Lue keskustelun säännöt.
Arvosteltiinko teidän lapsuudenkodissa ihmisiä?
29.10.2018 |
Havahduin joskus parikymppisenä siihen, että on olemassa ihmisiä, jotka oikeasti näkevät toisissa hyvää, tai jotka eivät sano negatiivisia ajatuksiaan ääneen. Meillä kotona oli normaalia haukkua toisten ulkonäköä, esimerkiksi televisiota katsellessa haukuttiin ihmisten hiukset, asut, hampaat, puhetyyli.. Ihan mitä vaan. Tätä harjoitti äitini, en muista isäni haukkuneen kenenkään ulkonäköä, korkeintaan arvosteli ihmisten tekoja ja mielipiteitä.
Opin itsekin pitämään epämiellyttävinä niitä piirteitä, joita äitini halveksui. Näitä ovat mm. pienet hampaat, pieni leuka, vaaleat/punaiset hiukset (etenkin miehellä), pienet silmät, lihavuus, liian meikatut kasvot, hiustenpidennykset, ylipäätään liika laittautuminen, pitkät hiukset yli 35v naisella... Ja lista jatkuu.
Äidilläni on jonkinlainen tarkka visio siitä, millainen on hyväksyttävä ihminen. Myös pelkän ammattikoulun käyneet ovat huonompia ihmisiä, piti olla "kunnon koulutus".
Meillä ei todellakaan korostettu sitä, että kaikki ovat hyviä sellaisina kuin ovat, tai että jos ei ole hyvää sanottavaa niin ei kannata sanoa mitään.
Oliko muilla tällaista? Äitini on syntynyt 50-luvulla ja hän on korkeastikoulutettu, kuten isänikin. En vaan voi ymmärtää tällaisia juttuja. Itsellänikin on nyt lapsi enkä todellakaan opettaisi hänelle tuollaisia arvoja.
Kommentit (124)
Ei onneksi. Paskojen ihmisten hommaa tuollainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllä minä muistan, että etenkin sukulaisia arvosteltiin meidän lasten kuullen, mitä pidän nykyään kyllä aika vastuuttomana. Sellaisia sukulaisia siis, joiden kanssa ilmeisesti "täytyi" olla tekemisissä ja järjestettiin illanistujaisia yms. mutta sitten kiristeltiin hampaita jälkikäteen tai etukäteen kun ei millään jaksaisi eikä innostaisi, mutta kun "pakko". Tätä ihmettelin, että mikä ihmeen pakko se on kaveerata ihmisten kanssa, jos oikeasti ei haluaisi. Antoi vähän huonoa kuvaa. Sukulaisten kanssa voi olla muutenkin väleissä, kuin esittää ystävää. Olisi ainakin pieniltä lapsilta kannattanut pitää salassa nuo oikeat ajatukset.
Olen syrjäytynyt tällaisten vanhempien vuoksi. En ole masentunut, mutta mikään ei tunnu miltään.
Tyhjä ihmisen kuori mikä on kaluttu loppuun. Aina väsyttää vaikka nukkuisi miten paljon.
Äiti arvosteli ja isä kielsi arvostelemasta :D
Kyllä, ja sukulaisten keskuudessa yleisestikin. Kotona arvosteltiin lapsuuden kaverinikin sen jälkeen kun olivat lähteneet vieraisilta; kuka ei osannut käyttäytyä, kenellä oli huonot vaatteet. Toisaalta äitini arvosteli samoin minuakin. Jatkoin itse samaa käytösmallia, kunnes eräs ex-kumppani joskus kaupassa ohikulkijan ulkonäöstä tuhahdettuani tokaisi minulle, että häntä kuvottaa se, kuinka aina puhun muista. Se oli käännekohta.
Sukulaisiin lopetin pitämästä yhteyttä jo kauan aikaa sitten, koska aloin voida niin pahoin siitä jatkuvasta muiden ihmisten arvostelemisesta ja toisaalta en halunnut antaa heille enää aihetta puhua minusta keskenään. Olen edelleenkin neuroottinen mm. pukeutumiseni ja tekemisteni suhteen ja mietin aina, mitä muut minusta ajattelevat, vaikka olen nyt aikuisiällä todella ihmeekseni huomannut, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä ilkeitä ja arvostelevia. Että oma perhepiirini taisi olla vain harvinaisen sairasta ja huonoitsetuntoista väkeä. Oma oloni keveni 150 kg, kun aloin huomata ihmisissä kauniit ja hyvät asiat ja lopetin pahan puhumisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei, siksi on aikuisenakin vaikea sietää seläntakana puhumista ja muiden ihmisten arvostelua mm. Ulkonäön perusteella tai sen perusteella, että ei vaan pidä ihmisestä tai joku ei ymmärtä, että asiat voi tehdä monella tavalla.Työelämässä hyvin raskasta tällaista kuunnella. Olisiko helpompaa jos kotona olisi arvosteltu ja haukuttu ihmisiä???
Ei arvosteltu. Päinvastoin, mun äitini on ymmärtäjä. Aina kun uutisissa oli joku tragedia, niin sen sijaan että meillä olisi mietitty, että miten joku voikin olla noin paha, että jotenkin vahingoittaa toista ihmistä, niin äiti alkoi pohtia että millainenhan lapsuus sillä on ollut ja mitä se tuntee ja mikä on johtanut näihin tekoihin. Ei todellakaan arvosteltu, vaan (yli)ymmärrettiin kaikkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä vaikuttaa minuun edelleen siten, etten voisi kuvitella vieväni kotiin näytille esim. ylipainoista, punatukkaista miestä, koska se arvostelun määrä (ei päin naamaa, mutta selän takana) olisi jotain järkyttävää. Miten masentavaa.
Minä en ole koskaan esitellyt vanhemmilleni muita kumppaneitani kuin ensimmäisen poikaystäväni silloin kauan sitten. Äitini puhui hänen ulkonäöstään niin rumasti, etten tahdo enää koskaan viedä ketään hänen raadeltavakseen. Ei äiti siis hänelle itselleen sanonut mitään, mutta jälkeenpäin minulle. Eikä ollut edes mikään ruma poika, mutta en tiedä mitä olisi pitänyt olla äitiäni miellyttääkseen.
Ei arvosteltu mitenkään erikoisesti, tottakai jos vaikka telkkarissa oli joku ihan kumma tyyppi niin sitä päiviteltiin yhdessä, ei se mitään pahantahtoista ollut. Meillä on aina ollut paljon huumoria ja naurua kotona, myös itselle on osattu nauraa.
Suurempi ongelma mulle on ollut se että äitini kuvitteli nuorena ja hoikkanakin olevansa lihava, äitini häpesi itseään, ja jotenkin se vaikutti kyllä minuunkin. Äiti sanoi että kun oli nuorena naimisissa alkoholisti-isäni kanssa niin silloin se hänen itsetuntonsa kai sai liian ison kolauksen kun isä haukkui ja uhkaili, hakkasikin. Onneksi äitini lähti siitä avioliitosta pois kun olin ihan pieni ja on ollut kymmeniä vuosia normaalissa avioliitossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen syrjäytynyt tällaisten vanhempien vuoksi. En ole masentunut, mutta mikään ei tunnu miltään.
Tyhjä ihmisen kuori mikä on kaluttu loppuun. Aina väsyttää vaikka nukkuisi miten paljon.
Sulla on varastorauta loppu tai D-vitamiininpuutos... tai mikä tahansa puutos. Usko pois.
Meillä jaettiin ihmiset yksinkertaisesti kahdenlaisiin: "me" eli uskovaiset, ja "maailman ihmiset" eli ei-uskovaiset. Ensimmiseksi mainitut oli tietysti hyviä ja hyväksyttäviä, toiseksi mainitut ei. Mitään muita ominaisuuksia ei sitten ihmisissä oikein nähtykään... tuollaisia nuo vanhempani ovat edelleen nyt kahdeksankymppisinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syrjäytynyt tällaisten vanhempien vuoksi. En ole masentunut, mutta mikään ei tunnu miltään.
Tyhjä ihmisen kuori mikä on kaluttu loppuun. Aina väsyttää vaikka nukkuisi miten paljon.
Sulla on varastorauta loppu tai D-vitamiininpuutos... tai mikä tahansa puutos. Usko pois.
D vitamiinia syönyt jo 8v purkista. Rautaa saan valurauta pannusta. b12 vitamiini, sinkki ja magnesium, omega 3 myös ruokavaliossa.
Isäni arvosteli kaikkia heidän ajamansa auton perusteella ja koki aina tarvetta haukkua muiden autoja ja paasata niiden surkeista ominaisuuksista koko muulle autossa istuvalle perheelle ja selittää, kuinka hänellä on paljon parempi auto. Kun toin ensimmäisiä tapailemani miehiä kotiin täysi-ikäistyttyäni ja yksi heistä oli avobemarilla ajava juppi (eli reviiritunkeilija), niin jumankekka mikä ulina sen autosta nousi jälkikäteen, oli koko loppuillan polttavin lyttäämismonologin aihe. Jestas mitä myrkyllisyyttä, ikinä en halua olla samanlainen kuin isäni ja toisaalta pelkään että vuosia jatkunut käytösmalli on tartuttanut minuunkin huomaamattani jotakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju jotenkin kertoo enemmän kuin moni muu asia tällä keskustelupalstalla. Tänne on suorastaan kerääntynyt suuri määrä omituisen/huonon kasvatuksen saaneita ihmisiä joilla ei ole käsitystä siitä miten normaalit ihmiset eli suurin osa ihmisistä elää ja olee. Tämä selittää niin monta asiaa, miksi täällä puhutaan sellaisia juttuja joihin minä en ole juuri koskaan törmännyt, asioina jotka muka on yleisiä tai normaaleja.
Normaalit ihmiset (keskiverto, suurin osa) eivät ole ilkeitä.
Ei arvosteltu. Kahta työtä tekevä yh-äiti, äidinäiti ja kolme poikaa samassa huushollissa. Mummo oli niin hyvä ihminen, että talonmies, postinkantaja ja monet talon asukkaatkin purkivat hänelle huoliaan, ja hän lohdutteli, muttei koskaan haukkunut ketään. Näki aina hyviä puolia, itse pirussakin: "Onhan se ainakin ahkera." Toisaalta: jos äitiäni tai mummoani loukattiin, he masentuvat kovin ja jopa itkeskelivät. Eivät osanneet puolustaa itseään, muita ihmisiä kyllä. Kun vartuimme, meidän poikien asiaksi tuli itse ottaa selvää maailmasta, jossa todella on myös pahoja ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen syrjäytynyt tällaisten vanhempien vuoksi. En ole masentunut, mutta mikään ei tunnu miltään.
Tyhjä ihmisen kuori mikä on kaluttu loppuun. Aina väsyttää vaikka nukkuisi miten paljon.
Sulla on varastorauta loppu tai D-vitamiininpuutos... tai mikä tahansa puutos. Usko pois.
D vitamiinia syönyt jo 8v purkista. Rautaa saan valurauta pannusta. b12 vitamiini, sinkki ja magnesium, omega 3 myös ruokavaliossa.
Se valurautapannun rauta ei auta yhtään mitään. Sinulla voi olla jo syntymästä asti ollut huono rautavarasto jos äidilläsi on ollut huonosti rautaa kun sinua odotti. Ferritiini kannattaa mittauttaa. Ja miksei muitakin, ei siitä haittaakaan ole. Mites kilpirauhanen? Sokerit? Kalium? Mitä näitä nyt on.
Kuulostaa tutulta! Aloin tajuamaan tuon asian jo yläasteiässä, mutta nyt vasta oman lapsen saatua muutama vuosi sitten tajusin kunnolla miten omat vahemmat arvostelivat muita. Tv:ssä, kaupassa, naapurissa asuvia... Vieläkin jos olen äitini kanssa joskus julkisella paikalla, äitini saattaa kommentoida/ihmetellä minulle jonkun ulkonäköä ja sanon vaan että no mitä sitten ei kiinnosta. ja äiti jää inttämään asiasta silti...
Kaikki vähemmistöryhmät stereotypisoitiin ja yleistettiin jo lapsena. No nyt teen itse töitä näiden vähemmistöjen kanssa, ja vanhemmat (duunarit) arvostelevat ja kuvittelevat tietävänsä näiden ihmisten asioista jotain.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju jotenkin kertoo enemmän kuin moni muu asia tällä keskustelupalstalla. Tänne on suorastaan kerääntynyt suuri määrä omituisen/huonon kasvatuksen saaneita ihmisiä joilla ei ole käsitystä siitä miten normaalit ihmiset eli suurin osa ihmisistä elää ja olee. Tämä selittää niin monta asiaa, miksi täällä puhutaan sellaisia juttuja joihin minä en ole juuri koskaan törmännyt, asioina jotka muka on yleisiä tai normaaleja.
Normaalit ihmiset (keskiverto, suurin osa) eivät ole ilkeitä.
No jaa. Siitä huonosta ja omituisesta kasvatuksesta voi myös oppia paljon jos vaan on kykenevä oppimaan. Minä olen saanut aika monen asian suhteen vanhemmistani sen mallin millainen ihminen en missään tapauksessa halua olla. Haluan ajatella ja nähdä ihmisissä hyvää sen sijaan että näkisin vaan ne huonot puolet.
Arvosteltiin lähinnä telkkarista ihmisiä. Katseltiin esim jotakin viihdeohjelmia ja lytättiin kaikki, hiukset, ylipaino, haukuttiin typeräksi, miten joku puhui yms.. Kaikki ohjelmat oli huonoja ja naurettavia. Välillä arvostelivat myös esim sukulaisia, jos tultiin jonkun luota vaikka synttäreiltä niin autossa puitiin läpi miten Reino oli lihonut tai se oli tehnyt sitä tai tätä. Vanhempani olivat kohteliaita esim ystävilleni eivätkä olisi koskaan heitä arvostelleet, mutta harjoittivat tällaista edellämainitsemaani lyttäystä selän takana esim sukulaisia kohtaan tai jotakin telkkarisarjojen näyttelijöitä kohtaan.
Mulla oli samanlaiset vanhemmat. Arvostelu ja väkivalta kohdistui myös minuun. Äitini sanoi 2 viikkoa ennen kuin kuoli syöpään, että se syöpä on minun syytäni ja että olen pilannut hänen elämänsä.
En ole pystynyt käymään äitini haudalla.