Arvosteltiinko teidän lapsuudenkodissa ihmisiä?

Ollaankohan me ap:n kanssa sukua :)

Varsinkin omalla isälläni oli tapana (ja on vieläkin) arvostella hyvinkin kriittisesti "muita". Eli jos joku ei-sukulainen asui kaupungissa, niin hän oli helposti ylpeä eikä tiennyt mitään tavallisesta elämästä. Kaupunkilaiset olivat myös rikkaita ja tuhlasivat turhuuksiin kuten uusiin vaatteisiin. Telkkarissa hyviä tyyppejä olivat Spede ja Kari Salmelainen, mutta muuten suurin osa ohjelmista on turhuutta. Paitsi uutiset. Vielä pahempi oli isän veli, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan kamala naapuri ainakin mökillä ollessaan. Muistan useammankin kerran kun hän haukkui mökkinaapureitaan ja voin vaan kuvitella mitä riitoja niillä oli ollut kun ei ollut muita paikalla. Lapsena tietenkin uskoi mitä aikuinen sukulainen kertoi vieraista ihmisistä.

Äitini oli alisuorittaja joka teki 30 vuotta työtä jota vihasi syvästi ja oli naimisissa ihmisen kanssa jota ei koskaan rakastanut. Katkeruutta lisäsi vielä se kun muut sukulaiset menestyvät ja nauttivat elämästä.

Siitä johtuen sitten aina kun tuli tieto että jotkut esim. laajentavat taloa tai käyvät matkoilla niin oli pakko keksiä jotain negatiivista. Koskaan ei voinut olla iloinen muiden puolesta vaan aina piti keksiä jotain pahaa sanottava.

Jos taas jollain meni huonosti niin piti päästä nokittamaan kuinka itsellä menee vielä huonommin.

Itse ei tietenkään laittanut tikkua ristiin oman tilanteensa eteen, vaan käytti elämänsä valittamiseen, kymmenien self-help -kirjojen lukemisen ja ihmeen odotteluun.

Ihme kyllä sukulaiset jaksoivat aina ymmärtää ja suhtautua häneen positiivisesti, vaikka mm. perus negatiivisuuden lisäksi boikotoi kaikkia sukujuhlia ja muita kutsutilaisuuksia.

Vanhempani tekivät tuota, mutta silti olivat koulutettuja ja työssäkäyviä, oli kiva koti ja matkustelivat. Silti tuntui aina että vertailua muihin tapahtui ja ehkä kokivat olevansa jotenkin alakynnessä. Meillä oli silti hyvä lapsuus ja vanhemmat kannustivat ja uskoivat meihin, ja vastaanotto on aina lämmin kun kotiin menee käymään. Siskoani kohtaan äiti tosin oli tiukempi, huomautti esimerkiksi lihomisesta ja varoitti ettei lihavia palkata nykyään (oli siis itse ylipainoinen - ehkä häntä ahdisti että oma tytär oli muuttumassa samanlaiseksi ja ehkä oli työssään huomannut nuorempien työntekijöiden olevan lähes poikkeuksetta hoikkia).

Äitini sairasti syöpää myöhemmin ja tuntuu että kärkevyys vähän karisi sen myötä. Tajusi ehkä, että ihan sama mitä muut tekevät ja että elämässä on tärkeämpiä asioita kuin muiden arvostelu.

Ei tietenkään arvosteltu. Meille opetettiin hyvät käytöstavat ja empatiaa. Tämä siis pienituloisessa työläisperheessä eli sellaisessa roskasakissa, joka on kantanut vain hiekkaa Nordean lattioille kuten "parempi" väki sanoo. No, sitä hiekkaa onkin sitten kannettu tauotta ja ongelmitta sinne jo 40 vuotta´ja siinä samassa olen itse oppinut vihaamaan ihmisiä yli kaiken. He eivät ansaitse minulta enää mitään hyvää, kaikki on jo viety. Miettikää siis miten toisista puhutte ja kuinka heitä kohtelette, se kun voi kolahtaa vielä joskus takaisin omaan leukaan.

Kyllä, arvostelijan omaa ylivertaisuutta korostaen. Tästä mallista on ollut hirveän kova työ opetella pois. Välillä tulee silti lipsumista.

Ei arvosteltu, ja ehkä se siksi tuntuu niin oudolta tavalta kommunikoida – toisten ihmisten ulkonäön tai muiden asioiden ruotiminen kun tuntuvat olevan toisille jonkinlaista ajankulua ja viihdettä. Eikä meillä tietenkään arvostella toisia lasten kuullen, muutenkin tosi vähän.

Joo todellakin. On sitten itsekin oppinut aina pelkäämään muiden arvostelua itse kohtaan vaikka se olisikin turha pelko. Kamala asia kyllä opettaa lapselle, toivottavasti tälläisestä päästään yli sukupolvien myötä

Vanhemma sanoivat lapsille, että ei saa arvostella ihonvärin tai ulkonäön perusteella muutenkaan. Arvostelivat kuitenkin itse. :D Erityisesti jos joku on lihava se piti ja edelleen pitää sanoa ääneen kun henkilö ei ole paikalla. Ihmisten valintoja arvosteltiin ja arvostellaan jos ne poikkeavat omista "oikeista" valinnoista. Esim. voi paheksua jos joku asuu vuokralla, ei mene naimisiin, ei "hanki" lapsia (tietämättä onko edes yritetty), ei halua ottaa lainaa kasvattaakseen omaisuutta, ja niin edelleen. Tajusin että aloin oppia saman tyylin ja paheksuin ihmisten valintoja. Nyt ymmärrän, että jokaisen elämä on jokaisen oma ja tietämättömän on tyhmää arvostella!

Meillä demonisoitiin ihmisiä jotka olivat rikkaita tai joiden vanhempani ainakin ajattelivat olevan meidän perhettä varakkaampia. Näiden ihmisten varallisuutta aina puitiin perheen kesken ja hankintoja tai valintoja arvosteltiin.

Minulle on muodostunut tästä ikävä kompleksi tai pakkomielle. Olen esimerkiksi jotenkin kateellinen jos saan tietää jonkun olevan rikkaasta perheestä, mutta silti haluan olla heidän kanssaan tekemisissä. Ikään kuin elää sitä ihmeellistä rikkaiden elämää josta minä koen jotenkin jääneeni paitsi (kiitos vanhempieni).

Aikuisiällä olen myös tajunnut, että oikeastaan perheeni oli monia muita paremmassa asemassa, vaikka ei meillä miljoonia tai satojatuhansia tilillä ollutkaan. En esimerkiksi lapsena tajunnut että matkat, kesämökki, merkkiauto tai iso omakotitalo eivät todellakaan ole itsestäänselviä juttuja puolillekaan koulukavereistani. Silti pidin elämääni, kotiamme ja kaikkea aina ”liian vaatimattomana”, pienenä ja tavallisena, ja ajattelin että muilla (eli näillä vanhempieni puheissa esiintyvillä oikeasti todella rikkailla verokone-tutuilla) oli kaikki hienompaa - kiitos vanhempieni omituinen vertailu ja alemmuuskompleksi joka tarttui minuun.

Vanhempieni arvostelun kohteet:

- Herrat (siis kaikki korkeakoulutetut)

- Omalta kotiseudultaan poismuuttaneet (”ei se ruoho ole vihreää aidan toisella puolen”)

- Seksuaalivähemmistöt

- Muut ”oudot” (eli erilaista elämää elävät)

- YH:t

- Eronneet

- Kaikki duunikaverit...

Näin muutama mainitakseni. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut miten valtavasti heidän asenteensa on vaikuttanut minuun ja veljeeni. Vaikka olenkin kotiseulta poismuuttanut ja hyvässä ammatissakin niin se pinttynyt näköalattomuus on estänyt ,inua kouluttautumasta ja pääsemistä unelma-ammattiini. Niin sanotuksi herraksi.

Vierailija kirjoitti:

Ollaankohan me ap:n kanssa sukua :)

Varsinkin omalla isälläni oli tapana (ja on vieläkin) arvostella hyvinkin kriittisesti "muita". Eli jos joku ei-sukulainen asui kaupungissa, niin hän oli helposti ylpeä eikä tiennyt mitään tavallisesta elämästä. Kaupunkilaiset olivat myös rikkaita ja tuhlasivat turhuuksiin kuten uusiin vaatteisiin. Telkkarissa hyviä tyyppejä olivat Spede ja Kari Salmelainen, mutta muuten suurin osa ohjelmista on turhuutta. Paitsi uutiset. Vielä pahempi oli isän veli, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan kamala naapuri ainakin mökillä ollessaan. Muistan useammankin kerran kun hän haukkui mökkinaapureitaan ja voin vaan kuvitella mitä riitoja niillä oli ollut kun ei ollut muita paikalla. Lapsena tietenkin uskoi mitä aikuinen sukulainen kertoi vieraista ihmisistä.

Joo, uudet vaatteet olivat turhuutta meilläkin, etenkin isän mielestä. Äiti kyllä ostaa uusia vaatteita itselleen, käy säännöllisesti kampaajalla ja käyttää joskus jotain meikkituotteitakin, mutta "liika laittautuminen ja siihen törsääminen" on pahasta. Ollessani nuori hän paheksui tapaani ostaa "kamalasti vaatteita" (?), vaikka ne olivat kirpputorilta. Kovasti hän jaksoi myös huomautella jos hiukseni olivat likaiset (kärsin teininä hiusten rasvoittumisesta) tai näytin muuten epäsiistiltä, mutta sitten kuitenkin sain kuulla valitusta siitäkin, että kävin liian usein suihkussa tai olin siellä liian pitkään. Minulle ei ole vieläkään oikein selvinnyt, mikä määrä itsestä huolehtimista on sopivaa ja mikä liiallista. Äidilläni oli erityispiirteenä sekin, että hänellä oli vuosien ajan valittaa ja marmattaa isän resuisesta ulkoasusta, lähinnä meille lapsille. 

Tässä ketjussa moni on kertonut äitinsä paheksuneen ja suorastaan vihanneen kauniita, naisellisia ja laittautuvia naisia. Meillä sellaista ei avoimesti paheksuttu, mutta sellainen asenne äidiltä välittyi kyllä, että "liiallinen" itsensä laittaminen on turhuutta. Itse en todellakaan tiedä, missä se raja hänen mielestään menee. 

Meillä hyviä tyyppejä olivat ainakin Jaakko Teppo, Esa Pakarinen ja vastaavat kansantaiteilijat. Nuorison populaarimusiikki (olipa se sitten 60- tai 90-luvulta) oli räimettä ja paskaa. Isällä on ollut aina tapana tapittaa tv:stä kaikki uutiset, mutta jos uutisissa mainitaan vaikka Oscar-gaala tai vastaava, seuraa tuhahtelua. Turhuutta. 

Elämää helpottavat tekniset laitteet ovat epäilyttäviä, turhia ja suorastaan pahoja. Tietokoneita ja muita vanhempani ovat kyllä ostelleet, mutta aina pitää jupista siitä, miten kamalia laitteita ne ovat ja miten huonot käyttöohjeet niissä on. 

- 62

Kyllä etenkin äitini (synt. 40-luvun lopulla) on aina arvostellut ihmisiä. Etenkin ulkonäköä. Nuorempana pidin sitä ihan normaalina, tai en kiinnittänyt asiaan edes liiemmin huomiota, mutta myöhemmin olen tajunnut, kuinka paljon hän on harrastanut kaikenlaista arvostelua ja kommentointia. Saattaa esim. oikein olohuoneen ikkunasta (kerrostalo) katsella ulos, ja huutaa mulle toiseen huoneeseen että "voi kauhee, tuu Sanna kattomaan, tuossa tulee tuo C-talossa asuva nuori nainen, miten VOI päästää ittesä tuollaiseen kuntoon?!?" (siis ylipaino). Äitini on aina ollut hoikka, niinkuin meidän perheessä kyllä kaikki, mutta sitten vaihdevuosien jälkeen hän on mielestään "paisunut ihan kamalasti" ja "mikään vaate ei mahdu päälle", vaikka on edelleen ihan normaalipainoinen. Lapsuudesta muistan, kuinka joskus kun enoni kävi vaimonsa kanssa meillä kylässä, oli enon vaimolla usein aika näyttäviä vaatteita (tyyliin kultapaljettinen hame tms.). Vieraiden lähdettyä sitten äiti tietenkin kommentoi, miten silläkin oli sellanen kultapaljettinen hame ja polvien ylle ylettyi, kuinka viiskymppinen nainen kuitenkin on jo jne.

Tuo tyyli yhdistettynä siihen, ettei meitä lapsia ikinä, koskaan kehuttu. Tunteita (muuta kuin noita negatiivisia) ei liiemmin näytetty jne. johtikin sitten mukavasti siihen, että masennuttuani kävin näitä(kin) asioita terapiassa vuosikaudet läpi. Ja silloin vasta tajusin, ettei tuollainen "myrkyllinen arvostelu" todellakaan ole normaalia, eikä kaikki ole toisiaan kohtaan niin ilkeitä, mitä äitini.

Helpottavaa lukea että muillakin on ollut huonosti käyttäytyvät vanhemmat. Äitini on todella negatiivinen ihminen ja arvostellut aina muita todella rumasti. Osansa saivat tv-ohjelmien naiset, naapurit, sukulaiset, ihan kuka tahansa ohikulkija ja meistä lapsista erityisesti minä esikoistyttönä.

Olen aina hävennyt äitini tyyliä arvostella ja ilkeillä muille. On silti ollut kova työ oppia kehumaan ja antamaan positiivista palautetta kun lapsuudessa on koulittu inhoamaan kaikkea ja kaikkia.

Kyllä arvosteltiin ja näistä opituista tavoista on erittäin vaikea ellei mahdoton päästä aikuisena irti. Paljon on saanut työtä tehdä, ettei automaattisesti arvostele mielessään tietynlaisia piirteitä tai tapoja, omille lapsilleni en tosiaan opeta moista kulttuuria.

Kyllä.

Eino Makunen

Joo, syyt olivat esim.

-koulussa häiriköinti

-perheväkivalta

-itsekäs toiminta joka tuottaa muille haittaa

Ulkonäköä, harrastuksia, tuloja, koulutusta tms. ei arvosteltu. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä meillä arvosteltiin jonkin verran tai hassusta ulkonäöstä tehtiin lähinnä huumoria. Tämä koski niin tuttuja kuin tuntemattomiakin ja niin livenä kuin TV:ssä nähtyjä. Itse ole jatkanut samaa omille lapsilleni ja hyvin ovat jo oppineet. Nythän sitä arvosteltavaa/huumorin kohdetta on ollut aika paljon, maahantunkeutumisen ja suvaitsevaiston takia. :)

Toivottavasti tää oli provo. Mutta yleisesti ottaen sellaiset ovat pahimpia, joiden ilkeys on aina "huumoria", josta ei vaan voi loukkaantua olematta "huumorintajuton". Siitäkin sitten on hyvä heittää läppää, että miten "takakireä" on, kun oma läskeys ja lihominen ei esimerkiksi naurata.

Vierailija kirjoitti:

Havahduin joskus parikymppisenä siihen, että on olemassa ihmisiä, jotka oikeasti näkevät toisissa hyvää, tai jotka eivät sano negatiivisia ajatuksiaan ääneen. Meillä kotona oli normaalia haukkua toisten ulkonäköä, esimerkiksi televisiota katsellessa haukuttiin ihmisten hiukset, asut, hampaat, puhetyyli.. Ihan mitä vaan. Tätä harjoitti äitini, en muista isäni haukkuneen kenenkään ulkonäköä, korkeintaan arvosteli ihmisten tekoja ja mielipiteitä.

Opin itsekin pitämään epämiellyttävinä niitä piirteitä, joita äitini halveksui. Näitä ovat mm. pienet hampaat, pieni leuka, vaaleat/punaiset hiukset (etenkin miehellä), pienet silmät, lihavuus, liian meikatut kasvot, hiustenpidennykset, ylipäätään liika laittautuminen, pitkät hiukset yli 35v naisella... Ja lista jatkuu.

Äidilläni on jonkinlainen tarkka visio siitä, millainen on hyväksyttävä ihminen. Myös pelkän ammattikoulun käyneet ovat huonompia ihmisiä, piti olla "kunnon koulutus".

Meillä ei todellakaan korostettu sitä, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat, tai että jos ei ole hyvää sanottavaa niin ei kannata sanoa mitään.

Oliko muilla tällaista? Äitini on syntynyt 50-luvulla ja hän on korkeastikoulutettu, kuten isänikin. En vaan voi ymmärtää tällaisia juttuja. Itsellänikin on nyt lapsi enkä todellakaan opettaisi hänelle tuollaisia arvoja.

Oletko minun sisko ? ;)

Joo muistan parhaiten missikisat, kun koko perhe istuttiin olohuoneessa ja katsottiin niitä ja kuunneltiin, kun äiti haukkui jokaisen ehdokkaan vuoronperään. "Hirvee pylly, pienet tissit, kauhea virnistys ja se oli tauotonta. En pitänyt äitini tyylistä, hän haukkui juhlien jälkeen autossa kotiin myös kaikki sukulaiset, heidän vaatteensa ja tarjottavat.

Kirjoitin jo tähän ketjuun oman kokemukseni, mutta unohtui mainita että silti meillä korostettiin hyvää käytöstä, eli opetettiin kiittämään, tervehtimään, avaamaan ovi ja sisäistettiin hyvät pöytätavat. Vanhemmilta vain unohtui että hyvä käytös tarkoittaa muutakin kuin tuollaisia juttuja.

Itselle kesti kauan tajuta että arvostelu ja muista puhuminen ON huonoa käytöstä. Vaikka olen muuten ystävöllinen ja hyväkäytöksinen ihminen, ovat silti monet varmaan pitäneet minua moukkana tuon kotoa perityn arvostelun, selän takana puhumisen ja pahansuopuuden takia.

Ei kauheasti. Esim ihmisten ulkonäköön ei juuri koskaan puututtu. On tuntunut oudolta, kun anoppi näkee tarpeelliseksi nostaa esille esim. jonkun lihavuuden, tai kommentoi lasten ulkonäköä. Varsinkin lasten ulkonäköön puuttuminen, edes positiivisella tavalla, on minusta täysin tarpeetonta.