Lue keskustelun säännöt.
Vauvan tehtävä hoitaa isoäitiä?
Meillä on 8kk vauva jonka isoäiti on hurahtanut pikkuiseen jo raskausaikana todella voimakkaasti. Tunnen itseni nipoksi kun minua on alkanut häiritä mummon ja lapsen tapa olla yhdessä. Mummo vaatii tapaamista vähintään kerran viikossa ja joka kerran pitelee vauvaa rintaansa vasten ja "sulkeutuu" seurasta. Kuiskailee "mummo rakastaa, mummon rakkain"-koko ajan vauvalle ja jos vauva inahtaa tai yrittää vääntää itseään pois sylistä lähtee mummo nopeasti kauaksi minusta ja miehestä, ettemme ota vauvaa. Mummo on mukava ihminen luonteeltaan mutta esim. minua ei noteeraa millään tavalla kun olen paikalla, ärsyyntyy selvästi läsnäolostani. Olenko yliherkkä? Mummo on alusta asti anellut vauvaa yökylään, sanoi 2 viikon ikäiselle vauvalle "tänään jäät mummon luokse, mummon luona on hyvä". Sanoin etten jätä vastasyntynyttä hoitoon missään nimessä. Alkoi ITKEÄ ja sanoi että hän saa vauvasta voimaa jatkaa töissä. Sanoo tätä samaa aina kun pyytää tapaamista, jopa sanamuodoin ettei "jaksa tulevaa työviikkoa", ellei saa sylitellä vauvaa. Ei ole saanut yöhoitoon koska imetän enkä jotenkin usko että hän pystyy tarkkailemaan VAUVAN tarpeita. Jos vauva vaikka kaipaa tilaa, lattialla olemista tms. niin se ei käy päinsä tämän mummon kanssa. Mitä voin tehdä pahoittamatta mummon mieltä? Kyseessä miehen äiti johon ollut tosi hyvät välit ennen vauvan syntymään.
Mies on kiusaantunut ja yrittää olla ottamatta kantaa asiaan. Ei selvästi tajua miksi minua stressaa mummon kyläilyt ja heillä vieraileminen. Mummo on tavallaan niin herttainen olemukseltaan kuitenkin, mutta ahdistaa ettei hän selvästi pysty näkemään minun merkitystäni ja rooliani lapsen elämässä. Ja juu, olen "kiitollinen" siitä että on välittäviä isovanhempia mutta en voi tunteilleni mitään.
Kommentit (10672)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
pikku enska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuollainen mummo joka oikeasti välittää lapsesta on korvaamaton apu sinulle tulevaisuudessa. Sano kuitenkin reilusti että et taida raskia antaa vauvaa vielä yökylään pitkään aikaan vaan vasta myöhemmin.
Tuollainen mummo omii lapsen omien tunteidensa hoitajaksi ja syöttää tämän päähän ajatuksen kuinka äiti on tylsä ja tyhmä ja iloitsee kun lapsi itkee kun hänet haetaan kotiin mummolasta. Lapsi paineistuu.
Jooh... eiköhän tuo ole hieeman ylimitoitettua jo. Vajaa prosentti ihmisistä on oikeasti pahantahtoisia, psyykkisesti vaarallisen sairaita. Ja tuskinpa enin osa heistä on mummoja :D
Mikäli tuo lukusi pitää paikkaansa, niin Suomessa on sen perusteella noin 50 000 oikeasti pahantahtoista ja psyykkisesti vaarallisen sairasta ihmistä. Eiköhän osa heistä ole mummoja, koska luultavasti puolet on naisia ja puolet miehiä.
Manipuloijat ovat pääsääntöisesti miehiä, ilkeinkin mummi sentään ajattelee toimivansa oikein. Pieni ero siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Manipuloivat ihmiset osaavat olla ihania ja ystävällisiä muille, jotta heidän hankalat piirteensä eivät paljastuisi muille - muutenhan mielikuva heidän vilpittömästä hyvyydestään särkyisi.
Sinun päässäsi ei viiraa etkä sinä ylireagoi, vaan huolesi lapsesta ja omasta perheestäsi on aivan oikeutettua. Tunnet vauvasi parhaiten, ja lapsen isän tulisi asettua tässä sinun puolellesi. Anna miehellesi luettavaksi juttuja psyykkisistä ongelmista, ehkä hänenkin silmänsä avartuvat tässä ja hän näkee asian todellisen laidan.
En usko, että hän tyhmyyttään tai välinpitämättömyyttään on "ymmärtämättä" sinua ja huoltasi, vaan saattaa olla tottunut siihen että mieluummin alistuu äidin tahtoon kuin jäisi tappelemaan hänen kanssaan. Mummo ei ole muuttunut miksikään, hän on luultavasti aina ollut tuollainen mutta nyt kun häneen on vaikeampi ottaa etäisyyttä hän kehtaa paljastaa millainen oikeasti on.
Toivon sinulle ja miehellesi paljon rohkeutta tähän tilanteeseen! Lapsen ja perheen hyvinvointi edellä, mummon uhkailuille ja syyllistämisille ei saa antaa tilaa.
Mikään teoriaselitys ei auta noin häiriintyneille. Kysy mummolta kuuluvasti haluaako hän että hänen poikansa muuttaisi hänen luokseen? Samalla katsot miestä voimakkaasti etkä peru etkä selitä mitään.
Ilmoita miehelle, että muutat vauvan kanssa kaksin, jos hän ei halua suojella lasta. Että menkööt äitinsä kanssa.
Ei kaikista ole kuin siittäjäksi. Eikä mummoa tarvi jättää heitteille, vaan ohjata psykogeriatriselle tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on jokin anoppien mielisairaus joka iskee joillekin lapsenlapsen synnyttyä. Tässähän oli pitkä ketjukin aiheesta. Tärähdetään täysin vaikka ei välttämättä olla välitetty omistakaan lapsista ollenkaan niin se vauva pitää saada leluksi :D
Joo, jännä että tämä on vaan anoppien, ei kenenkään oman äidin sairaus. heh...
Joo, jännä että meillä anoppi oli ok, mut oma mutsi ihan överi. Oltiin sitten vauva-aika melko tiiviisti anoppilassa kun ei saanut mutsilta rauhaa, kun asuttiin silloin samassa kaupungissa.
Ensinnäkin, vauvalle on erittäin haitallista ja pelottavaa tuo vuorovaikutustilanteen väkisin jatkaminen (esimerkkisi missä vauva ynähtelee ja haluaa levätä vuorovaikutuksen jälkeen ja mummo vaan lähtee vauvan kanssa pakoon ja pakottaa vauvan jatkamaan), yökyläilyt ehdoton no-no vauva voi olla erossa vanhemmastaan todella vähän aikaa noin pienenä. Nuo vuorovaikutusasiat ovat ehdottoman tärkeitä lapsen tulevan kehityksen kannalta ja kuulostaa, että mummo muodostaa osalla käyttäytymisestään riskitekijää vauvan kehitykselle, varsinkin kun noin usein näette. Muistakaa, että vauvalle täytyy antaa myös tilaa toipua vv tilanteista, koska se on vauvalle paitsi tärkeää myös yhtäältä liiallisena uuvuttavaa.
Täytyy olla tietynlaista sensitiivisyyttä antaa vauvalle tilaa kun hän tarvitsee. Älä anna mummon juosta vauvan kanssa muualle tuossa tilanteessa tai iltaisin kun vauva haluaa rauhaa vaan sano suoraan sekä miehellesi, että äidillesi, että suojelet lapsen normaalia kehitystä.
Terveisin yo psykologian opiskelija
Ps. Mahd kirjoitusvirheet johtuu puhelimen hankalasta näppäimistöstä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä on päinvastoin eli vaikka miten selitän, että olen väsynyt ja olisi tarpeen, että mummi ottaisin 7kk ikäisen yökylään, niin ei onnistu millään. Kun on se työ, jota varten pitää kerätä voimia viikonloppuna. Minä kuulemma saan nukkua vauvan päiväuniaikaan tai mies voi valvoa vauvan kanssa, jos minä en jaksa. Mitään apua ei mummilta saa!
7kk ei voi olla erossa pääasiallisesta huoltajastaan yötä vielä! Ei liian montaa tuntiakaan. Ymmärrän, että olet väsynyt, mutta tosiaan miehesi ilmeisesti voi auttaa.
Kaikkia kommentteja en lukenut vielä, mutta mikä siinä oikein on, kun se isoäiti ei ole suoraan lasta varten?
Kaikki kommunikointi on lastenlasten esittelyä puheessa. Yhden lauseen sanoo veljeni vaimo 'tänään sataa' ja sitten se alkaa. Paulus-cecilia-felix-jasu-puhe (nimet keksitty). Jos on juhlat, hän salin toisesta päästä nostaa kirsti-irmeliä näytiksi miehelleen. Ja mies lähti siitä juuri 45 sekuntia sitten (toki näyttää koko juhlaväelle omia jälkeläisiään).
Kun en tiedä mitä vastaan! Ahah. Vai niin. No niinhän. Sehän hyvä. Totta.
Yksi selitys on varmaan se, ettei ole enää omaa elämää. Mutta kun se ei saisi olla niin.
Ikäänkuin loputon itsekäs oman minän esittely. Maailmassa ei ole muuta kuin ne lastenlapset, joita plop-plop-plop tulee kuin uusia perunoita. Keskustelu ei virkistä minua, en tunne pikkuisia, joita en ole tavannut (asuvat kaukana).
No tää vähän sivusi asiaa. Mutta m i k s i se lapsenlapsi muuttaa elämän niin, ettei näe mitään muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauva saa kiintymyssuhdetrauman, koska äiti ei suojellut
pikku enska kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja lisäyksenä Ap:n pitäisi lähteä purkamaan omia tuntojaan- onko ollut epäkypsä, liian nuori äidiksi tultuaan. Synnytyksen jälkeinen baby blues jne. jos jatkuva epävarmuuden tunne äitiydestään? Tämän on ehkä mummu huomannutkin, halunnut auttaa? Tuliko edes mieleen Ap:n puolustajat? :)
Sivustahuutelijana, tuollaisessa tilanteessa tuetaan sitä äidin äitiyttä, eikä yritetä omia tämän äidin vauvaa omaksi terapialelukseen.
Ihan noinkaan se ei ole. Muistelen omia aikojani esikoisvauvan äitinä... Tuoreelle äidille voi olla yllättävä henkinen tuki nähdä muiden kiintymystä vauvaan. Että vauva ei mene rikki, pientä voi halia ja suukottaa , tunteita ei tarvitse pidätellä. Ja ajatusketju: vauva on noin rakas mummille/tädille/pappalle, sehän onkin ihana vauva myös minulle. Kaikille tuo ei toimi ja erityisen herkillä oleva äiti voi pitää pahanakin mutta se menee ohi- viisas mummi tukee kasvuprosessia , sanoittaa äidin tunteita. "Tuo tunne on normaalia ja se kuuluu äitiyteen". Lapsi jopa lähentää sukupolvien välejä
Voi hyvänen aika mitä paskaa
Ei. Vaan täyttä asiaa. Noin juuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko vauvanne isoäidille ensimmäinen lapsenlapsi?
Vierailija kirjoitti:
Vauva saa kiintymyssuhdetrauman, koska äiti ei suojellut
En anna tuon tapahtua. Nyt alan toden teolla ottamaan välimatkaa mummoon. Jutellaan tänään miehen kanssa. Ennemmin välit kokonaan poikki mummoon kuin kiintymyssuhdeongelmia vauvalle. Kaduttaa, itkettää ja ahdistaa kun mietin miten olen vain katsonut vierestä, yrittänyt näyttää normaalilta kun mummo on huseerannut. Kolmas maailmansota odottaa mutta mies on minun puolellani loppu peleissä uskoakseni, koska rakastaa vauvaa aivan valtavan paljon.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhu miehesi kanssa ihan kunnolla tänään, näytä vaikka tätä tai sitä toista ketjua, jonka linkkasin. Käske lukea ajatuksella, eikö huomaa äitinsä tekevän samoja asioita, joita ketjun kommentoijista 99% sanoo olevan sairaita/väärin.
Kirjoitin tämän toiseenkin ketjuun, mutta kirjoitan sen tännekin, älä oikeasti päästä tilannetta tähän mihin meillä meni. Se on tuon ikäiselle vauvalle jo todella pelottavaa, meidän tilanteessamme onneksi oli vauva niin pieni, että tuskin jätti mitään jälkeä tämä tilanne.
Kun vauvamme oli n.1kk ikäinen, olimme anopilla viikonloppuna yötä. Asumme aika kaukana, joten tulimme pariksi päiväksi. Tarkkoja päiviä nyt en muista, mutta menimme anopille perjantaina aamupäivällä ja sovimme olevamme yhden yön, lähtisimme lauantaina iltapäivällä tai illalla kotiin, kun sunnuntaina oli jo muita sovittuja menoja.
Kaikki meni ihan ok, koska mieheni on aina asettanut rajat äidilleen lapsemme suhteen ja aina tukee minua, oli asia mikä hyvänsä. Ikinä ei ole epäröinyt asettua minun puolelleni äitiään vastaan, tietää että minä ajattelen lapsemme parasta ja tiedän paremmin kuin äitinsä.
Kun koitti lauantai iltapäivä ja keräilimme tavaroita, anoppi juoksi vauva sylissä itkien perässämme, miten emme voi vielä lähteä, sovimme olevamme koko viikonlopun, valehtelimme hänelle jne. Jankutimme, että sanoimme useasti olevamme vain yhden yön, meillä on menoa jne. Ei ole, se pitää perua, hänelle valehdeltiin, miksemme voi olla jne.
Kun saimme tavaramme pakattua ja oli aika pukea vauva, olin ottamassa vauvaa anopilta, anoppipa pinkaisi vessaan lukkojen taakse pillittämään vauvan kanssa. Ei suostunut avaamaan ovea, kiljui vain oven takaa vollottaen, ettemme voi lähteä vielä. Puhe ei tepsinyt, joten mieheni repi oven auki, otti vauvan äidiltään (joka ihme kyllä luovutti vauvan) ja antoi vauvan minulle. Kamala huutokonsertti alkoi, kun lähdin vauvan kanssa ulos, en uskaltanut jäädä sisällekään tuon jälkeen.
Kiitän vain onneani, että tuo tapahtui kun vauva oli noin pieni, mietin aina, mitä jos ei olisikaan ollut, entä jos olisi ollut vaikka vuoden. Kyllä tuollainen jättää jäljen mieleen, kun vauva vähänkään ymmärtää enemmän. Tilanne tietysti pyrittiin pitämään mahdollisimman rauhallisena, paitsi tietysti anoppi.
Lapsella oli vahva vierastus, sekä eroahdistus minusta, vielä nykyäänkin. Tuntuu, että lapsi pelkää minun hylkäävän hänet, vaikka näkisi minut esim. kaupassa. Heti jos päästän kädestä irti ja menen muutaman askelen kauemmas katsomaan vaikka jotakin vaatetta, lapsi alkaa huutaa hysteerisenä äitiä, vaikka isänsä on vieressä, isä ei myöskään kelpaa mihinkään, sen pitää olla äiti. Onhan se hieman kaukaa haettua, mutten voi olla miettimättä, liittyykö tuo vauvaiän "kaappaus" asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Onko vauvanne isoäidille ensimmäinen lapsenlapsi?
Kaksi muuta ovat kouluikäisiä. Löytyy ketjun alusta. (liian vanhoja hoivahaluiselle mummelille.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Puhu miehesi kanssa ihan kunnolla tänään, näytä vaikka tätä tai sitä toista ketjua, jonka linkkasin. Käske lukea ajatuksella, eikö huomaa äitinsä tekevän samoja asioita, joita ketjun kommentoijista 99% sanoo olevan sairaita/väärin.
Kirjoitin tämän toiseenkin ketjuun, mutta kirjoitan sen tännekin, älä oikeasti päästä tilannetta tähän mihin meillä meni. Se on tuon ikäiselle vauvalle jo todella pelottavaa, meidän tilanteessamme onneksi oli vauva niin pieni, että tuskin jätti mitään jälkeä tämä tilanne.
Kun vauvamme oli n.1kk ikäinen, olimme anopilla viikonloppuna yötä. Asumme aika kaukana, joten tulimme pariksi päiväksi. Tarkkoja päiviä nyt en muista, mutta menimme anopille perjantaina aamupäivällä ja sovimme olevamme yhden yön, lähtisimme lauantaina iltapäivällä tai illalla kotiin, kun sunnuntaina oli jo muita sovittuja menoja.
Kaikki meni ihan ok, koska mieheni on aina asettanut rajat äidilleen lapsemme suhteen ja aina tukee minua, oli asia mikä hyvänsä. Ikinä ei ole epäröinyt asettua minun puolelleni äitiään vastaan, tietää että minä ajattelen lapsemme parasta ja tiedän paremmin kuin äitinsä.
Kun koitti lauantai iltapäivä ja keräilimme tavaroita, anoppi juoksi vauva sylissä itkien perässämme, miten emme voi vielä lähteä, sovimme olevamme koko viikonlopun, valehtelimme hänelle jne. Jankutimme, että sanoimme useasti olevamme vain yhden yön, meillä on menoa jne. Ei ole, se pitää perua, hänelle valehdeltiin, miksemme voi olla jne.
Kun saimme tavaramme pakattua ja oli aika pukea vauva, olin ottamassa vauvaa anopilta, anoppipa pinkaisi vessaan lukkojen taakse pillittämään vauvan kanssa. Ei suostunut avaamaan ovea, kiljui vain oven takaa vollottaen, ettemme voi lähteä vielä. Puhe ei tepsinyt, joten mieheni repi oven auki, otti vauvan äidiltään (joka ihme kyllä luovutti vauvan) ja antoi vauvan minulle. Kamala huutokonsertti alkoi, kun lähdin vauvan kanssa ulos, en uskaltanut jäädä sisällekään tuon jälkeen.
Kiitän vain onneani, että tuo tapahtui kun vauva oli noin pieni, mietin aina, mitä jos ei olisikaan ollut, entä jos olisi ollut vaikka vuoden. Kyllä tuollainen jättää jäljen mieleen, kun vauva vähänkään ymmärtää enemmän. Tilanne tietysti pyrittiin pitämään mahdollisimman rauhallisena, paitsi tietysti anoppi.
Lapsella oli vahva vierastus, sekä eroahdistus minusta, vielä nykyäänkin. Tuntuu, että lapsi pelkää minun hylkäävän hänet, vaikka näkisi minut esim. kaupassa. Heti jos päästän kädestä irti ja menen muutaman askelen kauemmas katsomaan vaikka jotakin vaatetta, lapsi alkaa huutaa hysteerisenä äitiä, vaikka isänsä on vieressä, isä ei myöskään kelpaa mihinkään, sen pitää olla äiti. Onhan se hieman kaukaa haettua, mutten voi olla miettimättä, liittyykö tuo vauvaiän "kaappaus" asiaan.
Kauheaa!!:( Oletteko enää väleissä? Mietin tässä mummon "vitsailua" kun olemme tehneet lähtöä kotiin tms. on pitänyt laittaa vauva kaukaloon, sanottu mummolle "annatko pienen niin laitetaan lähtövalmiiksi". Tähän tulee aina vastaukseksi "milläs otat, kun en anna" mutta sävy on vitsiä muistuttava. Ja niitä että "tämä lähtee mummon matkaan" kun ovat meillä käyneet.
ap
Tämän ketjun Ap kirjoittaa mielestäni samalla tyylillä kuin tuon toisenkin... noh, eipä sillä väliä vaikka olisi keksitty juttu, tämä ”hullut mummot” on ilmiönä todellinen, ja uskon että ketjuun vastanneet ovat aitoja, ja itse olen ainakin saanut mahtavaa vertaistukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja lisäyksenä Ap:n pitäisi lähteä purkamaan omia tuntojaan- onko ollut epäkypsä, liian nuori äidiksi tultuaan. Synnytyksen jälkeinen baby blues jne. jos jatkuva epävarmuuden tunne äitiydestään? Tämän on ehkä mummu huomannutkin, halunnut auttaa? Tuliko edes mieleen Ap:n puolustajat? :)
Sivustahuutelijana, tuollaisessa tilanteessa tuetaan sitä äidin äitiyttä, eikä yritetä omia tämän äidin vauvaa omaksi terapialelukseen.
Ihan noinkaan se ei ole. Muistelen omia aikojani esikoisvauvan äitinä... Tuoreelle äidille voi olla yllättävä henkinen tuki nähdä muiden kiintymystä vauvaan. Että vauva ei mene rikki, pientä voi halia ja suukottaa , tunteita ei tarvitse pidätellä. Ja ajatusketju: vauva on noin rakas mummille/tädille/pappalle, sehän onkin ihana vauva myös minulle. Kaikille tuo ei toimi ja erityisen herkillä oleva äiti voi pitää pahanakin mutta se menee ohi- viisas mummi tukee kasvuprosessia , sanoittaa äidin tunteita. "Tuo tunne on normaalia ja se kuuluu äitiyteen". Lapsi jopa lähentää sukupolvien välejä
Siis miksi normaalille äidille pitäisi oikein erikseen näyttää että vauvaa voi halia ja suukotella tai yrittää "sanoittaa äidin tunteita", saada äiti tuntemaan että vauva on rakas äidille? Nuohan ovat itsestäänselvyyksiä terveelle äidille. Ei mummon kuulu ottaa mitään alistavaa roolia,missä hän KaikkiTietävänä valtaistuimeltaan ohjaa tuoretta äitiä. Mummo voi ihan luottaa siihen,että äiti kyllä osaa hoitaa lapsensa ja myös tuntee lapsensa ja hänen tarpeensa paremmin kuin mummo. Mummo ei ole mikään auktoriteetti, vaan sivustaseuraaja jolla ei ole mitään oikeuksia lapseen. JOS mummolla on hyvät välit lapsen vanhempiin ja hän kunnioittaa heitä,hän saa tavata lapsenlasta vanhempien ehdoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja lisäyksenä Ap:n pitäisi lähteä purkamaan omia tuntojaan- onko ollut epäkypsä, liian nuori äidiksi tultuaan. Synnytyksen jälkeinen baby blues jne. jos jatkuva epävarmuuden tunne äitiydestään? Tämän on ehkä mummu huomannutkin, halunnut auttaa? Tuliko edes mieleen Ap:n puolustajat? :)
Sivustahuutelijana, tuollaisessa tilanteessa tuetaan sitä äidin äitiyttä, eikä yritetä omia tämän äidin vauvaa omaksi terapialelukseen.
Ihan noinkaan se ei ole. Muistelen omia aikojani esikoisvauvan äitinä... Tuoreelle äidille voi olla yllättävä henkinen tuki nähdä muiden kiintymystä vauvaan. Että vauva ei mene rikki, pientä voi halia ja suukottaa , tunteita ei tarvitse pidätellä. Ja ajatusketju: vauva on noin rakas mummille/tädille/pappalle, sehän onkin ihana vauva myös minulle. Kaikille tuo ei toimi ja erityisen herkillä oleva äiti voi pitää pahanakin mutta se menee ohi- viisas mummi tukee kasvuprosessia , sanoittaa äidin tunteita. "Tuo tunne on normaalia ja se kuuluu äitiyteen". Lapsi jopa lähentää sukupolvien välejä
Siis miksi normaalille äidille pitäisi oikein erikseen näyttää että vauvaa voi halia ja suukotella tai yrittää "sanoittaa äidin tunteita", saada äiti tuntemaan että vauva on rakas äidille? Nuohan ovat itsestäänselvyyksiä terveelle äidille. Ei mummon kuulu ottaa mitään alistavaa roolia,missä hän KaikkiTietävänä valtaistuimeltaan ohjaa tuoretta äitiä. Mummo voi ihan luottaa siihen,että äiti kyllä osaa hoitaa lapsensa ja myös tuntee lapsensa ja hänen tarpeensa paremmin kuin mummo. Mummo ei ole mikään auktoriteetti, vaan sivustaseuraaja jolla ei ole mitään oikeuksia lapseen. JOS mummolla on hyvät välit lapsen vanhempiin ja hän kunnioittaa heitä,hän saa tavata lapsenlasta vanhempien ehdoilla.
Nyt osuit naulan kantaan!
Meillä tilanne meni siihen että minä olin aina ihan kankea ja ilmeetön kun tietyt sukulaiset paikalla, koska he vyöryivät laateni päälle ja tiesin että he puivat kaiken mahdollisen keskenään takanapäin.
Tuntui etten osaa kuitenkaan tehdä yhtään mitään oikein. Joten kangistuin patsaaksi siinä tilanteessa.
Järkyttää jälkikäteen että se meni aina siihen. Sitten olikin hyvä haukkua, miten en ota kontaktia lapsiini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhu miehesi kanssa ihan kunnolla tänään, näytä vaikka tätä tai sitä toista ketjua, jonka linkkasin. Käske lukea ajatuksella, eikö huomaa äitinsä tekevän samoja asioita, joita ketjun kommentoijista 99% sanoo olevan sairaita/väärin.
Kirjoitin tämän toiseenkin ketjuun, mutta kirjoitan sen tännekin, älä oikeasti päästä tilannetta tähän mihin meillä meni. Se on tuon ikäiselle vauvalle jo todella pelottavaa, meidän tilanteessamme onneksi oli vauva niin pieni, että tuskin jätti mitään jälkeä tämä tilanne.
Kun vauvamme oli n.1kk ikäinen, olimme anopilla viikonloppuna yötä. Asumme aika kaukana, joten tulimme pariksi päiväksi. Tarkkoja päiviä nyt en muista, mutta menimme anopille perjantaina aamupäivällä ja sovimme olevamme yhden yön, lähtisimme lauantaina iltapäivällä tai illalla kotiin, kun sunnuntaina oli jo muita sovittuja menoja.
Kaikki meni ihan ok, koska mieheni on aina asettanut rajat äidilleen lapsemme suhteen ja aina tukee minua, oli asia mikä hyvänsä. Ikinä ei ole epäröinyt asettua minun puolelleni äitiään vastaan, tietää että minä ajattelen lapsemme parasta ja tiedän paremmin kuin äitinsä.
Kun koitti lauantai iltapäivä ja keräilimme tavaroita, anoppi juoksi vauva sylissä itkien perässämme, miten emme voi vielä lähteä, sovimme olevamme koko viikonlopun, valehtelimme hänelle jne. Jankutimme, että sanoimme useasti olevamme vain yhden yön, meillä on menoa jne. Ei ole, se pitää perua, hänelle valehdeltiin, miksemme voi olla jne.
Kun saimme tavaramme pakattua ja oli aika pukea vauva, olin ottamassa vauvaa anopilta, anoppipa pinkaisi vessaan lukkojen taakse pillittämään vauvan kanssa. Ei suostunut avaamaan ovea, kiljui vain oven takaa vollottaen, ettemme voi lähteä vielä. Puhe ei tepsinyt, joten mieheni repi oven auki, otti vauvan äidiltään (joka ihme kyllä luovutti vauvan) ja antoi vauvan minulle. Kamala huutokonsertti alkoi, kun lähdin vauvan kanssa ulos, en uskaltanut jäädä sisällekään tuon jälkeen.
Kiitän vain onneani, että tuo tapahtui kun vauva oli noin pieni, mietin aina, mitä jos ei olisikaan ollut, entä jos olisi ollut vaikka vuoden. Kyllä tuollainen jättää jäljen mieleen, kun vauva vähänkään ymmärtää enemmän. Tilanne tietysti pyrittiin pitämään mahdollisimman rauhallisena, paitsi tietysti anoppi.
Lapsella oli vahva vierastus, sekä eroahdistus minusta, vielä nykyäänkin. Tuntuu, että lapsi pelkää minun hylkäävän hänet, vaikka näkisi minut esim. kaupassa. Heti jos päästän kädestä irti ja menen muutaman askelen kauemmas katsomaan vaikka jotakin vaatetta, lapsi alkaa huutaa hysteerisenä äitiä, vaikka isänsä on vieressä, isä ei myöskään kelpaa mihinkään, sen pitää olla äiti. Onhan se hieman kaukaa haettua, mutten voi olla miettimättä, liittyykö tuo vauvaiän "kaappaus" asiaan.
Kauheaa!!:( Oletteko enää väleissä? Mietin tässä mummon "vitsailua" kun olemme tehneet lähtöä kotiin tms. on pitänyt laittaa vauva kaukaloon, sanottu mummolle "annatko pienen niin laitetaan lähtövalmiiksi". Tähän tulee aina vastaukseksi "milläs otat, kun en anna" mutta sävy on vitsiä muistuttava. Ja niitä että "tämä lähtee mummon matkaan" kun ovat meillä käyneet.
ap
Olemme, mutta lapsi ei ole tuon jälkeen ollut hetkeäkään niin, etten pääsisi hänen ja anopin väliin. Ja ihmettelee, miksei saa yökylään, miksei saa ottaa syliin, miksei saa halata lasta väkisin (lapsi ei siis pidä kosketuksesta, ellei saa rauhassa olla ja katsella vierasta), miksei voi mennä lapsen kanssa ulos yksin jne. Olenkin monta kertaa napannut lapsen syliini ja poistunut paikalta sanaakaan sanomatta tai hypännyt lapsen eteen, kun olen huomannut anopin yrittävän taas väkisin halata. Ei käsitä vaikka miten sanoo, että lapsi ahdistuu kun hän pitää väkisin kiinni, eikä lapsi pidä hänestä, juuri siksi kun ei anna lapsen rauhassa katsella. Isomummun taas antaa välillä halata, kun tämä antaa lapsen rauhassa katsella, eikä pitele väkisin kiinni.
Näemme kylläkin vain kerran vuodessa anoppia, jos sitäkään.
Kannattaa oikeasti pitää mielessä mitä voi käydä, kun nuo eivät jääkään vitsiksi. Tai voi olla, ettei mitään tule tapahtumaan. Noin iso vauva kuitenkin varmasti säikähtää tilannetta, jos samoin kävisi kuin meillä. Älä anna lasta enää syliin, voit ihan hyvin sanoa, ettet uskalla kun uhkailee. Tuo on laskettavissa uhkailuksi.
Niin. Tai sitten he voivat olla myös äitejä vasta.