Lue keskustelun säännöt.
Arvosteltiinko teidän lapsuudenkodissa ihmisiä?
29.10.2018 |
Havahduin joskus parikymppisenä siihen, että on olemassa ihmisiä, jotka oikeasti näkevät toisissa hyvää, tai jotka eivät sano negatiivisia ajatuksiaan ääneen. Meillä kotona oli normaalia haukkua toisten ulkonäköä, esimerkiksi televisiota katsellessa haukuttiin ihmisten hiukset, asut, hampaat, puhetyyli.. Ihan mitä vaan. Tätä harjoitti äitini, en muista isäni haukkuneen kenenkään ulkonäköä, korkeintaan arvosteli ihmisten tekoja ja mielipiteitä.
Opin itsekin pitämään epämiellyttävinä niitä piirteitä, joita äitini halveksui. Näitä ovat mm. pienet hampaat, pieni leuka, vaaleat/punaiset hiukset (etenkin miehellä), pienet silmät, lihavuus, liian meikatut kasvot, hiustenpidennykset, ylipäätään liika laittautuminen, pitkät hiukset yli 35v naisella... Ja lista jatkuu.
Äidilläni on jonkinlainen tarkka visio siitä, millainen on hyväksyttävä ihminen. Myös pelkän ammattikoulun käyneet ovat huonompia ihmisiä, piti olla "kunnon koulutus".
Meillä ei todellakaan korostettu sitä, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat, tai että jos ei ole hyvää sanottavaa niin ei kannata sanoa mitään.
Oliko muilla tällaista? Äitini on syntynyt 50-luvulla ja hän on korkeastikoulutettu, kuten isänikin. En vaan voi ymmärtää tällaisia juttuja. Itsellänikin on nyt lapsi enkä todellakaan opettaisi hänelle tuollaisia arvoja.
Kommentit (124)
Isä ei arvostellut, äiti kylläkin. Vammaiset ihmiset varsinkin ällötti häntä. Kielsi katsomasta heihin päin ja piti vammaisen lapsen saanutta tyhmempänä , kuin muita. Onneksi olen irtaantunut samoista ajatuksista jo teininä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti arvosteli kaikki ystäväni heidän vanhempien ja kotiolojen perusteella. En saanut olla köyhien kaveri, enkä eronneiden vanhempien lasten kaveri.
Hyvä ketju! Meillä aikoinaan 50- ja 60-luvuilla faija ja mutsi usein ikkunasta seurasi ohikulkijoita arvostellen ja kommentoiden kaikkia. Itselleni tuli teini-iässä kauhea kompleksi siitä, että mitähän ihmiset nyt minusta sanovat, kun kuljin ulkona. Myös kaikki tv-esiintyjät arvosteltiin niin, ettei koko ohjelmasta saanut mitään selvää. Mokomaa perinnettä en ole omassa perheessäni jatkanut.
Yhteenveto ketjusta. Toistuvia teemoja:
- Yleinen negatiivinen, lyttäävä ja vähättelevä ilmapiiri lapsuudenkodissa
- Kateus varakkaampia kohtaan
- Tasapäistämisen vaatimus, ei saa erottua pahassa eikä oikein hyvässäkään
- Pahansuopa juoruilu, joka kohdistuu myös läheisiin
- Kaikenlainen ulkonäön arvostelu (kasvot, paino, hiukset, vaatteet)
- Toisaalta myös laittautuneiden naisten kovaääninen halveksunta
- Vähemmistöjen arvostelu ja halveksunta
- Toisenlaisten elämäntapojen halveksunta, myös erilaisten toimintatapojen arvostelu
- Yleinen kateus, katkeruus ja kaunaisuus
Huonoa: Me suomalaiset olemme todella negatiivista ja kateellista kansaa.
Hyvää: Kykenemme näköjään itsereflektioon.
Äidin muistan olleen aktiivisempi arvostelija, esimerkiksi linnan juhlien haukkumaraton oli meidän äiti-tytär-ilonaihe.
Ei isä sen parempi ollut, muistaakseni joka ainut yhteinen perheateria käytettiin isän työkavereiden paskapäisyyden vatvomiseen.
Paskaa menneiden vuosien kasvatusta tämmöinen, itse tiedän toimia paremmin, mutta koen kyllä saaneeni myös tiukan moraalisen selkärangan joka ei toki paskanpuhumista estänyt, mutta kylläkin ohjasi ja ohjaa tarkkaan oikeaan ja reiluun toimintaan ihmisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä kotona tällaista perinnettä ei ollut, mistä syystä olenkin kiinnittänyt huomiota appiperheen kyseiseen tapaan. He eivät puhu pelkästään pahaa vaan ylipäänsä puhuvat *hyvin hyvin paljon* muista ihmisistä; niin positiivista kuin negatiivistakin.
Toki omassakin perheessäni joskus purnattiin muista (tuskin kukaan ihminen on tälle tavalle immuuni), mutta jutut liittyivät ennemminkin siihen, kuinka naapuri ei ole jaksanut leikata nurmikkoaan tai no nyt se naapuri jo on vaihtanut ne talvirenkaat vaikka ei ole vielä liukasta...
Anoppi sen sijaan puhuu kaikki asiat; ulkonäön, tarjoilut, mitä kukakin sanoi, mitä se nyt sitten tarkoitti, autot, hankinnat, lastenkasvatuksen, pyykinpesun, pukeutumistyylin jne. En itse edes osaa puhua toisista ihmisistä määrällisesti niin paljon, vaikka kuinka yrittäisin. Miehen siskot ovat perineet tavan ja tiedän, että minunkin lastenkasvatusta, ihon ja hiusten kuntoa, palkan määrää, veljeni luonteenpiirteitä ja tapaani siivota on varmasti arvosteltu.
Olen todennut, että heidän maailmankuvansa rakentuu vertailemalla muita ja itseään. Minun maailmankuvani ei rakennu siten, joten ei voi muuta todeta kuin että "karavaani kulkee ja koirat haukkuu".
Itse havahduin lopullisesti siinä vaiheessa, kun katselimme mummolassa telkkaria ja 5-vuotias lapseni kommentoi "kattokaa ton päätä" samaan paheksuvaan sävyyn kuin muutkin puhuivat. 😲 olin jo aiemmin havainnut lapsuudenkodin negatiivisen ilmapiirin ja tarkkaillut omaa käytöstäni, mutta tuon jälkeen en ole arvostellut ketään lapsen kuullen (enkä juuri muutenkaan). Ihan karseaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tähän liittyy sellainenkin asia, että pidän ihmisiä jotka eivät hauku toisia, jotenkin teennäisinä. Että ihan varmasti hekin arvostelevat muita, eivät vaan sano sitä (mulle). Arvostelu myös lähentää. Kun oikein haukkuu ystävän kanssa jotakuta, on siinä jonkinlainen luottamuksen ilmapiiri, että näin voi tehdä. Arvostelemattoman ihmisen kanssa ajattelen, ettei tällaista luottamusta ole emmekä ole niin läheisiä.
Nämä ajatusmallit ovat todella syvällä. Vasta nyt lähempänä 30v olen onnistunut luomaan ihmissuhteita, joissa ei arvostella ja pilkata toisia. Kas kummaa, nämäkin suhteet ovat läheisiä ja hyviä, ja antavat hyvää energiaa ainaisen negatiivisuuden sijaan. Silti esimerkiksi siskojeni ja äitini kanssa tuo toisten arvostelu on se yhdistävä teema. Olen alkanut vältellä sitä ja sanoa, että no mitä siitä, mitä väliä mitä joku Pirkko tekee. Mutta vaikeaa se on.
Vierailija kirjoitti:
Tähän liittyy sellainenkin asia, että pidän ihmisiä jotka eivät hauku toisia, jotenkin teennäisinä. Että ihan varmasti hekin arvostelevat muita, eivät vaan sano sitä (mulle). Arvostelu myös lähentää. Kun oikein haukkuu ystävän kanssa jotakuta, on siinä jonkinlainen luottamuksen ilmapiiri, että näin voi tehdä. Arvostelemattoman ihmisen kanssa ajattelen, ettei tällaista luottamusta ole emmekä ole niin läheisiä.
Tämä on niiiiin totta! Itse koen ihan samoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini kuulostaa aika lailla aloittajan äidiltä. Itse olen miettinyt, että jos ikinä saan lapsia, en aio ikinä arvostella mitään heille samaan tapaan vaan pitäytyä positiivisessa. Tuo negatiivisuus on alkanut itseäni aikuisena kun olen sen huomannut ärsyttää valtavasti!
Kyllä vain, 14-v. tätini ihmettelivät pieniä rintojani:-Miten sulla voi olla noin pienet rinnat ja olet kohta15-vuotias..
Olivat syntyneet jo ennen 1950-lukua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei arvosteltu tai haukuttu muita. Myönteisiä asioita sanottiin. Ja ihmisiin suhtauduttiin ymmärtäväisesti, siis opetettiin ajattelemaan muiden kannaltakin asioita. Ja ottamaan asiat ja ihniset sellaisina kuin ovat. En oppinut vertailemaan tai arvostelemaan muita, ja myöhemmin tuntunut hankalalta ymmärtää sellaista. Ja hämmentävältä ja ahdistavaltakin.
Mutta hyvä ketju,ja mukava nähdä miten moni on huomannut ja tiedostanut vanhempien tavan ja itse tehnyt toisin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa jossain määrin tutulta. Meillä ei osoiteltu niinkään sormella muiden ulkonäköä, mutta elämäntyyli, tavat jne. olivat jatkuvan kritiikin alla. Kaikkea ja kaikkia piti jotenkin vähätellä, kaikki piti torjua. Tämä ylsi myös itseen ja omaan perheeseen, ehkä johtui juuri siitä että molemmat vanhemmat olivat tosi tyytymättömiä omaan itseensä.
Taisin olla itsekin ehkä parikymppinen kun tajusin miten järkyttävän negatiivinen ja muita vähättelevä kasvuympäristöni oli ollut. Tämä oivallus oli tärkeä osa itsenäistymistä. Harmillisen usein vanhat tavat yrittävät nostaa päätään. Etenkin oman itsen soimaaminen ja vähättely alkavat helposti rajoittamaan elämää.
Sama täällä, ulkonäkö ei ollut se pääasia, mutta kaikille muille naureskeltiin ivallisesti selän takana, että ketähän nekin luulevat olevansa. Kukaan ei ollut kyllin hyvä, kenestäkään ei voitu sanoa, että onpa se hyvä ja mukava ihminen. Kesti aikansa tajuta, ettei tämä ole sellaista elämää jota haluaisin, enkä tahdo kohdella toisia tuolla tavalla. Joskus vanhat aivoihin stanssatut ajatuskuvat pyrkivät nousemaan esiin ja niitä vastaan tappelen. Kaikki meistä ovat erilaisia ja heidät tulee hyväksyä sellaisena kuin he ovat, en itsekään ole maailman mahtavin persoona, miten voisin vaatia toisilta sitä. Pääasia on se, että olemme ystäviä vikoinemme kaikkinemme ja nautimme toistemme seurasta, monta kertaa saa ihmetellä, että kuinka noin loistava tyyppi on valinnut minut ystäväkseen. Ja kun ei tarvitse selän takana kieroilla, on elämä paljon rehellisempää ja hauskempaa.
Todella, todella harvoin mitään tuollaista vanhemmiltani kuulin. Jotain tosi paljastavaa asua saatettiin kommentoida ”o-ou”, muttei mitään nimittelyä. Oikeasti huonokäytöksisiä ihmisiä tuttavapiirissä arvosteltiin. Mut enemmän järkyttyneeseen kuin ylemmyydentuntoiseen sävyyn.
Vanhempani ovat 40-luvulla syntyneitä duunareita pikkukaupungissa.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli samanlaiset vanhemmat. Arvostelu ja väkivalta kohdistui myös minuun. Äitini sanoi 2 viikkoa ennen kuin kuoli syöpään, että se syöpä on minun syytäni ja että olen pilannut hänen elämänsä.
En ole pystynyt käymään äitini haudalla.
Voi sinua, äitisi syöpä ei todellakaan ollut sinun syysi millään muotoa, sinä et hänen elämäänsä kyllä pilannut, oli vielä hänen viimeinen tapansa haavoittaa, ylen katkera ihminen ollut. Unohda hänen sanansa ja tekonsa, sinä olet sitä arvokkaampi, sinun elämääsi ei määritä hänen julmuutensa. Sinä olet oma yksilösi ja määrität oman kohtalosi, älä jää eilisen vangiksi. Rakenna oma elämäsi sellaiseksi kuin sen haluat ja ole onnellinen, maailmassa on pirun paljon hyvää ihan ihmisistä alkaen ja sitä kaikkea toivon sinulle.
Ei haudalla tarvitse käydä, ellei siltä tunnu, eihän hän edes ole siellä, hauta on vain riitti, muistomerkki menneille, jotka saavatkin jäädä menneisyyteen.
Jep. Nyt vasta yli nelikymppisenä olen tuon kaiken tiedostanut, päässyt siitä eroon ja saanut elämääni paljon ihania, tasavertaisia ihmissuhteita. Inhottaa aina kun kuulen tai luen täältä rumia kommentteja toisten persoonasta. Tosi vastenmielistä puuhaa.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ketju! Meillä aikoinaan 50- ja 60-luvuilla faija ja mutsi usein ikkunasta seurasi ohikulkijoita arvostellen ja kommentoiden kaikkia. Itselleni tuli teini-iässä kauhea kompleksi siitä, että mitähän ihmiset nyt minusta sanovat, kun kuljin ulkona. Myös kaikki tv-esiintyjät arvosteltiin niin, ettei koko ohjelmasta saanut mitään selvää. Mokomaa perinnettä en ole omassa perheessäni jatkanut.
50-luvulla? Kuinka vanha sä oikein olet? Mun äiti on syntynyt 50-luvulla ja minäkin olen jo vanha kääkkä :) Olen ajatellut että minä olen täällä vanhimmasta päästä kun en ole enää lapsentekoikäinen ja odottelen että josko esikoinen saisi lähivuosina lapsia että pääsisin mummuksi. Siis en nyt arvostele, vaan olen yllättynyt.
Vierailija kirjoitti:
Yhteenveto ketjusta. Toistuvia teemoja:
- Yleinen negatiivinen, lyttäävä ja vähättelevä ilmapiiri lapsuudenkodissa
- Kateus varakkaampia kohtaan
- Tasapäistämisen vaatimus, ei saa erottua pahassa eikä oikein hyvässäkään
- Pahansuopa juoruilu, joka kohdistuu myös läheisiin
- Kaikenlainen ulkonäön arvostelu (kasvot, paino, hiukset, vaatteet)
- Toisaalta myös laittautuneiden naisten kovaääninen halveksunta
- Vähemmistöjen arvostelu ja halveksunta
- Toisenlaisten elämäntapojen halveksunta, myös erilaisten toimintatapojen arvostelu
- Yleinen kateus, katkeruus ja kaunaisuus
Huonoa: Me suomalaiset olemme todella negatiivista ja kateellista kansaa.
Hyvää: Kykenemme näköjään itsereflektioon.
Nostan sen myös esille että moni sanoo että isovanhemmat eivät olleet tuollaisia, mahtaako nämä asiat olla ns. suurten ikäluokkien helmasyntiä? He joutuivat kilpailemaan keskenään ihan kaikesta jne.
Toisaalta monessa vastauksessa toistuu se että esim. musiikki kelpuutetaan jos se on uskonnollista, eli uskovaisten, jopa lahkolaisten vanhakantaisuus tulee näkyviin yhtenä piikkinä.
Äitini tapasi aina arvostella ihmisiä selän takana. Puhui aina siitä, että miksi ei kannata tehdä sitä ja sitä. Usein puhui ihmisten sairauksista ja liioitteli omia vaivojaan. Usein uhriutui, kun aikuisiällä tuli sanottua hänelle, että ei aina viitsisi haukkua toisia ihmisiä. Kehui usein omia saavutuksiaan liioitellen. Ei ikinä myöntänyt olevansa missään asiassa väärässä. Keksi valeen, jos huomasi olevansa väärässä. Kun eräässä vaiheessa lihoin hetkellisesti, arvosteli ylipainoani. Itse on ollut koko aikuisikänsä lihava, mutta kiistää tämän ääntään korottaen, vaikka vanhat valokuvat selvästi osoittavat asian laidan.