Surullinen juttu taas yksinäisyydestä. Papparaisen vaimo kuoli syöpään 15 v sitten eikä kukaan 5 lapsesta käy koskaan kylässä. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?

Vierailija kirjoitti:

Onko ongelma todellakin vain yhteiskunnan? Eiköhän ennen kaikkea syy on meissä ihan jokaisessa syntisessä yksilössä.

Tottakai kristinuskon ajatusten oheneminen lisää rakkaudettomuutta, niin pienessä kuin isossakin mittakaavassa, myös siinä yhteiskunnassa :(

Mua inhottaa joidenkin kristittyjen omahyväisyys ja itsekehu.

Tunne- ja käytöshäiriöiset jäävät yksin. Ja lopulta alkkiksetkin, kun ryyppyjengi kuolee ympäriltä.

Olen jotenkin kyllästynyt yhteiskunnan syyttelyyn; ihminen on itse vastuussa siitä, että on siedettävä ja sosiaalinen.

Kohtele muita siten kuin toivot itseäsi kohdeltavan. Ei se sen vaikeampaa ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista. 

Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?

Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys. 

Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti.  Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.

Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta. 

Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään,  luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä. 

En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan. 

 

Tämä . Kyllä se on aina aikuisen tehtävä luona se hyvä suhde lapsiin ja lapsenlapsiin. Ei se läheisyys tyhjästä ilmesty tarvittaessa.

"Aarre kuvailee avioliittoaan poikkeuksellisen hyväksi ja onnelliseksi. Vaimo oli ymmärtäväinen, hyvä ja rakastava. Talo täyttyi joka päivä lasten äänistä, hellyydestä ja herkullisen ruoan tuoksusta." 

Ei kuullosta minusta mieheltä, joita ei pystynyt muodostamaan suhdetta lastensa kanssa. 

Eipä sano sanaakaan lapsistaan. Ei se lapsia paljon lämmitä, että äiti on passannut miestään.

Tämä! Todennäköisesti vaimo oli tuossa parisuhteessa ainoa, joka vaivautui kehittämään suhdetta lapsiinsa ja pitämään heihin yhteyttä senkin jälkeen, kun lapset muuttivat omilleen. Ikävä tosiasia on, että erityisesti tuon ikäisten miesten keskuudessa ihmissuhteet eivät ole olleet kiinnostavia vaan vaimot ovat huolehtineet näistä suhteista. 

Hyvin yleistä on ettei se äitikään ole lapsiinsa kunnollista suhdetta luonut. Juossut kotitöissä, passannut miestään ja keskittynyt itseensä.

Olen sitä ikäluokkaa jonka vanhemmat on noin kasikymppisiä ja hyvin etäisiä ne vanhemmat on kaikille olleet. Anoppi esim ei ikinä edes kysynyt mitä poikansa opiskeli, ei häntä kiinnostanut minun syntymäpäiväni jne.

Lapset ovat tuolle ikäluokalle oman itsen jatke, jota käskytetään, mutta ei kuunella.

Mun vanhemmat on kasikymppisiä ja minulla loppuvat adjektiivit kun yritän listata heidän (ihania) ominaisuuksiaan. En tiedä miksi minua on siunattu täydellisellä isällä ja äidillä, mutta niin vain kävi, että sain ihanan lapsuuden ja aikuisuuden ja yhä he välittävät ja rakastavat. Meitä lapsia on kasvatettu, opetettu, opetettu esimerkillä, rakastettu, halattu, kannustettu ja lohdutettu. Kaikki kasikymppisetkään eivät ole samanlaisia 💕

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin valmis lyömään vetoa että jos kysyttäisiin toisen osapuolen näkemystä niin tulisi ilmi sellaisia perhehelvettiasioita että selkäpiitä karmisi. On tilastollisesti äärimmäisen epätodennäköistä että samaan perheeseen osuisi viisi häiriintynyttä julmaa ihmistä jotka tuosta vain hylkäävät vanhan isäparkansa. Yksi tai kaksi, kyllä, mutta ei kaikki viisi. Eli jos kukaan lapsista eikä kukaan lapsenlapsista käy ikinä katsomassa, niin siihen on oltava todella hyvä ja ymmärrettävä syy.

Suomi on täynnä vanhuksia joilla ei koskaan käy ketään. Esimerkiksi vanhustentaloissa ei käytännössä koskaan käy yhtäkään vierasta.

Sama juttu se on sairaiden kanssa. Yksin ne ihmiset siellä sairaalassa kuukausikaupalla makaa eikä suurin osa saa koskaan yhtäkään vierasta. Ihmisiä ei vain kiinnosta.

Minun näkemykseni perustuu 15v palvelutalossa työskentelyyn, ne vanhukset, joiden luona ei käy kukaan ovat harvassa. Varmin tapa olla yksinäinen vanhus on lapsettomuus, toinen tapa elämätön elämä, olet käynyt töissä ja loppuajan viettänyt kotona pitämättä yhteyttä kehenkään,

Kummasti sitä ilkeyksiä puhuvaa dementikko mummoa käyvät lapset katsomassa, pyydellen anteeksi mummon käytöstä hoitajilta, jos mummo on ollut ihmisystävällinen voimissaan ollessa.

Olen itse myös palvelutalossa töissä ja meillä taas enemmistöä ovat ne, kenellä ei käy juuri koskaan ketään vieraita. Ja ne kenellä käy, heidän omaisensa käyvätkin sitten erittäin usein, viikottain tai jopa lähes päivittäin.

Ihmissuhteita pitää vaalia ja ylläpitää. Kyseistä pappaakin oli pyydetty tansseihin ja oli kieltäytynyt. Onkohan tämä pappa soitellut lapsilleen. Onko käynyt kylässä, muistaako lapsenlapsiaan... ihmissuhteisiin pitää nähdä vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tällainen julkista sääliä kerjäävä ikäihminen. Hänellä on neljä lasta ja viisi lastenlasta, joista hän ei tapaa ketään. Lapsuudessa ja nuoruudessa 90-luvulla äiti kavalsi meidän kaikkien rahat, synttäreiltä ja mm. stipendeinä saamat. Perheen tytärten huo rittelu oli hänen lempihuviaan, tytöt kasvatettiin passaamaan poikia ja meillä oli muun muassa velvollisuus pestä vessanpönttö sen jälkeen kun veljet kävivät virtsaamassa jopa lattioita myöten kaiken. Poikia eivät siivousvelvollisuudet painaneet. Heille maksettiin myös ajokortit, meille tytöille ei, koska emme tarvinneet sellaisia, olimmehan tyttöjä. Omille muuton jälkeen pojat saivat rahaa ja täyden palvelun, me tytöt emme mitään. Äiti kehotti että kokeilkaa huo rata rekkamiesten kanssa, hän neuvoi oikein huoltoasemankin jonka pihaan jakamaan itseään jotta saisi rahaa. Kaikkea tätä sävytti henkinen ja fyysinen väkivalta.

Veljet olivat tyytyväisiä kunnes alkoivat seurustella. Siinä vaiheessa äidin kaikki ilkeys kohdistui heidän tyttöystäviinsä joista tuli pian vaimoja. Välit menivät siinä, veljet ovat fiksuja. Nyt äiti haukkuu meitä kaikkia kylillä narsisteiksi ja ties miksi, kirjoittaa nettiin ja pyrkii myös lehtiin ulisemaan miten häntä, viatonta yksinäistä vanhusta omat lapsetkin kiusaa. Yksinäisyys on hänen omaa syytään, meidän lasten on pakko suojella omia perheitämme.

Jos sinut vanhana jätetään yksin, katso peiliin. Syy löytyy sitten sieltä. Jotain olet väärin tehnyt. Olet aikasi vanki kuten äitisi oli. Sinä et unohda lapsuutesi vääryyksiä. Lapsesi ei myöskään tarvi.

Eiköhän tämän kirjoittaja osaa olla rakastava äiti omille lapsilleen, hirviöäidistään huolimatta. Ja sillä on merkitystä henän lapsilleen, ei sillä että äiti ja enot vaimoineen eivät pidä yhteyttä isoäitiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tällainen julkista sääliä kerjäävä ikäihminen. Hänellä on neljä lasta ja viisi lastenlasta, joista hän ei tapaa ketään. Lapsuudessa ja nuoruudessa 90-luvulla äiti kavalsi meidän kaikkien rahat, synttäreiltä ja mm. stipendeinä saamat. Perheen tytärten huo rittelu oli hänen lempihuviaan, tytöt kasvatettiin passaamaan poikia ja meillä oli muun muassa velvollisuus pestä vessanpönttö sen jälkeen kun veljet kävivät virtsaamassa jopa lattioita myöten kaiken. Poikia eivät siivousvelvollisuudet painaneet. Heille maksettiin myös ajokortit, meille tytöille ei, koska emme tarvinneet sellaisia, olimmehan tyttöjä. Omille muuton jälkeen pojat saivat rahaa ja täyden palvelun, me tytöt emme mitään. Äiti kehotti että kokeilkaa huo rata rekkamiesten kanssa, hän neuvoi oikein huoltoasemankin jonka pihaan jakamaan itseään jotta saisi rahaa. Kaikkea tätä sävytti henkinen ja fyysinen väkivalta.

Veljet olivat tyytyväisiä kunnes alkoivat seurustella. Siinä vaiheessa äidin kaikki ilkeys kohdistui heidän tyttöystäviinsä joista tuli pian vaimoja. Välit menivät siinä, veljet ovat fiksuja. Nyt äiti haukkuu meitä kaikkia kylillä narsisteiksi ja ties miksi, kirjoittaa nettiin ja pyrkii myös lehtiin ulisemaan miten häntä, viatonta yksinäistä vanhusta omat lapsetkin kiusaa. Yksinäisyys on hänen omaa syytään, meidän lasten on pakko suojella omia perheitämme.

Jos sinut vanhana jätetään yksin, katso peiliin. Syy löytyy sitten sieltä. Jotain olet väärin tehnyt. Olet aikasi vanki kuten äitisi oli. Sinä et unohda lapsuutesi vääryyksiä. Lapsesi ei myöskään tarvi.

Mitäs vääryyksiä lapsiaan kohtaan ko kommentoija on mielestäsi tehnyt?

Nimenomaan suojelee omaa perhettään eikä altista sitä epäterveelle ja tuhoisalle kohtelulle.

Ei se aina ole vanhemman vika jos lapset eivät käy katsomassa. Jotkut vaan keskittyvät omaan perhe-elämäänsä tai työhönsä ja unohtavat kokonaan sen kuka heidät on kasvattanut ja tarjonnut rakkautta heille. Oma isäni ei juurikaan ollut tekemisissä vanhempiensa kanssa, kun perusti perheen ja myöhemmin keskittyi vain töihinsä. Onneksi itse olin tekemisissä mummoni ja vaarini kanssa vaikka isä ei ollut. Kyllä käy sääliksi ettei edes lapsenlapset voi käydä katsomassa vaariaan. Tuollaista kohtaloa ei toivoisi kenellekkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tällainen julkista sääliä kerjäävä ikäihminen. Hänellä on neljä lasta ja viisi lastenlasta, joista hän ei tapaa ketään. Lapsuudessa ja nuoruudessa 90-luvulla äiti kavalsi meidän kaikkien rahat, synttäreiltä ja mm. stipendeinä saamat. Perheen tytärten huo rittelu oli hänen lempihuviaan, tytöt kasvatettiin passaamaan poikia ja meillä oli muun muassa velvollisuus pestä vessanpönttö sen jälkeen kun veljet kävivät virtsaamassa jopa lattioita myöten kaiken. Poikia eivät siivousvelvollisuudet painaneet. Heille maksettiin myös ajokortit, meille tytöille ei, koska emme tarvinneet sellaisia, olimmehan tyttöjä. Omille muuton jälkeen pojat saivat rahaa ja täyden palvelun, me tytöt emme mitään. Äiti kehotti että kokeilkaa huo rata rekkamiesten kanssa, hän neuvoi oikein huoltoasemankin jonka pihaan jakamaan itseään jotta saisi rahaa. Kaikkea tätä sävytti henkinen ja fyysinen väkivalta.

Veljet olivat tyytyväisiä kunnes alkoivat seurustella. Siinä vaiheessa äidin kaikki ilkeys kohdistui heidän tyttöystäviinsä joista tuli pian vaimoja. Välit menivät siinä, veljet ovat fiksuja. Nyt äiti haukkuu meitä kaikkia kylillä narsisteiksi ja ties miksi, kirjoittaa nettiin ja pyrkii myös lehtiin ulisemaan miten häntä, viatonta yksinäistä vanhusta omat lapsetkin kiusaa. Yksinäisyys on hänen omaa syytään, meidän lasten on pakko suojella omia perheitämme.

Jos sinut vanhana jätetään yksin, katso peiliin. Syy löytyy sitten sieltä. Jotain olet väärin tehnyt. Olet aikasi vanki kuten äitisi oli. Sinä et unohda lapsuutesi vääryyksiä. Lapsesi ei myöskään tarvi.

Oho, oletkohan äitini Hänen Ylhäisessä yksinäisyydessään? :D On jutut niin samanlaisia. Mätäne rauhassa. Meihin sinulla ei ole enää mitään valtaa. Olemme onnellinen perhe. Lue se uudelleen ja uudelleen, tiedän että sattuu, mutta nyt on sinun vuorosi.

Vierailija kirjoitti:

Ei se aina ole vanhemman vika jos lapset eivät käy katsomassa. Jotkut vaan keskittyvät omaan perhe-elämäänsä tai työhönsä ja unohtavat kokonaan sen kuka heidät on kasvattanut ja tarjonnut rakkautta heille. Oma isäni ei juurikaan ollut tekemisissä vanhempiensa kanssa, kun perusti perheen ja myöhemmin keskittyi vain töihinsä. Onneksi itse olin tekemisissä mummoni ja vaarini kanssa vaikka isä ei ollut. Kyllä käy sääliksi ettei edes lapsenlapset voi käydä katsomassa vaariaan. Tuollaista kohtaloa ei toivoisi kenellekkään.

Ei tietenkään toivoisi tuollaista kohtaloa kellekään, mutta näissä asioissa on aina kaksi puolta, se täytyy muistaa. Faktahan on se, että kaikki eivät saa sitä rakkautta lapsena/nuorena, joten miksi ihmeessä siinä tapauksessa olisi minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa ”kasvattajalleen”? Ei siitä mitään automaattista kunnioitusta ansaitse, että tekee lapsen maailmaan, muttei kuitenkaan vastaa sen lapsen perustarpeisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se aina ole vanhemman vika jos lapset eivät käy katsomassa. Jotkut vaan keskittyvät omaan perhe-elämäänsä tai työhönsä ja unohtavat kokonaan sen kuka heidät on kasvattanut ja tarjonnut rakkautta heille. Oma isäni ei juurikaan ollut tekemisissä vanhempiensa kanssa, kun perusti perheen ja myöhemmin keskittyi vain töihinsä. Onneksi itse olin tekemisissä mummoni ja vaarini kanssa vaikka isä ei ollut. Kyllä käy sääliksi ettei edes lapsenlapset voi käydä katsomassa vaariaan. Tuollaista kohtaloa ei toivoisi kenellekkään.

Ei tietenkään toivoisi tuollaista kohtaloa kellekään, mutta näissä asioissa on aina kaksi puolta, se täytyy muistaa. Faktahan on se, että kaikki eivät saa sitä rakkautta lapsena/nuorena, joten miksi ihmeessä siinä tapauksessa olisi minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa ”kasvattajalleen”? Ei siitä mitään automaattista kunnioitusta ansaitse, että tekee lapsen maailmaan, muttei kuitenkaan vastaa sen lapsen perustarpeisiin.

Joo ajattelin tosiaan tuoda tämän toisen puolen esille kun tässä keskustelussa mietittiin sitä mitä mies on tehnyt kun on jäänyt yksin. Joten muista että tässä asiassa kaksipuolta :D

Surullinen tarinahan tuo on, mutta mietityttää kyllä vahvasti, mikä mahtaa olla aikuisten lasten näkemys tarinasta.

Minäkään en aio käydä tulevaisuudessa katsomassa vanhaa ja yksinäistä isääni, kiitos hänen käytöksensä minua ja perhettäni kohtaan. Sitä saa mitä tilaa. Ja satavarmasti samanlaista nyyhkytarinaa hänkin tulee kertomaan ilman ymmärrystä peiliin katsomiselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin valmis lyömään vetoa että jos kysyttäisiin toisen osapuolen näkemystä niin tulisi ilmi sellaisia perhehelvettiasioita että selkäpiitä karmisi. On tilastollisesti äärimmäisen epätodennäköistä että samaan perheeseen osuisi viisi häiriintynyttä julmaa ihmistä jotka tuosta vain hylkäävät vanhan isäparkansa. Yksi tai kaksi, kyllä, mutta ei kaikki viisi. Eli jos kukaan lapsista eikä kukaan lapsenlapsista käy ikinä katsomassa, niin siihen on oltava todella hyvä ja ymmärrettävä syy.

Ei niiden lasten tarvitse olla häiriintyneitä eikä julmia, eikä heidän lapsuutensa ole tarvinnut olla ollenkaan huono. Nykyään vaan ihmisten elämä on kiireistä ja vaativaa. Joka puolelta vaaditaan enemmän: töissä pitää tehdä enemmän, lasten pitää harrastaa enemmän ja vanhempien olla kuskaamassa heitä joka paikkaan. Lasten Vilma-viestejä pitää seurata joka toinen minuutti. Pitää olla muodikas ja hyvän näköinen.  Pitää harrastaa liikuntaa ja käydä salilla. Pitää seurata maailman uutisia ja kaikenlaista hömppää tietokoneelta ja älykännykästä vähintään viiden minuutin välein. Ei asuta välttämättä enää lähellä vanhempia niin kuin ennen. Oma elämä on niin raskasta ja kuluttavaa, että ei kerta kaikkiaan tunnu löytyvän muutamaa tuntia käydä katsomassa vanhaa isäraukkaa, joka turhaan odottaa. Jotkut näkevät vanhempansa välttämättömänä pahana, joihin ei viitsi tuhlata aikaa, kun vanhemmille tulee ikää, he alkavat sairastaa tai jäävät leskeksi. Tällaisia artikkelin tapaisia  vanhuksia on paljon.

Juuri näin. Itse asun puolen kilometrin päässä vanhemmistani, ja silti näen heitä vain kerran kuukaudessa. Eikä siksi, että välit olisivat huonot, vaan aikaa ei yksinkertaisesti vain tunnu olevan. Työ vie kaiken. Sisareni asuu kauempana, hän käy korkeintaan pari kertaa vuodessa. Syy sama, arkena työ vie kaiken ajan ja viikonloppuna pitää keretä tehdä se, mitä ei viikolla yksinkertaisesti ehdi.

Kyllä sinä ehtksit, jos vain haluaisit aikaa tuolle järjestää. Se on omasta tahdosta kiinni. Sinullakin itsekkyys vie voiton. Ja oma mukavuus. Tuskin sulla joka minuutiksi on niin välttämätöntä tehtävää.

No ainakin omilla eläkeikäisillä vanhemmilla on niin kiireinen ja sosiaalinen elämä, ettei he juuri ennätä aikaa lapsilleen ja lapsrnlapsilleen suoda. On laaja ystäväpiiri kaikenmaailman kissanristiäisineen, harrastuksineen ja lomine ja matkoineen. Kyllähän elämä näin kivasti menee, mutta sitten kun kunto huononee ja elämä hiljenee, on turha itkeä yksinäisyyttä.

No kerro mitä heidän nyt pitäisi tehdä? Omistautua sinulle ja sinun lapsillesi? Kävisittekö te sitten usein ja huolehtisitte kun vanhenevat? Mutta nyt ette aio kun he elävät täyttä elämää?

Jos ensin määrittelee täyden elämänsä niin, ettei siihen kuulu lapset ja lastenlapset, niin on hiukan heikko esitys muuttaa määritelmää sitten kun menojalka alkaa nilkuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on tällainen julkista sääliä kerjäävä ikäihminen. Hänellä on neljä lasta ja viisi lastenlasta, joista hän ei tapaa ketään. Lapsuudessa ja nuoruudessa 90-luvulla äiti kavalsi meidän kaikkien rahat, synttäreiltä ja mm. stipendeinä saamat. Perheen tytärten huo rittelu oli hänen lempihuviaan, tytöt kasvatettiin passaamaan poikia ja meillä oli muun muassa velvollisuus pestä vessanpönttö sen jälkeen kun veljet kävivät virtsaamassa jopa lattioita myöten kaiken. Poikia eivät siivousvelvollisuudet painaneet. Heille maksettiin myös ajokortit, meille tytöille ei, koska emme tarvinneet sellaisia, olimmehan tyttöjä. Omille muuton jälkeen pojat saivat rahaa ja täyden palvelun, me tytöt emme mitään. Äiti kehotti että kokeilkaa huo rata rekkamiesten kanssa, hän neuvoi oikein huoltoasemankin jonka pihaan jakamaan itseään jotta saisi rahaa. Kaikkea tätä sävytti henkinen ja fyysinen väkivalta.

Veljet olivat tyytyväisiä kunnes alkoivat seurustella. Siinä vaiheessa äidin kaikki ilkeys kohdistui heidän tyttöystäviinsä joista tuli pian vaimoja. Välit menivät siinä, veljet ovat fiksuja. Nyt äiti haukkuu meitä kaikkia kylillä narsisteiksi ja ties miksi, kirjoittaa nettiin ja pyrkii myös lehtiin ulisemaan miten häntä, viatonta yksinäistä vanhusta omat lapsetkin kiusaa. Yksinäisyys on hänen omaa syytään, meidän lasten on pakko suojella omia perheitämme.

Jos sinut vanhana jätetään yksin, katso peiliin. Syy löytyy sitten sieltä. Jotain olet väärin tehnyt. Olet aikasi vanki kuten äitisi oli. Sinä et unohda lapsuutesi vääryyksiä. Lapsesi ei myöskään tarvi.

Oho, oletkohan äitini Hänen Ylhäisessä yksinäisyydessään? :D On jutut niin samanlaisia. Mätäne rauhassa. Meihin sinulla ei ole enää mitään valtaa. Olemme onnellinen perhe. Lue se uudelleen ja uudelleen, tiedän että sattuu, mutta nyt on sinun vuorosi.

Viesti onnellisesta perheestä?

Vierailija kirjoitti:

Olisin valmis lyömään vetoa että jos kysyttäisiin toisen osapuolen näkemystä niin tulisi ilmi sellaisia perhehelvettiasioita että selkäpiitä karmisi. On tilastollisesti äärimmäisen epätodennäköistä että samaan perheeseen osuisi viisi häiriintynyttä julmaa ihmistä jotka tuosta vain hylkäävät vanhan isäparkansa. Yksi tai kaksi, kyllä, mutta ei kaikki viisi. Eli jos kukaan lapsista eikä kukaan lapsenlapsista käy ikinä katsomassa, niin siihen on oltava todella hyvä ja ymmärrettävä syy.

Pakko olla samaa mieltä.

Ukilla ja mummilla oli 4 lasta, ja monta lastenlasta. Samalla paikkakunnalla asui 3 lasta ja 5 lapsenlapsista. Kun heille tuli vanhuus, vuoroteltiin hoitoavussa. Kaumpanakin asuvat kävivät parin kuuksuden välein ja soittelivat ahkerammin. Kun ukki teki fillariturman jälkeen kuolemaa, meitä oli siellä 9 aamusta loppuhetkeen ja kaikki lapsenlapset kävi, jotka vaan pääsi. Mummikaan ei kuollut yksin. Mieheni, jolla oli pas..a isovanhempisuhde, sanoi että minun ukkini ja mummini oli myös hänelle isovanhemmat. Hän lähti mielellään heille, muttei omalle mummolleen. Sanoi että ei lapsena tuntenut siellä olevansa hyväksytty, tai haluttu, miksi kävisi?

Enimmäkseen saat sitä, mitä tilaat...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se aina ole vanhemman vika jos lapset eivät käy katsomassa. Jotkut vaan keskittyvät omaan perhe-elämäänsä tai työhönsä ja unohtavat kokonaan sen kuka heidät on kasvattanut ja tarjonnut rakkautta heille. Oma isäni ei juurikaan ollut tekemisissä vanhempiensa kanssa, kun perusti perheen ja myöhemmin keskittyi vain töihinsä. Onneksi itse olin tekemisissä mummoni ja vaarini kanssa vaikka isä ei ollut. Kyllä käy sääliksi ettei edes lapsenlapset voi käydä katsomassa vaariaan. Tuollaista kohtaloa ei toivoisi kenellekkään.

Ei tietenkään toivoisi tuollaista kohtaloa kellekään, mutta näissä asioissa on aina kaksi puolta, se täytyy muistaa. Faktahan on se, että kaikki eivät saa sitä rakkautta lapsena/nuorena, joten miksi ihmeessä siinä tapauksessa olisi minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa ”kasvattajalleen”? Ei siitä mitään automaattista kunnioitusta ansaitse, että tekee lapsen maailmaan, muttei kuitenkaan vastaa sen lapsen perustarpeisiin.

Eli suurin osa vanhuksista ovat olleet m*lkkuja lapsilleen vai? Enpä usko

Mä Olen introvertti, en soittele muuten vaan kenellekkään. Olen myös kulkenut itse masennuksen rajoilla, välillä toimintakyvytyn, vällilla itsetuhiisen välinpitämätön itsestani, nyt 2 lasta joilla ollut huolta, kiusaamista ja muuta mikä repii äidin sydämen,. samalla töissä tolkuton työmäärä. Voin Samoa että näissä puitteissa masentuneelle, patologisesti valehtelevalle isälle, joka myös katkaissut suhteensa niihin vähiin ystäviin joita koskaan oli, on raskasta. En pysty kuuntelemaan häntä Jos oma jaksaminen on ihan hiuksen varassa. Välilä menee kuulausikin, ja sitten soittaessani taas valitetan miten kukaan ei soita. Hän ei soita minulke, kysy lapsista,tai ole koskaan tukenuy. Lapsena halveksi haaveitani, ja sanoi suoraan ettei musta ole " mikä tahansa harrastus tai koulu tai tapahtuma tähän". Olen ainia lapsi, maksanut hänen siivoojansa ja autan kuluissa. Koen Hu noa omaa tuntoa etten pysty parantamaam häntä. Masennuksen on sairastuvat Koko elämänsä, kieltäytyi avuista.

Kutsuuko tänä lapsiaan kylään?

Minä koen että vanhempani haluavat nyt omaa aikaa kun lapset on isoja joten en kutsumatta halua mennä häiriköimään. Vaan eipä niitä kutsuja juuri tule.

Minulla oli hyvä lapsuus ja olin isin tyttö. Suhde isääni oli pitkään hyvä ja lämmin. Sitten äitini kuoli ja isäni päätti puhua suunsa puhtaaksi. Loukkasi minua niin pahasti että en voi antaa anteeksi Esim. sanoi että ei todellakaan olisi koskaan halunut minua eikä ymmärrä miksi teen höpö-höpö -työtä. Silti yritin vuosia pitää yllä jonkinlaista suhdetta. Se oli/on kamalan vaikeaa, koska isä inhoaa perhettäni (on tämän erittäin kovin sanoin keronut ja useasti). Haluaa kyllä minut kylään, mutta ei miestäni saati lapsiamme. Silti käymme silloin tällöin pakolla kylässä. Lyhyesti ja omat eväät mukana. Lapsemme oikeasti haluaisivat käydä vaarin luona, mutta vaarille tämä ei sovi. Aina ajattelee pahinta. Esim. kun yritin viime kesänä kerran (!) päästä kylään, niin isä toteaa, että on liian kiire tai haluamme vain hyötyä hänestä ja päästä mökille (no kun on siellä koko kesän). Lasten synttäreille ei koskaa ehdi. Nyt on jo sanonut, että ei halua meitä jouluna nähdä kun haluaa olla rauhassa eikä halua huonostikasvatettuja, mölyäviä ja sotkevia lapsiamme rauhaansa häiritsemään (lapsemme ovat rauhallisia teinejä). Varmasti käydään joulukukka viemässä, mutta suurta inhoa tuntien.

Isän naisystävä muuten on oikein mukava. Hän pyytelee anteeksi isäni puolesta, mutta samalla sanoo, etei pysty isää muuttamaan.