat johtuvat, niin niitä on lähes mahdoton korjata. Traumat eivät ole oma valinta.

Se jatkuva valittaminen on raskasta.

Hirveästi ei tee mieli edes yrittää mitään kun tietää että valitusta sieltä vaan tulee riippumatta siitä millä tavalla tekee tai tekeekö ollenkaan. Mikään ei kuitenkaan kelpaa.

En ole parisuhteessa valittajan kanssa, mutta olen elänyt ison osan elämästäni valittajan (oma vanhempi) kanssa. Olen siis nähnyt sen touhun läheltä ja saanut siitä osani.

Nykytilanne on oikeasti aika hassu ja samalla surullinen. Se valittaja ei kehtaa valittaa puolisoni läsnäollessa. Siksi hän vaatii hyvinkin aggressiivisesti että saisi tavata minut ilma puolisoani.

Tämä vanhempi kun on pitänyt minua sellaisena ultimate-valitus-kohteena. Sellaisena johon kohdistetaan aivan kaikki valitukset. Sen kun naapurilla oli rumat vaatteet ja ilkeä ilme, sen kun lääkäri sanoi jotain väärällä tavalla, sen kun siskoni osti väärän värisen sohvan ja vielä sijoitti sen typerään paikkaan... Ja kaikki valitukset päättyvät komentoon "älä vaan koskaan kerro näistä kenellekään".

En vaan jaksa enää ottaa sitä kaikkea kannettavakseni. En vaan jaksa sitä että kaikki on aina huonosti ja väärin.

Kumppani on valittu itse, vanhempi taas ei. Ei kannata tavata vanhempaa, jos tapaamiset aiheuttavat jatkuvasti pahaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee ja ei todellakaan kiinnosta kumppanin asiat joka vain valittaa. Miksi edes pitäisi kiinnostaa? Jos ei osaa käyttäytyä niin saa valittaa ihan itsekseen, sillä ero tuosta valittamisesta seuraa. Mutta tietenkin jokainen tekee tämän valinnan itse mitä elämältään haluaa.

Melko armoton ajattelutapa. Ellei tiedosta mistä omat ongelmat johtuvat, niin niitä on lähes mahdoton korjata. Traumat eivät ole oma valinta.

Ei puolison traumat ole sen toisen puolisonkaan valinta. Sen, jolla on ongelmia, pitääkin itse tiedostaa ongelmansa ja korjata ne eikä olettaa, että valittamalla toiselle toinen alkaa korjata toisen ongelmat. Jos taas ongelmat ovat parisuhteessa, ongelmista pitää keskustella syyttelemättä ja pohtia yhdessä erilaisia vaihtoehtoja, joilla ongelman saisi ratkaistua. Ei siis tehdä siten, miten vain toinen osapuoli haluaa vaan  tehdä kompromissi, jonka kanssa kumpikin kykenee elämään, vaikkei ratkaisu mitenkään ihanteellinen olisikaan. 

Jos puoliso rakastaa tätä ongelmaista ihmistä, hän pyrkii edes keskustelemaan asiasta ja ymmärtämään, että se voi olla aika isokin musta möntti, joka vaivaa tätä raivoavaa puolisoa. Sitäkin näkee ja kuulee jatkuvasti, että ei jakseta ja viitsitä edes kuunnella sitä ongelmaista ihmistä, koska siitä on itselle liikaa vaivaa. 

Totta kai, jos ongelma on liian monisyinen, niin kannattaa mennä ammattiauttajan pakeille, mutta lähtökohtaisesti toivoidin, että ihmiset juttelisivat myös ikävistä asioista keskenään enemmän.

Normaali ihminen kertoo puolisolleen, jos on jotain ongelmaa. Kertoo siis eikä ala raivoamaan. Ongelmasta voidaan keskustella ja jos ongelmainen ei itse keksi mitään ratkaisua, jolla voisi ongelmansa korjata, tietenkin voi kysyä puolisoltaan, jospa tämä keksisi. Ja jos puoliso keksii, sitten ongelmainen toteuttaa ehdotetun ratkaisun. 

Jos kyseessä on isokin musta möntti, pelkällä lukion psykologialla ei sellaisesta selvitä. Jos puolisolla ei ole ollut elämässään vastaavia kokemuksia, hänen ymmärtämättömyydelleen raivoaminen on yhtä typerää kuin jos raivoaisit suomeksi suomea osaamattomalle, kun tämä ei ymmärrä, mitä sanot. Eikä hän osaa tehdä mitään, millä tavalla olosi helpottuisi. Sen vuoksi olisikin parempi raivoamisen tai edes omien ongelmiensa herättämien tunteiden purkamisen sijasta pyytää puolisolta jotain selkeää, konkreettista asiaa, jonka hän voisi sinulle tehdä ihan riippumatta siitä, ymmärtääkö hän isoa mustaa mönttiäsi vai ei. Esimerkiksi pyytää halaamaan tai pyytää ottamaan sohvalla telkkaria katsellessa kainaloonsa. Tai jos olet illalla umpiväsynyt ja koiran iltalenkitys on normaalisti sinun heiniäsi, pyytää puolisoa viemään koira iltalenkille, jotta sinä pääsisit jo nyt nukkumaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut huonosta itsetunnosta kärsivät ovat ratkaisseet tämän ongelman välttelemällä parisuhteita. Kun ei ole parisuhteessa, niin ei tarvitse myöskään kokea pettymystä kumppaniin.

Eiköhän se itsetunto olekkin hyvä hoitaa itse kuntoon, eikä laskea sitä kumppanin harteille, sama onnellisuuden kanssa. Ap

Jos huonon itsetunnon syy on hyvien ihmissuhdekokemusten puute, niin se tuskin korjaantuu yksinäisyydessä. Tuomitsetko sinä pysyvään yksinäisyyteen sellaiset ihmiset, joiden huonon itsetunnon syy on esimerkiksi huono lapsuus? Millä oikeutuksella? Kaikilla on oikeus etsiä onnea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin niin, että sillä valittajalla on oikeasti asiaa. Ehkä hän ei edes ole valittamassa mistään, mutta kun ihminen yleensä on sellainen, että haluaa jakaa iloja ja suruja, tulla kuulluksi ja nähdyksi, hyväksytyksi ja validoiduksi. Ainoa mitä hän halusi, olisi että maailmassa olisi edes yksi ihminen, joka tietää, millaista hänen elämänsä noin suunnilleen on. Yksi ai on kerta yksi joka suostuu kuuntelemaan hänen tarinansa arvottamatta tai mitätöimättä sitä millään tapaa lopettaisi 'valittamisen', kun hänen tarpeensa tulla kuulluksi on täyttynyt.

Nykymaailmassa toisen ihmisen kuunteleminen ei vaan ole mitenkään muodissa. Paljon tärkeämpää on kaikkinainen kilpailu, päteminen ja tärkeitä. Kaikilla on vain minä minä minä ja sen jälkeen ei tule mitään.

Tässä onkin suuri ongelma. On aika ahdistavaa jo ajatuksenakin olla jollekin ainoa ihminen koko maailmassa. Ihmiset, joilla on muitakin läheisiä ihmissuhteita kuin vain oma puoliso, eivät aseta puolisolleen samanlaista taakkaa kuin ne, joilla ei ole ketään muuta. Ja sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin eli esim jos ystävällä on muitakin ystäviä, kavereita, puoliso ja/tai läheiset välit vanhempiinsa, ystävään ei aseta ylimitoitettuja odotuksia.

Kun se samakin ihminen voi olla eri tilanteissa elämänsä aikana. Minulta kuoli sukulaiset, oli työväsymystä ja ruuhkavuotta eikä ehtinyt ja jaksanut ja pystynyt olemaan normaaliin tapaan ystävien kanssa, joten siinä hässäkässä puoliso olikin yhtäkkiä se ainoa, vaikka ei ollut ollut sitä aiempiin viiteentoista vuoteen.

Ja kyllä, aiemmin hyvä suhteemme joutui vaikeuksiin. Ja minusta tuli valittaja ja usein myös vetäytyjä, etten olisi valittaja. Ja totta kai se syö itsetuntoa(kin). Puolison tuella on kuitenkin tuossa ihan oleellinen merkitys. Kun hän vetäytyi, kaikki meni ihan perseelleen molemmilla. Ja kun hän jaksoi yhtään tukea, minun valitustarpeeni lakkasi aina välittömästi. Joskus vaan on tilanteita, ettei jaksa yksin tai on parempi olla yksin, jos ei saa tarvitsemaansa tukea. 

Edelleenkään valitus ei auta. Et voi oikeuttaa valitustasi jos toinen ei tue tarpeeksi.

Mitä inhimillisyydellesi on tapahtunut? Puuttuuko jokin palikka? Parisuhteessa ihmisten on tarkoitus tukea toisiaan vuorotellen.

Totta kai kuuluu tukea, pakko ei ole joka käänteessä olla lohduttamassa, ja tämän aikuinen ymmärtää. Valittaa ei kuulu.

Parisuhde jossa pantataan empatiaa on yleensä onneton suhde.

Ei tästä olekkaan nyt kysymys. Toista ei ole velvollisuus lohduttaa joka käänteessä. Voi, mutta on epätervettä jos toinen velvoittaa. Parisuhde jossa valitetaan on onneton suhde.