Tunnetko ketään, joka on edelleen yhdessä yläastepoikakaverinsa kanssa aikuisena?

Mä olen 16 vuotiaasta seurustellut saman miehen kanssa. Nyt olen 33v.

Vierailija kirjoitti:

Siskoni oli 15-v kun alkoi seurustelemaan miehensä kanssa, joka on vuoden vanhempi. Ovat nyt olleet yhdessä reilusti yli 40 v. Onnellisia ovat olleet aina. Minä ja mieheni olimme 18-v ja nyt olemme olleet yhdessä 30 v. Mekin olemme onnellisia, aina on mennyt vähintäänkin "ihan hyvin" ja nykyään on aivan ihanaa olla yhdessä, kun lapsetkin ovat jo isoja. Parin vuoden päästä ollaan taas kahdestaan, kuin nuori pari, siitä tule ihanaa! (vaikka perhe-elämäkin on ollut todella hyvää ja mukavaa)

Äitini ja isäni alkoivat seurustella, kun äitini oli 17 v ja isäni 20 v, olivat yhdessä isäni kuolemaan asti, eli 56 v ja ainakin minusta vaikuttivat aina onnellisilta. Se vaan nyt on niin, että jotkut löytää sen oikean jo nuorena, yhdessä kasvetaan kohti aikuisuutta, yhdessä kasvatetaan lapset ja kuljetaan kohti keski-ikää ja lopulta vanhuutta. Niin se joillakin menee ja joillakin toisilla ei. Sellaista elämä on.

Tai sitten vaan tyytyvät siihen mutä saavat ja sen jälkeen kitkutellaan yhdessä tottumuksen voimalla. Tuo pesäntyhjenemis vaihe on varmasti yksi koeponnistus, joka näyttää srn yhteiselon tyhjyyden kun missio on suoritettu eli lapset kasvatettu.

En.

Tunnen naisen, joka alkoi seurustella joskus 14-15-vuotiaana ja erosi vasta 30-vuotiaana. Hassuinta asiassa on, että en tiedä ketään muuta naista, jota olisi paheksuttu yhtä paljon eronsa takia. Tosin pariskunnalla oli lapsi, mutta oli se silti kummallista.

Minä olen ollut yhdessä sen ensimmäisen poikaystäväni kanssa 16-vuotiaasta asti, nyt ollaan 31-vuotiaita. Asumme edelleen kotipaikkakunnalla, meillä on oma talo, ollaan naimisissa, mutta lapsia ei ole (eikä tule). Olemme kasvaneet yhdessä ja yhteen, viihdytään keskenämme, tykätään toisistamme ja halutaan olla yhdessä vielä vanhanakin.

Olisi elämässä voinut käydä monella tapaa toisinkin, mutta niinhän se aina menee, että valitsee yhtä ja samalla luopuu jostain muusta. En ole halunnut luopua puolisostani, eikä ole ollut syytäkään.

No mä tiedän parikin tapausta, että on erottu siitä yläasteikäisestä ja kumpikin perustaneet perheen tahollaan. Sitten on jossain yhteyksissä eron jälkeen jossain sattumalta (tai jopa tarkoituksella) tavattu ja todettu, että ei vaihtunut parempaan ja nuoruuden rakkauden kanssa aloitetaan yhteinen elämä. Joskus se vaihto tapahtuu huonompaan. En jaksa ymmärtää, että hyvä pitäisi jättää sen takia, että on tavattu liian nuorena. 

Meitä on moneen junaan. Itse kasvoin ja koin niin paljon nuoruusvuosinani, et oisin varmaan aikas katkera nyt, jos en ikinä ois kokenut mitään.

Yhden parin tunnen. He ovat seurustelleet 14-vuotiaista asti, nyt kummatkin 23. En ole kovinkaan paljoa tekemisissä heidän kanssaan enää, mutta ovat kuulemma kuin ihana aviopari koiransa kanssa :) Naimisissa eivät tietääkseni vielä ole.

Tunnen yhden pariskunnan, jotka alkoivat seurustelemaan yläasteella. Nyt ovat molemmat lähes 50v ja yhä yhdessä. Yksi aikuinen tytär ja pari koiraa. Eivät ole menneet koskaan naimisiin, mutta yhteinen yritys heillä kyllä

on. Ylä- ja alamäkeä on ollut heilläkin, mutta kenelläpä ei olisi ollut. Kyllä tämä vuosikymmeniä kestänyt parisuhde on kummajainen meidän koko kaveriporukalle.

Itse olen tavannut nykyiseni 20-vuotiaana (olemme samanikäisiä). Yhdessä on oltu jo kohta 20 vuotta. Ei olla naimisissa. Vähän kummalliselta tuntuu nämä kommentit "kasvoin niin ja niin paljon nuoruudessani, olisi ollut outoa ja säälittävää roikkua saman tyypin kanssa nuo vuodet". Siis mitä ihmettä? Ihminenkö ei voi kasvaa ollessaan parisuhteessa?? Itse toivon kasvavani ja kehittyväni ihan sinne vanhuuteen ja kuolemaani asti. En todellakaan ole nyt sama ihminen mitä olin viisi, kymmenen tai 20 vuotta sitten! Niin paljon on koettu sekä yhdessä että erikseen. Kokemuksia on ollut niin hyviä ja huonojakin, välillä on erokin ollut "pöydällä" mutta tässä vielä jatketaan. On oikeasti todella hienoa kun toisen tuntee, huumori osuu yksiin ja vaikeistakin asioista on selvitty yhdessä. Aika moni (paljon myöhemmin solmittu) parisuhde on kaatunut matkalla samankaltaisiin ongelmiin. Olen siksi ylpeä ja iloinen siitä, että me olemme kestäneet monet koettelemukset yhdessä. Taustalla voi olla se, että yhdessä on koettu niin paljon: olisi todella vaikea heittää sitä kaikkea pois. Joku voi pitää sitä läheisriippuvaisuutena tai minä ikinä, ihan rauhassa vaan. Ei liikuta minua mihinkään suuntaan. Tiedän, että moni ihailee parisuhteemme kestoa. Varsinkin, kun en ole itse koskaan väittänyt eläväni täydellisessä unelmassa - päinvastoin, olen avoimesti puhunut millaisia vaikeuksia olemme kohdanneet. Uskon, että monista vaikeuksista on mahdollista selvitä vahvempana yhdessä. 

Jos nyt tapaisin puolisoni 20-vuotiaana, en olisi hänestä millään tavalla kiinnostunut. Olen kuitenkin kiinnostunut hänestä tällaisena kuin hän on tänään, 20 vuotta myöhemmin. Sellaisena, miksi hän on kasvanut ja muuttunut. Jos nyt tapaisin jonkun uuden, en todellakaan odottaisi että hän olisi 20 vuoden kuluttua samanlainen kuin nyt. Toki ne pohjalla olevat ominaisuudet (huumorintaju, luotettavuus, rehellisyys jne) olisi ihanaa säilyttää. Ihminen kuitenkin kehittyy koko elämänsä jos on avoin kehittymään. Kokemukset ja eletty elämä muokkaa meistä sitä mitä olemme. Elämä olisi voinut mennä toisellakin tavalla, nyt se on kuitenkin mennyt näin. Miksi siitä ei saisi olla ylpeä? On hienoa, jos vanhana voi muistella yhdessä koettuja asioita ja elämää. Ei kukaan voi toisen onnea määritellä. Ihmiset haluavat eri asioita, se on ihan ok. Jos joku on tyytyväinen kotiseuduillaan, miksi sieltä pitäisi väkisin lähteä pois? En ymmärrä. Itse olen muuttanut muualle, ei se kuitenkaan minusta sen parempaa ihmistä tee.