Mikä on parisuhteessa sellainen asia, jossa et halua tehdä kompromisseja?

Lauantaisin saunan jälkeen on kiva kellahtaa sohvalle kun vaimo aloittaa imut. Se on saavutettu etu, josta en ole valmis luopumaan. 

Toistaalta voin luopua puolison lemmikeistä ilman tuskia. 

tyry kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

4564565 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

trytry kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä oikeudella sairas kumppani kieltää toiselta seksin tilanteessa, jossa ei sitä itse pysty harrastamaan? Ei tulisi mieleenkään tuollaista vaatia.

Sairasta todellakin! Kyllä sellainen pihtari on syytäkin jättää jos ei anna vaikka ei itseään haluta.

Siis kieltää seksin kolmannen osapuolen kanssa tietenkin.

Niille joille parisuhde on pelkää seksiä ja suhde loppuu seksin myötä tuskin tämä on ratkaisu. Eiväthän he ole suhteessa ilman seksiä. Sen sijaan kannattaa heille ehdottaa seksin ostamista sen sijaan että ikinä koittaisivat suhdetta solmia.

Jos sinä et tarvitse ja arvosta seksiä, tyydy kaverisuhteisiin ja spermapankkiin sen sijaan että kiusaat normaalin seksuaalisuuden ihmisiä uhrautumisellasi.

Minusta tuntuu että jotkut ovat epävarmoja omasta riittävyydestään, koska eivät koe seksiä samalla tavalla kuin useimmat tällä palstalla sekä valtamediassa. Nykyinen kulttuuri tukee seksuaalista aktiivisuutta sekä sen korostamista, joten muita asioita arvostavat joutuvat etsimään harvapiikkisellä kammalla niitä jotka tuntevat samoin. Siksi puheet siitä että seksi on parisuhteen määrittäjä saa aikaan ahdistusta ja pelkoa yksin jäämisestä. Kyse ei ole siis siitä ettei seksi kiinnosta, mutta sen korostaminen aiheuttaa vastareaktion sekä kokemuksen että mikään muu ihmisissä ei sitten merkitsekään - ainakaan yhtä paljoa.

Mahdollista tuokin, mutta ihmisethän harrastavat vuosi vuodelta vähemmän seksiä. Yhteiskuntamme ei ole mitenkään enemmän seksuaalinen kuin vaikka 90-luvulla, jolloin ihmiset panivat enemmän ja topless-ravintolat olivat ihan juttu.

Voisiko osa syynä olla paineet ja odotukset. Seksistä puhutaan enemmän ja ehkä jo vähän liikaakin ottaen huomioon että se yleensä on kahden ihmisen välinen asia. Enkä tarkoita seksivalistusta vaan ainakin mediassa käytetään seksiä aiheena ahkerasti. Tosin olen jossain keskusteluyhteyksissä ollut ymmärrävinäni että myös seksuaaliterveydestä puhuttaessa sen merkitystä korostetaan paljon. Siinä hyvä jos ehtii tutustua omaan seksuaalisuuteen kun joku toinen on jo kertomassa mitä sen kuuluu olla.

Onko joku oikeasti niin heikko ihminen, että antaa ulkomaailman sanella itselleen seksielämän? Meissä kun on olemassa biologisesti ohjelmoitu halu, emme tarvitse siihen yhtään mitään suostuttelua ulkopuolelta. Haluissa on toki eroja yksilöiden kesken ja jos olet tyyppi jota ei kovasti haluta, niin älä ota siitä mitään paineita. Hanki kaltaisesi kumppani ja ole onnellinen.

Ja luuleeko joku olevansa täysin seksiin liitettyjen kulttuuristen näkökulmien ulottumattomissa?

Minä olen. Ainakaan en tietoisesti ota paineita tai vaikutteita mistään. Jos minuun vaikuttaa mielestäsi tiedostamattomasti jokin muukin kuin senhetkisen kumppanini ajatukset asiasta, niin kuulisin mielelläni mitä sellaiset asiat voisivat olla.

Väität siis, että jos olisit elänyt Rooman antiikissa, käsityksesi seksistä olisi silti samanlainen kuin nyt?

Jaa-a, aika teoreettisen heitit nyt. Tietenkään käsitykseni ei olisi siinä mielessä samanlainen, että esimerkiksi ehkäisy olisi aivan olematonta, joten kaikella seksillä olisi paljon isommat panokset. Mutta ei minua siinäkään ajassa kiinnostaisi muiden mielipiteet esimerkiksi seksin määrästä tai että minkälainen miehen seksuaalisuuden pitäisi olla, sitä kai tässä alunperin haettiin että meitä jotenkin ohjattaisiin ulkoapäin "muodin" mukaan. Jotkut ilmeisesti kokevat, että jos Iltasanomissa kerrotaan seksiasennoista niin se tarkoittaa että heitä jotenkin pakotetaan nyt niihin, sitä en ymmärrä.

Olen siis se, joka alunperin kysyi sinulta asiasta.

Uskon, että jokaisen olisi syytä tiedostaa itsessä se puoli, että on altis sosiaalisille vaikutteille. Kun sen tiedostaa, näitä vaikutteita omaan toimintaan pystyy paremmmin ja luotettavammin säätelemään ja reflektoimaan.

Tämä alttius vaikutteille on meissä jokaisessa. Se on lähtökohta ihmissuhteille, ryhmässä ja yhteisössä toimimiselle sekä erilaisten kulttuurien muotoutumiselle. Olemme ensisijaisesti sosiaalisia eläimiä, jolloin samankaltainen toiminta muiden jäsenten kanssa edistää selviytymistä ja suojelee meitä. Ihan jokainen meistä on osittain ympäristönsä muovaama yksilö. Siksi en usko, että antiikin Roomassa olisit voinut elää siten, ettei aikalaisten käsitykset seksistä olisi muokanneet omaa seksielämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa seksikielteisyys ja läheisriippuvuus / yksin olemisen pelko löytyvät samoilta kirjoittajilta?

Tuo oli hyvä teoria, että jos seura ja turvallisuus on tärkeää ja yksin kuoleminen pelottaa, kaikenlaiset muistutukset siitä, että suhde ei ole itsestäänselvyys vaan sen pitää olla hyvä, aiheuttavat ahdistusta.

Someriipuvuus ja siellä vieraiden naisten silmitön ihailu. Totaalinen nono.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.

Tätä miinustetaan, mutta 80 % ihmisistä toimisi aivan samoin tositilanteessa. Toiset haluavat vain valehdella itselleen.

Onko tosiaan noin? Minulle olisi aivan itsestäänselvyys, että toimisin mieheni omaishoitajana, mikäli sellainen tilanne tulee eteen. Olemme nyt vielä suht nuoria, ja voihan se olla että sellaisessa tilanteessa sitten todellisuudessa mieli muuttuisi. Mutta silti ihmettelen ja myös vähän epäilen, jos 80% toimisi noin kuten sanot....

Kyllä se mieli muuttuu. T: Kroonisesti sairaan mies.

Monikulttuurin tai ensimmäisen maailman ihmisoikeusjankutuksen tuputtaminen on asia, joka saa nostamaan kytkintä olipa muuten millainen ihminen tahansa...

Vierailija kirjoitti:

Seksistä en jousta

Minäkään en jousta seksissä. Makaan jäykkänä lahnana sängyllä.

Vierailija kirjoitti:

Lauantaisin saunan jälkeen on kiva kellahtaa sohvalle kun vaimo aloittaa imut. Se on saavutettu etu, josta en ole valmis luopumaan. 

Toistaalta voin luopua puolison lemmikeistä ilman tuskia. 

Meilläkin imuroidaan lauantaisaunan jälkeen. Hoidetaan imut vuoroviikoin.

6756 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millä oikeudella sairas kumppani kieltää toiselta seksin tilanteessa, jossa ei sitä itse pysty harrastamaan? Ei tulisi mieleenkään tuollaista vaatia.

Sairasta todellakin! Kyllä sellainen pihtari on syytäkin jättää jos ei anna vaikka ei itseään haluta.

Siis kieltää seksin kolmannen osapuolen kanssa tietenkin.

Niille joille parisuhde on pelkää seksiä ja suhde loppuu seksin myötä tuskin tämä on ratkaisu. Eiväthän he ole suhteessa ilman seksiä. Sen sijaan kannattaa heille ehdottaa seksin ostamista sen sijaan että ikinä koittaisivat suhdetta solmia.

Jos sinä et tarvitse ja arvosta seksiä, tyydy kaverisuhteisiin ja spermapankkiin sen sijaan että kiusaat normaalin seksuaalisuuden ihmisiä uhrautumisellasi.

Mikä on tämä kauhea tarve niillä joille seksi on suhteen ainoa mittari mennä henkilökohtaisuuksiin toista vastaan? Huono itsetunto siitä että tietää ettei oikeasti tunne kumppaniaan kohtaan mitään muuta kuin tarpeen täyttää oma kiintiöseksi? Mikäs siinä jos se sinulle on ainoa asia miksi olla suhteessa. Jää vain kysymys miksi sitten suhteessa ikinä olisit kun voit tarpeesi täyttää muuten.

Jaa, kun minusta näyttää että nimenomaan te seksinkarsastajat olette aina niitä jotka hyökkäätte meidän muiden kimppuun arvostelemaan. Kyllähän sekin jostain teidän epävarmuudestanne kertoo.

Onko täällä joku karsastanut seksiä? Joku tuolla oli haukuttu munkikisi siksi ettei jättäisi puolisoaan seksin takia. Ei taida näille joille seksitä ei tehdä komprommiseja mennä päähän ettei kaikki jotka pitävät seksistä laita sitä muiden parisuhteessa olevien asioiden edelle.

Kyllähän näistä "seksiä on oltava ja ketään en hoida" -mielipiteistä tulee väistämättä mieleen tilanne, missä itseä kohtaa jokin odottamaton terveyden romuttava asia, vaikkapa vakava onnettumuus, ja se kumppani vierellä vilkaisee lopputulemaa, kohauttaa olkiaan ja toteaa että suhde oli nyt sitten tässä kun ethän sinä tuosta tule vuosikausiin olemaan panokunnossa ja hoivatakin pitäisi, ja häipyisi sitten etsimään sitä seuraavaa tervettä ja seksinhaluista partneria. Eli juuri silloin kun on maassa ja tarvitsisi tukea tämä ns. kumppani vielä tuuppaisi hieman alaspäin ja poistuisi takavasemmalle.

Toki seksi on tärkeä osa parisuhdetta eikä omaa terveyttään pidä romuttaa toista hoivaamalla, ja jos ongelmat pitkittyvät ja oma jaksaminen rupeaa loppumaan niin toki suhteen jatkamista on syytä harkita uudelleen, mutta tuollainen julistus antaa kyllä melko hedonistisen ja tunnekylmän kuvan sen sanojasta.

En kyllä itse haluaisi tilanteeseen, jossa olisi koko ajan tiedossa että suhde on olemassa ainoastaan niin kauan kun menee hyvin. Mielummin sitten yksin niin tietää ettei ainakaan tule hylätyksi juuri sillä vaikeimmalla hetkellä.

En ala tinkimään omasta elämänlaadustani. Jos siis mies hävittäisi luottotietonsa, alkaisi ryypätä ja samaan syssyyn heittäisi hukkaan joko elämänhallintansa ja se alkaisi näkymään myös minussa (en pystyisi opiskelemaan, käymään töissä tai elämään enää normaalia elämää) niin ottaisin eron ihan laakista. En enää minuuttiakaan ala murehtimaan onko tilillä rahaa vai ei, enkä kuuntelisi myöskään siihen liittyvää syyllistämistä, etten rikastuta aikuista ja työkykyistä miestä. 

Mies 32 w. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisiko teistä "en halua omaishoitajaksi" oikeasti jättämään syvästi rakastamanne ihminen, kun hän alkaisi tarvita apua. 😮 Vai ettekö rakasta kumppaneitanne niin, että ero tuntuu fyysisenä kipuna?

Minä ainakin jään vaimoni rinnalle, vaikka hän joutuisi onnettomuuteen ja murskaantuisi lähes tunnistamattomaksi sen takia. Tai jos hän sairastuisi psyykkisesti niin että ei olisi edes sama ihminen. Parisuhde tietenkin muuttuisi tuollaisten asioiden takia, mutta en minä olisi siitä lähtemässä sen takia, että toista on kohdannut kova kohtalo. Ymmärrän että ihmiset eroavat, kun suhde muuttuu, mutta oletusarvoisesti minä pysyn vaimoni rinnalla, enkä voi muuta kuvitella. Kaikenlaista voi elämässä sattua, se on kuitenkin varmaa, että minä en suhteesta kevyin perustein lähde, enkä ainakaan toisen sairastumisen tai onnettomuuksien takia.

Olen mielenterveys ongelmallinen nainen ja sinkku. Mä etsin itselleni itsenäistä, omillaan parjäävää reipasta miestä, koska mä olen itse sellainen, huolimatta siitä että mulla on tää sairaus, nää lääkkeet, se terapeutti ja lääkäri mun elämässä.

Mä pidän ite huolta mun fyysisestä kunnosta ja mun pääkoppani järjestyksestä. Mulla toki on ns. kriisi kausia jolloin mulla kunto notkahtaa, mutta yleensä mä saan itteni ylös sieltä omin lihaksin ja voimin jollain ihmeellä.

Mun pointti tässä on se että mullon tää sairaus mä en tunnu kumppaniksi kelpaavan. Ne joiden kanssa oon suerustellu sanoo, että mä oon ihana ja mahtava puoliso suurimman osaa ajasta, mutta kun ne notkahdukset voi olla voimakkaita niin niitä he ei vaan kestä koska, heitä nolotti ja hävetti puoliso joka ei pärjännyt hetkeen ilman tukea ja apua ja heillä oli vaikeeta kohdata mua heikoimmillani. Mun erot on tulleet aina silloin ku mulla on ollu vaikeampi kausi menossa, oisin ehkä tarvinnu tukea tai ees jousta ja ymmärrystä, mutta mää siinä eron keskellä ja kaiken kurjan keskellä jouduin aina silloinkin tekeen kaiken ite ja tuetta päästäkseni takas kuntoon. Aivan kuten näin sinkkunakin, lisänä vaan joutuu todistaan kuinka vähän toinen oikeasti välitti ja rakasti. Eli sulle mää nostan hattuni ja olen susta ylpee. Pidä toi!

Anaaliseksistä en tingi.

Tupakointi

Lapsen hankkiminen

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän näistä "seksiä on oltava ja ketään en hoida" -mielipiteistä tulee väistämättä mieleen tilanne, missä itseä kohtaa jokin odottamaton terveyden romuttava asia, vaikkapa vakava onnettumuus, ja se kumppani vierellä vilkaisee lopputulemaa, kohauttaa olkiaan ja toteaa että suhde oli nyt sitten tässä kun ethän sinä tuosta tule vuosikausiin olemaan panokunnossa ja hoivatakin pitäisi, ja häipyisi sitten etsimään sitä seuraavaa tervettä ja seksinhaluista partneria. Eli juuri silloin kun on maassa ja tarvitsisi tukea tämä ns. kumppani vielä tuuppaisi hieman alaspäin ja poistuisi takavasemmalle.

Toki seksi on tärkeä osa parisuhdetta eikä omaa terveyttään pidä romuttaa toista hoivaamalla, ja jos ongelmat pitkittyvät ja oma jaksaminen rupeaa loppumaan niin toki suhteen jatkamista on syytä harkita uudelleen, mutta tuollainen julistus antaa kyllä melko hedonistisen ja tunnekylmän kuvan sen sanojasta.

En kyllä itse haluaisi tilanteeseen, jossa olisi koko ajan tiedossa että suhde on olemassa ainoastaan niin kauan kun menee hyvin. Mielummin sitten yksin niin tietää ettei ainakaan tule hylätyksi juuri sillä vaikeimmalla hetkellä.

Äiti voi hylätä lapsen. Itsenäinen aikuinen ei voi hylätä toista itsenäistä aikuista. Parisuhteen voi kyllä päättää, mutta jos on tilanteessa, jossa on oikeasti kysymys hylkäämisestä, kyseessä ei ole tasavertainen parisuhde vaan jotakin aivan muuta.

Se eroavaisuus kahden leirin välillä on varmaan siinä, että me tiedämme kyllä pärjäävämme hyvin sinkkunakin, joten eroaminen ei millään tavalla pelota. Parisuhteen tulee mielestäni jatkua niin kauan kuin se lisää molempien onnellisuutta ja hyvinvointia eikä yhtään pidempään. Parisuhde ei ole mikään elämän peruskallio jota ilman murenee vaan mukava ja antoisa lisä elämään.

Itse en haluaisi suhteeseen, jossa toinen odottaisi minun uhraa an hyvinvointini, onnellisuuteni, terveyteni, itsemääräämisoikeuteni tai muun keskeisen arvon parisuhteen jatkumisen vuoksi. Sellainen on minusta väärin ja tunnekylmää.

Vierailija kirjoitti:

En ala tinkimään omasta elämänlaadustani. Jos siis mies hävittäisi luottotietonsa, alkaisi ryypätä ja samaan syssyyn heittäisi hukkaan joko elämänhallintansa ja se alkaisi näkymään myös minussa (en pystyisi opiskelemaan, käymään töissä tai elämään enää normaalia elämää) niin ottaisin eron ihan laakista. En enää minuuttiakaan ala murehtimaan onko tilillä rahaa vai ei, enkä kuuntelisi myöskään siihen liittyvää syyllistämistä, etten rikastuta aikuista ja työkykyistä miestä. 

Seksittömyys vaikuttaa myös omaan elämänlaatuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän näistä "seksiä on oltava ja ketään en hoida" -mielipiteistä tulee väistämättä mieleen tilanne, missä itseä kohtaa jokin odottamaton terveyden romuttava asia, vaikkapa vakava onnettumuus, ja se kumppani vierellä vilkaisee lopputulemaa, kohauttaa olkiaan ja toteaa että suhde oli nyt sitten tässä kun ethän sinä tuosta tule vuosikausiin olemaan panokunnossa ja hoivatakin pitäisi, ja häipyisi sitten etsimään sitä seuraavaa tervettä ja seksinhaluista partneria. Eli juuri silloin kun on maassa ja tarvitsisi tukea tämä ns. kumppani vielä tuuppaisi hieman alaspäin ja poistuisi takavasemmalle.

Toki seksi on tärkeä osa parisuhdetta eikä omaa terveyttään pidä romuttaa toista hoivaamalla, ja jos ongelmat pitkittyvät ja oma jaksaminen rupeaa loppumaan niin toki suhteen jatkamista on syytä harkita uudelleen, mutta tuollainen julistus antaa kyllä melko hedonistisen ja tunnekylmän kuvan sen sanojasta.

En kyllä itse haluaisi tilanteeseen, jossa olisi koko ajan tiedossa että suhde on olemassa ainoastaan niin kauan kun menee hyvin. Mielummin sitten yksin niin tietää ettei ainakaan tule hylätyksi juuri sillä vaikeimmalla hetkellä.

Äiti voi hylätä lapsen. Itsenäinen aikuinen ei voi hylätä toista itsenäistä aikuista. Parisuhteen voi kyllä päättää, mutta jos on tilanteessa, jossa on oikeasti kysymys hylkäämisestä, kyseessä ei ole tasavertainen parisuhde vaan jotakin aivan muuta.

Se eroavaisuus kahden leirin välillä on varmaan siinä, että me tiedämme kyllä pärjäävämme hyvin sinkkunakin, joten eroaminen ei millään tavalla pelota. Parisuhteen tulee mielestäni jatkua niin kauan kuin se lisää molempien onnellisuutta ja hyvinvointia eikä yhtään pidempään. Parisuhde ei ole mikään elämän peruskallio jota ilman murenee vaan mukava ja antoisa lisä elämään.

Itse en haluaisi suhteeseen, jossa toinen odottaisi minun uhraa an hyvinvointini, onnellisuuteni, terveyteni, itsemääräämisoikeuteni tai muun keskeisen arvon parisuhteen jatkumisen vuoksi. Sellainen on minusta väärin ja tunnekylmää.

Mistä oikein tulee se kuvitelma, etten pärjäisi sinkkuna? Vai onko tämä nyt se ainoa argumentti millä pitää pönkittää sitä ajatusta että on jotenkin normaalia kohdella ihmistä kuin kulutushyödykettä jonka voi heittää pois heti kun se lakkaa olemasta kiva - että ainoa syy miksi kaikki eivät niin tee on se että yksinäisyys pelottaa?

Kuten jo sanoin, olen mielummin yksin kuin henkilön kanssa jonka tietää jättävän juuri silloin kun tukea tarvitsisi.

Toivon vain että sinunkaltaisesi ihmiset tekevät tämän todella selväksi uutta parisuhdetta aloitellessanne, esim. sanomalla suoraan vaikkapa: "Jos ikinä sairastut vakavasti tai joudut vakavaan onnettomuuteen jätän sinut välittömästi."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän näistä "seksiä on oltava ja ketään en hoida" -mielipiteistä tulee väistämättä mieleen tilanne, missä itseä kohtaa jokin odottamaton terveyden romuttava asia, vaikkapa vakava onnettumuus, ja se kumppani vierellä vilkaisee lopputulemaa, kohauttaa olkiaan ja toteaa että suhde oli nyt sitten tässä kun ethän sinä tuosta tule vuosikausiin olemaan panokunnossa ja hoivatakin pitäisi, ja häipyisi sitten etsimään sitä seuraavaa tervettä ja seksinhaluista partneria. Eli juuri silloin kun on maassa ja tarvitsisi tukea tämä ns. kumppani vielä tuuppaisi hieman alaspäin ja poistuisi takavasemmalle.

Toki seksi on tärkeä osa parisuhdetta eikä omaa terveyttään pidä romuttaa toista hoivaamalla, ja jos ongelmat pitkittyvät ja oma jaksaminen rupeaa loppumaan niin toki suhteen jatkamista on syytä harkita uudelleen, mutta tuollainen julistus antaa kyllä melko hedonistisen ja tunnekylmän kuvan sen sanojasta.

En kyllä itse haluaisi tilanteeseen, jossa olisi koko ajan tiedossa että suhde on olemassa ainoastaan niin kauan kun menee hyvin. Mielummin sitten yksin niin tietää ettei ainakaan tule hylätyksi juuri sillä vaikeimmalla hetkellä.

Äiti voi hylätä lapsen. Itsenäinen aikuinen ei voi hylätä toista itsenäistä aikuista. Parisuhteen voi kyllä päättää, mutta jos on tilanteessa, jossa on oikeasti kysymys hylkäämisestä, kyseessä ei ole tasavertainen parisuhde vaan jotakin aivan muuta.

Se eroavaisuus kahden leirin välillä on varmaan siinä, että me tiedämme kyllä pärjäävämme hyvin sinkkunakin, joten eroaminen ei millään tavalla pelota. Parisuhteen tulee mielestäni jatkua niin kauan kuin se lisää molempien onnellisuutta ja hyvinvointia eikä yhtään pidempään. Parisuhde ei ole mikään elämän peruskallio jota ilman murenee vaan mukava ja antoisa lisä elämään.

Itse en haluaisi suhteeseen, jossa toinen odottaisi minun uhraa an hyvinvointini, onnellisuuteni, terveyteni, itsemääräämisoikeuteni tai muun keskeisen arvon parisuhteen jatkumisen vuoksi. Sellainen on minusta väärin ja tunnekylmää.

Niin, kumpi on tärkeämpää: hyvinvointi vai parisuhteen jatkaminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän näistä "seksiä on oltava ja ketään en hoida" -mielipiteistä tulee väistämättä mieleen tilanne, missä itseä kohtaa jokin odottamaton terveyden romuttava asia, vaikkapa vakava onnettumuus, ja se kumppani vierellä vilkaisee lopputulemaa, kohauttaa olkiaan ja toteaa että suhde oli nyt sitten tässä kun ethän sinä tuosta tule vuosikausiin olemaan panokunnossa ja hoivatakin pitäisi, ja häipyisi sitten etsimään sitä seuraavaa tervettä ja seksinhaluista partneria. Eli juuri silloin kun on maassa ja tarvitsisi tukea tämä ns. kumppani vielä tuuppaisi hieman alaspäin ja poistuisi takavasemmalle.

Toki seksi on tärkeä osa parisuhdetta eikä omaa terveyttään pidä romuttaa toista hoivaamalla, ja jos ongelmat pitkittyvät ja oma jaksaminen rupeaa loppumaan niin toki suhteen jatkamista on syytä harkita uudelleen, mutta tuollainen julistus antaa kyllä melko hedonistisen ja tunnekylmän kuvan sen sanojasta.

En kyllä itse haluaisi tilanteeseen, jossa olisi koko ajan tiedossa että suhde on olemassa ainoastaan niin kauan kun menee hyvin. Mielummin sitten yksin niin tietää ettei ainakaan tule hylätyksi juuri sillä vaikeimmalla hetkellä.

Äiti voi hylätä lapsen. Itsenäinen aikuinen ei voi hylätä toista itsenäistä aikuista. Parisuhteen voi kyllä päättää, mutta jos on tilanteessa, jossa on oikeasti kysymys hylkäämisestä, kyseessä ei ole tasavertainen parisuhde vaan jotakin aivan muuta.

Se eroavaisuus kahden leirin välillä on varmaan siinä, että me tiedämme kyllä pärjäävämme hyvin sinkkunakin, joten eroaminen ei millään tavalla pelota. Parisuhteen tulee mielestäni jatkua niin kauan kuin se lisää molempien onnellisuutta ja hyvinvointia eikä yhtään pidempään. Parisuhde ei ole mikään elämän peruskallio jota ilman murenee vaan mukava ja antoisa lisä elämään.

Itse en haluaisi suhteeseen, jossa toinen odottaisi minun uhraa an hyvinvointini, onnellisuuteni, terveyteni, itsemääräämisoikeuteni tai muun keskeisen arvon parisuhteen jatkumisen vuoksi. Sellainen on minusta väärin ja tunnekylmää.

Mistä oikein tulee se kuvitelma, etten pärjäisi sinkkuna? Vai onko tämä nyt se ainoa argumentti millä pitää pönkittää sitä ajatusta että on jotenkin normaalia kohdella ihmistä kuin kulutushyödykettä jonka voi heittää pois heti kun se lakkaa olemasta kiva - että ainoa syy miksi kaikki eivät niin tee on se että yksinäisyys pelottaa?

Kuten jo sanoin, olen mielummin yksin kuin henkilön kanssa jonka tietää jättävän juuri silloin kun tukea tarvitsisi.

Toivon vain että sinunkaltaisesi ihmiset tekevät tämän todella selväksi uutta parisuhdetta aloitellessanne, esim. sanomalla suoraan vaikkapa: "Jos ikinä sairastut vakavasti tai joudut vakavaan onnettomuuteen jätän sinut välittömästi."

Kaikki on nykyään kulutushyödykettä tavalla tai toisella. Turha siitä on moraalihousujaan repiä.

Ja asiaan, en tingi parisuhteessa siitä, että kumppanin on oltava vastakkaista sukupuolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän näistä "seksiä on oltava ja ketään en hoida" -mielipiteistä tulee väistämättä mieleen tilanne, missä itseä kohtaa jokin odottamaton terveyden romuttava asia, vaikkapa vakava onnettumuus, ja se kumppani vierellä vilkaisee lopputulemaa, kohauttaa olkiaan ja toteaa että suhde oli nyt sitten tässä kun ethän sinä tuosta tule vuosikausiin olemaan panokunnossa ja hoivatakin pitäisi, ja häipyisi sitten etsimään sitä seuraavaa tervettä ja seksinhaluista partneria. Eli juuri silloin kun on maassa ja tarvitsisi tukea tämä ns. kumppani vielä tuuppaisi hieman alaspäin ja poistuisi takavasemmalle.

Toki seksi on tärkeä osa parisuhdetta eikä omaa terveyttään pidä romuttaa toista hoivaamalla, ja jos ongelmat pitkittyvät ja oma jaksaminen rupeaa loppumaan niin toki suhteen jatkamista on syytä harkita uudelleen, mutta tuollainen julistus antaa kyllä melko hedonistisen ja tunnekylmän kuvan sen sanojasta.

En kyllä itse haluaisi tilanteeseen, jossa olisi koko ajan tiedossa että suhde on olemassa ainoastaan niin kauan kun menee hyvin. Mielummin sitten yksin niin tietää ettei ainakaan tule hylätyksi juuri sillä vaikeimmalla hetkellä.

Äiti voi hylätä lapsen. Itsenäinen aikuinen ei voi hylätä toista itsenäistä aikuista. Parisuhteen voi kyllä päättää, mutta jos on tilanteessa, jossa on oikeasti kysymys hylkäämisestä, kyseessä ei ole tasavertainen parisuhde vaan jotakin aivan muuta.

Se eroavaisuus kahden leirin välillä on varmaan siinä, että me tiedämme kyllä pärjäävämme hyvin sinkkunakin, joten eroaminen ei millään tavalla pelota. Parisuhteen tulee mielestäni jatkua niin kauan kuin se lisää molempien onnellisuutta ja hyvinvointia eikä yhtään pidempään. Parisuhde ei ole mikään elämän peruskallio jota ilman murenee vaan mukava ja antoisa lisä elämään.

Itse en haluaisi suhteeseen, jossa toinen odottaisi minun uhraa an hyvinvointini, onnellisuuteni, terveyteni, itsemääräämisoikeuteni tai muun keskeisen arvon parisuhteen jatkumisen vuoksi. Sellainen on minusta väärin ja tunnekylmää.

Mistä oikein tulee se kuvitelma, etten pärjäisi sinkkuna? Vai onko tämä nyt se ainoa argumentti millä pitää pönkittää sitä ajatusta että on jotenkin normaalia kohdella ihmistä kuin kulutushyödykettä jonka voi heittää pois heti kun se lakkaa olemasta kiva - että ainoa syy miksi kaikki eivät niin tee on se että yksinäisyys pelottaa?

Kuten jo sanoin, olen mielummin yksin kuin henkilön kanssa jonka tietää jättävän juuri silloin kun tukea tarvitsisi.

Toivon vain että sinunkaltaisesi ihmiset tekevät tämän todella selväksi uutta parisuhdetta aloitellessanne, esim. sanomalla suoraan vaikkapa: "Jos ikinä sairastut vakavasti tai joudut vakavaan onnettomuuteen jätän sinut välittömästi."

Toivottavasti sinä sanot kumppanillesi: "En välitä siitä, oletko onnellinen ja hyvinvoiva tässä suhteessa vai et. Jos tulee valinta parisuhteen jatkumisen ja oman onnellisuutesi välillä, oletan sinun valitsevan parisuhteen."