Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka kasvoit "pahan" isä/äitipuolen läsnä ollessa...
03.01.2019 |
Mitä jälkiä se on jättänyt?
Minun isäpuoleni ei ollut paha sinänsä, vaan pääosin todella viileä ja jos kysyin neuvoa jossain hänen mielestään yksinkertaisessa tilanteessa hän vastasi töykeästi, siihen tyyliin että "oikeastiko palikka kysyt tuollaista". Joskus jos meillä oli vieraita, ja yritin osallistua keskusteluun, yksi isäpuolen katse riitti hiljentämään minut ja lähdinkin aina omaan huoneeseeni. Katseessa oli jotain todella pelottavaa. Joskus meillä oli mukavaa, käytiin kalassa yms ja kaikki oli hyvin, en tiedä mikä minussa sai hänet ärsyyntymään aina yhtäkkiä.
Nyt aikuisiällä koen että minun on todella vaikea yrittää saada aloitettua mitään, sillä tuntuu etten onnistu kuitenkaan. Apua en kehtaa pyytää, mihinkään. Jos joku katsoo minuun, tuntuu että pitäisi livistää takavasemmalle. Katsekontaktia en keskusteltaessa ole yrittänytkään hakea vuosiin. Mietin voiko tämä olla lapsuudesta peräisin? Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (312)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä tekemistä tuolla on sillä, että kyseessä oli isäpuoli eikä isä?
Joo, kyllä tuollainen voi jättää jälkensä.
Onhan sillä nyt huomattava ero onko se biologinen vanhempi vai ei. Dynamiikka ydinperheessä on aivan toinen, kuin uusioperheessä.
Mua satuttas enemmän jos tekijä olisi oma isä, kuin isäpuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäpuoleni oli väkivaltainen alkoholi oli elämässäni ikävuodet 6-19. Kutsui minua Torakaksi kun olin luonteeltaani hiljainen ja viihdyin huoneessani yksin. Olin muuten hyvin sosiaalinen ja minulla oli paljon kavereita. Kävin peruskoulun jälkeen töissä ja koulussa samaan aikaan. Vihasin isäpuoltani. Lähinnä hypin riemusta kun saimme siskoni kanssa äidin eroamaan siitä siasta.
Äitipuoleni taas ei voinut omien vanhempiensa kanssa hyväksyä, että isälläni ole edellisestä liitosta kaksi lasta. Hän ei voinut edes peittää sitä ettei voinut sietää meitä. Lähinnä hän päätti milloin me saamme olla isällämme, vaikka oli sovittu joka toinen viikonloppu. Äitipuoleni oli elämässäni ikävuodet 6-24. Ja olin todella iloinen kun isä viimein päätti erota siitä akasta.
Ehkä omaan ihmisuhteeni ovat molemmat vaikuttaneet. tiedän ainakin minkälaista kumppania en halua. Enkä halua omia lapsia myöskään. Aviomieheni on samoilla linjoilla onneksi johtuen omasta hirviö äitipuolestaan.
Mistä sinä tiedät, että juuri äitipuolesi oli se, joka tapaamisista päätti? Minä olen tällainen "paha äitipuoli", ja kyllä se on mies itse joka lapsen tapaamisia peruu kun haluaa olla minun kanssani. Olen jopa kannustanut näkemään lasta.
Ja sinä sallit tämän käytöksen? Eikö ole selkeintä että isä näkee lastaan tiettyinä sovittuina aikoina, ja sinä olet joko mukana tai pysyt poissa. En tosin näe suhteella kovin ruusuista tulevaisuutta, ellet ole missään tekemisissä puolisosi lapsen kanssa.
En ole ylläoleva, mutta totean vain, että hyvin toimiva parisuhde ei vaadi sitä, että on puolison lapsen kanssa tekemisissä.
Ja sitä paitsi, jos ylläoleva ei sallisi tätä käytöstä, vaan ottaisi miehen toiminnan vuoksi eron - mikä muuttuisi? Ei isä lastaan sen useammin näkisi. Hänellä olisi jokin muu meno. Koska ongelma on miehessä, ei naisessa,
Kyllä nyt olet aika mustavalkoinen.
Jos äitipuoli on vastahakoinen miehensä laspiin nähden, niin mies varmasti tapaa lapsiaan harvemmin ihan yleisen ilmapiirin vuoksi.
Kovin empaattiselta et vaikuta vaikka et varsinaisesti ilkeä olisikaan.Olen tuo, jolle vastasit.
Minä en ole miehen lasten kanssa tekemisissä. He eivät kuulu minulle. Mutta mies tapaa lapsiaan kuten haluaa. Koska sekään ei kuulu minulle.
Annan miehelle täyden vapauden toimia kuten hän haluaa. Ja hän antaa täyden vapauden minulle. Eikö tämä ole suurinta rakkautta?
Meillä on kyllä hyvin erilainen näkemys mikä on suurinta rakkautta. Eli jos miehen lapset muuttaisi miehen kotiin te ette vissiin enää olisi yhdessä kun et halua olla heidän kanssaan tekemisissä.
Eri
Olisin toki. Tilanne olisi sitten eri, koska lapset olisivat puoliorpoja, sitten minä olisin tarpeellinen. Nyt en, koska lapsilla on äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uusperheessä parisuhteen ja lasten välillä on lähtökohtaisesti ristiriita. Jo olemassaolevat lapset haittaavat parisuhteen kehitystä vahvaksi ja hyväksi. Tämä ajatus on ihan uusperheliiton jostain oppaasta. Joten. Uusperheessä parisuhteen huoltaminen ja priorisoiminen on ensiarvoisen tärkeää. Tämä ei tietenkään tarkoita lasten laiminlyömistä. Mut jos parisuhteen puolia ei pidetä, siitä tulee huono ja riitaisa ja perheen tunneilmasto on huono. Silloin ne kerran jo eron kokeneet lapset joutuvat jatkamaan elämäänsä huonosti voivassa uusperheessä, jossa ei ole suojaavana tekijänä edes biologisen vanhemmuuden tuomaa suojaa. Koska perheen toinen aikuinen ei ole biologinen vanhempi, vaan lähtökohtaisesti vieras ihminen. Lasten etu on siis se, että parisuhde kukoistaa, eikä lasten olemassaolo uhkaa sitä liikaa. Toki tän voi käsittää väörin jos haluaa
Niinhän se on.
Vanhemman vain on vaikea tietää, johtuuko uusvanhemman kiukuttelu saamatta hänestä kahdenkeskisestä ajasta, vai siitä ettei lähtökohtaisesti pidä lapsesta, eikä tule koskaan pitämäänkään.
Jos panostetaan vaan parisuhteeseen sokeasti, voi jäädä huomaamatta että joskus se uusperhe ei ole hyväksi lapselle edes silloin kun parisuhde voi hyvin. Aina kemiat ei vaan toimi.
Siksi se avoin keskustelu on avain asemassa.
On olemassa hyviäkin äitipuolia kuten lapsellani. Toki lapsen isä ei olisi sietänyt että lastani kohdellaan huonosti. Itse taas en voisi olla miehen kanssa joka kohtelee lasta huonosti.
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaffepulla kirjoitti:
Sinulla paha mieli, kun et saanut joululahjaa... ja tätä kostat lapsille? Voi herrajumala...
Luit vissiin rivien välistä?
Eihän kyse ollut siitä vaan, että mies muuttuu kun lapset tulevat.
Kyllä minä saan mieheltäni synttäri ja joululahjan ja olisi aika pettymys jos yhtäkkiä mies ei muistaisi minua samalla tavalla.Tottakai miehen käytöksen kuuluukin muuttua, kun hän on lasten kanssa! Silloin kaikki huomio annetaan lapsille, ilman muuta. Puoliso odottakoon vuoroaan.
Lapset menevät aina edelle! Jopa minä lapsettomana ihmisenä ymmärrän tämän.No sittenhän on hyvä, että voit loppuelämäsi olla taka-alalla ja seurata sivusta miehen perhe elämää.
Kaikille ei toimi tuo omassa kodissa ulkopuolisena oleminen.
Voihan olla, että lapsista teillä on niin kivaa, että tahtovat tulla sinne asumaankin.Mutta varmaan myös ymmärrät, että se mikä sopii sinulle, ei sovi kaikille.
Miltä tuntuu katsella miestä, jota et omaksi tunnistaisi kun tästä tulee lasten läsnäollessa välinpitämätön sinua kohtaan?
Olen helkkarin onnellinen, että miehelläni on läheiset välit lapsiin ja teen kaikkeni, että niin on jatkossakin. Ostan lapsille lahjoja, reissaamme yhdessä ym. Laitan aina sitä ruokaa mitä lapset haluavat ja pidän heidän puoliaan kaikessa. Toinen lapsista asuu tällä hetkellä meillä, ja minusta se on todella ok. Talo on hänen lapsuudenkotinsa. Olisi aika absurdia, jos minä alkaisin hänelle sanelemaan, miten saa omassa kodissaan olla.
Minulle se on helppoa, kun ei ole omia biologisia lapsia kilpailemassa. Ymmärrän kyllä, että asetelma on paljon vaikeampi, jos uudessakin suhteessa on lapsia.
En käsitä, miten joku voi olla mustasukkainen miehelle tämän lapsista? Tottakai ne lapset ovat ykkösiä! Heidät isä pelastaisi palavasta talosta, ei minua. Ja niin sen pitää ollakin.
En ikinä kunnioittaisi miestä, joka olisi niin tunnevammainen, ettei pystyisi rakastamaan omia lapsiaan.
Miksei sinulla ole lapsia tämän miehen kanssa , jos hän on niin loistava isä ja sinä niin loistava "äitipuoli" ja kun kerta niin nautit lasten seurasta?
+ "sanelemaan miten hän saa omassa kodissaan olla" - kai teillä säännöt on? Vai saako teillä olla miten haluaa ja huvittaa?
Missä vaiheessa ajattelit ruveta lapselle turvalliseksi aikuiseksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko kukaan teistä aikuisista katsonut asiaa niiden lasten näkökulmasta? Koska tällä hetkellä puhutte vain omista tarpeistanne ja siitä, mikä kuuluu teille. Mites ne lapset ja lasten tarpeet? Lasten onnellisuus? Koska jos ajatellaan mustavalkoisesti, että lasten onni tulee aikuisten onnen myötä, niin ei se nyt ihan niinkään mene. Jos aikuisten onni vaatii lasten tarpeiden laiminlyöntiä, niin ei se lapsia onnelliseksi tee. Ja nykypäivän aikuiset ovat todella itsekkäitä, onhan se nähty monessa asiassa.
Ei kukaan ole puhunut lasten tarpeiden laiminlyönnistä.
Jos aikuinen on onnellinen, niin kodin ilmapiiri on onnellinen. Kyllä siellä kodissa edelleen sitä ruokaa, unta, huolenpitoa, hoivaa ja rakkautta saa ihan samallalailla.
Vai miten luulet, että lasten tarpeet laiminlyödään, jos otetaan se puolisokin siinä huomioon?Juurikin näin.
Olen monesti miettinyt, millainen pääkoppa on näillä ”jos puoliso on tärkein, niin lapset hylätään”- ihmisillä.
Näinkö minä väitin? Kyllä puoliso voi olla tärkeä mutta se aikuisten tärkeys ja onni ei saa mennä lasten edelle ja vahingoittaa lapsia. Onko tätä niin vaikea käsittää?
Saat asian kuulostamaan siltä, että isä ja äitipuoli hyppelevät onnellisesti käsikkäin leffaan unohtaen pienet lapset kotiin pimeään?
Ei se "perhe" onnellisuus mene minkään lapsien tarpeiden ohi.Hyvin usein se menee, valitettavasti. Työskentelen lastensuojelussa ja tuttavia työskentelee lastenvalvojina. Aikuisten itsekkyys ja lasten laiminlyönti oman onnellisuuden ja parisuhteen takia on ihan käsittämätöntä. Ja se käsittämätön itsekkyys ja laiminlyönti on valitettavasti sääntö eikä poikkeus.
Silloin olet tietoinen, että tätä sattuu enemmän ydinperheissä kuin uusperheissä, koska ydinperheissä ei ole samallalailla lapsi vapaata kuin uusperheissä?
Kyllä ne lastenvalvojalla ja lastensuojelussa näkyy, että hyvin monen oirehtivan lapsen takana on nimenomaan uusperhe. Toki ydinperheitäkin on. Lastensuojelun osalta sanoisin, että suurimman osan kohdalla lapsilla on uusperhe.
pari vuotta sitten julkaistun suomalaisessa väitöskirjassa todettiin yksinhuoltajien lapsilla olevan enemmän ongelmia kuin uusperheiden lapsilla
Höpöhöpö.
Nämä "huonot isät" mistä täällä nyt puhutaan niin onko kukaan tullut ajatelleeksi, että naisella syntyy side lapseen jo raskauden aikana ja isälle tämä side lapseen syntyy siinä kun pääsee hoitamaan ja olemaan lapsen kanssa.
Ei voida olettaa, että kiintymyssuhdetta olisi syntynytkään, jos isä ei ole esim. Vauva aikoina saanut hoitaa vauvaa tai päässyt osallistumaan mihinkään.
Samoin myös lapsi aikoina jos mies ei osallistu lapsen hoitoon niin myöhemmin miehellä ei enää kiinnostakkaan osallistua kun on tottunut, että kaikki tapahtuu kuin itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nämä "huonot isät" mistä täällä nyt puhutaan niin onko kukaan tullut ajatelleeksi, että naisella syntyy side lapseen jo raskauden aikana ja isälle tämä side lapseen syntyy siinä kun pääsee hoitamaan ja olemaan lapsen kanssa.
Ei voida olettaa, että kiintymyssuhdetta olisi syntynytkään, jos isä ei ole esim. Vauva aikoina saanut hoitaa vauvaa tai päässyt osallistumaan mihinkään.
Samoin myös lapsi aikoina jos mies ei osallistu lapsen hoitoon niin myöhemmin miehellä ei enää kiinnostakkaan osallistua kun on tottunut, että kaikki tapahtuu kuin itsestään.
Aivan, naisen äitiyttä vahvistetaan jo raskausaikana ystävien, sukulaisten ja muiden tahojen osalta, mutta isyyden tukemista ei tapahdu mistään suunnasta koskaan.
Tässä vaiheessa puolison pitäisi osata tukea miehen isyyttä ja vahvistaa tämän suhdetta lapseen.
Vierailija kirjoitti:
On olemassa hyviäkin äitipuolia kuten lapsellani. Toki lapsen isä ei olisi sietänyt että lastani kohdellaan huonosti. Itse taas en voisi olla miehen kanssa joka kohtelee lasta huonosti.
Niinkuin huonoja äitejäkin on.
Ihanaa, että ajattelet noin, etkä ole negatiivisin mielin lapsesi äitipuolta kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taitaa olla enemmän positiivisia juttuja äiti-ja isäpuolista kuin huonoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä "huonot isät" mistä täällä nyt puhutaan niin onko kukaan tullut ajatelleeksi, että naisella syntyy side lapseen jo raskauden aikana ja isälle tämä side lapseen syntyy siinä kun pääsee hoitamaan ja olemaan lapsen kanssa.
Ei voida olettaa, että kiintymyssuhdetta olisi syntynytkään, jos isä ei ole esim. Vauva aikoina saanut hoitaa vauvaa tai päässyt osallistumaan mihinkään.
Samoin myös lapsi aikoina jos mies ei osallistu lapsen hoitoon niin myöhemmin miehellä ei enää kiinnostakkaan osallistua kun on tottunut, että kaikki tapahtuu kuin itsestään.Aivan, naisen äitiyttä vahvistetaan jo raskausaikana ystävien, sukulaisten ja muiden tahojen osalta, mutta isyyden tukemista ei tapahdu mistään suunnasta koskaan.
Tässä vaiheessa puolison pitäisi osata tukea miehen isyyttä ja vahvistaa tämän suhdetta lapseen.
Oman puolison (puolivanhemman) suhdetta lapseen voi myös vahvistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulinkin tänne kysymään että eikö kenelläkään koskaan ikinä ole ollut hyvää äitipuolta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhosin lapsena äitipuoltani, lähinnä ehkä siksi, että hän oikeasti oli joka tavalla parempi vanhempi kuin oma äitini. Aikuisena olen pyytänyt anteeksi kiukutteluani, joka oli paikka paikoin aika hirveää. Olemme nykyään ihan okei väleissä.
Vastaava hyvä äitipuoli, paha äiti, yhteiset lapsituhkimot ja jalustalle itsensä nostava lapsipuoliprinsessa toistuu meidänkin perheessä. Äiti on mielisairas (mm. Bipo ja epävakaa) ja narsistinen alkoholisti, jonka takia tyttärensä on lastensuojelun asiakas. Tytär käyttäytyy ikävästi kotona ja minua ja pieniä sisaruspuoliaan kohtaan, mitä on kestettävä vuodesta toiseen. Meihin on hyvä purkaa kaikki paha olo, vaikka olemme siihen täysin syyttömiä. Ei paljoa lohduta jos myöhemmin pyytää anteeksi, että on pilannut toisilta lapsuuden ja minulta ison osan elämääni.
Et voi väittää mitenkään, ettet itse olisi vapaaehtoisesti mennyt tuohon kuvioon ja tehnyt niitä lapsia vielä lisää siihen. Sitten syytät tuota miehen lasta kaikesta? Kyllä ne on ne aikuisten päätökset, jotka nämä tilanteet alunperin luo.
Minkä ikäinen tuo miehesi edellisen liiton lapsi muuten silloin oli kun aloit seurustelemaan alunperin hänen isänsä kanssa? Miten asiat silloin aluksi sujuivat ja miten tulit silloin tuon lapsen kanssa toimeen? Kuinka paljon lapsi on teidän luonanne ja kuinka paljon äitinsä luona?
Onko varastaminen, valehtelu, ilkeileminen ja toisten henkinen pahoinpitely koskaan oikein? "Olen mennyt vapaaehtoisesti tähän kuvioon ja tehnyt siihen lapsiakin. " Joten nyt on ok kohdella minua ja lapsiani huonosti? Oletko tosissasi. Pian tytärpuoleni on aikuinen. Hänen käytöksensä tuskin muuttuu. Onko se silloinkin hyväksyttävää. Viestistäsi paistaa täysi tietämättömyys mielenterveyden sairauksista, alkoholismista ja niiden vaikutuksista ihmissuhteisiin. Uusperheessä on osa-alueita, joihin äitipuoli ei pysty parhaalla tahdollakaan vaikuttamaan. Valitettavasti tytärpuolessani on paljon äitinsä piirteitä ja hän on ammattiavun tarpeessa. Sitä on hänelle hankittu siinä rajoissa kun hän on ollut valmis ottamaan vastaan. Ymmärrän hänen käytöksensä lähtökohtia, mutta mikään ei poista näiden asioiden vaikutusta minuun ja lapsiini, jotka todella olemme "syyttömiä" tilanteeseen.
Olen tavannut mieheni hänen erottuaan jo silloin pahasti oireilleesta vaimostaan. Tytär on aina asunut isällään ja vain tavannut äitiään. Välillä tapaamisten välillä on ollut puolikin vuotta. Olen ollut tässä kuviossa melkein 15 vuotta ja toiminut tytärtä kohtaan koko ajan siten kuin olisin toivonut omaa lastani kohtaan toimittavan. Olen pitänyt huolta, saattanut tarhaan, kouluun, harrastuksiin, lohduttanut, kanssaelänyt hetket, joina normaalisti äiti olisi ollut paikalla, tukenut ja ollut läsnä. Kiitos tästä kaikesta on karvas. Viimeiset vuodet hänen äitipuolenaan ovat olleet yhtä helvettiä. Pienistä sisaruksistaan hän ei välitä pätkääkään, vaatii vaan jatkuvasti rahaa, vaatteita, ulkomaanmatkoja, erikoiskohtelua yms.
Kirjoitin viestini ihan siksi, että pahan äitipuolen -stereotypia ei todellakaan sovellu yhteenkään tuntemaani uusperheeseen. Päinvastoin. Äitipuolta on helppo haukkua ja syyllistää biologisten vanhempien virheistä. Kuten esimerkiksi henkilö, jonka viestiin alunperin vastasin, on tehnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketjussa muutaman vastaajan tarinat kuullostavat tismalleen omilta kokemuksiltani. Olin perheen vanhin lapsi, tyttö, ja meille muutti isäpuoli joka oli päästään aivan pimeä. Sitä ennen äiti oli eronnut kaikin puolin väkivaltaisesta liitosta isämme kanssa, ja juuri kun keskinäinen perheidyllimme alkoi tasaantua, hän hajoitti sen ottamalla äkkiä uuden miehen. En ensinnäkään tajua, miksi hän ei keskittynyt lapsiinsa vaan oli kiire riekkua baareissa etsimässä seksiä niin kuin siskoni myöhemmin suomensi, koska meillä olisi ollut tarve toipua monen vuoden eristämisestä, laiminlyönnistä ja pahoinpitelyistä.
Uusi mies oli kauhistus. Ei käynyt töissä, kuppasi äitimme rahat ja kittasi kaljaa. Hän pahoinpiteli, vähätteli, arvosteli, syötti omaa aivan käsittämätöntä arvomaailmaansa meille. Jossain vaiheessa ymmärsin, että vaikka olisin miten kiltti kuin osaan, olen perheessämme se syntipukki johon puretaan kaikki. Isäpuoli kävi minuun käsiksi monta kertaa. Kerrankin kavereitten nähden hän suuttui eteisessä, nappasi minua jaloista kiinni ja veti nurin että löin pääni lattiaan. Vieressä seissyt äitini sanoi täysin kylmänrauhallisena, että oliko pakko sen kaverin nähden käydä kiinni. ITSE EN IKIMAAILMASSA SUHTAUTUISI NOIN JOS MIEHENI KÄVISI LAPSEENI KÄSIKSI, vaan se olisi entinen mies ja ilmottaisin sen jollekin velijärjestölle puhutteluun.
Jossain vaiheessa isäpuoli alkoi järjestää minua ulkomaille, mutta sehän karahti kiville hyvin nopeaan. Aloitin jossain vaiheessa kampanjoimaan sen puolesta, että isäpuoli muuttaisi pois. En jaksanut kuunnella sitä alituista huutoa, riitelyä ja tappelua ja kerran tai kaksi sain selkääni sekä isäpuolelta että hänen veljeltään. Olin alipainoinen 9-vuotias, joten ehkä olin ansainnut sen (huomatkaa sarkasmi).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Inhosin lapsena äitipuoltani, lähinnä ehkä siksi, että hän oikeasti oli joka tavalla parempi vanhempi kuin oma äitini. Aikuisena olen pyytänyt anteeksi kiukutteluani, joka oli paikka paikoin aika hirveää. Olemme nykyään ihan okei väleissä.
Vastaava hyvä äitipuoli, paha äiti, yhteiset lapsituhkimot ja jalustalle itsensä nostava lapsipuoliprinsessa toistuu meidänkin perheessä. Äiti on mielisairas (mm. Bipo ja epävakaa) ja narsistinen alkoholisti, jonka takia tyttärensä on lastensuojelun asiakas. Tytär käyttäytyy ikävästi kotona ja minua ja pieniä sisaruspuoliaan kohtaan, mitä on kestettävä vuodesta toiseen. Meihin on hyvä purkaa kaikki paha olo, vaikka olemme siihen täysin syyttömiä. Ei paljoa lohduta jos myöhemmin pyytää anteeksi, että on pilannut toisilta lapsuuden ja minulta ison osan elämääni.
Et voi väittää mitenkään, ettet itse olisi vapaaehtoisesti mennyt tuohon kuvioon ja tehnyt niitä lapsia vielä lisää siihen. Sitten syytät tuota miehen lasta kaikesta? Kyllä ne on ne aikuisten päätökset, jotka nämä tilanteet alunperin luo.
Minkä ikäinen tuo miehesi edellisen liiton lapsi muuten silloin oli kun aloit seurustelemaan alunperin hänen isänsä kanssa? Miten asiat silloin aluksi sujuivat ja miten tulit silloin tuon lapsen kanssa toimeen? Kuinka paljon lapsi on teidän luonanne ja kuinka paljon äitinsä luona?
Onko varastaminen, valehtelu, ilkeileminen ja toisten henkinen pahoinpitely koskaan oikein? "Olen mennyt vapaaehtoisesti tähän kuvioon ja tehnyt siihen lapsiakin. " Joten nyt on ok kohdella minua ja lapsiani huonosti? Oletko tosissasi. Pian tytärpuoleni on aikuinen. Hänen käytöksensä tuskin muuttuu. Onko se silloinkin hyväksyttävää. Viestistäsi paistaa täysi tietämättömyys mielenterveyden sairauksista, alkoholismista ja niiden vaikutuksista ihmissuhteisiin. Uusperheessä on osa-alueita, joihin äitipuoli ei pysty parhaalla tahdollakaan vaikuttamaan. Valitettavasti tytärpuolessani on paljon äitinsä piirteitä ja hän on ammattiavun tarpeessa. Sitä on hänelle hankittu siinä rajoissa kun hän on ollut valmis ottamaan vastaan. Ymmärrän hänen käytöksensä lähtökohtia, mutta mikään ei poista näiden asioiden vaikutusta minuun ja lapsiini, jotka todella olemme "syyttömiä" tilanteeseen.
Olen tavannut mieheni hänen erottuaan jo silloin pahasti oireilleesta vaimostaan. Tytär on aina asunut isällään ja vain tavannut äitiään. Välillä tapaamisten välillä on ollut puolikin vuotta. Olen ollut tässä kuviossa melkein 15 vuotta ja toiminut tytärtä kohtaan koko ajan siten kuin olisin toivonut omaa lastani kohtaan toimittavan. Olen pitänyt huolta, saattanut tarhaan, kouluun, harrastuksiin, lohduttanut, kanssaelänyt hetket, joina normaalisti äiti olisi ollut paikalla, tukenut ja ollut läsnä. Kiitos tästä kaikesta on karvas. Viimeiset vuodet hänen äitipuolenaan ovat olleet yhtä helvettiä. Pienistä sisaruksistaan hän ei välitä pätkääkään, vaatii vaan jatkuvasti rahaa, vaatteita, ulkomaanmatkoja, erikoiskohtelua yms.
Kirjoitin viestini ihan siksi, että pahan äitipuolen -stereotypia ei todellakaan sovellu yhteenkään tuntemaani uusperheeseen. Päinvastoin. Äitipuolta on helppo haukkua ja syyllistää biologisten vanhempien virheistä. Kuten esimerkiksi henkilö, jonka viestiin alunperin vastasin, on tehnyt.
Jaksa vielä nämä viimeiset ajat. Kaikkea hyvää sinulle!
Ja jos yhtään lohduttaa, niin kaverillani on tyttörensä kanssa samanlaisia ongelmia, ihan on biologinen lapsi, mutta yhtä riistävää.
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa muutaman vastaajan tarinat kuullostavat tismalleen omilta kokemuksiltani. Olin perheen vanhin lapsi, tyttö, ja meille muutti isäpuoli joka oli päästään aivan pimeä. Sitä ennen äiti oli eronnut kaikin puolin väkivaltaisesta liitosta isämme kanssa, ja juuri kun keskinäinen perheidyllimme alkoi tasaantua, hän hajoitti sen ottamalla äkkiä uuden miehen. En ensinnäkään tajua, miksi hän ei keskittynyt lapsiinsa vaan oli kiire riekkua baareissa etsimässä seksiä niin kuin siskoni myöhemmin suomensi, koska meillä olisi ollut tarve toipua monen vuoden eristämisestä, laiminlyönnistä ja pahoinpitelyistä.
Uusi mies oli kauhistus. Ei käynyt töissä, kuppasi äitimme rahat ja kittasi kaljaa. Hän pahoinpiteli, vähätteli, arvosteli, syötti omaa aivan käsittämätöntä arvomaailmaansa meille. Jossain vaiheessa ymmärsin, että vaikka olisin miten kiltti kuin osaan, olen perheessämme se syntipukki johon puretaan kaikki. Isäpuoli kävi minuun käsiksi monta kertaa. Kerrankin kavereitten nähden hän suuttui eteisessä, nappasi minua jaloista kiinni ja veti nurin että löin pääni lattiaan. Vieressä seissyt äitini sanoi täysin kylmänrauhallisena, että oliko pakko sen kaverin nähden käydä kiinni. ITSE EN IKIMAAILMASSA SUHTAUTUISI NOIN JOS MIEHENI KÄVISI LAPSEENI KÄSIKSI, vaan se olisi entinen mies ja ilmottaisin sen jollekin velijärjestölle puhutteluun.
Jossain vaiheessa isäpuoli alkoi järjestää minua ulkomaille, mutta sehän karahti kiville hyvin nopeaan. Aloitin jossain vaiheessa kampanjoimaan sen puolesta, että isäpuoli muuttaisi pois. En jaksanut kuunnella sitä alituista huutoa, riitelyä ja tappelua ja kerran tai kaksi sain selkääni sekä isäpuolelta että hänen veljeltään. Olin alipainoinen 9-vuotias, joten ehkä olin ansainnut sen (huomatkaa sarkasmi).
Ongelma on äitisi, ymmärrä nyt hyvä lapsi tämä asia. Isäpuolta turhaan syytät, kuka äiti antaa tuommoista tapahtua. Äitisi on vaikeasti sairas. Parempaa tulevaisuutta sinulle.
Meillä äitipuoli (oma äitimme kuoli, kun olimme veljeni kanssa 5- ja 7-vuotiaita) mm. määräsi että emme saa ruokailla yhtä aikaa ”oikean” perheen kanssa. Odotimme veljen kanssa, että muut olivat syöneet (äitipuolella kaksi omaa lasta, pari vuotta meitä vanhempia) ja saimme sitten jämät. Asiaan kuului, että siivosimme kaikkien ruokailijoiden jäljet. Meille ei läheskään aina riittänyt kovin paljon ruokaa ja jälkiruokaa aniharvoin. Isä oli hiljainen hissukka, mutta joskus antoi meille salaa rahaa että saimme jäätelöt ostaa.
Siivouspäivisin meidän piti veljen kanssa huolehtia mattojen tamppaus, lattioiden pesu, imurointi. Pölyjen pyyhkiminen oli sitten ”oikeiden” lasten hommaa. Lumityöt osuivat meille ja haravointi.
Vaatteet käytimme loppuun ja minäkin kuljin veljeltä jääneissä kengissä ja puseroissa. Housut olivat sen verran leveämmät, että niihin hukuin. ”Oikeat” lapset näyttivät kyllä hyvinpukeutuneilta meihin verraten.
Kesät maalla mummolassa olivat pelastus. Siellä mummo kyllä touhusi ja piti meistä hyvän huolen. Olimme hyvinruokittuja ja rakastettuja kun taas syksy koitti. Mummo vei ostamaan kouluvaatteitakin sitten vanhempina.
Veljen kanssa olemme läheisiä, sisarpuolet - ei niin kovin. Vaikka he eivät tilanteeseen syypäitä olekaan, niin epätasa-arvoinen kohtelu vaikuttaa väleihin. Isä kuoli suht nuorena ja saimme sen verran perintöä, että pääsimme muuttamaan omillemme. Äitipuoli ei onneksi ole edes yrittänyt pitää yhteyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäpuoleni oli väkivaltainen alkoholi oli elämässäni ikävuodet 6-19. Kutsui minua Torakaksi kun olin luonteeltaani hiljainen ja viihdyin huoneessani yksin. Olin muuten hyvin sosiaalinen ja minulla oli paljon kavereita. Kävin peruskoulun jälkeen töissä ja koulussa samaan aikaan. Vihasin isäpuoltani. Lähinnä hypin riemusta kun saimme siskoni kanssa äidin eroamaan siitä siasta.
Äitipuoleni taas ei voinut omien vanhempiensa kanssa hyväksyä, että isälläni ole edellisestä liitosta kaksi lasta. Hän ei voinut edes peittää sitä ettei voinut sietää meitä. Lähinnä hän päätti milloin me saamme olla isällämme, vaikka oli sovittu joka toinen viikonloppu. Äitipuoleni oli elämässäni ikävuodet 6-24. Ja olin todella iloinen kun isä viimein päätti erota siitä akasta.
Ehkä omaan ihmisuhteeni ovat molemmat vaikuttaneet. tiedän ainakin minkälaista kumppania en halua. Enkä halua omia lapsia myöskään. Aviomieheni on samoilla linjoilla onneksi johtuen omasta hirviö äitipuolestaan.
Mistä sinä tiedät, että juuri äitipuolesi oli se, joka tapaamisista päätti? Minä olen tällainen "paha äitipuoli", ja kyllä se on mies itse joka lapsen tapaamisia peruu kun haluaa olla minun kanssani. Olen jopa kannustanut näkemään lasta.
Näinhän se usein menee. Ydinperheen lapsilla tulee esim murkkuiässä yleensä se vaihe, kun omia vanhempia haastetaan ja ne nähdään negatiivisessa valossa. Eli osa normaalia kasvua. Jotenkin vaikuttaa siltä, että uusperheissä prosessi meneekin niin, että kaikki negatiivinen omassa vanhemmassa nähdään sen uuden puolison syyksi.
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa muutaman vastaajan tarinat kuullostavat tismalleen omilta kokemuksiltani. Olin perheen vanhin lapsi, tyttö, ja meille muutti isäpuoli joka oli päästään aivan pimeä. Sitä ennen äiti oli eronnut kaikin puolin väkivaltaisesta liitosta isämme kanssa, ja juuri kun keskinäinen perheidyllimme alkoi tasaantua, hän hajoitti sen ottamalla äkkiä uuden miehen. En ensinnäkään tajua, miksi hän ei keskittynyt lapsiinsa vaan oli kiire riekkua baareissa etsimässä seksiä niin kuin siskoni myöhemmin suomensi, koska meillä olisi ollut tarve toipua monen vuoden eristämisestä, laiminlyönnistä ja pahoinpitelyistä.
Uusi mies oli kauhistus. Ei käynyt töissä, kuppasi äitimme rahat ja kittasi kaljaa. Hän pahoinpiteli, vähätteli, arvosteli, syötti omaa aivan käsittämätöntä arvomaailmaansa meille. Jossain vaiheessa ymmärsin, että vaikka olisin miten kiltti kuin osaan, olen perheessämme se syntipukki johon puretaan kaikki. Isäpuoli kävi minuun käsiksi monta kertaa. Kerrankin kavereitten nähden hän suuttui eteisessä, nappasi minua jaloista kiinni ja veti nurin että löin pääni lattiaan. Vieressä seissyt äitini sanoi täysin kylmänrauhallisena, että oliko pakko sen kaverin nähden käydä kiinni. ITSE EN IKIMAAILMASSA SUHTAUTUISI NOIN JOS MIEHENI KÄVISI LAPSEENI KÄSIKSI, vaan se olisi entinen mies ja ilmottaisin sen jollekin velijärjestölle puhutteluun.
Jossain vaiheessa isäpuoli alkoi järjestää minua ulkomaille, mutta sehän karahti kiville hyvin nopeaan. Aloitin jossain vaiheessa kampanjoimaan sen puolesta, että isäpuoli muuttaisi pois. En jaksanut kuunnella sitä alituista huutoa, riitelyä ja tappelua ja kerran tai kaksi sain selkääni sekä isäpuolelta että hänen veljeltään. Olin alipainoinen 9-vuotias, joten ehkä olin ansainnut sen (huomatkaa sarkasmi).
Lisäksi mulla oli PTSR, juuri noita olemassaolokokemuksia, odotan kaiken aikaa jotain hyvää tai parempaa jota ei koskaan tule, teen kaiken väärin, leijun välillä välitilassa, ja kaiken aikaa taustalla kutkuttaa se ajatus, että joku muu jaa ohitseni. Kun sairastuin parikymppisenä psyykkisesti, psykologi sanoi aivan suoraan että tämä on seurausta lapsuudenoloista. Lapsena en pystynyt millään vaikuttamaan mihinkään, vaikka olisin halunnut ja yrittänyt.
Kun äidilleni yritin puhua tästä, niin hän käski lopettaa märehtimisen (naurattaa vieläkin, koska hänen takiaan siinä pisteessä oltiin) ja miettimään kuinka masentunut hän olisi jos miettisi kaikkea tapahtunutta. Olen nykyisin naimisissa, muutin toiselle paikkakunnalle, vaihdoin koko nimeni enkä pidä oma-aloitteisesti yhteyttä. Olen tietoisesti valinnut aivan eri tyylin kasvattaa lastani kuin minua kasvatettiin.
Eli kokkaat miehen toiselle lapselle joka päivä tämän lempiruokaa?
Kukaan ei ole sanonut, että olisi mustasukkainen miehen lapsille? Vai missä niin luit.
Ja tottakai jos asunto on sinun ja miehen YHTEINEN, niin olisi hyvä sopia käytännöistä ja säännöistä esim. saako sohvalla pomppia, saako teidän sängyssä pomppia yms. Ymmärrätkö?
Koska vaikka äidin luona saisi leikkiä pientä apinaa ja kiipeillä kirjahyllyyn niin tuskin antaisit lapsen tehdä sitä teidän yhteisessä kodissa.
Samoin kuin vanhempien lasten kohdalla sovitaan kotiintulo ajoista yms, niin että KAIKILLA on mukava asua siinä talossa mitä KAIKKI kutsuvat kodikseen.