Lue keskustelun säännöt.
Katuuko kukaan keski-iässä perheensä jättänyt mies lähtöään?
31.10.2018 |
Ihmettelen suuresti, miten voi kaiken jättää parin vuosikymmenen jälkeen jonkun naikkosen vuoksi.
Kommentit (430)
Tolkun mies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tolkun mies kirjoitti:
Mun siskoni appiukko oli lähellä viittä kymppiä kun vaihtoi ikäisensä vaimon 18-vuotiaaseen. Ja hyvin menee sikäli kun tiedän; on uudet lapset ja tilava omistusasunto, jonka sai erossa. Tämä jätetty appiakka sensijaan on katkera, yksinäinen harppu jonka rasittavia juttuja pitää kuunnella hammasta purren.
Oikein omistusasunto? Voi olla hieno nuoresta, sitten vähän ajan päästä huomaa että kaikilla on omistusasunnot, mutta vain hänellä vanhus puolisona.
Heh heh, naisilla menee aina tunteisiin kun eron jälkeen mies kukoistaa. Tämä ero siis tapahtui jo 1990-luvun alussa.
Niin mitä sitten? Silloinkin suurimmalla osalla keski-ikäsistä oli omistusasunnot. Mökit ja muut lisäksi. Että ei nyt nuorikko oikein lähde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on minunkin kokemukseni. Seurustelin nuorempana mua 15v vanhemman miehen kanssa eli 43-vuotiaan kanssa. Ei sitä ikäeroa silloin huomannut, vaan s tuntui vain numerolta. Nyt kun itse olen 37-vuotias, ja hän 52-vuotias, niin onpa iso ero kyllä! Jatkuvaa ikäkremppaa, ja pappautumista havaittavissa. Nykyinen mieheni on 37 myös, ja hän on vielä ihan ihanan nuori ja viriili. Vanhenen mieluiten samaan aikaan mieheni kanssa, NYT sen tiedän.
Minunpa mies on 58 ja itse 42, mutta olin 37 kun tavattiin. Enkä vaihtais kehenkään. Mutta ero onkin siinä että minä rakastan miestäni kun sulle taas mies on kirjoittamastasi päätellen joku naimakone ja näyttelykapistus.
Eikö naiminen mielestäsi kuulu parisuhteeseen? Rakastamisen lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Luin kerran useamman miehen haastattelun, jossa kaikki katuivat. Mutta kiinni jäätyään oli pakko tyytyä siihen uuteen, kun entinen ei ottanut enää takaisin.
Erikoinen logiikka, jos täytyy riskeerata suhde jonkun takia, johon täytyy vain "tyytyä"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Illusion of equality kirjoitti:
Ihme jauruamista. Ikäänkuin jokainen nainen aina olisi joku äiti teresa; täydellinen ja pyhin kaikista?
Kyllä mies voi kypsyä naisen omintakeisiin kasvatusmetodeihin ja/tai käsitykseen parisuhteesta + hyvin useinhan on niin, että perineisesti ns. naisten työt pitää jakaa, mutta mies saa edelleen tehdä ne ns. miesten työt.
Eron sattuessa etulyöntiasema lapsiin nähden on kaiken lisäksi naisella - oli ko. nainen kuinka veemäinen puoliso tahansa - ja jos lapsetkin ovat miehen mielestä ns. menetettyjä tapauksia, niin minkäs mies taas sillekään voi; kuten mammapalstalla voi hyvin huomata, niin vikahan on aina miehessä, no matter what - ja esim. se mikä naisen kohdalla katsotaan ”voimaannuttavaksi” onkin silkkaa sovinismia miehen ollessa milloin minkäkin jutun tekijä...
No, tasan ei mene yleensä onnen lahjat, edes parisuhteissa...
Onpa sinulla miellyttävä luonne. Mitkä miesten työt? Metsästätkö ruuan perheellesi? Parkitset nahat? Poltat tervaa ja viet veneellä Tukholmaan?
Aasi.No, ei ole sinunkaan luonteessasi paljon kehuttavaa - toisaalta aika tyypillinen mammapalstan f e m a k k o. Siitäkin huolimatta, kiitos kysymästä; teen polttopuut (omasta metsästä), lumityöt, remonttihommat hirsitöistä peltikaton korjauksiin, vaihdan autonrenkaat ja huollan autoa muutenkin niin pitkälti kuin se ilman alan koulutusta ja ilman erikoisempia välineitä on mahdollista jne... no, puolisokin toisaalta osaa käytännössä samat hommat, mutta aina ei fysiikka riitä vaikka tahtoa olisikin...
Joka tapauksessa - minulla lienee käynnyt tuuri, kun ei niitä pahimpia vih*rvasureita ole kumppaniksi kuitenkaan sattunut - ja vaikka mm. kasvissyöjä onkin; 25v. yhdessä ja lapsiakin enemmän kuin yksi - kritiikkini kärki kohdistuukin siis pääasiassa palstamammoihin, jotka ovat kuin suoraan Platonin tasavallasta - ”valtion omaisuutta” - ja sitä itse ymmärtämättä...
Todellakin sulla on käynyt flaksi. Harva nainen haluaa elää tuollaisessa junttiympäristössä.
Meillä ei ole kerrostalossa perinteisiä miesten töitä ja jos on, ne teetetään maksullisilla. En kaipaa luolamiestä elämääni.
Mista lähtien itsenäinen eläminen luonnon keskellä - ja niin pitkälti kuin se nykymaailmassa enää on mahdollista - on junttia? Meillä pelaa netti paremmin kuin vaikkapa Turun keskustassa ja useimmat, jotka kylässä käyvät jaksavat kyllästymiseen saakka ihailla mm. hirsiseiniämme ja pihapiiriämme.
Ja meillähän taas ei ole talossa perinteisiä naisten töitä; koneet pesee niin pyykin kuin tiskitkin - lumityöt ja polttopuiden teko taas on hyötyliikuntaa, missä kaiken lisäksi säästää pääsääntöisesti ulkomaanmatkan verran rahaa vuodessa.
Luolamiehet ja -naisetkin taas löytyvät pääsääntöisesti lähiöiden baareista - ja taitavat olla vieläpä niitä, joita tämäkin keskustelun ensisijaisesti koskee; kyky sitoutua heikko tai olematon - ja huom. tangoon tarvitaan aina kaksi...
Terv. entinen lähiöiden asukas; kielitaitoinen käsityöläinen ja vieläpä puoliksi ulkomaalainen... mutta kai minusta vielä natsinkin saa... tai ainakin persun... go for it! 👍
Tiedän monia eronneita miehiä joilla uusi nainen. Jokainen on sanonut ettei tiennyt että näin rakastunut voi olla ja nyt vasta olen onnellinen jne. Eli eivät kadu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on minunkin kokemukseni. Seurustelin nuorempana mua 15v vanhemman miehen kanssa eli 43-vuotiaan kanssa. Ei sitä ikäeroa silloin huomannut, vaan s tuntui vain numerolta. Nyt kun itse olen 37-vuotias, ja hän 52-vuotias, niin onpa iso ero kyllä! Jatkuvaa ikäkremppaa, ja pappautumista havaittavissa. Nykyinen mieheni on 37 myös, ja hän on vielä ihan ihanan nuori ja viriili. Vanhenen mieluiten samaan aikaan mieheni kanssa, NYT sen tiedän.
Minunpa mies on 58 ja itse 42, mutta olin 37 kun tavattiin. Enkä vaihtais kehenkään. Mutta ero onkin siinä että minä rakastan miestäni kun sulle taas mies on kirjoittamastasi päätellen joku naimakone ja näyttelykapistus.
Palaa asiaan 15 v kuluttua. Ha haa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä olen itse miettinyt että ymmärrän ettei rakkaus katso ikää. Kuitenkin jos mietin että olen elänyt saman ikäisen miehen kanssa nyt yhdessä jo 20 vuotta. En olisi halunnut elää omaa elämääni vanhemman miehen kanssa ja kamalaa olisi ajatella että nyt kun itse on 40 vuotias niin vierelläni olisi joku 50-60 vuotias. Nyt jos mieheni minut nuorempaan haluaa vaihtaa niin se on hänen päätöksensä. Toisaalta tämä nainen saisi miehestä rippeet kun itse on saanut ne parhaat palat. Mies on kaljuuntunut, maha kasvanut, välillä on alkanut olla kestävyydessä ongelmia, ei jaksa entiseen malliin valvoa jne.
Tätä kuvioo ei moni nuori nainen tajua, ne saa valmiiksi vanhasta miehestä huonomman version ja koko ajan huononee :)
Jep, ne on niitä ongelmaisempia naisia, jotka haluavat perheen, mutta eivät oikein kelpaa itsensä ikäisille. Ottavat sitten vanhan miehen, mutta huomaavatkin ettei se ollutkaan sitä mitä haettiin. Kaipaavat isähahmoa ja tukea, ja kun 5 vuotta menee, huomaavatkin että mies vanhenee ja alkaa kaivata sitä tukea naiselta. Kumpikaan ei saa haluamaansa.
No itse hankin lapset ja omakotitalot nuorena omanikäisen miehen kanssa ja liittomme oli no, tasainen. Kun lapset olivat jo aikuisuuden kynnyksellä erosimme, mikä oli valtava helpotus. Olemme edelleen asiallisissa väleissä exäni kanssa ja itse sinkkuuden ja tapailurumban jälkeen päädyin yhteen itseäni yli 20 v vanhemman jo eläköityneen herran kanssa. Elämäni on upeaa ja voisin vaikka kuvitella hänen kanssaan saavani iltatähdenkin, sen verran hyväkuntoinen herrasmies on kyseessä ja itselläkin hormonitoiminta vaikuttaa normaalilta, mutta järki puuttuu peliin ja osaan katsoa tulevaisuuteenkin. Jos olisin itse edes hiemankin nuorempi, ehdottomasti harkitsisin lasta vakavasti. Tällä kypsyydellä ja elämänkokemuksella tajuaa jo, että elämäänsä ei kannata jättää kokematta muiden ihmisten päivittelyn ja katkeruuden takia.
Niin ja mihin kategoriaan minä kuulun, olen kelvannut ja olisin eron jälkeen kelvannut oman ikäisilleni, mutta valintani oli tällainen? Katunut en ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi katuisin kun lapset ovat jo lähes omillaan ja entinen eukko vanha ja ryppyinen, niin ei kyllä katua päätöstäni lähteä kun nyt vielä elän avoliitossa itseäni 21 vuotta nuoremman kauniin naisen kanssa.
Nyt exä saa kiukutella, vaatia sitä sekä tätä ja kieroilla aivan kenelle haluaa, se ei ole enää minun murheeni eikä kiinnosta vähääkään.
Enpä kadu, sellaista kiristystä oli elämä exän kanssa. Nykyään on toisin. Vaikka joskus yhteen otetaankin, on sekin mukavampaa kun vastapelurina on se oikea ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi se katumus jossain vaiheessa sitten iskeä, kun ukko alkaa käydä kahdeksaakymppiä ja uusi nainen on viriilissä neljänkympin iässä. Ukko alkais tarvita hellää ja rakastavaa naisen kättä joka muistuttelee, huoltaa, auttaa ja tukee, sietää valitukset ja ukon ikääntymisen muut ikävät merkit. Ja nainen alkaa löytää itsensä ja päättää hakea uudelle itselleen kaverin joka ei koko ajan vitise ja ole mitään jaksamaton haiseva vitjapalli.
Vierailija kirjoitti:
Sitä olen itse miettinyt että ymmärrän ettei rakkaus katso ikää. Kuitenkin jos mietin että olen elänyt saman ikäisen miehen kanssa nyt yhdessä jo 20 vuotta. En olisi halunnut elää omaa elämääni vanhemman miehen kanssa ja kamalaa olisi ajatella että nyt kun itse on 40 vuotias niin vierelläni olisi joku 50-60 vuotias. Nyt jos mieheni minut nuorempaan haluaa vaihtaa niin se on hänen päätöksensä. Toisaalta tämä nainen saisi miehestä rippeet kun itse on saanut ne parhaat palat. Mies on kaljuuntunut, maha kasvanut, välillä on alkanut olla kestävyydessä ongelmia, ei jaksa entiseen malliin valvoa jne.
Tätä kuvioo ei moni nuori nainen tajua, ne saa valmiiksi vanhasta miehestä huonomman version ja koko ajan huononee :)
No ehkäpä tässä se syy miksi vaihdetaan. Miehen rippeet jäljellä? Huonompi versio ja edelleen huononee?? Tältä minusta tosiaan tuntui exäni kanssa ja en tohtinut hänelle ilmoittaa, että samaa voisi sanoa sinusta. Yritin kunnioittaa, rakastaa ja elää tasavertaisina, kun ei onnistunut lähdin ENKÄ OLE KATUNUT. Ja en lähtenyt toisen perään, vaan pois vaan huonosta liitosta, jos niin käy että tapaan vielä joskus jonkun joka haluaa elää tämän huonon version kanssa elämää, aion hänellekin antaa kaiken sen mitä joskus annoin täydestä sydämestäni exälleni. Ja lapsiin tietysti normaalit suhteet on säilyneet, mutta sitä tässä ei kai kysytykkään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on minunkin kokemukseni. Seurustelin nuorempana mua 15v vanhemman miehen kanssa eli 43-vuotiaan kanssa. Ei sitä ikäeroa silloin huomannut, vaan s tuntui vain numerolta. Nyt kun itse olen 37-vuotias, ja hän 52-vuotias, niin onpa iso ero kyllä! Jatkuvaa ikäkremppaa, ja pappautumista havaittavissa. Nykyinen mieheni on 37 myös, ja hän on vielä ihan ihanan nuori ja viriili. Vanhenen mieluiten samaan aikaan mieheni kanssa, NYT sen tiedän.
Minunpa mies on 58 ja itse 42, mutta olin 37 kun tavattiin. Enkä vaihtais kehenkään. Mutta ero onkin siinä että minä rakastan miestäni kun sulle taas mies on kirjoittamastasi päätellen joku naimakone ja näyttelykapistus.
Palaa asiaan 15 v kuluttua. Ha haa
Ompa kyynistä, kun ei usko rakkauteen. Aikuisten iällähän ei ole rakkaudessa mitään merkitystä. Varmasti kyynisyytesi on esteenä rakkaudelle, etkä tule sitä ikinä itse kokemaan..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä olen itse miettinyt että ymmärrän ettei rakkaus katso ikää. Kuitenkin jos mietin että olen elänyt saman ikäisen miehen kanssa nyt yhdessä jo 20 vuotta. En olisi halunnut elää omaa elämääni vanhemman miehen kanssa ja kamalaa olisi ajatella että nyt kun itse on 40 vuotias niin vierelläni olisi joku 50-60 vuotias. Nyt jos mieheni minut nuorempaan haluaa vaihtaa niin se on hänen päätöksensä. Toisaalta tämä nainen saisi miehestä rippeet kun itse on saanut ne parhaat palat. Mies on kaljuuntunut, maha kasvanut, välillä on alkanut olla kestävyydessä ongelmia, ei jaksa entiseen malliin valvoa jne.
Tätä kuvioo ei moni nuori nainen tajua, ne saa valmiiksi vanhasta miehestä huonomman version ja koko ajan huononee :)
Mies on sinulle sitten pelkästään fyysisten ominaisuuksiensa summa? Tällaisen käsityksen nimittäin tekstistäsi saa, mutta kukin tyylillään.
Kyllä tätä lukiessa tulee surulliseksi minkälaisena hyötytavarana ihmiset toisensa näkee nykymaailmassa. Mies muuttuu hyödyttömäksi vitjapalliksi? Huh.. surullista. Mutta vielä surullisempaa on kuvitella kaikkien näiden ihmisten rakkaudettomat liitot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies vitjapalliksi. Entä nainen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on minunkin kokemukseni. Seurustelin nuorempana mua 15v vanhemman miehen kanssa eli 43-vuotiaan kanssa. Ei sitä ikäeroa silloin huomannut, vaan s tuntui vain numerolta. Nyt kun itse olen 37-vuotias, ja hän 52-vuotias, niin onpa iso ero kyllä! Jatkuvaa ikäkremppaa, ja pappautumista havaittavissa. Nykyinen mieheni on 37 myös, ja hän on vielä ihan ihanan nuori ja viriili. Vanhenen mieluiten samaan aikaan mieheni kanssa, NYT sen tiedän.
Minunpa mies on 58 ja itse 42, mutta olin 37 kun tavattiin. Enkä vaihtais kehenkään. Mutta ero onkin siinä että minä rakastan miestäni kun sulle taas mies on kirjoittamastasi päätellen joku naimakone ja näyttelykapistus.
Eikö naiminen mielestäsi kuulu parisuhteeseen? Rakastamisen lisäksi.
Minkä vanhemman miehen mieskunnossa menettää, sen kokeneisuudessa voittaa.
Naiset älkää olko lahnoja, ei innosta ketään. Paitsi koiraslahnoja.
Vierailija kirjoitti:
Voi se katumus jossain vaiheessa sitten iskeä, kun ukko alkaa käydä kahdeksaakymppiä ja uusi nainen on viriilissä neljänkympin iässä. Ukko alkais tarvita hellää ja rakastavaa naisen kättä joka muistuttelee, huoltaa, auttaa ja tukee, sietää valitukset ja ukon ikääntymisen muut ikävät merkit. Ja nainen alkaa löytää itsensä ja päättää hakea uudelle itselleen kaverin joka ei koko ajan vitise ja ole mitään jaksamaton haiseva vitjapalli.
Näitä kuulee nykyään. Nainen muuttuu monesti 50vuotiaana perinpohjaisesti ja alkaa inhota hyvät vuotensa varastanutta vanhusta.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä tämä keski-iän kriisissä nuoremman naisen mukaan lähteminen ei ole ihan niin yleistä, mitä ketjun perusteella voisi päätellä. Itse en tiedä ainuttakaan tapausta ja tunnen/tiedän sentään hyvin paljon pariskuntia ja perheitä.
Niin olen itsekin oman ystäväpiirin ainokainen, mutta toki meitä on. Ja useinhan ihmiset viettävät aikaa samankaltaisissa elämäntilanteissa elävien ihmisten kanssa? Itse rakastuin aikanaan itseäni 30 v vanhempaan perheelliseen mieheen, hän erosi, väitti etten syy ollut minä ja huumassa nuorena sen uskoin, mutta nyt vanhempana olen tajunnut asiat selkeämmin. Menimme naimisiin ja saimme 2 lasta. Sain aikanaan ja oikeastaan läpi elämäni kuulla ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä tilanteestamme, on ollut erittäin haastavaa vakuutella ihmisille, että rakkaudesta tässä ollaan. Mieheni kuoli 2 vuotta sitten, kaipaan häntä päivittäin, rakkautemme oli syvää ja koen että hän oli toinen puolikkaani. Meillä oli ihmeellinen syvä yhteisymmärrys asioista alusta asti. Olen kuitenkin tyytyväinen, että saimme viettää melko pitkän yhteisen elämän ja lapset kasvoivat aikuisuuteen ennen isän kuolemaa. Kaikki on nyt hyvin ja kaipauksesta huolimatta olen todella onnellinen elämääni, olen elänyt hyvää elämää, hyvän ihmisen kanssa. Voisin kuvitella ettei mieheni katunut eroaan, olimme läpi elämän onnellisia..mutta tiedähän minä en mitä hän sanoisi jos täällä olisi.
Vierailija kirjoitti:
Voi se katumus jossain vaiheessa sitten iskeä, kun ukko alkaa käydä kahdeksaakymppiä ja uusi nainen on viriilissä neljänkympin iässä. Ukko alkais tarvita hellää ja rakastavaa naisen kättä joka muistuttelee, huoltaa, auttaa ja tukee, sietää valitukset ja ukon ikääntymisen muut ikävät merkit. Ja nainen alkaa löytää itsensä ja päättää hakea uudelle itselleen kaverin joka ei koko ajan vitise ja ole mitään jaksamaton haiseva vitjapalli.
Haiseva vitjapalli... :D:DDD Kamalaa miten naurattaa, anteeksi.... XD
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on minunkin kokemukseni. Seurustelin nuorempana mua 15v vanhemman miehen kanssa eli 43-vuotiaan kanssa. Ei sitä ikäeroa silloin huomannut, vaan s tuntui vain numerolta. Nyt kun itse olen 37-vuotias, ja hän 52-vuotias, niin onpa iso ero kyllä! Jatkuvaa ikäkremppaa, ja pappautumista havaittavissa. Nykyinen mieheni on 37 myös, ja hän on vielä ihan ihanan nuori ja viriili. Vanhenen mieluiten samaan aikaan mieheni kanssa, NYT sen tiedän.
Minunpa mies on 58 ja itse 42, mutta olin 37 kun tavattiin. Enkä vaihtais kehenkään. Mutta ero onkin siinä että minä rakastan miestäni kun sulle taas mies on kirjoittamastasi päätellen joku naimakone ja näyttelykapistus.
Palaa asiaan 15 v kuluttua. Ha haa
Kiitos neuvosta, mutta aion palata muutenkin. Minulle on selvää että vietän loppuikäni mieheni kanssa. Jos hänet menetän, niin sitten olen yksin.
Minunpa mies on 58 ja itse 42, mutta olin 37 kun tavattiin. Enkä vaihtais kehenkään. Mutta ero onkin siinä että minä rakastan miestäni kun sulle taas mies on kirjoittamastasi päätellen joku naimakone ja näyttelykapistus.