Lue keskustelun säännöt.
Olen pahassa pulassa enkä tiedä, onko miehen käytös rakkautta vai puhdasta kontrollointia
12.01.2019 |
Olen pulassa koska joitakin kuukausia tapailemani mies on sanojensa mukaan minuun sokeasti rakastunut ja tuntuu haluavan suunnilleen liimata itsensä minuun kiinni. Olin itse alkuun ihastunut mutta olen viime aikoina miettinyt, olenko sittenkään rakastunut. Haluaisin edetä rennommalla otteella ja koen miehen pakottavan minut sanomaan asioita, joihin en ole vielä valmis. Näitä ovat mm. etten ikinä jätä häntä ja että rakastan. Olen sanonut, että ei näitä asioita pidä kiirehtiä vaan pitää elää päivä kerrallaan. Mies ei tätä halua kuulla ja riitaa välttääkseni olen sitten sanonut em. asioita, joiden takana en sataprosenttisesti seiso. Riidat hänen kanssaan ovat totaalisen kauheita koska mies menee silloin aivan pois tolaltaan ja sanoo, mitä sylki suuhun tuo. Kuulemma minä aiheutan nämä tilanteet (=tarpeeni ottaa omaa aikaa) ja hän ei voi reaktiolleen mitään. Koska välittää minusta niin hurjasti.
Olen tosi empaattinen ja miellyttämishaluinen ihminen. Mietin jopa sitä, onko mies sittenkin vain taitava manipuloija ja yrittää rakkautensa varjolla tukahduttaa minut. Vaikuttaa samalla impulsiiviselta ja herkältä. Narsisitista hänen käytöksensä minusta kuitenkin vähintäänkin joiltakin osin on.
Haluaisin itse edetä rauhassa ja katsoa, mihin tämä johtaa. Mies ei kuitenkaan anna minulle tarvitsemaani aikaa ja tilaa. Mies haluaisi nähdä joka päivä. Minulla on vaativa työ, josta kyllä pidän mutta joka vie valtavasti aikaani sekä energiaani tällä hetkellä. Mies haluaisi minun pitkin päivää viestittelevän hänelle ja minä taas koen nämä viestittelyt ahdistavina katkoina, joiden jälkeen joudun taas kasaamaan ajatukseni tehdäkseni asiaa, joita tein ennen tekstaria. Ei niin, etten arvostaisi ajatusta miehen huomionosoituksesta.
Olen ihan poikki siitä, että mikään ei tunnu riittävän. Olen jo laiminlyönyt työtäni jotta välttäisin riidat siitä, ettei minulla ole aikaa panostaa suhteeseen mutta tunnen samalla lyöväni laimin myös itseäni. Olemme molemmat neljäkymppisiä eli kokemusta löytyy. Miehen käsitys parisuhteesta on erittäin tiivis ja itse olen lapsettomana aiemminkin lapsettomien kanssa seurustellessani tottunut siihen, että omaa aikaa voidaan viettää myös kavereita erikseen viikottain nähtäessä ja että kumppania kuunnellaan ja hänelle annetaan tarvittaessa täysi työrauha.
Näen miehessä paljon epänormaalista takertumisesta kieliviä piirteitä ja kuulemma ne johtuvat hänen aiemmissa suhteissaan esiintyneistä pettämisistä. Miehen käytös tuntuu kontrolloivalta ja minua lievästi sanottuna ärsyttää se, että hän odottaa minun raportoivan omista menoistani ja jopa välillä soittaa kuin tarkistaaksensa sen, missä olen.
Olen miettinyt, pitäisikö minun yksinkertaisesti viheltää peli poikki. Mies on toisenlainen kuin aiemmat kumppanini ja se varmasti hänessä viehättää. Olen ajatellut, etten halua toistaa aiempia virheitä ja roikkua suhteessa, jossa minä olen ollut se rakastuneempi ja tarvitsevampi osapuoli. En ole ihan varma, kohtaammeko lopulta henkisesti ja mikä osa miehen huomiosta on rakkautta ja mikä kontrollointia. Minusta rakkaus on pyyteetöntä eikä sitä pitäisi koskaan vaatia.
Ylireagoinko vai mitä? Olen ihan hukassa omine ajatuksineni ja pelkään jopa mahdollisen manipuloinnin jo vaikuttaneen ajatuksiini.
Kommentit (335)
Suhteessa on kaikki vaaran merkit ilmassa. Ei tuommoista kaveria naisystävä paranna. Suosittelen lähtemään. Hän voi olla väkivaltainen erotessa ja sen jälkeen, kuten moni on jo varoittanutkin.
Olen seurustellut kahdesti (!) vastaavanlaisten tyyppien kanssa eikä siitä ikinä hyvä tule. Tiedän, että ne hyvät (ja katuvat) rakkaudenkeskeiset sielunkumppani-hetket saattavat koukuttaa, mutta pian kuvion läpi näkee ja takaraivoon alkaa joka tilanteessa hiipiä, milloin seuraava räsähdys sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei AP, sinulla on aina oikeus lopettaa mikä tahansa ihmissuhde sillä perusteella, että sinun ei ole riittävän hyvä olla ko ihmisen seurassa. Se on aivan riittävä oikeutus, mitään muuta syytä et tarvitse. Jos jonkun ihmisen seurassa ahdistaa, sinulla on oikeus olla ilman tuon ihmisen seuraa. Se riittää, ettei ole hyvä olla, vaikket edes tietäisi syytä. Kaikilla on tämä sama oikeus.
Tunnistathan, että taustassasi on jotain, johon tämä ihminen kolahtaa. Ilmeisesti tämän ihmisen avulla alitajuisesti yrität jatkaa lapsuuden kesken jääneiden ongelmien ratkomista. Mutta ne eivät ratkea näin. Terapia on sitä varten. Jatka mieluummin sitä, tiiviimmin, jos mahdollista.
Tämä. Kaikki näkökulmat osuvat ytimeen.
Muistan niin elävästi sen miten itse rakastuin yllättäen ja todella nopeaa ja ajattelin etten koskaan ole tuntenut ketään kohtaan niin vahvasti. Mies oli maailman ihanin ja vietettiin jo alusta asti kaikki aika yhdessä ja hän käytännössä muutti minun luo asumaan ensimmäisten kuukausien aikana. Alusta asti mies hermostui todella mitättömistä asioista ja sen näki myös minun ystäväni, minä olin ainoa joka ei siihen kiinnittänyt huomiota. Aika nopeasti alkoi se valehtelu ja mustasukkaisuus, joka kehkeytyi huoritteluksi ja "tapa itsesi"-kommentoinniksi. Mies onnistui eristämään minut kaikista ystävistäni koska aina kun lähdin johonkin meni koko aika tekstiviestitse riitelyssä. Lopulta mukaan tuli fyysinen väkivalta. Jokaisessa tilanteessa mies sai käännettyä asian niin, että minä päädyin pyytämään anteeksi sitä että olin loukkaantunut tai hermostunut jostain. Minä olin hänen mielestään hullu ja hän aivan normaali.
Viimeiset kuukaudet siinä suhteessa itkin aina kun mies ei ollut paikalla, siivosin, kokkasin ja yritin tehdä kaikkeni että voisin pitää hänet tyytyväisenä jotta hän ei suuttuisi minulle töistä tullessaan. Ja rakastin edelleen niin sokeasti ja uskoin että asiat muuttuvat vielä. Ohitin kaikki miehen huonot puolet vain niiden pienien hyvien hetkien vuoksi ja se oli isoin virhe mitä olen tehnyt. Lopulta erosimme kun mies vain yhtäkkiä niin päätti ja lähti yhteisestä kodistamme. Minä muserruin täysin ja päädyin lopulta sairaalaan koska olin niin masentunut ja itsetuhoinen suhteen jäljiltä. Mies edelleen lähetteli minulle haukkumaviestejä ja syyllisti ja kehotti kuolemaan vaikka emme olleet edes yhdessä. Sairaalareissun jälkeen soitin siskolleni, pyysin häntä käymään kylässä, ja ilmoitin hänelle että haluan lähteä nyt. Pakkasimme pakolliset tavarat mukaan, jätin avaimen pöydälle ja lähdin. Tiesin että mies oli seuraavana päivänä tulossa käymään asunnolla. Kun hän huomasi mun lähteneen, yritti vielä painostaa mua hakemaan loput tavarani hänen ollessa paikalla. En vastannut hänelle mihinkään viestiin enää, estin puhelut ja tekstiviestit ja kaikki mahdolliset some-profiilit ja sen kautta vasta sain rauhan elää ja toipua kaikesta tuosta. Pitkään jopa pelkäsin kulkea ulkona koska pelkäsin törmääväni häneen.
Toivon että mun tarina saa sut ymmärtämään tilannetta. Täydellisestä miehestä ja täydellisestä parisuhteesta tuli painajainen koska sivuutin kaikki huonot merkit mitkä oli näkyvissä jo alusta alkaen enkä lähtenyt vaikka sitä usein mietinkin. Jos mies ei itse olisi lähtenyt, olisin joko edelleen hänen kanssaan tai pahimmillaan jopa kuollut. Tee itsellesi se palvelus ja lähde. Älä mieti sitä että ero olisi miehelle raskasta. Se lähteminen ei tule olemaan helppoa ja kuulostaa siltä että miehestä et helposti eroon pääse. Älä jää tuollaiseen.
Saanko kysyä erästä asiaa? Kovasti täällä painotetaan, että ap ei ole vastuussa aikuisesta ihmisestä ja sitä perustellaan sillä, että on vasta muutaman kuukauden tuntenut. Mielestäni tuo on kyllä ihan bs:iä.
On siis selvästikin teidän joidenkin mielestä olemassa joku aikaraja, milloin vasta voi auttaa ja ottaa vastuuta lähimmäisistään tai ihan kenestä tahansa. Kuka on niin julma, että laittaa jonkun aikamääreen toisen auttamiselle? Kyse on kuitenkin ap:llä intiimistä suhteesta, ei mistään satunnaisesta vastaantulijasta, joten kiintymyssuhde on olemassa.
Ja vaikka olisikin satunnainen vastaantulija, miksi auttamista pitäisi odottaa? Jos joku kaatuu jäisellä kadulla, lyö päänsä ja alkaa vuotaa verta, odotatko sinä siinä vieressä, että ei ole kyllä vielä tarpeeksi aikaa kulunut et voin auttaa, sori. Minä en näe siinä mitään eroa mt-sairauksien kohdalla. Hätä kuin hätä, silloin autetaan, ja jos ei itse osaa, pyydetään jotain osaajaa auttamaan. Ap:llä omien tuntemuksiensa mukaan oli tunne siitä, että mies apua tarvitsee, ja hänestä kun kerran välittää, haluaa sitä antaa. Miksi te tyrmäätte tämän asian ja lyttäätte sen ja käskette häntä lopettamaan koko suhteen?
Kyllä varmaan tekin haluaisitte, että joku teitä itseänne auttaisi näkemään omat virheenne ja kinkkinne, kun itse ette osaa tai tajua omia virheitänne ja vaan toistatte samaa rataa päivästä toiseen muita satuttamalla. TIETÄMÄTTÄNNE satuttamalla. Se on ihan sama ap:n miesystävän kohdalla, ei hänkään näe vikojaan, jos niitä ei osoiteta, tai auteta ymmärtämään.
Kyllä joskus kun lukee näiden eräiden palstatietäjien juttuja, tulee oikein viha miesten puolesta. Aina kaikki on muka heidän vika, aina heidät pitää jättää, aina olla ylivertainen itsenäinen nainen, joka pärjää ilman miestä. Ja sitten ne samat naiset tulee tänne sylkemään omia myrkkyjään, että muillakin on ihan yhtä huonosti sen jälkeen asiat, kun itse vaan "jakoi omia kokemuksiaan" ja "esti samaa tapahtumasta" jollekin muulle.
Verratkaa omaa vauva.fi-käytöstänne ap:n miesystävän käytökseen ja miettikää, että miksi te itse olette tästä itsekeksimästänne ilmaisesta terapiamuodostanne riippuvaisia. Ihan samasta syystä: ette tajua omaa käytöstänne, olette itsekeskeisiä ja yksin omien ongelmienne kanssa, haette tukea, haluatte apua, jne. Jotkut käy täällä keskellä työpäivää, tarkistaa viestit heti kun pääsee koneelle, roikkuu täällä yötä myöten, joskus päiviäkin kun ei ole muutakaan tekemistä. Miten se eroaa ap:n miehestä? Roikkujia te olette itse, ja apua teille on siihen turha tuputtaa, kun olette jo terapoineet itse itsenne täällä toisten samanlaisten kanssa.
Ja sitten arvostelette sellaista henkilöä, joka aidosti on huolissaan ja haluaa auttaa hänelle tärkeää henkilöä. Herätkää jo unelmistanne. Kukaan ei tee siten kuin te neuvotte. Korkeintaan voitte antaa ajankulua, pientä viihdettä ja sen jälkeen se siitä.
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin edetä rennommalla otteella ja koen miehen pakottavan minut sanomaan asioita, joihin en ole vielä valmis. Näitä ovat mm. etten ikinä jätä häntä ja että rakastan.
Haluaisin itse edetä rauhassa ja katsoa, mihin tämä johtaa. Mies ei kuitenkaan anna minulle tarvitsemaani aikaa ja tilaa. Mies haluaisi nähdä joka päivä.
Näen miehessä paljon epänormaalista takertumisesta kieliviä piirteitä ja kuulemma ne johtuvat hänen aiemmissa suhteissaan esiintyneistä pettämisistä. Miehen käytös tuntuu kontrolloivalta ja minua lievästi sanottuna ärsyttää se, että hän odottaa minun raportoivan omista menoistani ja jopa välillä soittaa kuin tarkistaaksensa sen, missä olen.
Olen miettinyt, pitäisikö minun yksinkertaisesti viheltää peli poikki.
Tämä postauksesi on saanut jo paljon vastauksia, mutta minusta se on vain hyvä asia - toivottavasti heräät asian oikeaan laitaan ja ymmärrät, ettei tämä voi jatkua. Voit täysin hyvällä omallatunnolla päättää suhteenne. Älä mieti, oletko väärässä vai oikeassa 100 prosenttisesti vaan katso mieluiten kokonaiskuvaa. Tekstisi perusteella tilanteesi te kaksi ette sovi yhteen.
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin, AP. Se oli ensimmäinen seurustelusuhteeni ikinä ja olin siinä 3-4 vuotta - vaikka olisin halunnut erota jo puolen vuoden sisällä seurustelun aloituksesta. Älä pitkitä suhdetta, jos tiedät jo nyt, että et kestä olla siinä.
Yksi isoimmista hälytysmerkeistä on, jos kumppani vaatii sinua sanomaan "rakastan sinua" ja "en koskaan jätä sinua". Exäni oli juuri tällainen ja uhkaili itsemurhalla, jos olin aikeissa jättää hänet. Minä myös ihmettelin, miten voi olla edes satavarma, ettei eroa koskaan tulisi - mutta exäni vaati, että näin kuuluu sanoa, koska muuten ei voi luottaa toiseen. Se, että pakottaa toisen sanomaan jotakin kertoo nimenomaan epäluottamuksesta. Hän ei luota sinuun pätkän vertaa enempää, vaikka kuinka vannoisit ikuista rakkautta. Hän haluaa sinun sanovan asioita, mistä on lähes mahdotonta pitää kiinni. Jälkeenpäin hän voi riitatilanteissa tai erotilanteessa muistuttaa sinua siitä, miten pas*a ihminen olet ja ettei kehenkään voi luottaa, vaikka luvattiin ikuista rakkautta. Hän haluaa sinun lupailevan asioita, joita ei voi toteuttaa.
Noh olin suhteessa pitkään juuri sen vuoksi, että pelkäsin exäni oikeasti satuttavan itseään tai tekevän jotain pahaa. Tunsin myös sääliä. Olin alle 20-vuotias ja sinisilmäinen.
Jätin hänet, vaikka sain pitkään itsemurhauhkausviestejä. Muutamien kuukausien päästä sain tietää, että hän tapaili seurusteluaikoina muita naisia ja alkoikin pian seurustelemaan virallisesti yhden heistä kanssa.
Jos asutte yhdessä ja haluat erota, niin suosittelen ehdottomasti jonkun ystävän tai sukulaisen kanssa hakemaan tavarasi asunnosta ja muutat pois. Et kerro tätä miehellesi, koska vaikuttaa siltä, että miehesi ei tule reagoimaan siihen hyvin. On parempi, että teet sen julkisella paikalla. Sanot, että haluat erota ja se on siinä. Aivan sama, mitä miehesi sanoo tai haukkuu sinua. Sillä ei ole mitään merkitystä. Sinä vain häivyt, estät hänet somessa ja/tai hänen puhelinnumeronsa.
Eroa. Oikeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olin lopulta irtisanoutua työstäni, koska miehen mielestä työ stressasi minua, meni hänen edelleen ja teki minusta jotakin muuta kuin oman itseni. Olin itsekin niin väsynyt, että en tiennyt mitä tehdä. Onneksi kuitenkin jäin vain sairaslomalle, jonka jälkeen lääkäri patisti minut vielä menemään kokeilemaan. Kiitos hänen, huomasin sairasloman ajan vain miehen kanssa aikaa vietettyäni oloni todellisuudessa vain pahentuneen, ja että työ oli aiemminkin ollut minulle juuri se henkireikä. Että olin koko ajan mennyt töihin pakoon miestä ja miehen kontrollointia, enkä ollut oikeasti uupunut työstä vaan miehestä.
Tuosta oivalluksesta alkoi prosessi, joka oli vaikea ja hidas, mutta joka lopulta päättyi siihen että pääsin pois suhteesta. Ap:n tilanne on vielä vasta niin alussa, että nyt on hyvä hetki lähteä. Nyt kun sinulla vielä on edes aavistus siitä, että vika ei ole sinussa vaan miehessä.
Mies on itse asiassa vihjannut, että jos työ näin rasittaa, se ei ole minulle sopiva ja pitää keksiä jotakin muuta. Miehellä mahdollisimman vähäinen työnteko on yksi tavoite elämässä, minä taas (ilmeisesti materialistina) ajattelen elämäni tavoitteista niin, että ilmaista ja hyvää lounasta ei ole.
Ap
Älähänvielä kirjoitti:
Saanko kysyä erästä asiaa? Kovasti täällä painotetaan, että ap ei ole vastuussa aikuisesta ihmisestä ja sitä perustellaan sillä, että on vasta muutaman kuukauden tuntenut. Mielestäni tuo on kyllä ihan bs:iä.
On siis selvästikin teidän joidenkin mielestä olemassa joku aikaraja, milloin vasta voi auttaa ja ottaa vastuuta lähimmäisistään tai ihan kenestä tahansa. Kuka on niin julma, että laittaa jonkun aikamääreen toisen auttamiselle? Kyse on kuitenkin ap:llä intiimistä suhteesta, ei mistään satunnaisesta vastaantulijasta, joten kiintymyssuhde on olemassa.
Ja vaikka olisikin satunnainen vastaantulija, miksi auttamista pitäisi odottaa? Jos joku kaatuu jäisellä kadulla, lyö päänsä ja alkaa vuotaa verta, odotatko sinä siinä vieressä, että ei ole kyllä vielä tarpeeksi aikaa kulunut et voin auttaa, sori. Minä en näe siinä mitään eroa mt-sairauksien kohdalla. Hätä kuin hätä, silloin autetaan, ja jos ei itse osaa, pyydetään jotain osaajaa auttamaan. Ap:llä omien tuntemuksiensa mukaan oli tunne siitä, että mies apua tarvitsee, ja hänestä kun kerran välittää, haluaa sitä antaa. Miksi te tyrmäätte tämän asian ja lyttäätte sen ja käskette häntä lopettamaan koko suhteen?
Kyllä varmaan tekin haluaisitte, että joku teitä itseänne auttaisi näkemään omat virheenne ja kinkkinne, kun itse ette osaa tai tajua omia virheitänne ja vaan toistatte samaa rataa päivästä toiseen muita satuttamalla. TIETÄMÄTTÄNNE satuttamalla. Se on ihan sama ap:n miesystävän kohdalla, ei hänkään näe vikojaan, jos niitä ei osoiteta, tai auteta ymmärtämään.
Kyllä joskus kun lukee näiden eräiden palstatietäjien juttuja, tulee oikein viha miesten puolesta. Aina kaikki on muka heidän vika, aina heidät pitää jättää, aina olla ylivertainen itsenäinen nainen, joka pärjää ilman miestä. Ja sitten ne samat naiset tulee tänne sylkemään omia myrkkyjään, että muillakin on ihan yhtä huonosti sen jälkeen asiat, kun itse vaan "jakoi omia kokemuksiaan" ja "esti samaa tapahtumasta" jollekin muulle.
Verratkaa omaa vauva.fi-käytöstänne ap:n miesystävän käytökseen ja miettikää, että miksi te itse olette tästä itsekeksimästänne ilmaisesta terapiamuodostanne riippuvaisia. Ihan samasta syystä: ette tajua omaa käytöstänne, olette itsekeskeisiä ja yksin omien ongelmienne kanssa, haette tukea, haluatte apua, jne. Jotkut käy täällä keskellä työpäivää, tarkistaa viestit heti kun pääsee koneelle, roikkuu täällä yötä myöten, joskus päiviäkin kun ei ole muutakaan tekemistä. Miten se eroaa ap:n miehestä? Roikkujia te olette itse, ja apua teille on siihen turha tuputtaa, kun olette jo terapoineet itse itsenne täällä toisten samanlaisten kanssa.
Ja sitten arvostelette sellaista henkilöä, joka aidosti on huolissaan ja haluaa auttaa hänelle tärkeää henkilöä. Herätkää jo unelmistanne. Kukaan ei tee siten kuin te neuvotte. Korkeintaan voitte antaa ajankulua, pientä viihdettä ja sen jälkeen se siitä.
En nyt jaksa tätä hienommin muotoilla mutta onpa lapsellinen näkemys lienee provokin. Niin kuin ap totesi, ei hänen koulutuksellaan aleta mt-ongelmaista pelstaa. Samoin ei myöskään ole mitään mt-ambulanssia, jonka voi soittaa apuun, kun oma osaaminen ei riitä. Kaunis ajatis, että syvään juurtuneista haitallista ajatus/toimintamalleista pääsisi eroon vain sillä, että joku ne auttaa sinua nätisti huomaamaan. Ei tämä muutoinkaan minusta kuulu kumppanin rooliin.
93
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja vielä tässä. Ulkopuolisesta varmasti tilanne on lähinnä absurdi mutta olen ensisijaisesti HUOLISSANI MIEHESTÄ. Hän EI ole narsisti (vaikka käytöksessä onkin narsistisia piirteitä) mutta tarvitsee apua, jota minä en osaa hänelle antaa. Haluan parisuhteen, en hoivasuhdetta.
Olisin vastaavalla tavalla huolissani myös naispuolisesta ystävästä, jonka kokisin voivan psyykkisesti huonosti.
Paras apu, mitä voit miehelle antaa, on se ettet mahdollista hänen takertumistaan enää yhtään pitempään vaan hän joutuu ottamaan vastuun itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin lopulta irtisanoutua työstäni, koska miehen mielestä työ stressasi minua, meni hänen edelleen ja teki minusta jotakin muuta kuin oman itseni. Olin itsekin niin väsynyt, että en tiennyt mitä tehdä. Onneksi kuitenkin jäin vain sairaslomalle, jonka jälkeen lääkäri patisti minut vielä menemään kokeilemaan. Kiitos hänen, huomasin sairasloman ajan vain miehen kanssa aikaa vietettyäni oloni todellisuudessa vain pahentuneen, ja että työ oli aiemminkin ollut minulle juuri se henkireikä. Että olin koko ajan mennyt töihin pakoon miestä ja miehen kontrollointia, enkä ollut oikeasti uupunut työstä vaan miehestä.
Tuosta oivalluksesta alkoi prosessi, joka oli vaikea ja hidas, mutta joka lopulta päättyi siihen että pääsin pois suhteesta. Ap:n tilanne on vielä vasta niin alussa, että nyt on hyvä hetki lähteä. Nyt kun sinulla vielä on edes aavistus siitä, että vika ei ole sinussa vaan miehessä.
Mies on itse asiassa vihjannut, että jos työ näin rasittaa, se ei ole minulle sopiva ja pitää keksiä jotakin muuta. Miehellä mahdollisimman vähäinen työnteko on yksi tavoite elämässä, minä taas (ilmeisesti materialistina) ajattelen elämäni tavoitteista niin, että ilmaista ja hyvää lounasta ei ole.
Ap
Niin. Eli sinun tulisi lopettaa työt, jotta voisit elää 24/7 vain miestä varten.
Nimimerkillä kokemusta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älähänvielä kirjoitti:
Saanko kysyä erästä asiaa? Kovasti täällä painotetaan, että ap ei ole vastuussa aikuisesta ihmisestä ja sitä perustellaan sillä, että on vasta muutaman kuukauden tuntenut. Mielestäni tuo on kyllä ihan bs:iä.
On siis selvästikin teidän joidenkin mielestä olemassa joku aikaraja, milloin vasta voi auttaa ja ottaa vastuuta lähimmäisistään tai ihan kenestä tahansa. Kuka on niin julma, että laittaa jonkun aikamääreen toisen auttamiselle? Kyse on kuitenkin ap:llä intiimistä suhteesta, ei mistään satunnaisesta vastaantulijasta, joten kiintymyssuhde on olemassa.
Ja vaikka olisikin satunnainen vastaantulija, miksi auttamista pitäisi odottaa? Jos joku kaatuu jäisellä kadulla, lyö päänsä ja alkaa vuotaa verta, odotatko sinä siinä vieressä, että ei ole kyllä vielä tarpeeksi aikaa kulunut et voin auttaa, sori. Minä en näe siinä mitään eroa mt-sairauksien kohdalla. Hätä kuin hätä, silloin autetaan, ja jos ei itse osaa, pyydetään jotain osaajaa auttamaan. Ap:llä omien tuntemuksiensa mukaan oli tunne siitä, että mies apua tarvitsee, ja hänestä kun kerran välittää, haluaa sitä antaa. Miksi te tyrmäätte tämän asian ja lyttäätte sen ja käskette häntä lopettamaan koko suhteen?
Kyllä varmaan tekin haluaisitte, että joku teitä itseänne auttaisi näkemään omat virheenne ja kinkkinne, kun itse ette osaa tai tajua omia virheitänne ja vaan toistatte samaa rataa päivästä toiseen muita satuttamalla. TIETÄMÄTTÄNNE satuttamalla. Se on ihan sama ap:n miesystävän kohdalla, ei hänkään näe vikojaan, jos niitä ei osoiteta, tai auteta ymmärtämään.
Kyllä joskus kun lukee näiden eräiden palstatietäjien juttuja, tulee oikein viha miesten puolesta. Aina kaikki on muka heidän vika, aina heidät pitää jättää, aina olla ylivertainen itsenäinen nainen, joka pärjää ilman miestä. Ja sitten ne samat naiset tulee tänne sylkemään omia myrkkyjään, että muillakin on ihan yhtä huonosti sen jälkeen asiat, kun itse vaan "jakoi omia kokemuksiaan" ja "esti samaa tapahtumasta" jollekin muulle.
Verratkaa omaa vauva.fi-käytöstänne ap:n miesystävän käytökseen ja miettikää, että miksi te itse olette tästä itsekeksimästänne ilmaisesta terapiamuodostanne riippuvaisia. Ihan samasta syystä: ette tajua omaa käytöstänne, olette itsekeskeisiä ja yksin omien ongelmienne kanssa, haette tukea, haluatte apua, jne. Jotkut käy täällä keskellä työpäivää, tarkistaa viestit heti kun pääsee koneelle, roikkuu täällä yötä myöten, joskus päiviäkin kun ei ole muutakaan tekemistä. Miten se eroaa ap:n miehestä? Roikkujia te olette itse, ja apua teille on siihen turha tuputtaa, kun olette jo terapoineet itse itsenne täällä toisten samanlaisten kanssa.
Ja sitten arvostelette sellaista henkilöä, joka aidosti on huolissaan ja haluaa auttaa hänelle tärkeää henkilöä. Herätkää jo unelmistanne. Kukaan ei tee siten kuin te neuvotte. Korkeintaan voitte antaa ajankulua, pientä viihdettä ja sen jälkeen se siitä.
Asia nyt vaan on niin, että hukkuva saattaa vetää mukaansa vedea alle pelastamaan tulleen. Lentokoneessakin hädän hetkellä laitetaan ensin itselle happimaski päälle ja vasta sen jälkeen autetaan muita, jos kykenee. Ap on nyt siinä tilanteessa, että on ensin pelastettava itsensä, ei hänellä ole mitään velvollisuutta vajota itsekin hukkuvan mukana.
194:lle:. Tässä AP:n tilanteessa auttaminen vertautuu siihen, että menee järveen paljain käsin auttamaan itseään isokokoisen osa ihmisistä, joka takertuu täysillä auttajaansa, jolloin auttaja, tai mahdollisesti molemmat, hukkuvat.
Pahoissa mielenterveys-ja persoonallisuushäiriöissä maallikko voi auttaa hoitoon, ei mitään muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin lopulta irtisanoutua työstäni, koska miehen mielestä työ stressasi minua, meni hänen edelleen ja teki minusta jotakin muuta kuin oman itseni. Olin itsekin niin väsynyt, että en tiennyt mitä tehdä. Onneksi kuitenkin jäin vain sairaslomalle, jonka jälkeen lääkäri patisti minut vielä menemään kokeilemaan. Kiitos hänen, huomasin sairasloman ajan vain miehen kanssa aikaa vietettyäni oloni todellisuudessa vain pahentuneen, ja että työ oli aiemminkin ollut minulle juuri se henkireikä. Että olin koko ajan mennyt töihin pakoon miestä ja miehen kontrollointia, enkä ollut oikeasti uupunut työstä vaan miehestä.
Tuosta oivalluksesta alkoi prosessi, joka oli vaikea ja hidas, mutta joka lopulta päättyi siihen että pääsin pois suhteesta. Ap:n tilanne on vielä vasta niin alussa, että nyt on hyvä hetki lähteä. Nyt kun sinulla vielä on edes aavistus siitä, että vika ei ole sinussa vaan miehessä.
Mies on itse asiassa vihjannut, että jos työ näin rasittaa, se ei ole minulle sopiva ja pitää keksiä jotakin muuta. Miehellä mahdollisimman vähäinen työnteko on yksi tavoite elämässä, minä taas (ilmeisesti materialistina) ajattelen elämäni tavoitteista niin, että ilmaista ja hyvää lounasta ei ole.
Ap
Niin. Eli sinun tulisi lopettaa työt, jotta voisit elää 24/7 vain miestä varten.
Nimimerkillä kokemusta on.
Ja ap:n omat tulot ovat todennäköisesti miehelle uhka.
Mitä siinä kuukauden kohdalla tapahtui? Tätä on kysytty täällä muutaman kerran.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhde ei ole terapiasuhde. Kumppani ei ole terapeutti. Edes siinä tapauksessa jos olisikin koulutukseltaan terapeutti, niin ei.
Saati nyt kun ei ole.
Mieti aloittaja sitä, että oletko nyt paljon stressaantuneempi, ahdistuneempi, enemmän ja koko ajan huolissaan jostain jota olet tehnyt tai jättänyt tekemättä kuin ennen miehen tapaamista?
Mietitkö miltei koko ajan omaa käytössäsi ja sanomisiasi, ettei mies vain suutu tai löydä huomautettavaa? Pelkäätkö koko ajan kun on hyvä kausi, että koska taas mies suuttuu tai hermostuu ja alkaa huono kausi?
Ovatko hyvien ja huonojen kaudet aina vaan lyhyempiä ja lyhyempiä?
Onko huonoja kausia aina vaan enemmän kuin hyviä?
Oletko ylipäätään koko ajan huolissaan miehestä, miehen voinnista ja millä tuulella mies on?
Voitko siis ylipäätään siis paljon huonommin nyt kuin ennen?
Jos vastaat useaan kohtaan kyllä, (mitä luulen ja pelkään) niin mieti tarkkaan jatkaako suhdetta ja mitä ja miten se jo nyt on vaikuttanut sinuun.
Tulee mieleen, että kun ap kerroit olleesi aiemmissa suhteissa se tarvitsevampi osapuoli, niin onko mahdollista, että sinua pitää nyt tässä suhteessa kiinni se, että tässä saat olla se toinen osapuoli ja nähdä, kun toinen kärsii? Tämä ei siis ole mikään syytös, mutta tulee mieleen, että työstätkö jotenkin tämän avulla aiempia kokemuksiasi ja haluat pitää huolen, että sinulle ei käy enää samalla tavalla?
Minäkin kyllä neuvoisin lähtemään, koska te molemmat satutatte toisianne, mutta en automaattisesti sanoisi miestä tässä heikoksi, koska tarvitsevuuden näyttäminen vaatii aina rohkeutta ja itsensä alttiiksi panemista. Miten ylipäätään suhtaudut tarvitse uuteen? Kannatko häpeää siitä, että sinuun on sattunut aiemmissa suhteissa?
Tämä ei siis ole syytös, olen myös itse ollut tarvitseva osapuoli suhteessa ja tiedän, mitä tuskaa se on. Ja olen ollut myös se välttelevä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olin lopulta irtisanoutua työstäni, koska miehen mielestä työ stressasi minua, meni hänen edelleen ja teki minusta jotakin muuta kuin oman itseni. Olin itsekin niin väsynyt, että en tiennyt mitä tehdä. Onneksi kuitenkin jäin vain sairaslomalle, jonka jälkeen lääkäri patisti minut vielä menemään kokeilemaan. Kiitos hänen, huomasin sairasloman ajan vain miehen kanssa aikaa vietettyäni oloni todellisuudessa vain pahentuneen, ja että työ oli aiemminkin ollut minulle juuri se henkireikä. Että olin koko ajan mennyt töihin pakoon miestä ja miehen kontrollointia, enkä ollut oikeasti uupunut työstä vaan miehestä.
Tuosta oivalluksesta alkoi prosessi, joka oli vaikea ja hidas, mutta joka lopulta päättyi siihen että pääsin pois suhteesta. Ap:n tilanne on vielä vasta niin alussa, että nyt on hyvä hetki lähteä. Nyt kun sinulla vielä on edes aavistus siitä, että vika ei ole sinussa vaan miehessä.
Mies on itse asiassa vihjannut, että jos työ näin rasittaa, se ei ole minulle sopiva ja pitää keksiä jotakin muuta. Miehellä mahdollisimman vähäinen työnteko on yksi tavoite elämässä, minä taas (ilmeisesti materialistina) ajattelen elämäni tavoitteista niin, että ilmaista ja hyvää lounasta ei ole.
Ap
Niin. Eli sinun tulisi lopettaa työt, jotta voisit elää 24/7 vain miestä varten.
Nimimerkillä kokemusta on.
Ja ap:n omat tulot ovat todennäköisesti miehelle uhka.
Oma exäni niin ikään halusi, eyten kouluttaudu tai mene töihin (olimme 17 -vuotiaita kun tapasimme).
Hänen mielikuvissaan muuttaisimme nopeasti samankaton alle, menisimme naimisiin, saisimme lapsen ja minä eläisin kotiäitinä kun hän kävisi töissä. Jutteli, miten minun tulisi olla onnellinen kun minulie kävi tällainen onni, ettei minun tarvitsisi käydä töissä.
No, hain ja sain jutuista huolimatta töitä. Jo ennen sitä oli alkanut mustasukkaisuusjutut, mutta työn saatuani jutut ihan räjähti.
Halusi eristää minut myös ystävistä ja sukulaisista, jotta olisin elänut häntä varten 24/7.
Ja tosiaan kun töihin menin, niin jutteli katkerasti miten ihan varmasti halusin töihin vain jotta voisin iskeä muita miehiä ja tehdä heidän kanssaan työpäivien aikana vaikka mitä.
Lopultahan suuttui myös siitä, jos minun piti käydä lääkärissä ja sattui olemaan mieslääkäri. Eli näki uhkaa aivan kaikkialla.
Kysymykseni sinulle ap kuuluu: kuka todellisuudessa kontrolloi? Taidat olla oman voimasi oppimismatkalla. Älä kysele, sano, sano ääneen.
Oletko ollut tekemisissä tämän miehen vanhempien kanssa? Tunnen miehen, jonka äiti on kontrolloiva, läheisriippuvainen narsisti ja tälle miehelle on jäänyt sellainen käsitys, että normaalit ihmissuhteet toimivat niin. Hän siirtää sen myös lapsilleen.
Vierailija kirjoitti:
Mitä siinä kuukauden kohdalla tapahtui? Tätä on kysytty täällä muutaman kerran.
Miehen ideologia elämästä avautui minulle ensimmäistä kertaa. Se kuuluu niin, että ”elämä kantaa” ja että rakkauden löytäminen on tärkeintä. Lisäksi sain kuulla siitä, että KAIKKI rakastuneet parit haluavat tehdä lapsen.
Yritin selittää, että oman melko ahdistavan taustani sekä sukuni mt-ongelmien vuoksi en halua vaarantaa elämääni sillä, että teen lapsen ja lapsen kautta joudun taas tekemisiin oman lapsuuteni muistojen kanssa. En halua ottaa riskiä, että hyvin ja masennun kun lähempänä keski-ikää koen vihdoin saaneeni elämäni jotenkin raiteilleen.
Kerroin haluavani nauttia elämästä kumppanini kanssa lapsettomana. Mies jotenkin loukkaantui jyrkkyydestäni ja tästä syntyi ensimmäinen lievä konflikti. Mies jotenkin ympäripuhui minut lupaamaan, että annan suhteelle aikaa kehittyä ja että harkitsen asiaa.
Yritin vielä perustella sitä, että en ikinä haluaisi oman lapseni kärsimään vaarattomuudesta tai eronneista vanhemmista mutta miehen mielestä tämä oli turhaa pelkoa. Kuulemma kaikilla hänen tuntemillaan lapsiperheillä kaikki on loksahtanut kohdalleen. Omassa tuttavapiirissäni näin hyvin ei itsestäänselvästi ole ollut.
Koin, että mies ei hyväksynyt kieltämättä jyrkkää näkemystäni siitä, etten halua lasta ja se sai minut mietteliääksi. Minusta lapsen haluaminen on ok mutta on yhtä ok olla haluamatta. Ja pelko yksinhuoltajaksi jäämisestä on aina olemassa sillä, joka lapsen tekee ja sitä en ehdottomasti halua.
Mies on jälkeenpäinkin syyttänyt minua pelkuriksi tästä johtuen. Ehkä olen, minulla on kuitenkin oikeus valita ne riskit, jotka haluan elämässäni ottaa. Asiasta ei voi keskustella miehen kanssa niin, ettei hän suutu. Hän tosin on sanonut, ettei minua jätä vaikken lasta lopulta haluaisikaan.
En tätä aiemmin halunnut kertoa, tavallaan lapsettomuus on itselleni vähän kipeä päätös koska koen oman taustani saaneen tämän pelon aikaan. Rankat kokemukset eivät minusta tee minusta parasta mahdollista äitiä enkä kestäisi sitä, että jossakin vaiheessa huomaisin periyttäneeni käytösmallia taas kerran yhden sukupolven eteenpäin.
Minä olin lopulta irtisanoutua työstäni, koska miehen mielestä työ stressasi minua, meni hänen edelleen ja teki minusta jotakin muuta kuin oman itseni. Olin itsekin niin väsynyt, että en tiennyt mitä tehdä. Onneksi kuitenkin jäin vain sairaslomalle, jonka jälkeen lääkäri patisti minut vielä menemään kokeilemaan. Kiitos hänen, huomasin sairasloman ajan vain miehen kanssa aikaa vietettyäni oloni todellisuudessa vain pahentuneen, ja että työ oli aiemminkin ollut minulle juuri se henkireikä. Että olin koko ajan mennyt töihin pakoon miestä ja miehen kontrollointia, enkä ollut oikeasti uupunut työstä vaan miehestä.
Tuosta oivalluksesta alkoi prosessi, joka oli vaikea ja hidas, mutta joka lopulta päättyi siihen että pääsin pois suhteesta. Ap:n tilanne on vielä vasta niin alussa, että nyt on hyvä hetki lähteä. Nyt kun sinulla vielä on edes aavistus siitä, että vika ei ole sinussa vaan miehessä.