Arvosteltiinko teidän lapsuudenkodissa ihmisiä?
Havahduin joskus parikymppisenä siihen, että on olemassa ihmisiä, jotka oikeasti näkevät toisissa hyvää, tai jotka eivät sano negatiivisia ajatuksiaan ääneen. Meillä kotona oli normaalia haukkua toisten ulkonäköä, esimerkiksi televisiota katsellessa haukuttiin ihmisten hiukset, asut, hampaat, puhetyyli.. Ihan mitä vaan. Tätä harjoitti äitini, en muista isäni haukkuneen kenenkään ulkonäköä, korkeintaan arvosteli ihmisten tekoja ja mielipiteitä.
Opin itsekin pitämään epämiellyttävinä niitä piirteitä, joita äitini halveksui. Näitä ovat mm. pienet hampaat, pieni leuka, vaaleat/punaiset hiukset (etenkin miehellä), pienet silmät, lihavuus, liian meikatut kasvot, hiustenpidennykset, ylipäätään liika laittautuminen, pitkät hiukset yli 35v naisella... Ja lista jatkuu.
Äidilläni on jonkinlainen tarkka visio siitä, millainen on hyväksyttävä ihminen. Myös pelkän ammattikoulun käyneet ovat huonompia ihmisiä, piti olla "kunnon koulutus".
Meillä ei todellakaan korostettu sitä, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat, tai että jos ei ole hyvää sanottavaa niin ei kannata sanoa mitään.
Oliko muilla tällaista? Äitini on syntynyt 50-luvulla ja hän on korkeastikoulutettu, kuten isänikin. En vaan voi ymmärtää tällaisia juttuja. Itsellänikin on nyt lapsi enkä todellakaan opettaisi hänelle tuollaisia arvoja.
Kommentit (124)
Ei. En muista koskaan heidän arvostelleen. Ei vieläkään, kasikymppisiä ovat.
Kuulostaa jossain määrin tutulta. Meillä ei osoiteltu niinkään sormella muiden ulkonäköä, mutta elämäntyyli, tavat jne. olivat jatkuvan kritiikin alla. Kaikkea ja kaikkia piti jotenkin vähätellä, kaikki piti torjua. Tämä ylsi myös itseen ja omaan perheeseen, ehkä johtui juuri siitä että molemmat vanhemmat olivat tosi tyytymättömiä omaan itseensä.
Taisin olla itsekin ehkä parikymppinen kun tajusin miten järkyttävän negatiivinen ja muita vähättelevä kasvuympäristöni oli ollut. Tämä oivallus oli tärkeä osa itsenäistymistä. Harmillisen usein vanhat tavat yrittävät nostaa päätään. Etenkin oman itsen soimaaminen ja vähättely alkavat helposti rajoittamaan elämää.
Tunnistin meidän äidin tuosta. Hänen kohteenaan ovat aina lihavat ihmiset, vaikka hän itsekin kamppaili vuosia ylipainon kanssa. Tai ehkä juuri siksi pitääkin ylipainoa niin pahana asiana.
Nykyään valittaa jatkuvasti työkavereistaan. Kuka on laiska, kuka jatkuvasti saikulla, kuka olevinaan ja kuka luulee tietävänsä kaikesta kaiken. Mua ei kiinnosta tippaakaan, kun en edes tunne niitä ihmisiä ja muutenkaan. Kaikista tuntuu löytyvän jotain negatiivista. Ihan kuin äiti olisi jotenkin katkera tai väsynyt työhönsä.
Ootahan että yks kissahullu tulee,se tekee tästä aiheesta 20-sivuisen yksinväittelyn..
Isäni oli opettaja, ja päivällispöydässä säännöllisesti haukkui sekä oppilaansa että työkaverinsa.
Ei onneksi arvosteltu. Meidän äiti muisti toitottaa, että "jos sinulla ei ole mitään kaunista sanottavaa, älä sano mitään". Onneksi katkaiset kierteen :) On varmasti hyväksi lapsen itsetunnolle elää vähemmän ulkonäkö keskeisessä kodissa.
Sama juttu itsellä. Vanhemmat arvostelivat kaikkea meidän perheestä poikkeavaa. Urheiluseuraan kuuluvat olivat vasemmistolaisia, pitkähiuksiset miehet homoja, ylipainoiset naiset kauheita „mätkiä“ yms. Miesystävät ovat huomauttaneet minun samalla lailla arvostelevan esim. televisiosta näkemääni, vaikka olen yrittänyt tietoisesti päästä tavasta eroon. Vanhempieni taholta tämä on todennäköisesti ollut oman huonon itsetunnon pönkitystä ja ehkä jopa sopeutumista pienen paikkakunnan ahtaaseen asenneilmapiiriin (kaikkea poikkeavaa piti paheksua).
Joo aina katottiin meillä Lauantai Tansseja joita juonsi Heikki Hietamies ja sitten arvosteltiin niitä tanssijoita ja linssiltorakoita vai luteitako ne oli, jotka kiersivät ympäri Suomea tuon ohjelman mukana.
äiti ei ikinä arvostele ketään, mummo kyllä senkin edestä. projisoi paljon, monesti kuunnellessani valitusta jostakin sukulaisesta aattelen että kuulostaa ihan siltä itseltään. esim. se mun serkku on niin pitkävihainen (mummo itse on).
Ei, meillä kiellettiin ankarasti ja läksytettiin jos tuli sanoneeksi jotain. Heti kysyttiin, että miltä tuntuisi jos sinun vaatteistasi/ ulkonäöstäsi sanottaisiin niin tai näin.
Tunnistin äitini tuosta.
Arvosteli kovaan ääneen kaikkia poikkeavan näköisiä ihmisä.. ihan pienistä ulkonäkövirheistä esim. Kovasti haukkui myös seksuaali ja sukupuolivähemmistöjä. (Olen itse homo) ja tuo tuntui lapsena todella pahalta kun tiedostin olevani paha ja viallinen äitini silmissä.. olin tuolloin tietty kaapissa ja luulen että äitini aavisti että saattaisin olla homo ja koitti ehkä "normalisoida" minua haukkumalla homoja koska ne jutut menivät aivan yli.
Sukulaisten juhlissa äitini saattoi alkaa arvostelemaan muiden tapaa elää ja pukeutua. Hyvin usein jouduin lapsuudessani ja nuoruudessani häpeämään äitiäni. Väkivaltainen hän myös oli humalassa.
Tämä vaikuttaa minuun edelleen siten, etten voisi kuvitella vieväni kotiin näytille esim. ylipainoista, punatukkaista miestä, koska se arvostelun määrä (ei päin naamaa, mutta selän takana) olisi jotain järkyttävää. Miten masentavaa.
Tuli sellainen vielä mieleen, että tietyt nimet ovat myös arvostelulistalla. "Hyviä nimiä" ovat vanhat nimet kuten vaikkapa Vilho ja Leena, huonoja ovat sitten kaikki J-alkuiset ja kaikenlaiset "väännökset". Äitini varmaan pyörtyisi, jos nimeäisin lapseni Jennaksi.
Äiti arvosteli ja halveksi muita ihmisiä, isä myötäili. Narsistien hommia itsensä korottaminen kaiken yläpuolelle silloin ja edelleen. Yksi omena onneksi putosi kauas.
Ei arvosteltu. Appi- vanhempani (akateemisia) välillä arvostelevat toistensa ihmisten valintoja, mutta eivät sentään ulkonäköä. Tämä arvostelu särähti todella korvaani, kun en ollut moiseen tottunut. Mikään ei anna ihmisestä juntimpaa kuvaa, kuin toisten ulkonäön arvostelu.
Minun äitini arvosteli myös paljon: siskoaan, muita sukulaisia, naapureita, tuttuja, tv-kasvoja... ylipainoisuus on punainen vaate «miten voi ihminen päästää itsensä tollaseksi», samoin kaikkien tekemisiä kyseenalaistettiin «mitä toikin nyt luulee tekevänsä, lapsellista/naurettavaa tollainen». Minä luulin koko lapsuuteni, että vanhempani ovat hyväkäytöksisiä ja esimerkillisiä, muut taas juntteja. Aikuisena olen tajunnut, että vanhemmillani on hyvin pienet piirit ja heikko itsetunto. En lähde mukaan tai tukemaan heidän väheksyvää käytöstään.
Todellakin! Isän ja äidin koko kommunikointi perustui muiden arvosteluun, ettei huomio keskittyisi omaan tyhjyyteen. Ja lapsetkin sai kyllä osansa.
Hyvä aloitus!
Arvostettiin ja kehuttiin lahjakkaita, kauniita tai fiksuja ihmisiä, muita sitten arvosteltiin.
Juu, äiti haukkui kaikkia. Minuakin. Jos pukeuduin huonosti, olin ryysymaija. Kun yritin pukeutua hyvin, olin leuhka hienostelija. Aikuisena kun ostin jotain kivaa vaatetta, kuulin aina et muuten hyvä, mutta viis kiloa kun saisit pois.
Kyllä. Ei ne muuta tehneetkään. On vain kiihtynyt vuosien varrella, nyt haukutaan jo lapset ja lastenlapsetkin. Itse tietenkin ovat täydellisiä.