Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Surullinen juttu taas yksinäisyydestä. Papparaisen vaimo kuoli syöpään 15 v sitten eikä kukaan 5 lapsesta käy koskaan kylässä. Mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?

Vierailija
03.11.2018 |

Aarre, 81, sulkee silmänsä, kuulee vaimonsa askeleet ja tuntee suukon poskellaan - sitten hän havahtuu todellisuuteen, jossa kaappikello on ollut pysähtynyt jo liki 20 vuotta | Iltalehti

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/66e46734-2d75-4fe0-a2b0-e0360feb1d26_u…

Kommentit (430)

Vierailija
161/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Mitähän tässäkin jutussa häi kertomatta. Jos ei kukaan viidestä lapsesta käy kylässä, niin peiliin katsominen lienee paikallaan. Äijä valittaa yksinäisyyttään, mutta mihinkään ei huvita mennä vaikka on pyydetty. Tässä tapauksessa yksinäisyys taitaa olla ihan oma valinta.

Masennus ehkä vaivaa, onko se sitten oma valinta .

Voisi lapset vuorovedolla houkutella isäänsä ulos ja käydä katsomassa. Saattaisi saada siitä potkua yrittää itsekin enemmän.

Toisaalta tuntuu kyllä todella siltä että jotain tarinassa on muutakin kuin mikä jutussa tuli ilmi. Yleensä edes joku lapsista pitää yhteyttä. Usein kai se menee niin että joku katkaisee kokonaan yhteyden ja muut pitävät yhteyttä edes jonkin verran.

Yrittääkö tämä mies itse koskaan soitella ja pyytää käymään.

Vierailija
162/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista. 

Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?

Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys. 

Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti.  Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.

Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta. 

Kyllä jotkut vanhukset ovat leikkineet lastensa ja lastenlastensa kanssa. Tiedän läheisesti yhden yli ysikymppisen, joka on leikkinyt ja kertonut satuja paljon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
163/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asia selvä. Vanhukset ovat joko ihania jo 40-luvulla kaiken lastenhoitovastuun jakaneita joulupukkeja tai sitten monipersoonallisuushäiriöisiä k-päitä jotka ovat pilanneet kaikkien muiden elämän. 

Miksi minä tunnen ihmisiä jotka eivät käy katsomassa näitä mukaviakaan? Siihenkin on varmaankin jokin vastaus, mutta missään nimessä se ei ole omaisen vika.

Ulkopuolisella ei koskaan ole todellista kuvaa perheen elämästä. Minunkin äitini on mitä herttaisin ja lempein pikkumummeli.

Mitä nyt on vaan narsistinen sika, joka pahoinpiteli henkisesti minua ja sisartani ja mukiloi väkivaltaisesti veljeäni.

Samaa olin tulossa sanomaan. Moni ulkopuolisten silmissä herttainen ja hurmaava ihminen, nuori tai vanha, voikin olla kotona lähimmilleen pelottava despootti.

Ja sitä ei kukaan uskoisi, vika ja syy on näiden silmissä kiittämättömissä jälkeläisissä jos vanhus jätetään yksin.

Vierailija
164/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Todennäköisesti jotain vikaa on tuon vanhuksenkin menneisyydessä, siihen on varmasti syynsä ettei lapset tai lapsenlapset halua pitää yhteyttä.

Meidänkin suvussa samankaltainen tilanne, kun isoäitini kuoli muutamia vuosia sitten niin yhtäkkiä isoisäni on uhriutunut ja valittaa kun minä, siskoni, meidän sisarusten lapset tai äitini emme pidä yhteyttä, mutta ei näe omassa toiminnassaan mitään väärää.

Isoisälläni on kaksi lasta, äitini ja äitini veli. Ja aina koko elämäni ajan, hän on aina ylistänyt poikaansa sekä pojanpoikaansa ja kaikki heidän saavutukset ja tekemiset ovat olleet niin hienoja. Heitä on autettu rahallisesti, ja aina lapsuudessani serkullemme valmistettiin omat lempiruokansa, koska hän ei vain tykännyt toisista ruoista.

Ja, jos lapsena menin isovanhemmilleni kylään, niin isoisäni kysyi äidiltäni että miksi tulen taas kylään. Monesti myös meidän lasten mennessä kylään, lähti isoisämme viikoksi mökille jotta ei tarvinnut viettää aikaa meidän kanssa.

Isovanhempani aina hoitivat serkkuani lapsena, jos hänen vanhemmillaan oli jotain menoa. Asuimme silloin samassa kaupungissa serkkuni perheeni kanssa, mutta ei puhettakaan että olisivat koskaan tulleet meitä tyttärensä lapsia hoitamaan.

Kun meidän perheeseen tuli koiria ja aloimme niitä käyttämään näyttelyissä ja kasvattamaan, niin eivät isovanhempani sitä hyvällä katsoneet. Mutta kun parin vuoden päästä serkkuni perhe ottivat ensimmäiset koirat ja rupesivat niitä kasvattamaan, niin johan heidän koiriaan kehuttiin ja kuinka hyviä näyttelykoiria olivat (vaikka meidän koiramme pärjäsivät paremmin näyttelyissä). Heidän koiransa isovanhempani kutsuivat jopa kyläilemään ja he saivat olla sisällä talossa, toisinaan olivat jopa hoidossa. Me taas jos menimme kylään, niin koiramme piti olla hihnassa pihalla (sisälle koirillamme ei ollut asiaa).

Jouluja isovanhempamme eivät koskaan halunneet meidän perheen kanssa viettää vaan aina ajoivat serkkuni perheen luokse joulun viettoon.

Kun me kaikki lapsenlapset aikuistuimme niin isoisämme aina arvosteli kuinka me tyttärentyttäret teemme vääriä valintoja, kuka hankki lapsen liian nuorena, kuka opiskeli vaikka olisi pitänyt mennä töihin, ja kuka teki töitä vaikka olisi pitänyt opiskella. Meillä kaikilla tyttärentyttärillä on ammatti, yo-todistus ja korkeakoulututkinto, toisin kuin serkullamme ei ole ammattia lainkaan Mutta silti hänen työnsä on niin hienoa ja elämä muutenkin isoisämme mukaan.

Ja kun isoäitimme sairastui, niin meistä kaikista lapsista ja lapsenlapsista minä olin ainoa joka vieraili isoäitimme luona vähintään joka toinen viikko. Muut kävivät noin kaksi kertaa vuodessa katsomassa isoäitiämme, minä olin myös hänen viimeisenä päivänään läsnä. Olimme isoäitini kanssa läheisiä kaikesta huolimatta, Mutta isoisäni kanssa emme.

Isoäitini jätti kuollessaan testamentin jossa pyysi että perintöä ei jaeta vaan isoisämme saa sen halutessaan pitää kuolemaansa asti. Meidän perheelle se oli ok, silti isoisämme antoi heidän maatilansa ja mökkinsä sekä kaikki uudet huonekalut, astiastot ja maatilan työkoneet serkkuni perheelle. Meidän perheelle toi kolme pahvilaatikollista isoäitini vanhoja sukkia, sukkahousuja yms.

Että ehkä näiden yksinäisyydestä valittavien vanhusten tulisi miettiä että miten sitä elämää onkaan eletty ja katsoa peiliin ennen kuin syytellään muita.

Itse saan esikoiseni ensi vuonna enkä toistaiseksi ole kertonut asiasta isoisälleni ja tuskin kerron ennen vauvan syntymää. En edes tiedä huvittaako minun kutsua häntä pikkuisen ristiäisiin, kun en tiedä jaksanko kuunnella sitä valitusta ja arvostelua meidän perheestä sekä serkkuni perheen ylistystä Oman pikkuiseni ensimmäisillä juhlilla.

Vierailija
165/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Alapeukuista on huomattavissa että vanhusten jättämiseen yksin oikein hakemalla haetaan syitä. Tottakai moni meistä ja heistä on ja tulee olemaan myös vanhana eriasteisesti mulkkuja tms., mutta kun on tässä omakin elämä ja se mummu kun ei oikein kuulekaan. Vaikka asutaan kahden kilometrin päässä niin ei käydä isomummulle (saatika isotädille) koskaan näyttämässä lapsia - tosi tarina ja tunnen kyseisen mummelin, kenelläkään ei ole ollut pahaa sanottavaa eläissään. Hyvin sen yksinäisen vanhan sukulaisen voisi kutsua vaikka sunnuntaina ruokapöytään. Puhelinsoittokaan ei vie paljon aikaa joogaamiselta tai hoplopeilta.

Aikaisemmissa töissä myös tuli nähtyä miten ihan normaalit ihmiset jättävät ne ihan normaalit vanhempansa (ei siis mitään katkeruutta vanhoista asioista) ikään kuin yhteiskunnan huomaan. Omaatuntoa tyynnytetään käymällä kerran kymmenen minuuttia kiukutellen samalla henkilökunnalle kun viltti ei ole asetettuna oikein ja ehtiikö kukaan nyt papan kanssa virkistystoimintaan. Voin kertoa että noissa yksityisissä joskaan ei myös  julkisissa hoitopaikoissa kukaan ei niillä mitoituksilla ehdi tekemään mitään ylimääräistä vaikka moni haluaisikin.

Attendot, Coronariat ja loppu vuodeosastolla yksin. Se on valitettavasti meidän kaikkien loppuelämän settiä nyky-yhteiskunnassa. Ei siinä mitään jos kelpaa myös meille itsellemme, ei vaan sille kiukkuiselle vanhalle isälle.

Coronaria? Kai tuo on sisäpiirivitsi sentään.

Satun olemaan tuollainen, joka ei vienyt lapsiaan näytille isotädille koskaan. Tosin minä asuin 200 km päässä ja silti sentään kävin häntä kerran tapaamassa varta vasten. Mutta serkkuni asui kilometrin päässä, eikä suostunut tulemaan mukaan. Ei ollut tainnut koskaan käydä. Hän on kyllä miespuolinen, voi olla ettei hän uskaltanut mennä jos vaimo oli kieltänyt tai hän pelkäsi tämän kieltävän. En ole uskaltanut kysyä.

Lapseton Isotäti halasi minut tiukasti ja oli kovin onnellinen, että tulin. En myöskään uskaltanut kysyä, miksei hän ollut pitänyt yhteyttä kaikkina vuosikymmeninä, Olisi pitänyt. Ehkäpä hänkään ei uskaltanut. Huomaan itse, etten halua tai osaa serkkuni lapsia lähestyä, onhan heillä omat kiireensä eivätkä he ole osoittaneet minuun mielenkiintoa nuorempinakaan. Silloin kun minä vielä hiukan yritin.

Ja mikä hassuinta, en ole mielestäni mitenkään erityisen arkajalkaisesta suvusta. Tai ujo piimä itsekään. En oikein ymmärrä, mistä tässä kaikessa on kysymys. Kalvaa tunne, että koko porukalla ollaan jaettu näkemys, jonka mukaan sukuyhteyden vaaliminen ja vaatiminen ei jotenkin olisi hienostunutta nykymaailmassa. Vaikea sitä keskinäisen hienotunteisuuden muuria silloin on yksilön rikkoa.

Vierailija
166/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Käyn kyllä silloin tällöin tapaamassa äitiäni, mutta kyllä se kohtelu lapsuudessa vaan muistuu mieleen. Etenkin kun sain omia lapsia. Sitä vaan mietti, että kun sitä omaa vauvaa rakasti jo raskaana ollessaan niin paljon, mietin miksen ansainnut samaa.

Koko lapsuus ja nuoruus oli vain minun vikojen jauhamista. Enkä edes tosiaankaan ollut ylivilkas, ilkeä tai väkivaltainen lapsi.

Olin iloinen ja innokas. Mutta kyllä se nujerrettiin minusta pois. Vasta oma ensimmäinen raskaus sai käsittelemään näitä asioita. Silloin pelkäsin että olisinko tyttölapselle samanlainen tyranni. Itkin ja toivoin poikaa.

Pojan saatuani tajusin ettei minusta olisi omaa lastani vihaamaan, nykyään on myös tyttölapsia. Ei tulisi mieleenkään heitä kohdella kuten minua kohdeltiin.

Niin ja ulkopuolisille äitini on "ihana, mahtava, iloinen ja ystävällinen".

Saan vain niskaani p*skaa, kun en ole hänen luonaan koko ajan. Mutta kun eihän se ulkopuolisille ne kodin sisäseinät näyttäydy.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
167/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olin 17 vuotias ja istuin pussissa matkalla kotia (asuin jo ihan omillani). Oli radio auki ja siellä ohjelma jonne ihmiset sai soittaa. Siinä mies kertoi, että hänen vanhemmat ovat kuolleet ja häntä kaduttaa syvästi miten harvoin tuli vanhempien luona käytyä. Se oli asia, joka häntä suuresti kadutti edelleen. Ja hän totesi, te joilla on vanhemmat elossa niin käykää ja pitäkää yhteyttä. Tästä on nyt aikaa jo 30 vuotta. Aina toisinaan tämä radio-ohjelma muistuu mieleeni, kuten nyt taas luettuani tämän aloituksen.

Vieläköhän soittaja on hengissä vai kuollut? Miten hänen omat lapsensa pitivät yhteyttä vanhempiinsa?

Minun äiti kuoli, kun olin 16 v. Isä kuoli vuonna 2006 aivan yllättäin 67 vuotiaana.. Vaikka muutin 700 km päähän lapsuudenkodista, niin usein kävin isän luona. Minun ei tarvinnut surra, että liian harvoin nähtiin. Hyvät muistot jäi.

Vierailija
168/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Varmaan kauheaa, jos on paljon lapsia eikä yksikään käy katsomassa vanhana. Jos lapsia ei ole, niin tavallaan tietää ja hyväksyy sen, ettei ketään voi tullakaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
169/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin valmis lyömään vetoa että jos kysyttäisiin toisen osapuolen näkemystä niin tulisi ilmi sellaisia perhehelvettiasioita että selkäpiitä karmisi. On tilastollisesti äärimmäisen epätodennäköistä että samaan perheeseen osuisi viisi häiriintynyttä julmaa ihmistä jotka tuosta vain hylkäävät vanhan isäparkansa. Yksi tai kaksi, kyllä, mutta ei kaikki viisi. Eli jos kukaan lapsista eikä kukaan lapsenlapsista käy ikinä katsomassa, niin siihen on oltava todella hyvä ja ymmärrettävä syy.

Ei niiden lasten tarvitse olla häiriintyneitä eikä julmia, eikä heidän lapsuutensa ole tarvinnut olla ollenkaan huono. Nykyään vaan ihmisten elämä on kiireistä ja vaativaa. Joka puolelta vaaditaan enemmän: töissä pitää tehdä enemmän, lasten pitää harrastaa enemmän ja vanhempien olla kuskaamassa heitä joka paikkaan. Lasten Vilma-viestejä pitää seurata joka toinen minuutti. Pitää olla muodikas ja hyvän näköinen.  Pitää harrastaa liikuntaa ja käydä salilla. Pitää seurata maailman uutisia ja kaikenlaista hömppää tietokoneelta ja älykännykästä vähintään viiden minuutin välein. Ei asuta välttämättä enää lähellä vanhempia niin kuin ennen. Oma elämä on niin raskasta ja kuluttavaa, että ei kerta kaikkiaan tunnu löytyvän muutamaa tuntia käydä katsomassa vanhaa isäraukkaa, joka turhaan odottaa. Jotkut näkevät vanhempansa välttämättömänä pahana, joihin ei viitsi tuhlata aikaa, kun vanhemmille tulee ikää, he alkavat sairastaa tai jäävät leskeksi. Tällaisia artikkelin tapaisia  vanhuksia on paljon.

Juu, yhden lapsen kohdalla voi olla noin ja silti tämäkin käy pari kertaa vuodessa ja soittaa joskus.

Mutta että 5 lasta ja 7 lastenlasta eikä kukaan käy. Lastenlapsetkin tuon ikäisellä alkavat todennäköisesti olla jo aikuisia.

Jotain muutakin on jutussa jos kukaan noista ei koskaan käy.

Mies asuu Helsingissä, varmaan kaikki lapset eivät asu Lapissa .

Vierailija
170/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Opettavainen tarina ihan kaikille: älä perusta omaa elämääsi 150%:säesti toisen ihmisen varaan. Hirveätä lukea tuollaista, että pyörii vain vanhoissa muistoissaan menneisyydessä ja vielä 15 v vaimon kuoleman jälkeen on kuulevinaan tämän askeleita.

Niin kauheita kuin leskeksi jääminen tai ero voikin olla, aina pitää lopulta kyetä katsomaan eteenpäin. Muuten käy kuten tälle herralle. Ilmiselvä masennusta hänellä on.

Ja ei liene sattumaa, ettei kukaan viidestä lapsesta pidä yhteyttä....

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
171/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Varmaan kauheaa, jos on paljon lapsia eikä yksikään käy katsomassa vanhana. Jos lapsia ei ole, niin tavallaan tietää ja hyväksyy sen, ettei ketään voi tullakaan.

Yhtä kauheaa on, ellei vanhempi välitä lapsestaan muutakuin jatkuvan arvostelun ja vähättelyn kohteena.

Vierailija
172/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

45 syytä olla hankkimatta lasta:

1. Perinnöllisten sairauksien periyttäminen lapselle.

2. Raskaus pahoinvointi, hormonien heittelyt ja tukaluus.

3. Synnytyksen supistukset, kivut ja repeämiset.

4. Imetyksen kivut ja lapsen riippuvuus rintaruokinnasta.

5. Vanhemmuuden valtava vastuu lapsen pärjäämisestä elämässä.

6. Pelko jos ei opi rakastamaan tai vihaa lastaan.

7. Taakka jos lapsi on vammainen, erityislapsi tai ongelmalapsi.

8. Synnytyksen jälkeinen masennus ja oma jaksaminen.

9. Paniikkikohtauksen ja tajunnanmenettäminen lapsen kanssa kahdestaan.

10. Univaje, ei pitkiä aamuja tai laiskottelu päiviä viikonloppuisin tai lomilla.

11. Kakka, pissa, puklu, räkä ja oksennus huoltopalveluna toimiminen.

12. Pelko jos toinen tai molemmat vanhemmat kuolevat ja mitä lapsen elämä sen jälkeen on.

13. Arki on äänekästä vuoristorataa, uhrautumista, suorittamista ja aikatauluttamista.

14. Ahdistus istua hiekkalaatikolla, leikkipuistossa ja vanhempainilloissa.

15. Parisuhteen katkerat riidat koti- ja lastenhoidon tasan menemisestä.

16. Päiväkotiin väkisin raahaaminen ja sieltä ajoissa hakeminen.

17. Lapsen hoito itse kipeänä ja tukiverkoston puuttuminen.

18. Pelko jos lapsi vammautuu, sairastuu vakavasti, hukkuu tai kuolee jäätyään auton alle.

19. Häpeä kun et saa raivoavaa lastasi kuriin julkisella paikalla.

20. Lapsen ruoka-allergiat, syömättömyys, itku, uhma, röyhkeys, ilkeys, kiittämättömyys ja viha sinua kohtaan.

21. Riitely mitä kasvatus menetelmiä vanhemmat käyttävät yhdessä ja erikseen.

22. Syyllisyys ja riittämättömyyden tunne vanhempana kun työ vie liikaa aikaa.

23. Jatkuva huomion antaminen ja mielenrauhan puuttuminen.

24. Aika mieleisille harrastuksille, lemmikeille ja omaan hyvinvointiin vähenee.

25. Katkeruus ja valitus menetetystä ajasta ja vapaudesta lisääntyy.

26. Häpeä kun palaa lomalta töihin lepäämään lapsenhoidosta.

27. Kodin sotku, melu, kinastelu, rauhattomuus, tavaran määrä, loputtomat kotityöt ja pyykkivuoret.

28. Seksi vähenee ja stressi lisääntyy että lapset näkevät tai kuulevat rakastelua tai alastomuutta.

29. Lastenkutsut, yökyläilyt, huvipuistot, perhelomat ja kuskaus harrastuksiin.

30. Stressi rahasta kustantaaksesi lapsen itsenäiseksi.

31. Aika kahden keskiselle ajalle ja aikuisille keskusteluille parisuhteessa hupenee.

32. Huoli lapsen koulun uhista, koulukiusaamisesta, kaveripiiristä, kaverittomuudesta tai päihteistä.

33. Läksyistä, kotiintulo- ja ruoka-ajoista sekä mobiililaitteiden käytöstä riiteleminen.

34. Lapsen suojelu namusediltä, pornolta, väkivallalta, raiskaukselta, sydänsuruilta ja raskaudelta.

35. Lapsen suojelu masennukselta, alkoholilta, huumeilta, päiväkoti-/koulu- ja nettikiusaamiselta.

36. Huoli jättää lapsi elämään tuhoutuvalle ja alati ylikansoitetulle maapallolle.

37. Katumus kun ymmärtää että lapsi ei tuokkaan onnea ja elämästä on vain tullut vaikeampaa.

38. Oman identiteetin totaalinen katoaminen ja eläminen vain lapsen kautta.

39. Huomata että on onneton, uupunut, itkevä ja räjähtänyt vanhempi.

40. Katua kun on hankkinut lapsen vääristä syistä: painostus, koska muutkin tai kun niin on tapana.

41. Pettyä omaan vanhemmuuteen, kun ei pärjää oman lapsen kanssa.

42. Kamppailla syyllisyydessä kun katuu lasta, vaikka lapsen kuuluisi olla aina haluttu ja rakastettu.

43. Häpeä kokea lapsi rasitteena tai jos lapsi huostaanotetaan kun ei jaksa taakan alla.

44. Stressi kokea lapsi virheenä joka uhkaa parisuhdetta.

45. Mahdollisen eron tultua kohdata yksinhuoltajan ongelmat.

Jotkut kutsuu tuota elämäksi!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
173/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Opettavainen tarina ihan kaikille: älä perusta omaa elämääsi 150%:säesti toisen ihmisen varaan. Hirveätä lukea tuollaista, että pyörii vain vanhoissa muistoissaan menneisyydessä ja vielä 15 v vaimon kuoleman jälkeen on kuulevinaan tämän askeleita.

Niin kauheita kuin leskeksi jääminen tai ero voikin olla, aina pitää lopulta kyetä katsomaan eteenpäin. Muuten käy kuten tälle herralle. Ilmiselvä masennusta hänellä on.

Ja ei liene sattumaa, ettei kukaan viidestä lapsesta pidä yhteyttä....

Voi myös olla, ettei kukaan lapsista jaksa kuunnella isänsä ajatuksia elämästä, jos isä elää suurimmaksi osaksi menneisyydessä. Se on surullista, lasten pitäisi kiskoa isä takaisin elämään, rakkaan vaimon muistoa voi kunnioittaa muullakin tavoin. 

Vierailija
174/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista. 

Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?

Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys. 

Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti.  Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.

Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta. 

Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään,  luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä. 

En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan. 

 

Tämä . Kyllä se on aina aikuisen tehtävä luona se hyvä suhde lapsiin ja lapsenlapsiin. Ei se läheisyys tyhjästä ilmesty tarvittaessa.

"Aarre kuvailee avioliittoaan poikkeuksellisen hyväksi ja onnelliseksi. Vaimo oli ymmärtäväinen, hyvä ja rakastava. Talo täyttyi joka päivä lasten äänistä, hellyydestä ja herkullisen ruoan tuoksusta." 

Ei kuullosta minusta mieheltä, joita ei pystynyt muodostamaan suhdetta lastensa kanssa. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
175/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista. 

Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?

Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys. 

Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti.  Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.

Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta. 

Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään,  luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä. 

En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan. 

 

Tämä . Kyllä se on aina aikuisen tehtävä luona se hyvä suhde lapsiin ja lapsenlapsiin. Ei se läheisyys tyhjästä ilmesty tarvittaessa.

"Aarre kuvailee avioliittoaan poikkeuksellisen hyväksi ja onnelliseksi. Vaimo oli ymmärtäväinen, hyvä ja rakastava. Talo täyttyi joka päivä lasten äänistä, hellyydestä ja herkullisen ruoan tuoksusta." 

Ei kuullosta minusta mieheltä, joita ei pystynyt muodostamaan suhdetta lastensa kanssa. 

Eipä sano sanaakaan lapsistaan. Ei se lapsia paljon lämmitä, että äiti on passannut miestään.

Vierailija
176/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pidä siitä, että te syytätte papparaista itseään.

Kenenkäs muun vika se on? Joko valehtelee, ettei kukaan lapsista koskaan käy tai sitten on tosiaan aiheuttanut välien rikkoutumisen ihan itse. Ei kai muuten välit mene viiteen eri ihmiseen. Monet esittää uhria ja parempaa kuin onkaan.

Koska vika ei tietenkään voi olla lapsien luonteessa tai toiminnassa. Eihän?

Vierailija
177/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista. 

Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?

Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys. 

Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti.  Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.

Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta. 

Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään,  luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä. 

En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan. 

 

Tämä . Kyllä se on aina aikuisen tehtävä luona se hyvä suhde lapsiin ja lapsenlapsiin. Ei se läheisyys tyhjästä ilmesty tarvittaessa.

"Aarre kuvailee avioliittoaan poikkeuksellisen hyväksi ja onnelliseksi. Vaimo oli ymmärtäväinen, hyvä ja rakastava. Talo täyttyi joka päivä lasten äänistä, hellyydestä ja herkullisen ruoan tuoksusta." 

Ei kuullosta minusta mieheltä, joita ei pystynyt muodostamaan suhdetta lastensa kanssa. 

Eipä sano sanaakaan lapsistaan. Ei se lapsia paljon lämmitä, että äiti on passannut miestään.

Tämä! Todennäköisesti vaimo oli tuossa parisuhteessa ainoa, joka vaivautui kehittämään suhdetta lapsiinsa ja pitämään heihin yhteyttä senkin jälkeen, kun lapset muuttivat omilleen. Ikävä tosiasia on, että erityisesti tuon ikäisten miesten keskuudessa ihmissuhteet eivät ole olleet kiinnostavia vaan vaimot ovat huolehtineet näistä suhteista. 

Vierailija
178/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En pidä siitä, että te syytätte papparaista itseään.

Kenenkäs muun vika se on? Joko valehtelee, ettei kukaan lapsista koskaan käy tai sitten on tosiaan aiheuttanut välien rikkoutumisen ihan itse. Ei kai muuten välit mene viiteen eri ihmiseen. Monet esittää uhria ja parempaa kuin onkaan.

Koska vika ei tietenkään voi olla lapsien luonteessa tai toiminnassa. Eihän?

Että hurmaavalle ja ihanalle papalle olisi vain osunut viisi kamalaa lasta?

Vierailija
179/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallinen tarina. Miehellä ei ole ollut ystäviä ja kavereita ennenkään. Vaimo on ollut ainoa läheinen ihmissuhde ja vaimon varassa on olleet muutkin sosiaaliset suhteet. Vaimo oli aina järjestänyt joulut, mutta mies ei koskaan. Kun vaimo kuoli, ei ollut enää ketään, joka olisi huolehtinut miehen sosiaalisista suhteista. 

Mies tuntee perhelämänsä olleen onnellinen, mutta kuinka läheinen hän oli lastensa kanssa? Kuinka paljon hän leikki lastensa kanssa? Laittoi iltaisin nukkumaan ja luki iltasadun? Kylvetti ja pesi hampaat? Kävi heidän kanssaan hiihtämässä ja luistelemassa? Lohdutti, kun teinillä oli sydänsuruja? Kuinka usein hän vaimonsa vielä eläessä soitti tai muuten piti yhteyttä lapsiinsa? Pyysi käymään tai kävi itse lastensa luona? Hoiti lapsenlapsiaan? Vai oliko hän perheessään vain onnellinen sivustakatsoja vaimon huolehtiessa kaikesta? Handyman, jota tarvittiin vain perinteisiin miesten hommiin? Lasten aikuistuttua vain vaimostaan eikä lapsistaan ja lapsenlapsistaan kiinnnostunut?

Valitettavan monessa perheessä miehen sosiaaliset suhteet (työkavereita lukuunottamatta) on naisen taskussa. Kun vaimo hoitaa, miehen ei tarvitse laittaa tikkua ristiin muita ihmisiä tavatakseen. Jos sitten tuleekin ero tai vaimo kuolee ensin, tilalle tulee helposti yksinäisyys. 

Joo, mutta kun tässä ei olekaan kyse siitä onko ollut kiva ja ansaitseeko sillä vanhuudenturvan. Ei tarvitse ansaita, koska meistä hyvin harva ansaitsisi. Näytä minulle ihan oikeasti joku kasikymppinen äijä joka on ollut aikoinaan nykyaikainen lapsien kanssa leikkivä koti-isä. Ei ole ainoakaan. Ihan huvitti nuo antamasi esimerkit satujen lukemisesta jne. Oma isoisäni lähinnä murahteli lehden takaa, mutta ei se oikeuta jättämään häntä ilman turvaa vanhana. Ei sitä pappaa tarvitse ottaa kämpille kiukuttelemaan, voi silti olla yhteydessä. Teinien sydänsurut, meidän isä olisi lähinnä neuvonut pitämään housut jalassa ettei käy huonosti.  Realismi soitti äsken ja valitti että hänet on unohdettu.

Pieni lapsi tarvitsee vanhempiaan, vanhus tarvitsee hoivaa, samoin muut heikommat. Tässä on kyse kunniasta, toisista huolehtimisesta ja sukupolvien ketjusta sekä muusta nykyään äärimmäisen epämuodikkaasta. 

Mun isäni on 89-vuotias ja kyllä, hän luki iltasatuja, opetti meidät kersat ajamaan pyörällä, hiihtämään,  luistelemaan ja uimaan. Kyllä, hän vei meitä uimahalliin, kirjastoon, kerran kesässä Linnanmäelle jne. Kyllä, hän laittoi vuorollaan myös ruokaa sen jälkeen, kun äitikin palasi takaisin työelämään. Auttoi meitä läksyjen teossa, jos jokin oppiaine tuotti vaikeuksia. Omille lapsenlapsilleen ollut vieläkin ihanampi. On osallistunut lastenlasten harrastuksiin, opetti aikoinaan omalle tyttärelleni kaiken, mitä valokuvauksesta vaan voi oppia. On ollut aidosti mukana niin lastensa kuin lastenlastensakin elämässä. 

En ole kovin hyvässä kunnossa ja välillä tarvitsen kävelemiseen kyynärsauvoja. Silti käyn 2 kertaa viikossa vanhempieni luona. Kun toinen kuolee, todennäköisesti käyn useammin. En velvollisuudesta enkä mistään ihmeen kunniasta vaan yksinkertaisesti siksi, että rakastan vahempiani ja haluan viettää aikaani heidän kanssaan. 

 

Tämä . Kyllä se on aina aikuisen tehtävä luona se hyvä suhde lapsiin ja lapsenlapsiin. Ei se läheisyys tyhjästä ilmesty tarvittaessa.

"Aarre kuvailee avioliittoaan poikkeuksellisen hyväksi ja onnelliseksi. Vaimo oli ymmärtäväinen, hyvä ja rakastava. Talo täyttyi joka päivä lasten äänistä, hellyydestä ja herkullisen ruoan tuoksusta." 

Ei kuullosta minusta mieheltä, joita ei pystynyt muodostamaan suhdetta lastensa kanssa. 

Eipä sano sanaakaan lapsistaan. Ei se lapsia paljon lämmitä, että äiti on passannut miestään.

Tämä! Todennäköisesti vaimo oli tuossa parisuhteessa ainoa, joka vaivautui kehittämään suhdetta lapsiinsa ja pitämään heihin yhteyttä senkin jälkeen, kun lapset muuttivat omilleen. Ikävä tosiasia on, että erityisesti tuon ikäisten miesten keskuudessa ihmissuhteet eivät ole olleet kiinnostavia vaan vaimot ovat huolehtineet näistä suhteista. 

Hyvin yleistä on ettei se äitikään ole lapsiinsa kunnollista suhdetta luonut. Juossut kotitöissä, passannut miestään ja keskittynyt itseensä.

Olen sitä ikäluokkaa jonka vanhemmat on noin kasikymppisiä ja hyvin etäisiä ne vanhemmat on kaikille olleet. Anoppi esim ei ikinä edes kysynyt mitä poikansa opiskeli, ei häntä kiinnostanut minun syntymäpäiväni jne.

Lapset ovat tuolle ikäluokalle oman itsen jatke, jota käskytetään, mutta ei kuunella.

Vierailija
180/430 |
03.11.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Surullista luettavaa. Osa ihmisistä hylkää läheisensä ja ainoa, mikä kiinnostaa, on perintö.

Näin se valitettavan usein on.

Usein ei hautajaisiakaan vielä ole pidetty kun aletaan tapella kuin susilauma perinnöillä.

Pelätään että joutuvat vanhempiaan hoitamaan vanhempien sairastuttua.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: seitsemän kaksi yksi