Lue keskustelun säännöt.
Olen pahassa pulassa enkä tiedä, onko miehen käytös rakkautta vai puhdasta kontrollointia
12.01.2019 |
Olen pulassa koska joitakin kuukausia tapailemani mies on sanojensa mukaan minuun sokeasti rakastunut ja tuntuu haluavan suunnilleen liimata itsensä minuun kiinni. Olin itse alkuun ihastunut mutta olen viime aikoina miettinyt, olenko sittenkään rakastunut. Haluaisin edetä rennommalla otteella ja koen miehen pakottavan minut sanomaan asioita, joihin en ole vielä valmis. Näitä ovat mm. etten ikinä jätä häntä ja että rakastan. Olen sanonut, että ei näitä asioita pidä kiirehtiä vaan pitää elää päivä kerrallaan. Mies ei tätä halua kuulla ja riitaa välttääkseni olen sitten sanonut em. asioita, joiden takana en sataprosenttisesti seiso. Riidat hänen kanssaan ovat totaalisen kauheita koska mies menee silloin aivan pois tolaltaan ja sanoo, mitä sylki suuhun tuo. Kuulemma minä aiheutan nämä tilanteet (=tarpeeni ottaa omaa aikaa) ja hän ei voi reaktiolleen mitään. Koska välittää minusta niin hurjasti.
Olen tosi empaattinen ja miellyttämishaluinen ihminen. Mietin jopa sitä, onko mies sittenkin vain taitava manipuloija ja yrittää rakkautensa varjolla tukahduttaa minut. Vaikuttaa samalla impulsiiviselta ja herkältä. Narsisitista hänen käytöksensä minusta kuitenkin vähintäänkin joiltakin osin on.
Haluaisin itse edetä rauhassa ja katsoa, mihin tämä johtaa. Mies ei kuitenkaan anna minulle tarvitsemaani aikaa ja tilaa. Mies haluaisi nähdä joka päivä. Minulla on vaativa työ, josta kyllä pidän mutta joka vie valtavasti aikaani sekä energiaani tällä hetkellä. Mies haluaisi minun pitkin päivää viestittelevän hänelle ja minä taas koen nämä viestittelyt ahdistavina katkoina, joiden jälkeen joudun taas kasaamaan ajatukseni tehdäkseni asiaa, joita tein ennen tekstaria. Ei niin, etten arvostaisi ajatusta miehen huomionosoituksesta.
Olen ihan poikki siitä, että mikään ei tunnu riittävän. Olen jo laiminlyönyt työtäni jotta välttäisin riidat siitä, ettei minulla ole aikaa panostaa suhteeseen mutta tunnen samalla lyöväni laimin myös itseäni. Olemme molemmat neljäkymppisiä eli kokemusta löytyy. Miehen käsitys parisuhteesta on erittäin tiivis ja itse olen lapsettomana aiemminkin lapsettomien kanssa seurustellessani tottunut siihen, että omaa aikaa voidaan viettää myös kavereita erikseen viikottain nähtäessä ja että kumppania kuunnellaan ja hänelle annetaan tarvittaessa täysi työrauha.
Näen miehessä paljon epänormaalista takertumisesta kieliviä piirteitä ja kuulemma ne johtuvat hänen aiemmissa suhteissaan esiintyneistä pettämisistä. Miehen käytös tuntuu kontrolloivalta ja minua lievästi sanottuna ärsyttää se, että hän odottaa minun raportoivan omista menoistani ja jopa välillä soittaa kuin tarkistaaksensa sen, missä olen.
Olen miettinyt, pitäisikö minun yksinkertaisesti viheltää peli poikki. Mies on toisenlainen kuin aiemmat kumppanini ja se varmasti hänessä viehättää. Olen ajatellut, etten halua toistaa aiempia virheitä ja roikkua suhteessa, jossa minä olen ollut se rakastuneempi ja tarvitsevampi osapuoli. En ole ihan varma, kohtaammeko lopulta henkisesti ja mikä osa miehen huomiosta on rakkautta ja mikä kontrollointia. Minusta rakkaus on pyyteetöntä eikä sitä pitäisi koskaan vaatia.
Ylireagoinko vai mitä? Olen ihan hukassa omine ajatuksineni ja pelkään jopa mahdollisen manipuloinnin jo vaikuttaneen ajatuksiini.
Kommentit (335)
Älähänvielä kirjoitti:
Kysymykseni sinulle ap kuuluu: kuka todellisuudessa kontrolloi? Taidat olla oman voimasi oppimismatkalla. Älä kysele, sano, sano ääneen.
En todellakaan ymmärtänyt kysymystäsi.
Ensisijaisesti olen huolissani itsestäni ja omista, mahdollisista virheellisistä tulkinnoistani.
Eniten minua on alusta saakka mietityttänyt miehen salamarakastuminen sekä se, että hän on niin lyhyen tuntemisen jälkeen pystynyt tunteensa niin selkeästi ilmaisemaan. Teineillä ja parikymppisillä ymmärtäisin saman eikä siinä olisi mitään huolestuttavaa.
Ymmärrän tilantarpeeni ahdistavan miestä mutta hänen käytöksensä saa minut ahdistumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tietysti mies suuttui, kun halusi lapsella sitoa sinut vielä tiukemmin itseensä. Anteeksi, mutta tämä nyt ensimmäiseksi tuli mieleeni sen enempää analysoimatta ja pohtimatta psykologisesti.
Nopea eteneminen ja sitoutuminen ja sitouttaminen miltei kaikilla miehesi kaltaisilla tyypillistä.
Vierailija kirjoitti:
Älähänvielä kirjoitti:
Saanko kysyä erästä asiaa? Kovasti täällä painotetaan, että ap ei ole vastuussa aikuisesta ihmisestä ja sitä perustellaan sillä, että on vasta muutaman kuukauden tuntenut. Mielestäni tuo on kyllä ihan bs:iä.
On siis selvästikin teidän joidenkin mielestä olemassa joku aikaraja, milloin vasta voi auttaa ja ottaa vastuuta lähimmäisistään tai ihan kenestä tahansa. Kuka on niin julma, että laittaa jonkun aikamääreen toisen auttamiselle? Kyse on kuitenkin ap:llä intiimistä suhteesta, ei mistään satunnaisesta vastaantulijasta, joten kiintymyssuhde on olemassa.
Ja vaikka olisikin satunnainen vastaantulija, miksi auttamista pitäisi odottaa? Jos joku kaatuu jäisellä kadulla, lyö päänsä ja alkaa vuotaa verta, odotatko sinä siinä vieressä, että ei ole kyllä vielä tarpeeksi aikaa kulunut et voin auttaa, sori. Minä en näe siinä mitään eroa mt-sairauksien kohdalla. Hätä kuin hätä, silloin autetaan, ja jos ei itse osaa, pyydetään jotain osaajaa auttamaan. Ap:llä omien tuntemuksiensa mukaan oli tunne siitä, että mies apua tarvitsee, ja hänestä kun kerran välittää, haluaa sitä antaa. Miksi te tyrmäätte tämän asian ja lyttäätte sen ja käskette häntä lopettamaan koko suhteen?
Kyllä varmaan tekin haluaisitte, että joku teitä itseänne auttaisi näkemään omat virheenne ja kinkkinne, kun itse ette osaa tai tajua omia virheitänne ja vaan toistatte samaa rataa päivästä toiseen muita satuttamalla. TIETÄMÄTTÄNNE satuttamalla. Se on ihan sama ap:n miesystävän kohdalla, ei hänkään näe vikojaan, jos niitä ei osoiteta, tai auteta ymmärtämään.
Kyllä joskus kun lukee näiden eräiden palstatietäjien juttuja, tulee oikein viha miesten puolesta. Aina kaikki on muka heidän vika, aina heidät pitää jättää, aina olla ylivertainen itsenäinen nainen, joka pärjää ilman miestä. Ja sitten ne samat naiset tulee tänne sylkemään omia myrkkyjään, että muillakin on ihan yhtä huonosti sen jälkeen asiat, kun itse vaan "jakoi omia kokemuksiaan" ja "esti samaa tapahtumasta" jollekin muulle.
Verratkaa omaa vauva.fi-käytöstänne ap:n miesystävän käytökseen ja miettikää, että miksi te itse olette tästä itsekeksimästänne ilmaisesta terapiamuodostanne riippuvaisia. Ihan samasta syystä: ette tajua omaa käytöstänne, olette itsekeskeisiä ja yksin omien ongelmienne kanssa, haette tukea, haluatte apua, jne. Jotkut käy täällä keskellä työpäivää, tarkistaa viestit heti kun pääsee koneelle, roikkuu täällä yötä myöten, joskus päiviäkin kun ei ole muutakaan tekemistä. Miten se eroaa ap:n miehestä? Roikkujia te olette itse, ja apua teille on siihen turha tuputtaa, kun olette jo terapoineet itse itsenne täällä toisten samanlaisten kanssa.
Ja sitten arvostelette sellaista henkilöä, joka aidosti on huolissaan ja haluaa auttaa hänelle tärkeää henkilöä. Herätkää jo unelmistanne. Kukaan ei tee siten kuin te neuvotte. Korkeintaan voitte antaa ajankulua, pientä viihdettä ja sen jälkeen se siitä.
Asia nyt vaan on niin, että hukkuva saattaa vetää mukaansa vedea alle pelastamaan tulleen. Lentokoneessakin hädän hetkellä laitetaan ensin itselle happimaski päälle ja vasta sen jälkeen autetaan muita, jos kykenee. Ap on nyt siinä tilanteessa, että on ensin pelastettava itsensä, ei hänellä ole mitään velvollisuutta vajota itsekin hukkuvan mukana.
Niin miltä ap:n on nyt pelastettava itsensä? Määrittele tämä. Tismallisesti. Tarkasti. Miltä tismalleen ottaen on ap:n pelastettava itsensä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä siinä kuukauden kohdalla tapahtui? Tätä on kysytty täällä muutaman kerran.
Miehen ideologia elämästä avautui minulle ensimmäistä kertaa. Se kuuluu niin, että ”elämä kantaa” ja että rakkauden löytäminen on tärkeintä. Lisäksi sain kuulla siitä, että KAIKKI rakastuneet parit haluavat tehdä lapsen.
Yritin selittää, että oman melko ahdistavan taustani sekä sukuni mt-ongelmien vuoksi en halua vaarantaa elämääni sillä, että teen lapsen ja lapsen kautta joudun taas tekemisiin oman lapsuuteni muistojen kanssa. En halua ottaa riskiä, että hyvin ja masennun kun lähempänä keski-ikää koen vihdoin saaneeni elämäni jotenkin raiteilleen.
Kerroin haluavani nauttia elämästä kumppanini kanssa lapsettomana. Mies jotenkin loukkaantui jyrkkyydestäni ja tästä syntyi ensimmäinen lievä konflikti. Mies jotenkin ympäripuhui minut lupaamaan, että annan suhteelle aikaa kehittyä ja että harkitsen asiaa.
Yritin vielä perustella sitä, että en ikinä haluaisi oman lapseni kärsimään vaarattomuudesta tai eronneista vanhemmista mutta miehen mielestä tämä oli turhaa pelkoa. Kuulemma kaikilla hänen tuntemillaan lapsiperheillä kaikki on loksahtanut kohdalleen. Omassa tuttavapiirissäni näin hyvin ei itsestäänselvästi ole ollut.
Koin, että mies ei hyväksynyt kieltämättä jyrkkää näkemystäni siitä, etten halua lasta ja se sai minut mietteliääksi. Minusta lapsen haluaminen on ok mutta on yhtä ok olla haluamatta. Ja pelko yksinhuoltajaksi jäämisestä on aina olemassa sillä, joka lapsen tekee ja sitä en ehdottomasti halua.
Mies on jälkeenpäinkin syyttänyt minua pelkuriksi tästä johtuen. Ehkä olen, minulla on kuitenkin oikeus valita ne riskit, jotka haluan elämässäni ottaa. Asiasta ei voi keskustella miehen kanssa niin, ettei hän suutu. Hän tosin on sanonut, ettei minua jätä vaikken lasta lopulta haluaisikaan.
En tätä aiemmin halunnut kertoa, tavallaan lapsettomuus on itselleni vähän kipeä päätös koska koen oman taustani saaneen tämän pelon aikaan. Rankat kokemukset eivät minusta tee minusta parasta mahdollista äitiä enkä kestäisi sitä, että jossakin vaiheessa huomaisin periyttäneeni käytösmallia taas kerran yhden sukupolven eteenpäin.
Jos te olette vielä tästäkin asiasta eri mieltä, teidän ei ole mitään järkeä jatkaa yhdessä. Suhde on vielä niin nuorikin. Se on oikeasti miehellekin parempi, että etsii jonkun muun. Etkä sinäkään tässä mikään terve ole. Taidat itse pelätä yksin jäämistä. Älä roikota miestä näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älähänvielä kirjoitti:
Kysymykseni sinulle ap kuuluu: kuka todellisuudessa kontrolloi? Taidat olla oman voimasi oppimismatkalla. Älä kysele, sano, sano ääneen.
En todellakaan ymmärtänyt kysymystäsi.
Ensisijaisesti olen huolissani itsestäni ja omista, mahdollisista virheellisistä tulkinnoistani.
Eniten minua on alusta saakka mietityttänyt miehen salamarakastuminen sekä se, että hän on niin lyhyen tuntemisen jälkeen pystynyt tunteensa niin selkeästi ilmaisemaan. Teineillä ja parikymppisillä ymmärtäisin saman eikä siinä olisi mitään huolestuttavaa.
Ymmärrän tilantarpeeni ahdistavan miestä mutta hänen käytöksensä saa minut ahdistumaan.
Sinä määrität tilan, sinä määrität ajan, sinä määrität lapset, sinä määrität tulevaisuuden. Kuka siis todellisuudessa oikein kontrolloi? Tulkintasi on kyllä väärä, mutta ei siinä mielessä kun olet kuvitellut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä siinä kuukauden kohdalla tapahtui? Tätä on kysytty täällä muutaman kerran.
Miehen ideologia elämästä avautui minulle ensimmäistä kertaa. Se kuuluu niin, että ”elämä kantaa” ja että rakkauden löytäminen on tärkeintä. Lisäksi sain kuulla siitä, että KAIKKI rakastuneet parit haluavat tehdä lapsen.
Yritin selittää, että oman melko ahdistavan taustani sekä sukuni mt-ongelmien vuoksi en halua vaarantaa elämääni sillä, että teen lapsen ja lapsen kautta joudun taas tekemisiin oman lapsuuteni muistojen kanssa. En halua ottaa riskiä, että hyvin ja masennun kun lähempänä keski-ikää koen vihdoin saaneeni elämäni jotenkin raiteilleen.
Kerroin haluavani nauttia elämästä kumppanini kanssa lapsettomana. Mies jotenkin loukkaantui jyrkkyydestäni ja tästä syntyi ensimmäinen lievä konflikti. Mies jotenkin ympäripuhui minut lupaamaan, että annan suhteelle aikaa kehittyä ja että harkitsen asiaa.
Yritin vielä perustella sitä, että en ikinä haluaisi oman lapseni kärsimään vaarattomuudesta tai eronneista vanhemmista mutta miehen mielestä tämä oli turhaa pelkoa. Kuulemma kaikilla hänen tuntemillaan lapsiperheillä kaikki on loksahtanut kohdalleen. Omassa tuttavapiirissäni näin hyvin ei itsestäänselvästi ole ollut.
Koin, että mies ei hyväksynyt kieltämättä jyrkkää näkemystäni siitä, etten halua lasta ja se sai minut mietteliääksi. Minusta lapsen haluaminen on ok mutta on yhtä ok olla haluamatta. Ja pelko yksinhuoltajaksi jäämisestä on aina olemassa sillä, joka lapsen tekee ja sitä en ehdottomasti halua.
Mies on jälkeenpäinkin syyttänyt minua pelkuriksi tästä johtuen. Ehkä olen, minulla on kuitenkin oikeus valita ne riskit, jotka haluan elämässäni ottaa. Asiasta ei voi keskustella miehen kanssa niin, ettei hän suutu. Hän tosin on sanonut, ettei minua jätä vaikken lasta lopulta haluaisikaan.
En tätä aiemmin halunnut kertoa, tavallaan lapsettomuus on itselleni vähän kipeä päätös koska koen oman taustani saaneen tämän pelon aikaan. Rankat kokemukset eivät minusta tee minusta parasta mahdollista äitiä enkä kestäisi sitä, että jossakin vaiheessa huomaisin periyttäneeni käytösmallia taas kerran yhden sukupolven eteenpäin.
Ei tuo ole mikään jyrkkä tai miestä tai ketään kohtaan ilkeä päätös vaan sinun päätöksesi elämästäsi. Tässä huomaa jo että aiemmin ketjussa mainitsemasi asiat ei edes ole niitä pahimpia vaan tässähän näitä on ilmennyt lisää kuten lapsen hankkimiseen ja töistä luopumiseen painostaminen.
Oletko muuten tehnyt mielikuvaharjoitusta siitä millaista elämäsi olisi ja miltä se sinusta tuntuisi jos se olisi sellaista mitä mies toivoo. Suosittelen vaikka varaamaan 20 minuuttia, sulkemaan silmät ja tunnustelemaan sitä kokemusta.
Voin vaikka aloittaa sen fiiliksen luomisen: Olet työtön, taloudellisesti epävakaassa asemassa, tuloluukuilla anelemassa. Mies kuitenkin on enemmän vielä aatteellisesti tuloton kuin sinä joten sitten kun on rahan vuoksi mentävä taas johonkin epämieluisaan työhön mistä et saa mitään mutta jonka mies tuloisenne hyväksyy elätät hänetkin koska tämän on hänen periaate. Huomaat ehkäisyn pettäneen tilaisuuden tultua, ehkä e pillerisi katosivat tai mies vakuutti että käyttää kondomia mutta onkin ottanut sen sopivalla hetkellä ennen aikojaan pois. Olet tämän muutaman kerran huomannut ja sanonut siitä mutta nyt on lapsi tuloillaan tuohon onneen ja auvoon ja sinä vaivut lapsen synnyttyä raskauden jälkeiseen masennukseen ja vanhat traumasi palaavat pintaan. Sanot että haluaisit terapiaan mutta mies on sitä mieltä että selviätte tästä yhdessä ja varaakaan ei ole. Selviää tosin myös ettei mies ole kykenevä lasta hoitamaan vaan hänessäkin lapsi aktivoi entistä sairaalloisemman käytöksen. Musasukkaisuuttaan hän ei enää päästä sinua käymään kodin ulkopuolella koska vauvakerhossa saattaa vaikka olla joku isä vauvan kanssa. Elettyäsi tätä elämää muutaman vuoden mies salamarakastuu johonkin muuhun naiseen, syyttää sinua erosta ja lähdettyään uuden naisen kanssa jatkaa kuitenkin piinaamistasi ja käyttää lastanne lyömäaseena aina tarvittaessa. Elareita hänellä ei edelleenkään ole rahaa maksaa. Lapsen kasvaessa huomaat että hän on perinyt isältään kasan personallisuushäiriöitä jotka ovat jo välienneaelvittelyissä aktivoituneet. Pienistä varoista sitten koitat tukea lasta elämässä eteenpäin mutta selvää on että hän on tullut tänne vain toistamaan virheitänne. Jos hän on poika, on hän isänsä kaltainen kiusaaja, jos tyttö niin isänsä kaltaisiin alistajiin haksahtava nuori nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos myös lapsenhankkimisessa on erilaiset kannat niin jo senkin takia kannattaa erota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä siinä kuukauden kohdalla tapahtui? Tätä on kysytty täällä muutaman kerran.
Miehen ideologia elämästä avautui minulle ensimmäistä kertaa. Se kuuluu niin, että ”elämä kantaa” ja että rakkauden löytäminen on tärkeintä. Lisäksi sain kuulla siitä, että KAIKKI rakastuneet parit haluavat tehdä lapsen.
Yritin selittää, että oman melko ahdistavan taustani sekä sukuni mt-ongelmien vuoksi en halua vaarantaa elämääni sillä, että teen lapsen ja lapsen kautta joudun taas tekemisiin oman lapsuuteni muistojen kanssa. En halua ottaa riskiä, että hyvin ja masennun kun lähempänä keski-ikää koen vihdoin saaneeni elämäni jotenkin raiteilleen.
Kerroin haluavani nauttia elämästä kumppanini kanssa lapsettomana. Mies jotenkin loukkaantui jyrkkyydestäni ja tästä syntyi ensimmäinen lievä konflikti. Mies jotenkin ympäripuhui minut lupaamaan, että annan suhteelle aikaa kehittyä ja että harkitsen asiaa.
Yritin vielä perustella sitä, että en ikinä haluaisi oman lapseni kärsimään vaarattomuudesta tai eronneista vanhemmista mutta miehen mielestä tämä oli turhaa pelkoa. Kuulemma kaikilla hänen tuntemillaan lapsiperheillä kaikki on loksahtanut kohdalleen. Omassa tuttavapiirissäni näin hyvin ei itsestäänselvästi ole ollut.
Koin, että mies ei hyväksynyt kieltämättä jyrkkää näkemystäni siitä, etten halua lasta ja se sai minut mietteliääksi. Minusta lapsen haluaminen on ok mutta on yhtä ok olla haluamatta. Ja pelko yksinhuoltajaksi jäämisestä on aina olemassa sillä, joka lapsen tekee ja sitä en ehdottomasti halua.
Mies on jälkeenpäinkin syyttänyt minua pelkuriksi tästä johtuen. Ehkä olen, minulla on kuitenkin oikeus valita ne riskit, jotka haluan elämässäni ottaa. Asiasta ei voi keskustella miehen kanssa niin, ettei hän suutu. Hän tosin on sanonut, ettei minua jätä vaikken lasta lopulta haluaisikaan.
En tätä aiemmin halunnut kertoa, tavallaan lapsettomuus on itselleni vähän kipeä päätös koska koen oman taustani saaneen tämän pelon aikaan. Rankat kokemukset eivät minusta tee minusta parasta mahdollista äitiä enkä kestäisi sitä, että jossakin vaiheessa huomaisin periyttäneeni käytösmallia taas kerran yhden sukupolven eteenpäin.
Ei tuo ole mikään jyrkkä tai miestä tai ketään kohtaan ilkeä päätös vaan sinun päätöksesi elämästäsi. Tässä huomaa jo että aiemmin ketjussa mainitsemasi asiat ei edes ole niitä pahimpia vaan tässähän näitä on ilmennyt lisää kuten lapsen hankkimiseen ja töistä luopumiseen painostaminen.
Oletko muuten tehnyt mielikuvaharjoitusta siitä millaista elämäsi olisi ja miltä se sinusta tuntuisi jos se olisi sellaista mitä mies toivoo. Suosittelen vaikka varaamaan 20 minuuttia, sulkemaan silmät ja tunnustelemaan sitä kokemusta.
Voin vaikka aloittaa sen fiiliksen luomisen: Olet työtön, taloudellisesti epävakaassa asemassa, tuloluukuilla anelemassa. Mies kuitenkin on enemmän vielä aatteellisesti tuloton kuin sinä joten sitten kun on rahan vuoksi mentävä taas johonkin epämieluisaan työhön mistä et saa mitään mutta jonka mies tuloisenne hyväksyy elätät hänetkin koska tämän on hänen periaate. Huomaat ehkäisyn pettäneen tilaisuuden tultua, ehkä e pillerisi katosivat tai mies vakuutti että käyttää kondomia mutta onkin ottanut sen sopivalla hetkellä ennen aikojaan pois. Olet tämän muutaman kerran huomannut ja sanonut siitä mutta nyt on lapsi tuloillaan tuohon onneen ja auvoon ja sinä vaivut lapsen synnyttyä raskauden jälkeiseen masennukseen ja vanhat traumasi palaavat pintaan. Sanot että haluaisit terapiaan mutta mies on sitä mieltä että selviätte tästä yhdessä ja varaakaan ei ole. Selviää tosin myös ettei mies ole kykenevä lasta hoitamaan vaan hänessäkin lapsi aktivoi entistä sairaalloisemman käytöksen. Musasukkaisuuttaan hän ei enää päästä sinua käymään kodin ulkopuolella koska vauvakerhossa saattaa vaikka olla joku isä vauvan kanssa. Elettyäsi tätä elämää muutaman vuoden mies salamarakastuu johonkin muuhun naiseen, syyttää sinua erosta ja lähdettyään uuden naisen kanssa jatkaa kuitenkin piinaamistasi ja käyttää lastanne lyömäaseena aina tarvittaessa. Elareita hänellä ei edelleenkään ole rahaa maksaa. Lapsen kasvaessa huomaat että hän on perinyt isältään kasan personallisuushäiriöitä jotka ovat jo välienneaelvittelyissä aktivoituneet. Pienistä varoista sitten koitat tukea lasta elämässä eteenpäin mutta selvää on että hän on tullut tänne vain toistamaan virheitänne. Jos hän on poika, on hän isänsä kaltainen kiusaaja, jos tyttö niin isänsä kaltaisiin alistajiin haksahtava nuori nainen.
Projisoitko useinkin omia pelkojasi muiden tulevaisuuteen?
Juuri tästä syystä ap: älä kysele täällä, vaan sano itse, reippaasti ääneen, mitä tahdot. Sille miehellesi, rehellisesti, pelkäämättä. Hän tajuaa. Ette te muuten yhdessä olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älähänvielä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä siinä kuukauden kohdalla tapahtui? Tätä on kysytty täällä muutaman kerran.
Miehen ideologia elämästä avautui minulle ensimmäistä kertaa. Se kuuluu niin, että ”elämä kantaa” ja että rakkauden löytäminen on tärkeintä. Lisäksi sain kuulla siitä, että KAIKKI rakastuneet parit haluavat tehdä lapsen.
Yritin selittää, että oman melko ahdistavan taustani sekä sukuni mt-ongelmien vuoksi en halua vaarantaa elämääni sillä, että teen lapsen ja lapsen kautta joudun taas tekemisiin oman lapsuuteni muistojen kanssa. En halua ottaa riskiä, että hyvin ja masennun kun lähempänä keski-ikää koen vihdoin saaneeni elämäni jotenkin raiteilleen.
Kerroin haluavani nauttia elämästä kumppanini kanssa lapsettomana. Mies jotenkin loukkaantui jyrkkyydestäni ja tästä syntyi ensimmäinen lievä konflikti. Mies jotenkin ympäripuhui minut lupaamaan, että annan suhteelle aikaa kehittyä ja että harkitsen asiaa.
Yritin vielä perustella sitä, että en ikinä haluaisi oman lapseni kärsimään vaarattomuudesta tai eronneista vanhemmista mutta miehen mielestä tämä oli turhaa pelkoa. Kuulemma kaikilla hänen tuntemillaan lapsiperheillä kaikki on loksahtanut kohdalleen. Omassa tuttavapiirissäni näin hyvin ei itsestäänselvästi ole ollut.
Koin, että mies ei hyväksynyt kieltämättä jyrkkää näkemystäni siitä, etten halua lasta ja se sai minut mietteliääksi. Minusta lapsen haluaminen on ok mutta on yhtä ok olla haluamatta. Ja pelko yksinhuoltajaksi jäämisestä on aina olemassa sillä, joka lapsen tekee ja sitä en ehdottomasti halua.
Mies on jälkeenpäinkin syyttänyt minua pelkuriksi tästä johtuen. Ehkä olen, minulla on kuitenkin oikeus valita ne riskit, jotka haluan elämässäni ottaa. Asiasta ei voi keskustella miehen kanssa niin, ettei hän suutu. Hän tosin on sanonut, ettei minua jätä vaikken lasta lopulta haluaisikaan.
En tätä aiemmin halunnut kertoa, tavallaan lapsettomuus on itselleni vähän kipeä päätös koska koen oman taustani saaneen tämän pelon aikaan. Rankat kokemukset eivät minusta tee minusta parasta mahdollista äitiä enkä kestäisi sitä, että jossakin vaiheessa huomaisin periyttäneeni käytösmallia taas kerran yhden sukupolven eteenpäin.
Ei tuo ole mikään jyrkkä tai miestä tai ketään kohtaan ilkeä päätös vaan sinun päätöksesi elämästäsi. Tässä huomaa jo että aiemmin ketjussa mainitsemasi asiat ei edes ole niitä pahimpia vaan tässähän näitä on ilmennyt lisää kuten lapsen hankkimiseen ja töistä luopumiseen painostaminen.
Oletko muuten tehnyt mielikuvaharjoitusta siitä millaista elämäsi olisi ja miltä se sinusta tuntuisi jos se olisi sellaista mitä mies toivoo. Suosittelen vaikka varaamaan 20 minuuttia, sulkemaan silmät ja tunnustelemaan sitä kokemusta.
Voin vaikka aloittaa sen fiiliksen luomisen: Olet työtön, taloudellisesti epävakaassa asemassa, tuloluukuilla anelemassa. Mies kuitenkin on enemmän vielä aatteellisesti tuloton kuin sinä joten sitten kun on rahan vuoksi mentävä taas johonkin epämieluisaan työhön mistä et saa mitään mutta jonka mies tuloisenne hyväksyy elätät hänetkin koska tämän on hänen periaate. Huomaat ehkäisyn pettäneen tilaisuuden tultua, ehkä e pillerisi katosivat tai mies vakuutti että käyttää kondomia mutta onkin ottanut sen sopivalla hetkellä ennen aikojaan pois. Olet tämän muutaman kerran huomannut ja sanonut siitä mutta nyt on lapsi tuloillaan tuohon onneen ja auvoon ja sinä vaivut lapsen synnyttyä raskauden jälkeiseen masennukseen ja vanhat traumasi palaavat pintaan. Sanot että haluaisit terapiaan mutta mies on sitä mieltä että selviätte tästä yhdessä ja varaakaan ei ole. Selviää tosin myös ettei mies ole kykenevä lasta hoitamaan vaan hänessäkin lapsi aktivoi entistä sairaalloisemman käytöksen. Musasukkaisuuttaan hän ei enää päästä sinua käymään kodin ulkopuolella koska vauvakerhossa saattaa vaikka olla joku isä vauvan kanssa. Elettyäsi tätä elämää muutaman vuoden mies salamarakastuu johonkin muuhun naiseen, syyttää sinua erosta ja lähdettyään uuden naisen kanssa jatkaa kuitenkin piinaamistasi ja käyttää lastanne lyömäaseena aina tarvittaessa. Elareita hänellä ei edelleenkään ole rahaa maksaa. Lapsen kasvaessa huomaat että hän on perinyt isältään kasan personallisuushäiriöitä jotka ovat jo välienneaelvittelyissä aktivoituneet. Pienistä varoista sitten koitat tukea lasta elämässä eteenpäin mutta selvää on että hän on tullut tänne vain toistamaan virheitänne. Jos hän on poika, on hän isänsä kaltainen kiusaaja, jos tyttö niin isänsä kaltaisiin alistajiin haksahtava nuori nainen.
Projisoitko useinkin omia pelkojasi muiden tulevaisuuteen?
Juuri tästä syystä ap: älä kysele täällä, vaan sano itse, reippaasti ääneen, mitä tahdot. Sille miehellesi, rehellisesti, pelkäämättä. Hän tajuaa. Ette te muuten yhdessä olisi.
Kysynpähän vain, kumpi sinusta on todennäköisempää, se että kaikki menee täydellisesti kuten tuo ap:n mies on sanonut että kaikilla aina menee. Ja henkinen väkivalta vain katoaa, fyysistäkään ei ilmaannu ja mitään pahaa ei koskaan tapahdu. Vai että tilanne jatkaa sitä rataa mitä se nyt jo etenee, ap:n itse mainitsemia pelkojaan kohti huolimatta hänen omista päätöksistään.
Melkein voisi luulla että olet joku ap:n miehen kaltainen.
Ja kyllä, ihmisten kanssa voi olla yhdessä muistakin kuin terveistä syistä viitaten tuohon ”ette te muuten yhdessä olisi” kohtaasi.
-Tuo lainaamasi
Jaaha, tulihan tänne paikalle epävakaan narsistimiehen puolustelijakin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No tietysti mies suuttui, kun halusi lapsella sitoa sinut vielä tiukemmin itseensä. Anteeksi, mutta tämä nyt ensimmäiseksi tuli mieleeni sen enempää analysoimatta ja pohtimatta psykologisesti.
Nopea eteneminen ja sitoutuminen ja sitouttaminen miltei kaikilla miehesi kaltaisilla tyypillistä.
Paitsi tietenkin silloin kun kaikki miehet ovat sitoutumiskyvyttömiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä siinä kuukauden kohdalla tapahtui? Tätä on kysytty täällä muutaman kerran.
Miehen ideologia elämästä avautui minulle ensimmäistä kertaa. Se kuuluu niin, että ”elämä kantaa” ja että rakkauden löytäminen on tärkeintä. Lisäksi sain kuulla siitä, että KAIKKI rakastuneet parit haluavat tehdä lapsen.
Yritin selittää, että oman melko ahdistavan taustani sekä sukuni mt-ongelmien vuoksi en halua vaarantaa elämääni sillä, että teen lapsen ja lapsen kautta joudun taas tekemisiin oman lapsuuteni muistojen kanssa. En halua ottaa riskiä, että hyvin ja masennun kun lähempänä keski-ikää koen vihdoin saaneeni elämäni jotenkin raiteilleen.
Kerroin haluavani nauttia elämästä kumppanini kanssa lapsettomana. Mies jotenkin loukkaantui jyrkkyydestäni ja tästä syntyi ensimmäinen lievä konflikti. Mies jotenkin ympäripuhui minut lupaamaan, että annan suhteelle aikaa kehittyä ja että harkitsen asiaa.
Yritin vielä perustella sitä, että en ikinä haluaisi oman lapseni kärsimään vaarattomuudesta tai eronneista vanhemmista mutta miehen mielestä tämä oli turhaa pelkoa. Kuulemma kaikilla hänen tuntemillaan lapsiperheillä kaikki on loksahtanut kohdalleen. Omassa tuttavapiirissäni näin hyvin ei itsestäänselvästi ole ollut.
Koin, että mies ei hyväksynyt kieltämättä jyrkkää näkemystäni siitä, etten halua lasta ja se sai minut mietteliääksi. Minusta lapsen haluaminen on ok mutta on yhtä ok olla haluamatta. Ja pelko yksinhuoltajaksi jäämisestä on aina olemassa sillä, joka lapsen tekee ja sitä en ehdottomasti halua.
Mies on jälkeenpäinkin syyttänyt minua pelkuriksi tästä johtuen. Ehkä olen, minulla on kuitenkin oikeus valita ne riskit, jotka haluan elämässäni ottaa. Asiasta ei voi keskustella miehen kanssa niin, ettei hän suutu. Hän tosin on sanonut, ettei minua jätä vaikken lasta lopulta haluaisikaan.
En tätä aiemmin halunnut kertoa, tavallaan lapsettomuus on itselleni vähän kipeä päätös koska koen oman taustani saaneen tämän pelon aikaan. Rankat kokemukset eivät minusta tee minusta parasta mahdollista äitiä enkä kestäisi sitä, että jossakin vaiheessa huomaisin periyttäneeni käytösmallia taas kerran yhden sukupolven eteenpäin.
Älä missään nimessä mene muuttamaan mielipidettäsi - ainakaan tuon hirviömiehen kanssa. Lapsen (ja sinun) elämästä tulisi pelkkää helvettiä loppuiäksi.
Itse olen tapaillut muutaman kuukauden miestä, joka haluaa lapsen ja minä taas en halua. Mitään riitoja ei asian takia ole tarvinnut käydä. Kummallakin on oikeus siihen, mitä haluaa ja jatkaa elämäänsä sen mukaisesti. Todennäköisesti tulemme eroamaan pian, koska miehellä alkaa olla jo kiire lastentekoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja vielä tässä. Ulkopuolisesta varmasti tilanne on lähinnä absurdi mutta olen ensisijaisesti HUOLISSANI MIEHESTÄ. Hän EI ole narsisti (vaikka käytöksessä onkin narsistisia piirteitä) mutta tarvitsee apua, jota minä en osaa hänelle antaa. Haluan parisuhteen, en hoivasuhdetta.
Olisin vastaavalla tavalla huolissani myös naispuolisesta ystävästä, jonka kokisin voivan psyykkisesti huonosti.
Paras apu, mitä voit miehelle antaa, on se ettet mahdollista hänen takertumistaan enää yhtään pitempään vaan hän joutuu ottamaan vastuun itsestään.
Juuri näin.
Itse epäilen, että ikä "yli 40v" on jo syy osalle miehen käyttäytymistä. En usko, että hän on narsisti vaan toimii tietoisesti/panikoi peläten naisen hylkäävän hänet ja sen takia käytöskin voi olla hieman erikoista.
Olenko ainoa, jonka mielestä on normaalia, että vastarakastuneena haluaa olla toiseen päivittäin yhteydessä? Moni muuttaa ensimmäisen vuoden sisällä yhteenkin, jotta saisi olla paljon toisen kanssa yhdessä. Ongelmahan tuo on vain silloin, jos parisuhteessa molemmilla on yhteydenpidon tavasta hyvin erilaiset ajatukset. Silloin kumpikaan ei ole suhteeseen tyytyväinen.
Vierailija kirjoitti:
Älähänvielä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä siinä kuukauden kohdalla tapahtui? Tätä on kysytty täällä muutaman kerran.
Miehen ideologia elämästä avautui minulle ensimmäistä kertaa. Se kuuluu niin, että ”elämä kantaa” ja että rakkauden löytäminen on tärkeintä. Lisäksi sain kuulla siitä, että KAIKKI rakastuneet parit haluavat tehdä lapsen.
Yritin selittää, että oman melko ahdistavan taustani sekä sukuni mt-ongelmien vuoksi en halua vaarantaa elämääni sillä, että teen lapsen ja lapsen kautta joudun taas tekemisiin oman lapsuuteni muistojen kanssa. En halua ottaa riskiä, että hyvin ja masennun kun lähempänä keski-ikää koen vihdoin saaneeni elämäni jotenkin raiteilleen.
Kerroin haluavani nauttia elämästä kumppanini kanssa lapsettomana. Mies jotenkin loukkaantui jyrkkyydestäni ja tästä syntyi ensimmäinen lievä konflikti. Mies jotenkin ympäripuhui minut lupaamaan, että annan suhteelle aikaa kehittyä ja että harkitsen asiaa.
Yritin vielä perustella sitä, että en ikinä haluaisi oman lapseni kärsimään vaarattomuudesta tai eronneista vanhemmista mutta miehen mielestä tämä oli turhaa pelkoa. Kuulemma kaikilla hänen tuntemillaan lapsiperheillä kaikki on loksahtanut kohdalleen. Omassa tuttavapiirissäni näin hyvin ei itsestäänselvästi ole ollut.
Koin, että mies ei hyväksynyt kieltämättä jyrkkää näkemystäni siitä, etten halua lasta ja se sai minut mietteliääksi. Minusta lapsen haluaminen on ok mutta on yhtä ok olla haluamatta. Ja pelko yksinhuoltajaksi jäämisestä on aina olemassa sillä, joka lapsen tekee ja sitä en ehdottomasti halua.
Mies on jälkeenpäinkin syyttänyt minua pelkuriksi tästä johtuen. Ehkä olen, minulla on kuitenkin oikeus valita ne riskit, jotka haluan elämässäni ottaa. Asiasta ei voi keskustella miehen kanssa niin, ettei hän suutu. Hän tosin on sanonut, ettei minua jätä vaikken lasta lopulta haluaisikaan.
En tätä aiemmin halunnut kertoa, tavallaan lapsettomuus on itselleni vähän kipeä päätös koska koen oman taustani saaneen tämän pelon aikaan. Rankat kokemukset eivät minusta tee minusta parasta mahdollista äitiä enkä kestäisi sitä, että jossakin vaiheessa huomaisin periyttäneeni käytösmallia taas kerran yhden sukupolven eteenpäin.
Ei tuo ole mikään jyrkkä tai miestä tai ketään kohtaan ilkeä päätös vaan sinun päätöksesi elämästäsi. Tässä huomaa jo että aiemmin ketjussa mainitsemasi asiat ei edes ole niitä pahimpia vaan tässähän näitä on ilmennyt lisää kuten lapsen hankkimiseen ja töistä luopumiseen painostaminen.
Oletko muuten tehnyt mielikuvaharjoitusta siitä millaista elämäsi olisi ja miltä se sinusta tuntuisi jos se olisi sellaista mitä mies toivoo. Suosittelen vaikka varaamaan 20 minuuttia, sulkemaan silmät ja tunnustelemaan sitä kokemusta.
Voin vaikka aloittaa sen fiiliksen luomisen: Olet työtön, taloudellisesti epävakaassa asemassa, tuloluukuilla anelemassa. Mies kuitenkin on enemmän vielä aatteellisesti tuloton kuin sinä joten sitten kun on rahan vuoksi mentävä taas johonkin epämieluisaan työhön mistä et saa mitään mutta jonka mies tuloisenne hyväksyy elätät hänetkin koska tämän on hänen periaate. Huomaat ehkäisyn pettäneen tilaisuuden tultua, ehkä e pillerisi katosivat tai mies vakuutti että käyttää kondomia mutta onkin ottanut sen sopivalla hetkellä ennen aikojaan pois. Olet tämän muutaman kerran huomannut ja sanonut siitä mutta nyt on lapsi tuloillaan tuohon onneen ja auvoon ja sinä vaivut lapsen synnyttyä raskauden jälkeiseen masennukseen ja vanhat traumasi palaavat pintaan. Sanot että haluaisit terapiaan mutta mies on sitä mieltä että selviätte tästä yhdessä ja varaakaan ei ole. Selviää tosin myös ettei mies ole kykenevä lasta hoitamaan vaan hänessäkin lapsi aktivoi entistä sairaalloisemman käytöksen. Musasukkaisuuttaan hän ei enää päästä sinua käymään kodin ulkopuolella koska vauvakerhossa saattaa vaikka olla joku isä vauvan kanssa. Elettyäsi tätä elämää muutaman vuoden mies salamarakastuu johonkin muuhun naiseen, syyttää sinua erosta ja lähdettyään uuden naisen kanssa jatkaa kuitenkin piinaamistasi ja käyttää lastanne lyömäaseena aina tarvittaessa. Elareita hänellä ei edelleenkään ole rahaa maksaa. Lapsen kasvaessa huomaat että hän on perinyt isältään kasan personallisuushäiriöitä jotka ovat jo välienneaelvittelyissä aktivoituneet. Pienistä varoista sitten koitat tukea lasta elämässä eteenpäin mutta selvää on että hän on tullut tänne vain toistamaan virheitänne. Jos hän on poika, on hän isänsä kaltainen kiusaaja, jos tyttö niin isänsä kaltaisiin alistajiin haksahtava nuori nainen.
Projisoitko useinkin omia pelkojasi muiden tulevaisuuteen?
Juuri tästä syystä ap: älä kysele täällä, vaan sano itse, reippaasti ääneen, mitä tahdot. Sille miehellesi, rehellisesti, pelkäämättä. Hän tajuaa. Ette te muuten yhdessä olisi.
Kysynpähän vain, kumpi sinusta on todennäköisempää, se että kaikki menee täydellisesti kuten tuo ap:n mies on sanonut että kaikilla aina menee. Ja henkinen väkivalta vain katoaa, fyysistäkään ei ilmaannu ja mitään pahaa ei koskaan tapahdu. Vai että tilanne jatkaa sitä rataa mitä se nyt jo etenee, ap:n itse mainitsemia pelkojaan kohti huolimatta hänen omista päätöksistään.
Melkein voisi luulla että olet joku ap:n miehen kaltainen.
Ja kyllä, ihmisten kanssa voi olla yhdessä muistakin kuin terveistä syistä viitaten tuohon ”ette te muuten yhdessä olisi” kohtaasi.
-Tuo lainaamasi
Et sinä sitä voi tietää mitä toisten tulevaisuudessa tapahtuu. Eikä ole sinun asiasi toisten elämää ja tulevaisuutta täällä manata ja jo valmiiksi mustamaalata. Miksi sinä olisit yhtään sen enempää oikeassa kuin ap:n mies, joka sentään on tässä kyseisessä suhteessa mukana, toisin kuin sinä. Ja siitäkin mitä asiasta tiedät, olet kuullut vain ap:n näkemyksen, et miehen.
Te kaikki olette tuominneet ap:n miehen, haukkuneet häntä ja antaneet kaikenlaisia jättämisohjeita. Miltä hänestä tuntuisi nämä teidän sananne, jos näkisi mitä hänestä kirjoitetaan?
Kukaan ei ole edes puolta silmällistä luonut siihen, että ap:kin on tässä suhteessa osallisena ja minua nyt sitten alatte haukkua, kun ei omat mielipiteenne kestäneet tarkastelua.
Kaksi ihmistä tulee yhteen syystä, mitä sinä et voi mistään tietää. Älä morkkaa muita. Anna heidän itse tajuta mistä on kyse. Et voi toisia kontrolloimalla saavuttaa mitään, saati heitä tai heidän suhdettaan määritellä näillä palstoilla.
Edelleen ap: älä jää kiinni näihin vauvalaisiin, et hyödy heistä mitään, vaan joudut harhaan.
Kirjoitan tälle palstalle ensimmäistä kertaa ikinä, koen että nyt on pakko.
Hyvä ap, nyt olisi tärkeää tiedostaa, että sinä et voi jäädä suhteeseen vain siksi että mies tarvitsee sitä. Sinä et VOI auttaa miestä, vaikka hän apua tarvitsisikin. Nämä ovat ammattiauttajaa vaativia asioita. Voit toimia hetken kävelykeppinä, mutta miksi oletat, että mies "parantuisi", jos hänellä itsellään ei ole sairaudentuntoa eikä hän koe tarvitsevansa ammattiapua?
Parisuhde ei paranna ketään, eikä toinen voi tehdä toista onnelliseksi. Onnestaan on jokainen aikuinen ihminen itse vastuussa.
Älä riskeeraa omaa mielenterveyttäsi. Sinulle asiassa on enemmän harmaata aluetta kuin ulkopuolisille, mutta näet faktat itsekin: Haluatte miehen kanssa eri asioita, ja jos nyt jo alkutaipaleella on näin vaikeaa, ei suhteesanne ole edes tilaa oikeille, kasvattaville kriiseille, joita niitäkin väistämättä kaikille tulee.
Vedä ainakin rajasi tiukkaan, äläkä myötäile miehen haluja omalla kustannuksellasi. Miehesi on rajaton ja hänellä on isoja ongelmia. Niitä et voi ratkaista, vaikka vetäisit itsesi solmuun hänen mielikseen.
Vierailija kirjoitti:
Olenko ainoa, jonka mielestä on normaalia, että vastarakastuneena haluaa olla toiseen päivittäin yhteydessä? Moni muuttaa ensimmäisen vuoden sisällä yhteenkin, jotta saisi olla paljon toisen kanssa yhdessä. Ongelmahan tuo on vain silloin, jos parisuhteessa molemmilla on yhteydenpidon tavasta hyvin erilaiset ajatukset. Silloin kumpikaan ei ole suhteeseen tyytyväinen.
Et ole ainoa. On olemassa sellaisia miehiäkin, eikä heillä ole mitään vikaa korvien välissä. Vaikka täällä muuta asiasta annetaankin ymmärtää.
Nyrkkisääntönä voi pitää, että jos pitää miettiä onko se rakkautta vai kontrollointia se on kontrollointia.