Lue keskustelun säännöt.
Surullinen juttu taas yksinäisyydestä. Papparaisen vaimo kuoli syöpään 15 v sitten eikä kukaan 5 lapsesta käy koskaan kylässä. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?
03.11.2018 |
Aarre, 81, sulkee silmänsä, kuulee vaimonsa askeleet ja tuntee suukon poskellaan - sitten hän havahtuu todellisuuteen, jossa kaappikello on ollut pysähtynyt jo liki 20 vuotta | Iltalehti
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/66e46734-2d75-4fe0-a2b0-e0360feb1d26_u…
Kommentit (430)
Suurin syy vanhempien hylkäämiseen on oma mukavuuden haluisuus, laiskuus ja sama välinpitämättömyys millä kasvatetaan omia lapsia. Näitä sitten verhotaan vaikka minkälaisten lapsuuden traumojen taakse. Tottakai vanhukset voivat huonosti jos omat lapsetkin voivat huonosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista.
Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?
Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys.
Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti. Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.
Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta.
Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään, luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä.
En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan.
Hyvä sinulle, isäsi oli ihana ihminen. Yrität kuitenkin viimeisten lauseidesi perusteella oikeuttaa vanhusten yksinään jättämisen tunneasiaksi. Käyt koska et tunne mitään "ihmeen" velvollisuudentuntoa, pelkästään rakkaudesta. Oletko tietoinen siitä, että voit esimerkiksi itse jonkun vaskulaadidementian takia muuttua vanhana todella epämiellyttäväksi? Oletko silti sitä mieltä, että sinua ei silloin tarvitse käydä katsomassa, eikä silloinkaan kun tuntisi velvollisuudentuntoa mutta vanhus nyt ei varsinaisesti ole niin hauskaa seuraa että aika oikein haluamalla haluaisi viettää heidän kanssaan? Jutut yleensäkin vanhuksilla tuppaavat pyörimään samojen teemojen ympärillä siinä vaiheessa kun muisti alkaa pettää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Veikkaisin , että perintö jollekkin heistä kumminkin kelpaa.
On heillä kaikilla siihen oikeus.
Onko? Ei mielestäni. Toivottavasti hummaa omaisuutensa eläessään.
Sinulla on mielipide vaikka et tiedä asiasta mitään. En minäkään mutta laillinen oikeus lapsilla on.
Kuten sanoin, en tiedä, mutta saattaa olla kuten tässäkin ketjussa on esitetty että lapsilla on hyvä syy olla olematta tekemisissä yksinäisen isänsä kanssa. Tällöin heillä on myös moraalinen oikeus ottaa vastaan perintö, saavatpahan edes jotain hyvää isältään jos hän ei rakkautta ja tukea ole pystynyt/halunnut aikanaan antaa.
Meillä katkesi välit mieheni isään siksi, että appivanhemmat päättivät ryhtyä yrittäjiksi vastalauseistamme huolimatta. Yritimme myös estää katastrofin auttamalla yrityksessä.
Mutta konkkaanhan se meni. Koko yritys.
Siinä vaiheessa appivanhemmat alkoivat vaatia meiltä rahaa. Meistä taas se ei ollut oikein, koska koko katastofi olisi vältetty jos olisi kuunneltu meitä.
Appi katkeroitui erityisesti minulle ja koko juttu käännettiin niin, että hetken pääatä koko vararikko oli jollain kierolla tavalla minun syytäni. Sukulaisille selitettiin, miten minä tuhlasin mieheni rahat jne.
Kosto ja katkeruus kohdistettiin myös lapsenlapsiin.
Minä odotan kauhulla, jos äiti ehtii kuolla ennen isää, kuten pahasti näyttää. Isä on ollut juuri sellainen etäinen isä, joka on viilettänyt omissa harrastuksissaan ja tavannut omia miespuolisia kavereitaan niiden merkeissä. Samaan aikaan äiti ja me lapset olemme eläneet perhe-elämäämme kotona. Isä tuntui käyvän vain kääntymässä ja ruokittavana, eikä jotenkin osannut olla luontevasti meidän lasten kanssa. Isäni kanssa en ole koskaan puhunut edes puhelimessa, sillä meillä ei ole mitään juteltavaa. Vaikeaa tässä olisi alkaa rakentamaan lämmintä suhdetta ihmiseen, joka ikävöisi vasta siinä vaiheessa, kun kaikki muut ovat kaikonneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista.
Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?
Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys.
Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti. Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.
Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta.
Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään, luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä.
En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan.
Hyvä sinulle, isäsi oli ihana ihminen. Yrität kuitenkin viimeisten lauseidesi perusteella oikeuttaa vanhusten yksinään jättämisen tunneasiaksi. Käyt koska et tunne mitään "ihmeen" velvollisuudentuntoa, pelkästään rakkaudesta. Oletko tietoinen siitä, että voit esimerkiksi itse jonkun vaskulaadidementian takia muuttua vanhana todella epämiellyttäväksi? Oletko silti sitä mieltä, että sinua ei silloin tarvitse käydä katsomassa, eikä silloinkaan kun tuntisi velvollisuudentuntoa mutta vanhus nyt ei varsinaisesti ole niin hauskaa seuraa että aika oikein haluamalla haluaisi viettää heidän kanssaan? Jutut yleensäkin vanhuksilla tuppaavat pyörimään samojen teemojen ympärillä siinä vaiheessa kun muisti alkaa pettää.
En ymmärrä mitä ajat takaa. Minä taasen näen, että rakkaus ei katso ikää ja ikään liittyviä piirteitä. En ole kenelle kommentoit. t. kaltoinkohdeltu
Minä en usko, että viisi ihmistä sattumalta hylkää yhden vanhemman. Mikä on todennäköisyys sille, että yhdellä lempeällä, hyvällä ja rakastavalla isällä on viisi kylmää ja itsekästä lasta? No varmasti pienempi todennäköisyys kuin sillä, että viidellä ihan tavallisella lapsella on esim väkivaltainen ja manipuloiva isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista.
Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?
Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys.
Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti. Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.
Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta.
Mun isoisä oli syntynyt 1900-luvun alkuvuosina, minä -60-luvulla, jolloin ei ollut nykyisenkaltaisia päivähoitosysteemejä. Vanhempieni ollessa töissä isoisäni hoiti minua kotona. Oikeastaan kaikkiin varhaisimman lapsuuteni muistoihin liittyy hän eikä omat vanhempani. Mummo oli kuollut varhain syöpään ja hän oli jäänyt yksinhuoltajaksi neljälle alle kouluikäiselle lapselle, joten lasten kanssa touhuaminen sujui hyvin. Kyllä meillä oli lämmin ja läheinen suhde hänen kuolemaansa saakka. Viimeiset vuotensa hän eli meidän kotona. Kyllä se on paljolti siitä vanhuksestakin kiinni, miten tulee läheistensä taholta kohdelluksi.
Vierailija kirjoitti:
Aina kun mulle sanotaan että kannattais sunkin hankkia lapsia, niin sulla on vanhana joku tuki ja turva. Tässä on juuri se todiste, ettei niitten pentujen hommaaminen tarkoita automaattisesti että ne sinusta vanhana välittäisivät! Ja tätä minä aina näille lasten tuputtajille sanon.
Jos lapsiaan kohtaan on lämmin, rakastava hyvä vanhempi, niin kyllä huolehtivat voimiensa mukaan vanhuuspäivistä.
Aina on tietysti kunnalliset edunvalvojat, mutta heitteille jää ilman aidosti välittäviä ihmisiä.
Kertoo sinusta paljon, että käytät sanaa "pentu". Lapsia et olisi ansainnutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurin syy vanhempien hylkäämiseen on oma mukavuuden haluisuus, laiskuus ja sama välinpitämättömyys millä kasvatetaan omia lapsia. Näitä sitten verhotaan vaikka minkälaisten lapsuuden traumojen taakse. Tottakai vanhukset voivat huonosti jos omat lapsetkin voivat huonosti.
Tuon ikäisillä miehillä väkivalta puolisoa ja lapsia kohtaan on oikeasti ollut melko yleistä. Oma isäni oli ihana ja kiltti isä. Ei häntä kukaan olisi hylännyt, vaikka emme täydellisiä lapsia olleetkaan.
Asia selvä. Vanhukset ovat joko ihania jo 40-luvulla kaiken lastenhoitovastuun jakaneita joulupukkeja tai sitten monipersoonallisuushäiriöisiä k-päitä jotka ovat pilanneet kaikkien muiden elämän.
Miksi minä tunnen ihmisiä jotka eivät käy katsomassa näitä mukaviakaan? Siihenkin on varmaankin jokin vastaus, mutta missään nimessä se ei ole omaisen vika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista.
Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?
Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys.
Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti. Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.
Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta.
Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään, luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä.
En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan.
Hyvä sinulle, isäsi oli ihana ihminen. Yrität kuitenkin viimeisten lauseidesi perusteella oikeuttaa vanhusten yksinään jättämisen tunneasiaksi. Käyt koska et tunne mitään "ihmeen" velvollisuudentuntoa, pelkästään rakkaudesta. Oletko tietoinen siitä, että voit esimerkiksi itse jonkun vaskulaadidementian takia muuttua vanhana todella epämiellyttäväksi? Oletko silti sitä mieltä, että sinua ei silloin tarvitse käydä katsomassa, eikä silloinkaan kun tuntisi velvollisuudentuntoa mutta vanhus nyt ei varsinaisesti ole niin hauskaa seuraa että aika oikein haluamalla haluaisi viettää heidän kanssaan? Jutut yleensäkin vanhuksilla tuppaavat pyörimään samojen teemojen ympärillä siinä vaiheessa kun muisti alkaa pettää.
Minusta kommentoija ei yritä tehdä mitä väität. Vaan toistaa sen mitä monesti jo todettu: sitä saa mitä tilaa = hyvä ja rakastava vanhempi nauttii lastensa seurasta loppuun asti. Myös silloin jos sairaus muuttaa luonnetta ikäväksi, se ei poista sitä millainen hän on ollut terveenä eläessään.
Ei uskalleta katsoa totuutta silmiin:
Kakarat näkevät oman tulevaisuutensa ukossaan.
Lisäksi: tuon ukon lapset voivat jo olla itse huonossa kunnossa. Tai hyvin alkoholisoituneita. Tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joopa kirjoitti:
Mulla on isä ollut ikänsä aika hankala tyyppi. Kova ollut suuttumaan ihan ihmeellisistä asioista, mitä ei ihmiset aina ymmärrä. Myös aika kontrolloiva luonne, ja aina halunnut määrätä, mitä muut tekee ja ajattelee. Jos esim. joku hänen ystävänsä on ollut EU:n kannattaja, niin jankuttanut niin pitkää EU:n huonoista puolista, että ystävät lopulta kaikonneet.
Jouluisin hänellä on ollut tapana keksiä joku draama. Siis alkanut mökötömään jouluaattona jostain ihme syystä, kuten esimerkiksi jätkänkynttilä sytytetty väärällä tavalla. Ihan joka joulu 40 vuotiaasta alkaen.
No ukko on nykyään vanhainkodissa, ja ei ole muutamaan jouluun viitsitty draamakuningasta kutsua jouluksi. Joskus käydään toki katsomassa siellä vanhainkodissa, mutta harvemmin, kuin kerran kuussa Silloinkin saattaa saada osakseen vittuilua, jolloin pidetään vähän pidempi tauko käynneissä.
Olen pahoillani.
Anteeksi, että nauroin jätkänkynttilä-kohdalle. Draaman saa aikaan mistä tahansa.
Mulla on samanlainen isä ja sana draamakuningas kuvaa erittäin hyvin häntäkin. Vittuili meille lapsilleen juhlissa, välillä ei ollut tuntevinaan, alkoi puhella juhlissa ruokottomia ikäiselleen naiselle, jonka muistisairas puoliso joutui kuunteleman vieressä, kun ei enää pystynyt pitämään vaimonsa puolta. Puutuin asiaan ja sain puheet loppumaan, mutta tunnelma oli pilalla. Mutta siis isän käytöstä saa aina jännittää ja pelätä ja siksi häntä ei aina jakseta kutsua juhliin. Ja ikää on 79 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Asia selvä. Vanhukset ovat joko ihania jo 40-luvulla kaiken lastenhoitovastuun jakaneita joulupukkeja tai sitten monipersoonallisuushäiriöisiä k-päitä jotka ovat pilanneet kaikkien muiden elämän.
Miksi minä tunnen ihmisiä jotka eivät käy katsomassa näitä mukaviakaan? Siihenkin on varmaankin jokin vastaus, mutta missään nimessä se ei ole omaisen vika.
Ulkopuolisella ei koskaan ole todellista kuvaa perheen elämästä. Minunkin äitini on mitä herttaisin ja lempein pikkumummeli.
Mitä nyt on vaan narsistinen sika, joka pahoinpiteli henkisesti minua ja sisartani ja mukiloi väkivaltaisesti veljeäni.
Minä en väkivaltasta juoppo isääni käy katsomassa koska tilaili mun nimellä pesukoneita ym aiheutti järkyttävästi ongelmia. Sitä saa mitä tilaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista.
Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?
Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys.
Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti. Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.
Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta.
Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään, luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä.
En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan.
Hyvä sinulle, isäsi oli ihana ihminen. Yrität kuitenkin viimeisten lauseidesi perusteella oikeuttaa vanhusten yksinään jättämisen tunneasiaksi. Käyt koska et tunne mitään "ihmeen" velvollisuudentuntoa, pelkästään rakkaudesta. Oletko tietoinen siitä, että voit esimerkiksi itse jonkun vaskulaadidementian takia muuttua vanhana todella epämiellyttäväksi? Oletko silti sitä mieltä, että sinua ei silloin tarvitse käydä katsomassa, eikä silloinkaan kun tuntisi velvollisuudentuntoa mutta vanhus nyt ei varsinaisesti ole niin hauskaa seuraa että aika oikein haluamalla haluaisi viettää heidän kanssaan? Jutut yleensäkin vanhuksilla tuppaavat pyörimään samojen teemojen ympärillä siinä vaiheessa kun muisti alkaa pettää.
Mulle on aivan sama, millaisiksi vanhempani mahdollisesti vielä muuttuvat. Ei muuta miksikään sitä, miten läheisiä he ovat mulle aina olleet ja miten läheisiä myös lapsenlapsilleen. Ja kyllä, välillä huvittaa, kun äiti tai isä alkaa kertoa jotain juttua, minkä olen kuullut heiltä jo about sata kertaa ja viimeksi viikko sitten. Mutta mä jaksan kuunnella - ärsyyntymättä - koska mikään ei tule koskaan muuttamaan sitä tosiasiaa, että on vanhempieni ansiota, millainen kiintymyssuhde heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan on heihin. Ei vuosikymmenten kiintymys katoa yhtään minnekään, vaikka vanhuksesta tulisikin rasittava. Äitini kanssa väännän kerran viikossa tai kahdessa rautalangasta samoja asioita. Jonkun toisen kohdalla koko vääntö turhauttaisi ja heittäisin hanskat tiskiin, mutta äitini muistamattomuus ei ole mulle syy heittää hanskoja tiskiin. Ei hänen muistamattomuutensa pyyhi pois lähes kuutta vuosikymmentä mun elämästäni. Siitä, miten rakastetuksi ja hyväksytyksi olen aina saanut tuntea itseni. Olen jo vuosia järjestellyt työasianikin siten, että tarvittaessa voin ryhtyä vanhempieni omaishoitajaksi. Tällä hetkellä kuitenkin huoehdin vain päivittäistavaraostoksista, laskujen maksusta sekä laitan heille viikonlopuksi ruuat. Ja istun heidän seuranaan rupattelemassa niitä näitä pari kertaa viikossa.
Mä ymmärrän ihan hyvin, että läheskään kaikilla ei ole näin läheiset välit vanhempiinsa. Varsinkaan meillä kuuskymppisillä. Moni 1940-1960 -luvulla syntynyt on kasvatettu kovaksi, itsenäiseksi ja yksin pärjääväksi. Jos ei ole saanut, on vaikea antaa takaisinkaan. Ja kuinka kunniakkaasti ja velvollisuudesta tämä 81v aikoinaan huolehti omista vanhemmistaan? Mahtoiko edes huolehtia vai oliko sekin hänen vaimonsa velvollisuus?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut juttua, mutta pyytääkö tämä pappa lapsia käymään ja nämä sanovat ei vai vain odottelee, jos joku tulisi käymään. On pidemmän päälle aika raskasta hoitaa kyläilyjä toisen luokse yksipuolisesti, jos tuntuu, ettei edes ole tervetullut. Ja jos taas pyytää käymään niin alkaa ne lukuisat syyt miksi ei voi lähteä. Esim. tunnen tapauksen, jossa toisen lapsen luokse kyllä lähdetään ja ihan saman matkan päähän, mutta toisen kohdalla on niin hankala lähteä. Sama kutsumisen kanssa, toista ei kutsuta koskaan ja silti muka odotetaan käyvän.
On ehkä niin monesti pettynyt, ettei enää pyytele.
Niin, onhan meillä eräskin jeppe täällä, joka tunnustaa kerran yrittäneensä ja kun ei herunut niin ei sitte. Ikäänkuin maailman kaikki naiset olisivat yksi yksilö. Joka sekään ei muuta mieltään koskaan.
Olisi varmasti ihan hyvä, jos vanhenevia loukkaantujiakin joku auttelisi vuodesta toiseen piittaamatta näiden auliisti varmuuden vuoksi jakelemista loukkauksista. Mutta jos ei olla valmiita keskustelemaan siitä, mitä luonnehäiriöisille vanhuksille sitten voidaan tehdä jos ovat karkoittaneet elämäntyönään suvun ja ystävät, niin aika ikävää on tätä paatoksellista ruikutusta jaksaa. Jos on voimia valittaa miksei kukaan välitä vanhoista, pitäisi sitten myös löytyä mielenkiintoa todelliseen keskusteluun myös.
Pitäisikö olla joku rescueyhdistys vanhoille ihmisille? Perustakaa sellainen ja alkakaa ottaa oman naapuruston tupajumeja sunnuntaina syömään. Minä en tule mukaan, en ehdi kun oma luonnevikainen äitini vie aika ison osan ajastani ja etenkin voimistani. Tuossa se nytkin kiroilee, kun töllöstä tulee pelkkää paskaa.
Hyvä kirjoitus.
Tämä on sanottu jo useasti, mutta eiköhän syy löydy peilistä sille, mikseivät lapset käy kylässä. Voisin kuvitella oman äitini itkemään letheen samoin, miten vain kaikkensa teki lapsiensa eteen jne. Syy löytyy peilistä, miksi välit ovat poikki.
Ja lisäänpä tähän vielä, että äitini siskon mies eli setäni aikoinaan opetti mut kalastamaan, tekemään erilaisia puutöitä, sytyttämään nuotion, rakentamaan puihin majoja jne. Stadilaispennulle ihania muistoja lapsuudenkesistä maalla. Että ei kaikkien sukujen miehet ole olleet mitään lehden takaa murisevia ukkoja. On ollut myös miehiä, jotka ovat ihan mielellään olleet mukana niin omien kuin muidenkin lähisuvun lasten elämässä.