Tunnetko ketään, joka on edelleen yhdessä yläastepoikakaverinsa kanssa aikuisena?

Siskoni ja hänen miehensä alkoivat seurustella 15-vuotiaana ja nyt 30-vuotiaina edelleen onnellisesti yhdessä, kaksi lasta myös löytyy :)

Veljeni tapasi vaimonsa rippileirillä. Vaimo oli isosena ja me pidettiin häntä tosi vanhana. Veljeni on 51 v.

Ystäväni alkoi seurustelemaan vanhojen päivinä. Illalla jatkoilla tapasi nykyisen miehensä.

Heidän tapauksessa mies oli se kunnianhimoisempi ja yhdessä he opiskelivat ja ystävä sai kohtuulliset paperit verrattuna jos olisi jatkanut samaa mallia.

Työkaveri on tavannut miehensä hiekkalaatikolla. Sitten myöhemmin olivat rinnakkaisluokalla ja 13 vuotiaana kotibileissä suutelivat. Äidit olivat aikonaan parhaat ystävät ja koko perhe oli tosi onnellinen asiasta. Nyt vietetttiin heidän 100 v synttäreitä, eli 2 x 50 v.

Tiedän kaksi tapausta jossa menivät naimisiinkin mutta lopulta sitten tuli molemmille avioero. Vähän oli sivustakatsojalle fiilikset että naimisiin mentiin koska suhteella oli jo siinä vaiheessa enää vaihtoehtoina ero tai avioliitto. Noissa tilanteissa taitaisi olla aina parempi ratkaisu erota. Kyllähän siinä vaan monesti käy niin että vuosien saatossa kasvetaan eri suuntiin ja sitten kun 15 vuoden yhdessäolon jälkeen mietitään pitäisikö mennä naimisiin kun se olisi ns. luonnollinen jatkumo vai erotako koska ne vuosien takaiset lapsuuden haaveet eivät enää kohtaa. Molemmat parit menivät naimisiin vaikka jo siinä vaiheessa oli tiedossa että haluavat elämältä eri asioita.

Tunnen montakin. Heillä on käynyt säkä ja ovat kasvaneet fiksuiksi aikuisiksi. Minä en onneksi ole saman poikaystävän kanssa vaikka 7 vuotta seurusteltiinkin. Kriteerit 15-vuotiaana poikkiksen valinnalle olivat ihan toiset kuin mitä puolisolta odotan. Ihmettelen kovasti miten kypsiä nämä nuoruudenrakkautensa kanssa naimisissa olevat olivat yläasteikäisinä, kun osasivat valita sellaisen pojsn, josta kasvaa hyvä ja vastuullinen puoliso ja perheenisä. Minä en ainakaan ollut.

16v aloitettiin seurustelemaan. Nyt 40v.

Muistan yläasteelta pariskunnan, joka riiteli ja itki suunnilleen joka välitunnilla. En oikeastaan tuntenut kumpaakaan osapuolta, olivat vuoden tai pari minua vanhempia. Se itkeminen vain jäi mieleen. Vuosia myöhemmin luin lehdestä jutun heistä. Olivat naimisissa ja heillä oli monta lasta.

Mummo ja pappa. Alkoivat seurustella ollessaan 15 vuotiaita. Nyt avioliitto, neljä lasta ja viisi lastenlasta.

Oma lapseni esimerkiksi.

14v aloittivat ja nyt 30 v aikuisia. Hyvin menee heillä!

Tunnen parin, joka ihastui ekaluokalla jo toisiinsa. Kolme lasta ja ihana koti.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen montakin. Heillä on käynyt säkä ja ovat kasvaneet fiksuiksi aikuisiksi. Minä en onneksi ole saman poikaystävän kanssa vaikka 7 vuotta seurusteltiinkin. Kriteerit 15-vuotiaana poikkiksen valinnalle olivat ihan toiset kuin mitä puolisolta odotan. Ihmettelen kovasti miten kypsiä nämä nuoruudenrakkautensa kanssa naimisissa olevat olivat yläasteikäisinä, kun osasivat valita sellaisen pojsn, josta kasvaa hyvä ja vastuullinen puoliso ja perheenisä. Minä en ainakaan ollut.[/

Mun kriteerit eivät ole muuttuneet. Halusin kiltin, luotettavan miehen. Miehen, joka hoitaa asiansa, on kielitaitoinen ja huumorintajuinen. Miehen, jotka on kiva katsella. Miehen, joka on kätevä käsistään, osallistuu kotitöihin ja on loistava isä jne. Sellaisen löysin 20-vuotiaana, enkä vapaille markkinoille laske 😊

Eli kriteerit eivät yleensä muutu, mutta on sattumaa, muuttuuko puoliso ja minä itse.

Minä ja mieheni. Alettiin seurustelemaan yläasteella, yhdessä edelleen eli yhteisiä vuosia takana yli 30. Ja osa lapsista on jo täysi-ikäisiä.

Meidän luokalta löytyy myös 2 muuta paria, jotka edelleen yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä nyt ei suoraan vastaa kysymykseen, kun eivät ole yhdessä enää, mutta vastaan silti.

Eräs pariskunta alkoi seurustella kasiluokalla 14v. Seurustelivat 14 vuotta, jonka jälkeen menivät naimisiin 28-vuotiaina. Avioliittoa kesti 6kk ja sitten erosivat. Se oli todella hämmentävää!

Tunnen samanlaisen parin. 15 vuotiaasta yhdessä ja menivät naimisiin 26-vuotiaina. Liitto kesti 6kk ja ero.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kaksi. Toiset tapasivat 14-vuotiaina ja toiset lukion ekalla. Molemmat pariskunnat jo yli nelikymppisiä ja useita lapsia. Kai kaikissa suhteissa on kriisinsä, mutta nämä kyllä voisi kirjoittaa oppikirjoja ja vetää parisuhdeleirejä hyvän parisuhteen ylläpidosta.

Kyllä mä sanoisin, että näistä ei kannata ottaa mallia. Kun sitä itsenäistä elämää aikuisena ei ole eletty yhtään, ei vaan uskalleta irrottautua, erota ja katsoa millainen ihminen itse oikeastaan on. Ollaan kasvettu sairaaseen riippuvaisuuteen siitä parisuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän yhden parin, joka on ollut teini-iästä yhdessä. Nuorempana toinen kävi vieraissa, mutta lopetti sen. Onneksi kukaan meistä kavereista ei paljastanut häntä. En yleensä ole sitä mieltä, että kavereiden pitäisi salailla pettämistä, mutta tässä tilanteessa se oli oikea ratkaisu. Nyt heillä on kaksi lasta ja asiat hyvin.

Pettäminen paljastuu ennemmin tai myöhemmin. Heillä ei ole asiat hyvin. Toista on petetty ja luottamus rikottu. Ja vielä mietit tehneesi oikein.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen, että jotkut pystyvät yläasteikäisenä tai edes vielä lukiossa löytämään seurustelukumppanin, joka viehättää vielä aikuisenakin. Ihminen muuttuu niin älyttömästi siinä iässä, maku ulkonäön suhteen muuttuu ym. että aika tuuria löytää aikuisenakin sopiva. Nuorena ihastukset oli luokkaa "rinnakkaisluokan pisin poika" eikä tunnettu sitä ollenkaan. Yhteisiksi asioksi riitti se, että oltiin samassa koulussa.

Sanoppa muuta. Säälittää tuollaiset ihmiset, jotka vaan tyytyy johonkin, koska eivät muusta tiedä. Yleensähän tiet erkanevat kasvun ja kehityksen myötä kun hakeudutaan jatko-opintoihin. Mietin vaan sitä miten joku saa väännettyä itsensä haluamaan samaa kuin se kumppani ihan vaan siksi, että pystyisi roikkumaan siinä suhteessa.

Tunnen, kaksi pariskuntaa, teineinä kimppaan, nyt useampi vuosikymmen yhdessä ja lapsia molemmilla pariskunnilla. Joillain natsaa kerrasta, toisilla ei koskaan. Niin se vain menee.

Kyllä. Molemmat yliopiston eri paikkakunnilla käyneitä, eli senkin kesti. Yli viisikymppisiä jo nyt, asettuivat pienelle paikkakunnalle, jossa toisella työ, toinen kulkee naapurikaupunkiin. Ei ole heidän kotiseutuaan. Pari jo aikuista lasta on. Muistaakseni poika oli jo lukiossa kun aloittivat olla yhdessä, mutta tyttö yläasteella.

Tunnen montakin. Ovat ruvenneet seurustelemaan rippileirillä tai jossain yläkoulun discossa, menneet parikymppisinä naimisiin ja jääneet asumaan ja töihin sinne lapsuusmaisemiin kirkonkylälle lähelle molempien vanhempia. Nyt nelikymppisinä yhä yhdessä, enempi varmaan tottumuksesta kuin suuresta rakkaudesta.

Varmasti turvallinen ja tuttu arki, mutta paljon jää elämästä ja maailmasta kyllä näkemättä tuolla metodilla. Itsestäni tuntuisi todella kaukaiselta ajatukselta, niin paljon olen parin vuosikymmenen aikana kasvanut ja muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen montakin. Heillä on käynyt säkä ja ovat kasvaneet fiksuiksi aikuisiksi. Minä en onneksi ole saman poikaystävän kanssa vaikka 7 vuotta seurusteltiinkin. Kriteerit 15-vuotiaana poikkiksen valinnalle olivat ihan toiset kuin mitä puolisolta odotan. Ihmettelen kovasti miten kypsiä nämä nuoruudenrakkautensa kanssa naimisissa olevat olivat yläasteikäisinä, kun osasivat valita sellaisen pojsn, josta kasvaa hyvä ja vastuullinen puoliso ja perheenisä. Minä en ainakaan ollut.[/

Mun kriteerit eivät ole muuttuneet. Halusin kiltin, luotettavan miehen. Miehen, joka hoitaa asiansa, on kielitaitoinen ja huumorintajuinen. Miehen, jotka on kiva katsella. Miehen, joka on kätevä käsistään, osallistuu kotitöihin ja on loistava isä jne. Sellaisen löysin 20-vuotiaana, enkä vapaille markkinoille laske 😊

Eli kriteerit eivät yleensä muutu, mutta on sattumaa, muuttuuko puoliso ja minä itse.

Ketjun aihe oli yläasteikäisten parinvalinnasta. 20v on yleensä pohtinut elämäänsä jo aika paljon enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen montakin. Ovat ruvenneet seurustelemaan rippileirillä tai jossain yläkoulun discossa, menneet parikymppisinä naimisiin ja jääneet asumaan ja töihin sinne lapsuusmaisemiin kirkonkylälle lähelle molempien vanhempia. Nyt nelikymppisinä yhä yhdessä, enempi varmaan tottumuksesta kuin suuresta rakkaudesta.

Varmasti turvallinen ja tuttu arki, mutta paljon jää elämästä ja maailmasta kyllä näkemättä tuolla metodilla. Itsestäni tuntuisi todella kaukaiselta ajatukselta, niin paljon olen parin vuosikymmenen aikana kasvanut ja muuttunut.

Kaikki eivät ole seikkailijoita. Turvaa ja vakautta haluaville tuo on varmasti parasta missään. Älä tuomitse kun et tiedä, eivätkä kaikki ole sellaisia kuin sinä.