Tunnetko ketään, joka on edelleen yhdessä yläastepoikakaverinsa kanssa aikuisena?

Tunnen kolme sellaista pariskuntaa. Tavattu on jossain ylä-asteen discossa tai rippileirillä. Nyt yli komekymppisiä ja lapsia kaikilla näillä pareilla. 2 heistä tunnen hyvin läheisesti ja yhden sillai tuttava-tyyppisesti. Kaikilla vähän sama kuvio kun monella tässä ketjussa mainitulla: ei olla lähdetty muualle sieltä kotipaikkakunnalta, tai 1 näistä pareista kai kävi yhdessä opiskelemassa naapurikaupungissa ja sitten muutti takaisin sinne lapsuuden maisemiin. Yhdellä pareista on selvästi menojalkaa vipattanut siinä 3-kympin iässä mutta yhdessä ovat bilettäneet koska kaveriporukka on yhteinen. Melko onnellisilta kaikki vaikuttavat, ainakin ulospäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen montakin. Ovat ruvenneet seurustelemaan rippileirillä tai jossain yläkoulun discossa, menneet parikymppisinä naimisiin ja jääneet asumaan ja töihin sinne lapsuusmaisemiin kirkonkylälle lähelle molempien vanhempia. Nyt nelikymppisinä yhä yhdessä, enempi varmaan tottumuksesta kuin suuresta rakkaudesta.

Varmasti turvallinen ja tuttu arki, mutta paljon jää elämästä ja maailmasta kyllä näkemättä tuolla metodilla. Itsestäni tuntuisi todella kaukaiselta ajatukselta, niin paljon olen parin vuosikymmenen aikana kasvanut ja muuttunut.

Kaikki eivät ole seikkailijoita. Turvaa ja vakautta haluaville tuo on varmasti parasta missään. Älä tuomitse kun et tiedä, eivätkä kaikki ole sellaisia kuin sinä.

Kyllähän nuo sairaaloisilta riippuvuussuhteilta vaikuttaa. No mikäs siinä jos onnellisuuden mittarina on kiva talo äiskän ja iskän naapurissa ja lauma lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen montakin. Ovat ruvenneet seurustelemaan rippileirillä tai jossain yläkoulun discossa, menneet parikymppisinä naimisiin ja jääneet asumaan ja töihin sinne lapsuusmaisemiin kirkonkylälle lähelle molempien vanhempia. Nyt nelikymppisinä yhä yhdessä, enempi varmaan tottumuksesta kuin suuresta rakkaudesta.

Varmasti turvallinen ja tuttu arki, mutta paljon jää elämästä ja maailmasta kyllä näkemättä tuolla metodilla. Itsestäni tuntuisi todella kaukaiselta ajatukselta, niin paljon olen parin vuosikymmenen aikana kasvanut ja muuttunut.

Kaikki eivät ole seikkailijoita. Turvaa ja vakautta haluaville tuo on varmasti parasta missään. Älä tuomitse kun et tiedä, eivätkä kaikki ole sellaisia kuin sinä.

Kyllähän nuo sairaaloisilta riippuvuussuhteilta vaikuttaa. No mikäs siinä jos onnellisuuden mittarina on kiva talo äiskän ja iskän naapurissa ja lauma lapsia.

Vähän aina kyllä tuppaa naurattamaan nämä vauvapalstalla diagnosoivat kyökkipsykologit.

IRL äärimmäisen raskasta seuraa kyllä useimmiten.

Kolme pariskuntaa tulee äkkiseltään mieleen. Olemme jo viisikymppisiä, eli heidän yhdessäolonsa on kestänyt jo sellaiset 35 v, eli ei hullummin. Arvostan ja kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka pysyvät nuorena solmimassaan parisuhteessa, siinä on lastenkin hyvä ja turvallinen kasvaa, kun ei ole alati vaihtuvia äidin ja isän kumppaneita lapsineen, sisaruspuolia ja muita uusia "sukulaisia". Tietysti toimii vain, jos ei ole mitään suurta katastrofia parisuhteessa, kuten vaikka väkivaltaisuus. Minä ja mieheni ollaan oltu yhdessä 31 v, eli ei ihan yläasteelta, täysi-ikäisiä jo oltiin. Koskaan ei ole käynyt ero edes mielessä, vaikka on ollut joskus vaikeaakin. 

Omat isovanhempani tapasivat ylä-asteella, olivat toisen kuolemaan asti yhdessä, muistaakseni reilu 70v.

Itse tapasin mieheni toisen asteen opintojen toisella luokalla, hiukan ennen kuin täytin 18v. Olemme olleet nyt yhdessä 10v.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen montakin. Heillä on käynyt säkä ja ovat kasvaneet fiksuiksi aikuisiksi. Minä en onneksi ole saman poikaystävän kanssa vaikka 7 vuotta seurusteltiinkin. Kriteerit 15-vuotiaana poikkiksen valinnalle olivat ihan toiset kuin mitä puolisolta odotan. Ihmettelen kovasti miten kypsiä nämä nuoruudenrakkautensa kanssa naimisissa olevat olivat yläasteikäisinä, kun osasivat valita sellaisen pojsn, josta kasvaa hyvä ja vastuullinen puoliso ja perheenisä. Minä en ainakaan ollut.

Emmehän me tiedä onko ko pojasta kasvanut hyvä ja vastuullinen puoliso ja perheenisä. Voi olla, että koska ikinä ei ole eletty yksin niin paskakin puoliso tuntuu paremmalta kuin heittäytyä yhksi. Voi olla, että suhteeseen tyydytään koska ei paremmasta tiedetä tai sitten katsotaan, ettei itse ansaitse mitään parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Kolme pariskuntaa tulee äkkiseltään mieleen. Olemme jo viisikymppisiä, eli heidän yhdessäolonsa on kestänyt jo sellaiset 35 v, eli ei hullummin. Arvostan ja kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka pysyvät nuorena solmimassaan parisuhteessa, siinä on lastenkin hyvä ja turvallinen kasvaa, kun ei ole alati vaihtuvia äidin ja isän kumppaneita lapsineen, sisaruspuolia ja muita uusia "sukulaisia". Tietysti toimii vain, jos ei ole mitään suurta katastrofia parisuhteessa, kuten vaikka väkivaltaisuus. Minä ja mieheni ollaan oltu yhdessä 31 v, eli ei ihan yläasteelta, täysi-ikäisiä jo oltiin. Koskaan ei ole käynyt ero edes mielessä, vaikka on ollut joskus vaikeaakin. 

Itse tutustuin mieheeni fuksivuonna parikymppisenä ja yhdessä on oltu 35 v. Ihmettelen kyllä näitä pareja, jotka sanovat että kriiseistä ja vaikeuksista huolimatta ei ole ero edes käynyt mielessä. Itsellä on käynyt ero mielessä montakin kertaa ja siitä on jopa keskusteltu, mutta aina on kuitenkin tahdottu korjata suhteemme ja jatkaa yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen montakin. Ovat ruvenneet seurustelemaan rippileirillä tai jossain yläkoulun discossa, menneet parikymppisinä naimisiin ja jääneet asumaan ja töihin sinne lapsuusmaisemiin kirkonkylälle lähelle molempien vanhempia. Nyt nelikymppisinä yhä yhdessä, enempi varmaan tottumuksesta kuin suuresta rakkaudesta.

Varmasti turvallinen ja tuttu arki, mutta paljon jää elämästä ja maailmasta kyllä näkemättä tuolla metodilla. Itsestäni tuntuisi todella kaukaiselta ajatukselta, niin paljon olen parin vuosikymmenen aikana kasvanut ja muuttunut.

Kaikki eivät ole seikkailijoita. Turvaa ja vakautta haluaville tuo on varmasti parasta missään. Älä tuomitse kun et tiedä, eivätkä kaikki ole sellaisia kuin sinä.

Kyllähän nuo sairaaloisilta riippuvuussuhteilta vaikuttaa. No mikäs siinä jos onnellisuuden mittarina on kiva talo äiskän ja iskän naapurissa ja lauma lapsia.

Vähän aina kyllä tuppaa naurattamaan nämä vauvapalstalla diagnosoivat kyökkipsykologit.

IRL äärimmäisen raskasta seuraa kyllä useimmiten.

Jotkut nyt vaan tyytyy elämässään helppoihin ratkaisuihin ja mikäs siinä jos se riittää.

Kun olin 8. luokalla, meidän koulussa yksi 7. lk tyttö alkoi seurustella saman koulun 9. lk pojan kanssa. 10 v myöhemmin yllätyin, kun he tulivat vastaan ja näyttivät olevan vieläkin yhdessä. Enempää en heistä tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolme pariskuntaa tulee äkkiseltään mieleen. Olemme jo viisikymppisiä, eli heidän yhdessäolonsa on kestänyt jo sellaiset 35 v, eli ei hullummin. Arvostan ja kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka pysyvät nuorena solmimassaan parisuhteessa, siinä on lastenkin hyvä ja turvallinen kasvaa, kun ei ole alati vaihtuvia äidin ja isän kumppaneita lapsineen, sisaruspuolia ja muita uusia "sukulaisia". Tietysti toimii vain, jos ei ole mitään suurta katastrofia parisuhteessa, kuten vaikka väkivaltaisuus. Minä ja mieheni ollaan oltu yhdessä 31 v, eli ei ihan yläasteelta, täysi-ikäisiä jo oltiin. Koskaan ei ole käynyt ero edes mielessä, vaikka on ollut joskus vaikeaakin. 

Itse tutustuin mieheeni fuksivuonna parikymppisenä ja yhdessä on oltu 35 v. Ihmettelen kyllä näitä pareja, jotka sanovat että kriiseistä ja vaikeuksista huolimatta ei ole ero edes käynyt mielessä. Itsellä on käynyt ero mielessä montakin kertaa ja siitä on jopa keskusteltu, mutta aina on kuitenkin tahdottu korjata suhteemme ja jatkaa yhdessä.

Kaipa meillä ei ole ollut kuitenkaan niin suuria ongelmia suhteessa, että eroa olisi tullut ajateltua. Ei ole ollut esim. väkivaltaa, alkoholiongelmaa, pettämistä, suuria riitoja. Enemmän sellaisia ongelmia, jotka ovat johtuneet olosuhteista, esim. lasten ollessa pieniä kun taloa rakennettiin tai taloudellisia huolia, jotka kiristivät hermoja ja välejä. Eipä noita erolla olisi korjattu. Sen tiesi, että nuo ovat ohimeneviä ongelmia, pitää vain jaksaa kärvistellä jonkun aikaa ja suhdekin taas muuttuu paremmaksi ja niin on aina käynytkin. Varmaan voi olla eri asia, jos vaikka riidellään tulisesti usein. Meillä ei riidellä, emme ole kumpikaan riitelijöitä, ollaan vähän aikaa hiljaa ja sitten puhutaan lopulta asiat halki ja tehdään sovinto.

Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä paremmin sietää niitä toisen negatiivisia puolia ja niille jopa hymyilee, vaikka nuorempana ne kävivät hermoille. Senkin osasi kuitenkin ajatella, että eipä sitä täydellistä ihmistä ole, jokaisessa on varmasti jotain, joka ottaa päähän. 

Tunnen itseni ja yhden ystävistäni. Meillä molemmilla parisuhde kestänyt yli 25v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kaksi. Toiset tapasivat 14-vuotiaina ja toiset lukion ekalla. Molemmat pariskunnat jo yli nelikymppisiä ja useita lapsia. Kai kaikissa suhteissa on kriisinsä, mutta nämä kyllä voisi kirjoittaa oppikirjoja ja vetää parisuhdeleirejä hyvän parisuhteen ylläpidosta.

Kyllä mä sanoisin, että näistä ei kannata ottaa mallia. Kun sitä itsenäistä elämää aikuisena ei ole eletty yhtään, ei vaan uskalleta irrottautua, erota ja katsoa millainen ihminen itse oikeastaan on. Ollaan kasvettu sairaaseen riippuvaisuuteen siitä parisuhteesta.

No höpö höpö. Molemmissa tapauksissa molemmat aikuiset ovat pitkälle kouluttautuneita. Kaksi on +30-vuotiaina vaihtanut alaa, yksi lisäkouluttautunut, yksi intohimoisesti samalla alalla kuin mistä aloitti. Kaksi on perustanut oman yrityksen. Ovat muutelleet ympäri Suomea töiden ja opiskeluiden perässä. Omat harrastukset, mutta myös yhteisiä mielenkiinnonkohteita jne jne. Kyllä näillä on itsetuntemusta ja omaa elämää ihan siinä missä kenellä tahansa parisuhteessa elävällä perheellisellä on. Hienoahan tässä on just se, että vaikka itse kasvaa ja muuttuu ja elämä muuttuu, onnistuu aina vain uudestaan kaikissa muutoksissa löytämään halun olla sen saman ihmisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen kaksi. Toiset tapasivat 14-vuotiaina ja toiset lukion ekalla. Molemmat pariskunnat jo yli nelikymppisiä ja useita lapsia. Kai kaikissa suhteissa on kriisinsä, mutta nämä kyllä voisi kirjoittaa oppikirjoja ja vetää parisuhdeleirejä hyvän parisuhteen ylläpidosta.

Kyllä mä sanoisin, että näistä ei kannata ottaa mallia. Kun sitä itsenäistä elämää aikuisena ei ole eletty yhtään, ei vaan uskalleta irrottautua, erota ja katsoa millainen ihminen itse oikeastaan on. Ollaan kasvettu sairaaseen riippuvaisuuteen siitä parisuhteesta.

No höpö höpö. Molemmissa tapauksissa molemmat aikuiset ovat pitkälle kouluttautuneita. Kaksi on +30-vuotiaina vaihtanut alaa, yksi lisäkouluttautunut, yksi intohimoisesti samalla alalla kuin mistä aloitti. Kaksi on perustanut oman yrityksen. Ovat muutelleet ympäri Suomea töiden ja opiskeluiden perässä. Omat harrastukset, mutta myös yhteisiä mielenkiinnonkohteita jne jne. Kyllä näillä on itsetuntemusta ja omaa elämää ihan siinä missä kenellä tahansa parisuhteessa elävällä perheellisellä on. Hienoahan tässä on just se, että vaikka itse kasvaa ja muuttuu ja elämä muuttuu, onnistuu aina vain uudestaan kaikissa muutoksissa löytämään halun olla sen saman ihmisen kanssa.

Tai sitten vaan mukautuu sen voimakastahtoisemman suunnitelmiin ja roikkuu mukana. Mistäs sen sivullinen tietää. Ainahan se ero on epäonnistumisen tunnustaminen, jota jotkut yrittää välttää viimeiseen asti.

Vierailija kirjoitti:

Voiko sellainen suhde todella kestää?

Tunnen, menivät juuri pari päivää sitten perjantaina naimisiin :)

Olivat 14v ja 15v kun alkoivat seurustelemaan, nyt ovat 48v ja 49v.

tunnen kaksikin. Molemmat alkoivat seurustella nykyisten puolisoidensa kanssa kasilla. Nyt olleet yhdessä 35 vuotta.

Tunnen yhden parin, tapasivat riparilla ja nyt n. 25-vuotiaita. Ei lapsia toistaiseksi. Onnellisilta vaikuttavat.

Veljeni oli jo lukiossa, kun alkoi seurustella tuolloin 9-luokkalaisen tulevan vaimonsa kanssa. Nyt ovat olleet 25 vuotta yhdessä, joista naimisissa 15.

No onpa outo ajatusmaailma monilla. Joskus se nuorena tavattu nyt on vaan se oikea, miksi se pitäisi vaihtaa, jos molemmat on onnellisia? Itse tapasin puolisoni 22-vuotiaana. Olin takuulla lähempänä 15-vuotiasta minääni silloin kuin kolmekymppistä minääni. Aloin aikuistua vasta 30+ -ikäisenä oikeasti, eli en ollut enää naiivi. Mutta olen silti onnellinen mieheni kanssa ja molemmilla on myös oma elämä ja ei olla toisistamme riippuvaisia. Meillä on vain hyvä olla yhdessä. 

Tiedän yhden parin joka on ollut yhdessä 15-vuotiaasta asti. 44 vuotta ovat olleet yksissä

Siskoni oli 15-v kun alkoi seurustelemaan miehensä kanssa, joka on vuoden vanhempi. Ovat nyt olleet yhdessä reilusti yli 40 v. Onnellisia ovat olleet aina. Minä ja mieheni olimme 18-v ja nyt olemme olleet yhdessä 30 v. Mekin olemme onnellisia, aina on mennyt vähintäänkin "ihan hyvin" ja nykyään on aivan ihanaa olla yhdessä, kun lapsetkin ovat jo isoja. Parin vuoden päästä ollaan taas kahdestaan, kuin nuori pari, siitä tule ihanaa! (vaikka perhe-elämäkin on ollut todella hyvää ja mukavaa)

Äitini ja isäni alkoivat seurustella, kun äitini oli 17 v ja isäni 20 v, olivat yhdessä isäni kuolemaan asti, eli 56 v ja ainakin minusta vaikuttivat aina onnellisilta. Se vaan nyt on niin, että jotkut löytää sen oikean jo nuorena, yhdessä kasvetaan kohti aikuisuutta, yhdessä kasvatetaan lapset ja kuljetaan kohti keski-ikää ja lopulta vanhuutta. Niin se joillakin menee ja joillakin toisilla ei. Sellaista elämä on.