Arvosteltiinko teidän lapsuudenkodissa ihmisiä?

Äiti arvosteli ja tekee sitä edelleen. Ystävänsä, työkaverinsa, sukulaiset, anoppinsa, julkkikset, tuntemattomat vastaantulijat etc. Aiheita löytyy lihavuudesta/vaatteista/olemuksesta lauluääneen. Toisaalta äitini osaa kuunnella ja olla empaattinen, toisaalta katkera.

Ei arvosteltu. Ei meillä ylipäätään puhuttu juurikaan muista ihmisistä, heidän tekemisistään tai ulkonäöstään, tuntuu hassulta koko ajatus sellaisista keskusteluista.

Meitä lapsia ei kyllä lytätty, jos ei kehuttukaan. Ei meidän ulkonäköämme tai tekemisiämme haukuttu ainakaan erityisen pahasti. Tosin tämä haukkumattomuus pätee tasan niin kauan, kun en laittaudu "liian" naiselliseksi. Esimerkiksi vahva meikki, kiharat hiukset, hameet jne saavat kyllä arvostelua osakseen. Äitini ei ole koskaan meikannut tai laittautunut, ja hänelle sellainen on ainoa oikea tapa toimia.

Olin itse samanlainen arvostelija sinne parikymppiseksi saakka, kunnes tajusin tämän kuvion. Nykyään tuntuu raskaalta katsella vaikkapa telkkaria lapsuudenkodissa, kun koko ajan puidaan muiden ihmisten olemuksia.

Hauskaa sinänsä, että äitini on hyvin sosiaalinen ja hänellä on laaja tuttavapiiri. Esimerkiksi homoja tai muita vähemmistöjä hän ei hauku, vaan arvostelu kohdistuu tasaisesti kaikenlaisiin ihmisiin ja koskee yleensä nimenomaan ulkonäköä, puhetapaa tai nimeä. Hän saattaa esimerkiksi kertoa illanvietostaa jossain porukassa, että miten mukavaa oli, mutta on sillä Matilla kyllä kummallinen nenä. Just.

Meilä arvosteltiin jatkuvasti muita. Myös meitä lapsia moitittin. Sairastuin aika nuorena masennukseen ja tuli tutkailtua syvältä kodin arvomaailmaa. Omat muksuni kasvatan toisin. Kerron että rakastan, kehun siitä että tekevät ja osaavat ja yrittävät, en pelkää kehua myös muita ja nostaa myönteisiä asioita esiin.

Meillä äiti oli, ja on vieläkin, samanlainen. Televisiossa näkyviä ihmisiä hän arvostelee todella ilkeästi, oli kyseessä sitten ylipaino, vaatteet, hymy, ääni tai mikä piirre äitini huomion sitten milloinkin kiinnittää.

Sukulaisia ja kavereitani arvosteltiin etenkin luonteen osalta. Serkkuni ovat kuulemma vähintäänkin "erikoisia". Todella ikävää ajatella näin jälkeenpäin, miten negatiivisen mallin kotoa olen saanut, ja kyllä se jossain määrin tuli omaksuttua itsekin. Tiedostan itse, miten inhottavaa ja epäreilua on arvostella muita, ja nyt aikuisena pyrin aina näkemään ihmisten hyvät puolet.

Masentavinta on huomata, miten itsekin käytti vuosikausia negailuun ja haukkumiseen, ja miten kurja olo siitä tulee itsellekin! Edelleen suhtaudun lähtökohtaisesti ihmisiin varauksellisesti ja tuomitsen muut helposti - etenkin ulkonäön perusteella. Joudun tekemään paljon töitä voidakseni suhtautua ihmisiin avoimin mielin. Esimerkiksi äitini halveksimia naisellisia, kauniita naisia jopa pelkään jollain tasolla ja koen heidät vihollisiksi. On kurjaa, että itsekin tekee ihmisistä tällaisia olettamuksia vain heidän tyylinsä ja ulkonäkönsä perusteella.

Sitä en tiedä, mistä äitini on tämän haukkumisen omaksunut. Mummoni on kiltti ja avomielinen ihminen, kyllä hänkin kaikenlaista kommentoi, mutta ei yhtään niin kitkerästi ja paheksuvasti.

Eivät juuri arvostelleet. Nyt lapsen kautta olen tutustunut moniin akateemisiin vanhempiin, ja järkyttynyt kuinka paljon he arvostelevat muita vanhempia/ muiden lasten käytöstä. Mietin vain mitä he meistä puhuvat.

Isäni on akateeminen, mutta enemmän kutsumuksesta, hän ei ikinä puhu kenestäkään pahaa.

Äitini on saattanut arvostella joidenkin käytöstä, mutta ei onneksi ulkonäköä.

Koen, että meille lapsille on osittain tästä syystä kehittynyt hyvä itseluottamus.

Yleisesti ottaen arvostelu ei niinkään kohdistunut ulkonäköön, vaan ihmisten moraalisiin valintoihin. Onneksi vähemmistöjä ei meillä ole koskaan haukuttu. Mutta ehkä yleisesti ottaen itseä on aina ahdistanut tietynlainen negatiivisuuden ilmapiiri, jossa kaikkien ihmisten käytöksestä etsitään jotain piilomerkityksiä ja v*ttuilua itseä kohtaan. "Huomasitteko, kun se sanoi näin..." tai "eihän tää meidän sohva selkeästi ole mitään Marjaanan upean uuden sohvan rinnalla". Isääni on selkeästi ahdistanut aina tämä piirre äidissäni ja valitettavasti olen itsekin epäluuloinen ihmisiä kohtaan. Toisaalta myös ylianalysoin omia sanomisiani ja pelkään loukkaavan ihmisiä tietämättäni. Toivon, että jos joskus saan lapsia, niin osaan rajoittaa muiden arvostelua, mutta pelkään myös, että tällainen käytösmalli tulee osittain tiedostamatta.

Pakko myös todeta, että koen silti minulla olleen todella onnellinen lapsuus ja vanhempani ovat aina tuoneet turvaa ja kertoneet rakkaudestaan minua kohtaan avoimesti. Äitini kuulemma koki todella paljon arvostelua pienenä ja hänen äitinsä haukkui häntä rumaksi ja tyhmäksi ja vertasi aina parempiin sisaruksiin. Uskon, että tämä sai äidissäni aikaan heikon itsetunnon, mistä tällainen negatiivisuus ja epäluuloisuus muita kohtaan kumpuaa. Se on todella surullista.

Ei arvosteltu. Äiti ajatteli aina kaikista hyvää. Isäni piti keskusteluista ja väittelyistä eikä koskaan kiinnittänyt kenenkään ulkonäköön huomiota. 

Tuo on kotoa opittu, ja sen takia on ollut joskus vaikeaa kuunnella kuinka jotkut tutut ja työkaverit arvostelevat toisten ulkonäköä tai käyttäytymistä. Itse ajattelen vain, että ei ole minun tyyliäni tai ei kuulu minun tapoihin. 

Kyllä arvosteltiin, ja se oli tapana koko yhteisössä. Aikuisena heräsin itse vasta yli kolmekymppisenä siihen ettei ihmiset yleisesti koko ajan arvostele toisia ja lopetin. Arvatkaa hävettikö. Muutama vuosi sitten kävin kotikonnuilla ja siellä oli kylänmies kahvipöydässä. Sivusta kuuntelin tämän kylänmiehen juttuja ja ajattelin että voi luoja miten voi oman yhteisönsä ihmisistä puhua tuohon sävyyn. Omat vanhemmatkin oli sentään maltillisia.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä arvosteltiin, ja se oli tapana koko yhteisössä. Aikuisena heräsin itse vasta yli kolmekymppisenä siihen ettei ihmiset yleisesti koko ajan arvostele toisia ja lopetin. Arvatkaa hävettikö. Muutama vuosi sitten kävin kotikonnuilla ja siellä oli kylänmies kahvipöydässä. Sivusta kuuntelin tämän kylänmiehen juttuja ja ajattelin että voi luoja miten voi oman yhteisönsä ihmisistä puhua tuohon sävyyn. Omat vanhemmatkin oli sentään maltillisia.

Kävin kesällä kotikonnuilla ja yllätyin miten vanha kaverini oli alkanut arvostella ihmisiä. Selitti kuinka se ja se on lihonut ihan hirveästi jne.. Sanoin vain, että mitä sillä on väliä, jos itse ei siitä välitä. Katsoimme jotain hääohjelmaa ja siinäkin hän arvosteli hyvin jyrkästi morsiamen hääpukua. Omasta mielestäni se oli morsiamelle just sopiva mekko vaikka en itsekään olisi sitä päälle laittanut. Meni ihan tunnelma sen arvostelun takia. Ärsyttävää.

Ketjussa kuvaillut tilanteet ovat kuin omasta perheestäni. Etenkin tuo autossa paluumatkalla kaiken arvostelu ja kauhistelu, tai televisiota katsoessa lyttääminen ja naureskelu. Myös esimerkiksi naapureiden tekemiset puitiin tarkkaan ja jonkun uusi talo tai piha leimattiin mauttomaksi tai jotakin vastaavaa.

Itsekin olen tajunnut vasta myöhemmin millaista kotona oli ja että kuinka paljon tuota harrastettiin, ja myös ettei se todellakaan ole kaikille ihmisille normaalia käytöstä. Aikuisiällä olen joutunut pariin noloon tilanteeseen kun olen yhtäkkiä vanhempieni tyyliin laukonut jotakin negatiivista jostakin henkilöstä, joka kuulosti vain kateelliselta ja katkeralta, ja josta vastapuoli silminnähden kummastui. Huomaan myös itsessäni ennakkoasenteellisuutta tietyn näköisiin, tietyllä tavalla puhuviin, pukeutuviin tai eläviin ihmisiin. Olen ikään kuin jo päättänyt, että en tutustu johonkin, koska hän on vaan ”ärsyttävä”/ruma/äänekäs/nörtti/uskonnollinen...

Olen yrittänyt oppia ja tietoisesti vältän arvostelua ja negailua etenkin uusien tuttavuuksien seurassa. Silti teen sitä PALJON ja myös ystävissäni on muutamia teräväkielisiä, joiden kanssa tapaamiset ovat aina muiden haukkumista/arvostelua. On siis tarttunut minuun kasvatuksessa.

Olen myös tajunnut että vanhempani tuntevat paljon ihmisiä, mutta silti heillä ei ole todellisia ystäviä joiden kanssa he soittelisivat muuten vain tai olisivat tekemisissä vapaa-ajalla. Nekin vähät mitä vuosien varrella on ollut ovat jotenkin jääneet ja ovat nykyään sellaisia joille jutellaan kun sattumalta törmätään jossain ja ehkä juuri ja juuri lähetetään joulukortti. Tätä olen ihmetellyt ja sama sosiaalinen vamma on periytynyt minulle. Pidän ihmiset jotenkin etäällä tai onnistun jotenkin hitaasti etäännyttämään ystäväksi asti päätyneet. Ehkä vanhempieni kohdalla kyseessä on jonkinlainen kateus tai oman itsen riittämättömyys ja ”paljastumisen” pelko. Itselläni on tuota, mutta myös vahvoja introvertti-piirteitä.

Vierailija kirjoitti:

äiti ei ikinä arvostele ketään, mummo kyllä senkin edestä. projisoi paljon, monesti kuunnellessani valitusta jostakin sukulaisesta aattelen että kuulostaa ihan siltä itseltään. esim. se mun serkku on niin pitkävihainen (mummo itse on).

Meillä päin vastoin, tai ei äitikään aivan mahdoton arvostelija ollut. Lapsena asuin mummon luona, ja vieläkin suku muistaa mummon sellaisena ihmisenä, jolle kaikki olivat samanarvoisia eikä hän arvostellut ketään. Tai on minun mieleeni jäänyt joku juttu hänen vanhoilta päiviltään juuri siksi, kun niin ihmettelin sitä.

Kyllä arvosteltiin. Miten joku on aina olevinaan jotain ja kaikki on muka olevinaan jotain hienoja ja rikkaita!? Esimerkiksi naapuri osti uuden auton, niin heti kommenttia kuinka lainalla on ostettu ja pitää esittää jotain parempaa mitä on. Todella kuluttavaa käytöstä! Vanhempani ovat hyvin vaatimattomia duunareita ja elävät hyvin vaatimattomasti, koska ovat ensinnäkin niin pihejä. Varmasti varaa olisi vaikka mihin ja säästöjä kertynyt vuosien varrella, mutta niitä vaan pantataan ja haukutaan sitten muita ihmisiä, jos ostavat jotain uutta.

Jos minä olen ostanut uudet kengät ja vaikka uuden takin on äiti heti kauhistelemassa miten minulla on varaa ostella tuollaisia turhuuksia (käyn töissä enkä ostele turhuuksia) ja sitten kuukauden päästä haluaisi lainata noita uusia kenkiä, kun ei malta ostaa itse uusia!?

Ei arvosteltu eikä juoruttu, mutta joskus jostakin sukulaisista saatettiin harvoin mainita jotain mutta sekin yleensä näkemällä hyviä ja huonoja asioita/puolia kyseisessä ihmisessä. Kumppanin kodissa on ollut aivan erilainen meininki ja suhteemme alussa mieheni saattoi kaupassa vaan tuijottaa muita ihmisiä arvostellen ja minulle heitä haukkuen. Se kaupassakäynnin varsinainen tarkoitus meinasi unohtua sen arvostelun alle. Sanotaan että se oli minulle hyvin outoa ja kummallista.

Ei - minun vanhempani olivat sellaisia ihmisiä, että he halusivat nähdä kaikissa hyvää ja pitivät kaikkia samanarvoisina, olivatpa nämä johtajia tai metsien miehiä. Tai siis kaikkia kohdeltiin arvokkaasti ja kunnioittaen - ketään ei haukuttu eikä nöyristelty. Tästä syystä tai siitä huolimatta vanhempiani arvostettiin, vaikka he itse eivät mitään kansakunnan kermaa olleetkaan.

Kotona ei koskaan arvosteltu ja oli melkoinen järkytys, kun ex-miehen kotona arvosteltiin ihan päin naamaa. Onneksi ex-mieheni ei kuitenkaan arvostellut. Ei oppinut tapoja kotoaan. 

Kerrankin mentiin heille kyläään ja mummo ihan ensimmäiseksi sanoi, että sinä olet hieman lihonut sitten viime kerran. No niin olen, kiitos vain tiedosta. Appivanhemmat myös kommentoivat ex-mieheni painoa ja pukeutumista. 

Ei meillä ainakaan mitenkään jatkuvasti arvosteltu. Joskus äitini saattoi sanoa, että kylläpä tuo kampaus vanhentaa tai tuo väri vie kasvoiltakin värin tms. Mutta sanoi samanlaisia asioita itsestäänkin. Ja toisaalta myös puhui kehuen toisista. Ihan normaalia kommentointia mielestäni.

Meillä korostettiin hyvien käytöstapojen merkitystä ja kohteliaisuutta, enkä muista vanhempieni arvostelleen ketään ap:n kuvaamalla tavalla. Mutta muistan kyllä sellaisen oudon vähättelevän ja lyttäävän ilmapiirin. Siihen kuului ajatus, että asiat pitää tehdä kuten ne on aina tehty, meillä tehdään oikein ja muissa perheissä toimitaan väärin, olipa sitten kyse vaikka niinkin pienestä asiasta kuin siitä, syödäänkö aterialla leipää vai ei. 

Etenkin isälläni on sellainen tyyli, että kaikkea uutta ja erilaista pitää vähän paheksua. Paheksuttavien asioiden listalle kuuluvat mm. useimmat tv-sarjat ja elokuvat (etenkin amerikkalaiset), suurin osa musiikista (paitsi klassinen ja uskonnollinen), kaikki muotiin liittyvä (turhuutta), kaikki nuorisolle tyypilliset kiinnostuksenkohteet ylipäätään. Turhuutta kaikki. Kerran siskoni perhe oli ostanut ruokapöydän, jossa pöytälevyn päällä oli lasinen levy. Isäni kommentti: "Tuo se kyllä menee vielä rikki", saarnaavalla äänellä sanottuna. Tuo on erittäin hyvä esimerkki siitä, mitä isäni harrastaa paljon ja myös äitini jossain määrin. Aina pitää päästä sanomaan, pätemään, varoittelemaan ja puuttumaan, vaikka kyse olisi pienestä asiasta. 

Arvelisin vanhempieni jotenkuten sietävän erilaisia elämäntapoja ja esim. seksuaalivähemmistöjä. Mutta jos lähipiirissä olisi vaikka joku homo, luulen että heillä olisi vaikeuksia hyväksyä asia. Heidän asenteensa on vähän sellainen että "Ovat ihan ok, kunhan pysyvät kaukana." 

Vanhemmillani ei ollut tapana arvostella vieraiden ihmisten eikä tuttujen ulkonäköä, mutta muistan itse saaneeni kitkeriä kommentteja esim. painostani, kun olin teini-ikäinen. Olin ihan normaalipainoinen, jopa hoikahko. Samoin aknestani sain kuulla loukkaavia kommentteja. Sitten toisaalta kuitenkin asiaa vähäteltiin, ja kun ilmaisin jossain vaiheessa haluavani mennä ihotautilääkärille ja kosmetologille, se oli äidin mielestä ihan turhaa. Äiti ei nähnyt sitä ihosairautena vaan ohimenevänä kosmeettisena haittana, josta valittaminen oli turhaa. 

Tätä ilmiötä on vaikeaa kuvailla. Jotenkin minusta tuntuu, että meillä vallitsi omituisen kitkerä, negatiivinen ja lannistava ilmapiiri. Nyt aikuisena huomaan usein kyseenalaistavani itseäni ja pohtivani esim. saanko tehdä ja toimia näin, saanko toivoa näin, saanko nauttia tästä. Se lannistaminen on jotenkin niin syvällä. Eikä asiaa voi ottaa puheeksi vanhempien kanssa, koska se ei hyödyttäisi mitenkään. 

Kohteliaisuuden korostamisen kääntöpuoli oli se, että vastaan ei saanut sanoa. Piti olla kuuliainen ja kiltti, koska "kiltit tytöt eivät sano pahasti". Jos sanoin teininä vanhemmille vastaan, sain kuulla olevani "oikullinen". Varmaan sitä olinkin, mutta luullakseni normaalin rajoissa. Jostain syystä omalla kohdallani otin kiltteyden vaatimuksen siten, että minun täytyy olla ystävällinen ja suorastaan alistuva kaikille, jopa kusipäille. Olin pitkälle aikuisikään melkoinen tossukka, joka ei osannut puolustaa itseään. Toisaalta sitten se omien rajojen puolustaminen saattoi mennä raivokkaalla tavalla överiksi... No, ei siitä sen enempää. Vasta viime vuosina olen oppinut puolustamaan itseäni normaalilla ja terveellä tavalla. 

Jos kuulen vanhempieni laukovan "paheksuvia" kommentteja siskoni ja veljeni lapsille, nykyään minulla on tapana puuttua asiaan heti. Turhanpäiväisestä lannistamisesta ja pikkuasioihin puuttumisesta ei ole mitään hyötyä!

Kyllä meillä arvosteltiin jonkin verran tai hassusta ulkonäöstä tehtiin lähinnä huumoria. Tämä koski niin tuttuja kuin tuntemattomiakin ja niin livenä kuin TV:ssä nähtyjä. Itse ole jatkanut samaa omille lapsilleni ja hyvin ovat jo oppineet. Nythän sitä arvosteltavaa/huumorin kohdetta on ollut aika paljon, maahantunkeutumisen ja suvaitsevaiston takia. :)