Surullinen juttu taas yksinäisyydestä. Papparaisen vaimo kuoli syöpään 15 v sitten eikä kukaan 5 lapsesta käy koskaan kylässä. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?

Vierailija kirjoitti:

Jep, väkisinkin tulee mieleen, että jos kukaan viidestä lapsesta ei koskaan käy kylässä, syyllinen todennäköisesti löytyy peilistä.

Mutta aina ei ole näin.

Minulla ei ole mitään kaunoja vanhempiani kohtaan tai muutakaan valittamista heistä. Siltikään ei vain tule käytyä kylässä tai soiteltua kuulumisia. Sitä on vaan niin saamaton ja käpertynyt omaan elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kun ei ole mitään yhteiskuntaa. On vain miehiä ja naisia, ja sitten on perheitä.

Mitä ihmeen perheitä? On vain miehiä ja naisia ja jotain sinneppäi. Ihan oman logiikkasi mukaan.

Voi, onpa ikävää ettei sinulla ole annettu tuon enempää totista tavaraa tuonne pääkoppaan, lähinnä taitaa koostua sahajauhoista.

Eli turha syyttää yhteiskuntaa jos ei jaksa käydä katsomassa vanhoja vanhempiaan

Yhteiskunta koostuu meistä kaikista eikä " yhteiskunnalle" voi ihan kaikkea ulkoistaa.

Kas siinä, ymmärsitkö nyt?

Eri

Tulee mieleen oma isoäitini. Koskaan emme ole olleet läheisiä, lapsena en ollut hoidossa hänen luonaan sillä asenne oli, että äitini saa hoitaa lapsensa itse. Hänellä ei ollut tippaakaan kiinnostusta muutenkaan tutustua meihin lapsenlapsiin missään vaiheessa, aina saanut kuulla vaan arvostelua ulkonäöstä tai nälvimistä muuten. Aikuisiässä sitten jonkin verran koitin pitää yhteyttä. Kyselin kuulumisia sillon tällöin, mutta joka kerta valitti ettei ole tarpeeksi usein kuulunut. Mutta kun se homma toimii molempiin suuntiin, että luurin voi nostaa itsekin. Jos joka kerta kun yrittää kysyä kuulumisia niin vastaus on aina marttyyrityyliin että ”ei teitä ketään kiinnosta kuitenkaan kun taas ei ole kuulunut niin ja niin pitkään aikaan” niin joka kerta vähemmän kiinnostaa edes yrittää. Nykyään en soita enää ollenkaan. Ei enää jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Sukulaisperheessä 8 sisarusta,vanhimmat jo eläkkeellä. Vanhaa äitiä käyvät katsomassa 3 kahdeksasta. Pojat ei enää vuosiin vaikka mitään riitoja ei ole ollut,tytöt hoitaa äidin asioita hoitokotiin ja käyvät katsomassa. Ne pojat eivät sittenkään käy vaikka kuinka asiasta on yritetty puhua.

Tämä on aika tavallinen tarina. Ihmiset ovat niin omassa elämässään kiinni ettei edes ne omat vanhemmat kiinnosta. Sisarusparvesta on se yksi tai kaksi tunnollista. Muut luottaa siihen että "joku muu" hoitaa. On se sitten yhteiskunta tai ne sisarukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista. 

Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?

Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys. 

Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti.  Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.

Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta. 

Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään,  luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä. 

En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan. 

 

Tämä . Kyllä se on aina aikuisen tehtävä luona se hyvä suhde lapsiin ja lapsenlapsiin. Ei se läheisyys tyhjästä ilmesty tarvittaessa.

"Aarre kuvailee avioliittoaan poikkeuksellisen hyväksi ja onnelliseksi. Vaimo oli ymmärtäväinen, hyvä ja rakastava. Talo täyttyi joka päivä lasten äänistä, hellyydestä ja herkullisen ruoan tuoksusta." 

Ei kuullosta minusta mieheltä, joita ei pystynyt muodostamaan suhdetta lastensa kanssa. 

Näin appiukkoni (kirjoitin tonne aikaisemmin) kuvaili myös perhettään, nyyh. Mitään tunnesidettä ei ollut lapsiin, ihan saman kenen heleät äänet kuuluivat pihalta, se oli vain kulissia. Taatusti oli mielestään hellä ja rakastava mutta ei 50 vuoden avioliiton aikana oppinut anopin lempikukkia tai muutakaan. Ylpeä oli lapsistaan kun oli ne saanut aikaan mutta ei tiennyt yhdenkään vahvuuksia tai heikkouksia tai unelmia ja haaveita. Joskus ihmetteli vanhoina päivinään että miten ne nyt tommoisiin ammatteihin päätyi (kukin on ns. kutsumusammatissa ja hyviä alallaan).

Ei appiukkoa vanhuksena hyljätty mutta varmasti hän itsensä yksinäiseksi tunsi. Lapsilleen ja lapsenlapsilleen ventovieras ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Tulee mieleen oma isoäitini. Koskaan emme ole olleet läheisiä, lapsena en ollut hoidossa hänen luonaan sillä asenne oli, että äitini saa hoitaa lapsensa itse. Hänellä ei ollut tippaakaan kiinnostusta muutenkaan tutustua meihin lapsenlapsiin missään vaiheessa, aina saanut kuulla vaan arvostelua ulkonäöstä tai nälvimistä muuten. Aikuisiässä sitten jonkin verran koitin pitää yhteyttä. Kyselin kuulumisia sillon tällöin, mutta joka kerta valitti ettei ole tarpeeksi usein kuulunut. Mutta kun se homma toimii molempiin suuntiin, että luurin voi nostaa itsekin. Jos joka kerta kun yrittää kysyä kuulumisia niin vastaus on aina marttyyrityyliin että ”ei teitä ketään kiinnosta kuitenkaan kun taas ei ole kuulunut niin ja niin pitkään aikaan” niin joka kerta vähemmän kiinnostaa edes yrittää. Nykyään en soita enää ollenkaan. Ei enää jaksa.

Erittäin lähelle osui tämä kirjoitus. Omat isovanhemmat hädin tuskin tunsin lapsena, kun ei paljon käyty kylässä tai oltu hoidossa. Oli huonot välit varmaan vanhemmillani heihin. 

Nyt aikuisena luonnollisesti en kaipaa heitä lähelle niin paljon että tulisi käytyä tai kutsuttua kylään. Sitten kun käydään, niin ensiksi tulee saarna että miksemme koskaan käy?? Ei kiitos. Jätän mielummin saarnankin kuulematta. Niin makaa kuin petaa.

Vierailija kirjoitti:

Olisin valmis lyömään vetoa että jos kysyttäisiin toisen osapuolen näkemystä niin tulisi ilmi sellaisia perhehelvettiasioita että selkäpiitä karmisi. On tilastollisesti äärimmäisen epätodennäköistä että samaan perheeseen osuisi viisi häiriintynyttä julmaa ihmistä jotka tuosta vain hylkäävät vanhan isäparkansa. Yksi tai kaksi, kyllä, mutta ei kaikki viisi. Eli jos kukaan lapsista eikä kukaan lapsenlapsista käy ikinä katsomassa, niin siihen on oltava todella hyvä ja ymmärrettävä syy.

Suomi on täynnä vanhuksia joilla ei koskaan käy ketään. Esimerkiksi vanhustentaloissa ei käytännössä koskaan käy yhtäkään vierasta.

Sama juttu se on sairaiden kanssa. Yksin ne ihmiset siellä sairaalassa kuukausikaupalla makaa eikä suurin osa saa koskaan yhtäkään vierasta. Ihmisiä ei vain kiinnosta.

Kyllä vanhuksia hylätään vaikka olisi kuinka kiva ja ihana.

Tiedän tämän ihan äidistäni joka on vanhainkodissa.

Jotkut on itsekkäitä, jotkut laiskoja tapaamaan. Vanhukset pitää hakea autolla ja viedä kotiin.

Näin tehtiin äitini kanssa. Matka oli pitkä.

Enää ei voi ottaa meille kun on muistisairas.

Eksyy ja ei oikein kestä noita kissoja.

Vierailija kirjoitti:

Kävisin vanhempien ja isovanhempien luona kylässä, mutta yhyeiskunnan kehitys on pakottanut minut muuttamaan 800 km päähän kotipaikkakunnastani. Vihaan Helsinkiä, mutta täällä on asuttava kun tehokkuuden nimissä inhiset pakataan kaupunkeihin.

Se on kuule Uus-i maa-il-man-jär-jestys miksi ihmiset pakataan kaupunkeihin. Ehkä sinäkin pääset pahan palvelkseen sitten tulevaisuudessa.

Itselläni ei ole varaa vierailla toisella puolella Suomea asuvien vanhempien luona. Tietysti tulee soitettua , mutta vierailut on harvassa.

Käyn yhden kivan mummon luona naapurissa. Hänellä käy moni muukin. Sitten on monta vanhaa naapuria joiden kanssa on vaikea tulla toimeen. En jaksaisi vierailla heillä, vaikka olisivat kuinka yksinäisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin valmis lyömään vetoa että jos kysyttäisiin toisen osapuolen näkemystä niin tulisi ilmi sellaisia perhehelvettiasioita että selkäpiitä karmisi. On tilastollisesti äärimmäisen epätodennäköistä että samaan perheeseen osuisi viisi häiriintynyttä julmaa ihmistä jotka tuosta vain hylkäävät vanhan isäparkansa. Yksi tai kaksi, kyllä, mutta ei kaikki viisi. Eli jos kukaan lapsista eikä kukaan lapsenlapsista käy ikinä katsomassa, niin siihen on oltava todella hyvä ja ymmärrettävä syy.

Ei niiden lasten tarvitse olla häiriintyneitä eikä julmia, eikä heidän lapsuutensa ole tarvinnut olla ollenkaan huono. Nykyään vaan ihmisten elämä on kiireistä ja vaativaa. Joka puolelta vaaditaan enemmän: töissä pitää tehdä enemmän, lasten pitää harrastaa enemmän ja vanhempien olla kuskaamassa heitä joka paikkaan. Lasten Vilma-viestejä pitää seurata joka toinen minuutti. Pitää olla muodikas ja hyvän näköinen.  Pitää harrastaa liikuntaa ja käydä salilla. Pitää seurata maailman uutisia ja kaikenlaista hömppää tietokoneelta ja älykännykästä vähintään viiden minuutin välein. Ei asuta välttämättä enää lähellä vanhempia niin kuin ennen. Oma elämä on niin raskasta ja kuluttavaa, että ei kerta kaikkiaan tunnu löytyvän muutamaa tuntia käydä katsomassa vanhaa isäraukkaa, joka turhaan odottaa. Jotkut näkevät vanhempansa välttämättömänä pahana, joihin ei viitsi tuhlata aikaa, kun vanhemmille tulee ikää, he alkavat sairastaa tai jäävät leskeksi. Tällaisia artikkelin tapaisia  vanhuksia on paljon.

Juuri näin. Itse asun puolen kilometrin päässä vanhemmistani, ja silti näen heitä vain kerran kuukaudessa. Eikä siksi, että välit olisivat huonot, vaan aikaa ei yksinkertaisesti vain tunnu olevan. Työ vie kaiken. Sisareni asuu kauempana, hän käy korkeintaan pari kertaa vuodessa. Syy sama, arkena työ vie kaiken ajan ja viikonloppuna pitää keretä tehdä se, mitä ei viikolla yksinkertaisesti ehdi.

Kyllä sinä ehtksit, jos vain haluaisit aikaa tuolle järjestää. Se on omasta tahdosta kiinni. Sinullakin itsekkyys vie voiton. Ja oma mukavuus. Tuskin sulla joka minuutiksi on niin välttämätöntä tehtävää.

No ainakin omilla eläkeikäisillä vanhemmilla on niin kiireinen ja sosiaalinen elämä, ettei he juuri ennätä aikaa lapsilleen ja lapsrnlapsilleen suoda. On laaja ystäväpiiri kaikenmaailman kissanristiäisineen, harrastuksineen ja lomine ja matkoineen. Kyllähän elämä näin kivasti menee, mutta sitten kun kunto huononee ja elämä hiljenee, on turha itkeä yksinäisyyttä.

No kerro mitä heidän nyt pitäisi tehdä? Omistautua sinulle ja sinun lapsillesi? Kävisittekö te sitten usein ja huolehtisitte kun vanhenevat? Mutta nyt ette aio kun he elävät täyttä elämää?

Toivottavasti testamenttaa omaisuutensa jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle,jää perinnön odottajat nuolemaan näppejään.

Ehkä kannattaa katsoa peiliin. Minulla on hyvä ja ihana isä jota käyn mielelläni katsomassa, koska en ole katkera mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin valmis lyömään vetoa että jos kysyttäisiin toisen osapuolen näkemystä niin tulisi ilmi sellaisia perhehelvettiasioita että selkäpiitä karmisi. On tilastollisesti äärimmäisen epätodennäköistä että samaan perheeseen osuisi viisi häiriintynyttä julmaa ihmistä jotka tuosta vain hylkäävät vanhan isäparkansa. Yksi tai kaksi, kyllä, mutta ei kaikki viisi. Eli jos kukaan lapsista eikä kukaan lapsenlapsista käy ikinä katsomassa, niin siihen on oltava todella hyvä ja ymmärrettävä syy.

Ei niiden lasten tarvitse olla häiriintyneitä eikä julmia, eikä heidän lapsuutensa ole tarvinnut olla ollenkaan huono. Nykyään vaan ihmisten elämä on kiireistä ja vaativaa. Joka puolelta vaaditaan enemmän: töissä pitää tehdä enemmän, lasten pitää harrastaa enemmän ja vanhempien olla kuskaamassa heitä joka paikkaan. Lasten Vilma-viestejä pitää seurata joka toinen minuutti. Pitää olla muodikas ja hyvän näköinen.  Pitää harrastaa liikuntaa ja käydä salilla. Pitää seurata maailman uutisia ja kaikenlaista hömppää tietokoneelta ja älykännykästä vähintään viiden minuutin välein. Ei asuta välttämättä enää lähellä vanhempia niin kuin ennen. Oma elämä on niin raskasta ja kuluttavaa, että ei kerta kaikkiaan tunnu löytyvän muutamaa tuntia käydä katsomassa vanhaa isäraukkaa, joka turhaan odottaa. Jotkut näkevät vanhempansa välttämättömänä pahana, joihin ei viitsi tuhlata aikaa, kun vanhemmille tulee ikää, he alkavat sairastaa tai jäävät leskeksi. Tällaisia artikkelin tapaisia  vanhuksia on paljon.

Juuri näin. Itse asun puolen kilometrin päässä vanhemmistani, ja silti näen heitä vain kerran kuukaudessa. Eikä siksi, että välit olisivat huonot, vaan aikaa ei yksinkertaisesti vain tunnu olevan. Työ vie kaiken. Sisareni asuu kauempana, hän käy korkeintaan pari kertaa vuodessa. Syy sama, arkena työ vie kaiken ajan ja viikonloppuna pitää keretä tehdä se, mitä ei viikolla yksinkertaisesti ehdi.

Kyllä sinä ehtksit, jos vain haluaisit aikaa tuolle järjestää. Se on omasta tahdosta kiinni. Sinullakin itsekkyys vie voiton. Ja oma mukavuus. Tuskin sulla joka minuutiksi on niin välttämätöntä tehtävää.

No ainakin omilla eläkeikäisillä vanhemmilla on niin kiireinen ja sosiaalinen elämä, ettei he juuri ennätä aikaa lapsilleen ja lapsrnlapsilleen suoda. On laaja ystäväpiiri kaikenmaailman kissanristiäisineen, harrastuksineen ja lomine ja matkoineen. Kyllähän elämä näin kivasti menee, mutta sitten kun kunto huononee ja elämä hiljenee, on turha itkeä yksinäisyyttä.

No kerro mitä heidän nyt pitäisi tehdä? Omistautua sinulle ja sinun lapsillesi? Kävisittekö te sitten usein ja huolehtisitte kun vanhenevat? Mutta nyt ette aio kun he elävät täyttä elämää?

En odota, että omistautuisivat minulle ja lapsilleni kokonaan. Heillä on toki oikeus elää niinkuin haluavat. Kannattaisi kuitenkin muistaa se, että jos biletys, matkustelu ja esim. kaverin kummin kaiman saunaillat aina systemaattisesti ajaa esim lastenlasten tapaamisten ohitse niin ei heille mitään lämmintä suhdetta pysty muodostumaan. Ei ole yksi ja kaksi kertaa kun he ovat ensin pyytäneet kylään useamman sadan kilometrin päähän heille ja sitten kun on menty , tulee joltain tuttavalta soitto ja parempi tarjous ja heippa vaan lapset ja lapsenlapset me mennäänkiin jonnekkin muualle viettämään iltaa tai jopa koko viikonloppua. Jos minä kutsun ketä tahansa kylään meille ja vaikka tulisi mitä muita menotarjouksia tahansa, pidän kiinni aiemmin sovitusta vierailusta. Eipä paljon huvita enää vaivautua hyppäämään heidän tahdissaan. Lapseni tuntevat juuri ja juuri ulkonäöltä minun vanhempani, joten eivätpä taida myöhemminkään siellä kyläillä.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti testamenttaa omaisuutensa jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle,jää perinnön odottajat nuolemaan näppejään.

Perinnön odottajat saavat aina lakiosansa.

Mun äiti on tällainen julkista sääliä kerjäävä ikäihminen. Hänellä on neljä lasta ja viisi lastenlasta, joista hän ei tapaa ketään. Lapsuudessa ja nuoruudessa 90-luvulla äiti kavalsi meidän kaikkien rahat, synttäreiltä ja mm. stipendeinä saamat. Perheen tytärten huo rittelu oli hänen lempihuviaan, tytöt kasvatettiin passaamaan poikia ja meillä oli muun muassa velvollisuus pestä vessanpönttö sen jälkeen kun veljet kävivät virtsaamassa jopa lattioita myöten kaiken. Poikia eivät siivousvelvollisuudet painaneet. Heille maksettiin myös ajokortit, meille tytöille ei, koska emme tarvinneet sellaisia, olimmehan tyttöjä. Omille muuton jälkeen pojat saivat rahaa ja täyden palvelun, me tytöt emme mitään. Äiti kehotti että kokeilkaa huo rata rekkamiesten kanssa, hän neuvoi oikein huoltoasemankin jonka pihaan jakamaan itseään jotta saisi rahaa. Kaikkea tätä sävytti henkinen ja fyysinen väkivalta.

Veljet olivat tyytyväisiä kunnes alkoivat seurustella. Siinä vaiheessa äidin kaikki ilkeys kohdistui heidän tyttöystäviinsä joista tuli pian vaimoja. Välit menivät siinä, veljet ovat fiksuja. Nyt äiti haukkuu meitä kaikkia kylillä narsisteiksi ja ties miksi, kirjoittaa nettiin ja pyrkii myös lehtiin ulisemaan miten häntä, viatonta yksinäistä vanhusta omat lapsetkin kiusaa. Yksinäisyys on hänen omaa syytään, meidän lasten on pakko suojella omia perheitämme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pidä siitä, että te syytätte papparaista itseään.

Kenenkäs muun vika se on? Joko valehtelee, ettei kukaan lapsista koskaan käy tai sitten on tosiaan aiheuttanut välien rikkoutumisen ihan itse. Ei kai muuten välit mene viiteen eri ihmiseen. Monet esittää uhria ja parempaa kuin onkaan.

Koska vika ei tietenkään voi olla lapsien luonteessa tai toiminnassa. Eihän?

No aika epätodennäköistä on ,että kaikilla viidellä on vikaa luonteessa. Todennäköisempää on, että tällä isällä ei ole puhtaat jauhot pussissa.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti testamenttaa omaisuutensa jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle,jää perinnön odottajat nuolemaan näppejään.

Ihan sama, kuten mieheni sanoi ettei näin keski-ikäisenä saatu (muhkeakin) perintö korvaa läsnäolevan ja aidon isän puutetta. Joskus sanoi että erolapsenakin olisi ollut helpompaa koska silloin olisi ”ymmärtänyt” miksei oma lapsi kiinnosta mutta elää lapsuus- ja nuoruusvuodet saman katon alla ihmisen kanssa joka ei ole mitenkään kiinnostunut sinusta, ja aikuisenavielä sen vähemmän.

Rakkauden vastakohtahan ei ole viha vaan välinpitämättömyys.

Vierailija kirjoitti:

Ja tässä taas näemme, ettei lasten hankkiminen ole mikään takuu siitä, ettei joudu viettää vanhuuttaan yksinäisyydessä.

Ei siittäminen mitään tunnesidettä synnytä, vaikka isäksi tekeekin. Pitää vaivautua huolehtimaan lapsistaan, jotta kehittyy kiintymyssuhde.

On paljon ikäviä ihmisiä, jotka eivät osaa yhdistää tunnekylmyyttään ja esim. alkoholismiaan siihen, etteivät lapset käy. Etenkin isät vetäytyvät lastensa elämästä ja sitten heittäytyvät uhreiksi.

Eikö hyvään journalistiseen tapaan kuulu haastatella myös toista osapuolta? Miksi reportteri ei ole jutellut lasten kanssa, olisi voinut valaista asioita huomattavasti.