Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta omaan asenteeseensa voi. Mitä teet, kun kohtaat vaikeuksia? Alatko parkumaan että miks mulle kävi näin, miks taas mulle eikä naapurin Liisalle? Tiedätkö oikeasti, onko sillä Liisalla ollut niin helppo elämä, miltä näyttää?

Mulla ei ole ollut mitenkään helppo lapsuus, jos nyt ei ihan traagisinkaan (ei hyväksikäyttöä tms), lapsuus ja opiskeluajat oli köyhiä, mulla on kroonisia sairauksia, yksi vaikea leikkaus takana, useita läheisiä on kuollut, yksi teki itsemurhan, on kärsitty lapsettomuudesta jne.

Nyt olen varsin tavallinen virkanainen, naimisissa, pari lasta, asutaan hyvällä alueella jne. Elämä on onnellista ja näyttää varmasti ulospäin siltä helpolta elämältä. Käyn lenkillä naapurin rouvan kanssa ja kuuntelen jatkuvasti hänen valitustaan, miten juuri hänelle sattuu aina kaikki paha, hommat menee pieleen, on sairauksia ja siskokin kuoli jne. Ei ole tullut kerrottua, että on sitä itselläkin ollut jos jonkinlaista vaikeutta. Hän haluaa draamailla elämällään, niin draamailkoon. Minä yritän löytää hyvää jokaisesta päivästä. Vaikka minäkin kaipaan kuolleita läheisiäni, kärsin säryistä jne.

Etkö itse huomaa, että sinulla on riittävästi koossapitäviä peruspilareita tämän hetken elämässäsi. Menetä työkyky, lapsi saa syövän ja mies pettää tai alkoholisoituu, voi hymy alkaa taas hyytyä.

Toiset myös kestää enemmän kuin toiset. Niin se vaan on. Toiselle yhden lapsen kasvattaminen on jo ylivoimaisen rankkaa ja ahdistavaa, toisella saattaa mies ja lapsi kuolla, ja silti porskuttaa eteenpäin jotenkin.

Toiset on heikkoja tai lellittyjä parhaimmillaan kumpaakin.

Jossitten taas elämä on liian helppoa suosittelen oikeitatöitä tai armeijaa niin oppii tavoille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on oikeasti omasta itsestä kiinni. On tottakai asioita ja vastoinkäymisiä mihin ei ole voinut vaikuttaa, mutta jos tuntuu siltä että elämä on jatkuvasti yhtä taistelua, niin pitäisi katsoa peiliin. Omasta elämästä esimerkkinä eksäni. Koko ajan riidoissa jonkun kanssa, milloin taloudellisia vaikeuksia, milloin mielenterveys järkkyi, ihan vaikka mitä KOKO ajan. Ei siinä saanut itsekään hetkeäkään hengähtää. Nyt kun olemme eronneet, elämäni on ihanan tasaista, ei riitoja, ei ylimääräistä stressiä milloin mistäkin. Kaikki on hyvin. Jotkut ihmiset vaan huomaamattaan sotkee elämäänsä jatkuvasti.

Oma elämäni on jatkuvaa taistelua. Miten minun pitäisi peiliin katsoa? Mieheni vammautuminen on aiheuttanut sen, että jo parikymmentä vuotta elämä on ollut todella raskasta, henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti. Vaikka ilon hetkiä on paljon, niin lapsiperheen päävastuullisena oleminen ja sairaasta miehestä huolehtiminen on tosiaan aikamoinen paketti. En ymmärrä, miten se on minusta kiinni.

Varmaan siten, että sun ois pitänyt jättää miehesi kun hän vammautui. Edellisen vastaajan mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on luonne- ja asennekysymys: eli miten suhtaudut läheisiin, ympäröivään yhteiskuntaan ja kaikkeen muuhunkin. Turha pirua on merrasta etsiä, jos se ei ole siellä koskaan ollutkaan. Näin se vaan menee..

Enpä tiedä tuosta. Ystäväni on sanonut, että minä olen se joka aina jaksaa yrittää ja tehdä asioille jotain. Itsekin sitä välillä ihmetellyt miten sitä vastoinkäymisten jälkeen vähän aikaa on maassa, mutta aina tulee se hetki kun toivo herää ja alan yritämään uudelleen.

Koska ihmisen huono tuuri voi kääntyä, vai kääntyykö koskaan?

Silti niitä vastoinkäymisiä vain tulee kerta toisensa jälkeen:

- lapsuuden/nuoruuden perheessä mielenterveys- ja alkoholiongelmia

- 7 vuoden koulukiusaus, jonka takia ystävyyssuhteet 'väliaikaisia' vuosia kestäviä kuitenkin, koska en uskalla koulukiusaamisen takia luottaa täysillä toisten haluun olla kanssani, koska kerran ala-asteella sain kuulla tyypeiltä jotka olivat minua pyytäneet kanssaan olemaan että: 'Voiksä lähtee ku noi kaks ei haluu olla sun kaa'

- työelämässä en ole osannut olla tarpeeksi hyvä kovasta yrityksestä huolimatta, satunnaisia pätkätöitä, muutaman alan koulutus

- viime vuonna sain kahdet potkut viikon työssäolon jälkeen koska en ollut tarpeeksi nopea/fyysisesti vahva (olen ottanut niitä töitä vastaan mitä olen saanut)

- kokemukset alkoholisti vanhemmasta sai minut ottamaan miehen joka ei juonut ollenkaa, muutamien vuosien jälkeen alkoi juomaan koska omaa pohjimmiltaan tosi huonon itsetunnon vaikka kakkien kanssa toimeen tuleekin ja välillä ollut tosi pahoja kausia. Vuosia jo asumuserossa

- sairastuin krooniseen sairauteen, joka aiheuttaa muitakin haittoja terveyteen kuten kovaa yöllistä narskuttelua (hampaat kiskoista huolimatta 'ihan loppu'), sappikiviä (sappirakko juoduttiin poistamaan), vatsakipuja, vatsa usein 'kovalla' joka vaikeuttaa jo elämääkin

Elämä ollut jatkuvaa taistelua työelämän, terveyden (vatsasairaus, migreeni) ja alkoholia käyttävien lähimmäisten kanssa.

Omaa asennetta tarvis varmaan vaihtaa, kilttiä ja mukautuvaa luonnetta ympäristöön haluaisin vaihtaa mutta se ei taida onnistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on luonne- ja asennekysymys: eli miten suhtaudut läheisiin, ympäröivään yhteiskuntaan ja kaikkeen muuhunkin. Turha pirua on merrasta etsiä, jos se ei ole siellä koskaan ollutkaan. Näin se vaan menee..

 

Kuulehan sinä, kun ei asia ole näin. Eipä tässä ole pirua merrasta etsitty, meikäläinen kyseessä. Kyllä se piru ihan itse minut on löytänyt. Mielestäni olen suht normaalisti elänyt ja suhtautunut asioihin ja yhteiskuntaan. Siitä huolimatta asiat päin prinkkalaa ja aina vaikeimman kautta. Kaksi avioliittoa ja molemmat miehet vaikeita luonteita. Kenestä tietää heti, minkälainen ihminen on kyseessä.  Lapsuudenkoti oli normaali 50-luvun koti. joskin oli kova kuri ja paljon sellaista mitä ei saanut tehdä.

Jos tyrisin, kaivaisin kyllä saman kortin ;)

Jotain on kyllä mennyt kohdallasi pieleen, kun olet noin epäempaattinen tyyppi.

Mitä tiedät kenenkään tyrimisestä, oletko tuttuni. Ja mistä tiedät, olenko empaattinen vai e.

Itse ainakin olen hävinnyt geenilotossa. Olen sekä isän että äidin puolelta perinyt kroonisia sairauksia, joita ei olisi voinut estää millään, esim. elintavoilla.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on oikeasti omasta itsestä kiinni. On tottakai asioita ja vastoinkäymisiä mihin ei ole voinut vaikuttaa, mutta jos tuntuu siltä että elämä on jatkuvasti yhtä taistelua, niin pitäisi katsoa peiliin. Omasta elämästä esimerkkinä eksäni. Koko ajan riidoissa jonkun kanssa, milloin taloudellisia vaikeuksia, milloin mielenterveys järkkyi, ihan vaikka mitä KOKO ajan. Ei siinä saanut itsekään hetkeäkään hengähtää. Nyt kun olemme eronneet, elämäni on ihanan tasaista, ei riitoja, ei ylimääräistä stressiä milloin mistäkin. Kaikki on hyvin. Jotkut ihmiset vaan huomaamattaan sotkee elämäänsä jatkuvasti.

Mielenkiinnosta, miten tuolla sinun logiikallasi olisin voinut toimia toisin, etten olisi sairastunut vakavasti ja nyt ilmeisesti hyvin vahvasti näyttää siltä, että sairaus vie voiton jossain vaiheessa ja lapseni jäävät orvoiksi. Elämäntapani olleet aina terveelliset jne, niillä en olis voinut omaa kohtaloa muuttaa. Sukuaan/geenejään ei valitettavasti voi valita eikä sekään ois taannut, ettei kohtaloni ois ollut tämä.

678, muistaakseni oli edellinen kommenttini

Sosiaalitieteissä puhutaan kasautuvasta huono-osaisuudesta. Eli ihan oikea havainto, että tietyt ikävyydet tuntuvat kasautuvan samoille ihmisille. Epäreilua on elämä. 

Lapsuuteni oli perseestä, alkoholistiperhe. Ei ollut rahaa aina edes ruokaan, sillä rahat menivät isän baariseikkailuihin. Kävin naapurin tädin luona syömässä (luojan kiitos hänelle). Kuljin nuhruissa vaatteissa ja häpesin itseäni. Koulussa minua kiusattiin tämän takia ja perääni huudeltiin "juopon pentu" jne.

Sisuunnuin ja kävin kouluni hyvin. Pakenin pahaa oloani keskittymällä opiskeluun. Pääsin haluamaani ammattiin, löysin ymmärtäväisen puolison ja elän nyt tavallista ja tasaista arkea. Tämä arki tuntuu superhyvältä, joku voisi aatella että nautin tylsyydestä. No, tavallaan nautinkin :D parempi se kun jatkuva viinanhuuruinen väkivallan pelko.

Minusta ei ehkä ulospäin uskoisi mitä olen kokenut, joku voisi aatella että meneepä tuollakin hyvin. Oikeasti olen käsitellyt traumojani terapiassa jo pari vuotta, sillä sisälläni asuu vielä nuhruinen ja yksinäinen "juopon pentu", joka pelkää isäänsä, luokkatovereitaan ja joka rukoilee koulumatkalla että jäisi auton alle ettei tarvitsi mennä kouluun taikka kotiin. Surullinen pieni tyttö, jolle haluaisin kertoa että kaikki järjestyy.

Vierailija kirjoitti:

Itse ainakin olen hävinnyt geenilotossa. Olen sekä isän että äidin puolelta perinyt kroonisia sairauksia, joita ei olisi voinut estää millään, esim. elintavoilla.

Kaikista kurjinta on kun sivulliset maallikot syyllistävät elintavoista kun on sairastunut sellaiseen sairauteen, jota ei voi estää millään elintavoilla. Olen raitis ja ennen liikunnallinen kasvissyöjä, joka sairastui reumasairauteen. Minulle sukulaisen vaimo saarnasi etten saa syödä enää pullaa tai makkaraa. Pullaa söin todella harvoin ennen sairastumista ja lihasta tehtyä makkaraa en ole syönyt 25 vuoteen.

Mielettömät kortisonin aiheuttamat pöhötykset lähtevät muka pois jumpalla jne. Ongelmana on vain se, etten pysty jumppaamaan. Jo se, että siivoan yhden huoneen kotona kunnolla vetää minut reporangaksi. Nytkin pitäisi imuroida ja mopata lattia vaikkei pysty oikeaa kättä kunnolla edes liikuttamaan. Pakkohan tässä on ottaa lääkärin määräämä maksimimäärä kipulääkettä että pystyisi edes itsestään huolehtimaan vessassa.

Toinen minua ärsyttävä asia on se, että vaikka olen sairauden lääkitysten ja passiivisuuden vuoksi lihonut niin se ei sentään vaikuta minun älykkyyteeni. Monet kuvittelevat vaikeasti liikkuvan ja pyöreän ihmisen olevan jotenkin vähä-älyisempi kuin aiemmin. Monet kuvittelevat, että olen masentunut kun etsi jotain poppamiehen apua sairauteeni. Ihmisten on todella vaikeaa hyväksyä sitä, että minä hyväksyn sairauteni osaksi arkeni ja elän sen ehdoilla enkä vatvo asiaa 24/7 päässäni.

Miehelleni on jopa ehdotettu avioeron ottamista ja uuden vaimon etsimistä koska meillä oli ennen minun sairastumistani niin siistiä, kauniisti sisustettua ja hyvää ruokaa. Mieheni on sanonut suoraan tyytyvänsä vähempäänkin minun kanssani. On merkillistä kuinka paljon ihmiset vaivaavat päätään miettiessään toisten elämiä. Voihan miehenikin siivota, sisustaa ja laittaa ruokaa jos haluaa. Taloudellinen realiteetti on kuitenkin se, ettei meillä ole varaa sisustaa tai tehdä kalliimmista aineksista tehtyjä aterioita kuten aiemmin.

Yksi on se, että oman elämön ”esteet” ja ”harmit” tuntuvat aina suuremmilta kuin toisten. Mikä on vastoinkäyminen: kuolema, sairaus, köyhyys, rikoksen uhriksi joutuminen, keskenmeno? Osan noista voisi ajatella kuuluvan elämään, ei ole pelkkää auringon paistetta.

Jossain tapauksissa näkee, että ihminen jotenkin itse edes auttaa sitä kurjuuttaan. Esim. yksi tuttuni hakee puolisokseen aina jotain sellaisia tyyppejä, että heti näkee että tuo ei hyvin pääty. Hänellä on ollut alkoholistia, väkivaltaista miestä, hyväksikäyttäjää ja noiden miesten myötä hänen oma elämä on mennyt ihan sekaisin mm. luottotiedot ovat menneet.

Mutta enemmistö tuntuu olevan sellaisia, että jotenkin vaan aina kaikki menee pieleen vaikka kuinka yrittää. Näitäkin löytyy ystäväpiiristä, vakavaa sairautta, onnettomuuksia, läheisten kuolemaa. Yksikin ystäväni menetti lähipiirinsä yksitellen muutaman vuoden aikana (viimeisen isovanhemman, vanhempansa ja sisaruksen), jokainen sairastui ja menehtyi siihen.

Ja sitten on niitä Hannu hanhia, jotka oikeasti saavat älyttömän helpolla kaiken. Sisareni on juuri tällainen, vaikka ei mullakaan mitään suuria vaikeuksia ole, mutta jotenkin tuntuu että hänellä kaikki menee juuri niin kuin haluaa ja lähes sormia napsauttamalla onnistuu isotkin jutut.

Ei pidä paikkaansa! Ainakin tällä pienemmällä paikkakunnalla on turha ilmoittaa perheväkivallasta, lastensuojelusta tai eläinsuojelusta.

Viranomainen jättää ilmoittajan paitsioon ja suhaa tekijän kanssa ja yhdessä sitten sopivat, ettei viranomaista saa häiritä ja jos häiritsee, uhri pistetään pakkohoitoon tai putkaan...syyttömänä!

Kuvio menee näin: Tee ilmoitus. Viranomainen soittaa tekijälle. Sopivat tarkastusajankohdan. Tekijä korjaa paikat ja siivoaa jäljet. Viranomainen tulee tarkastamaan...ja KAS, KAIKKI ON OK! Se oli väärä ja aiheeton ilmoitus ja ilmoittaja pannaan mustalle listalle viranomaishäirinnästä. Varmaan ei edes kuolemantapausta tutkita kunnolla!

Rikollinen tietenkin valehtelee ummet ja lammet ja harhauttaa viranomaista. Kun häly on laantunut, palataan entiseen malliin, eikä uhrit saaneet pysyvää apua.

Uhrin käsketään lähtemään kotoaan pois...jotta rikollinen saa mellastaa rauhassa.

Pekka Seppänenkin sai huijata viranomaisia ja pelotella poliisiakin vihaisilla koirillaan kaikessa rauhassa, kunnes poliisi alkoi tutkia liian monia hukkumistapauksia.

Rikollinen puhuu puolet totta ja loppu onkin sitten silkaa valhetta, minkä takia uhri ei saa apua.

Jaa'a. Minulla siskolla ikäeroa 1v3kk. Samat vanhemmat ja sama kasvatus. Siskolla "helppo elämä", tuntuu että kaikkeen mihin alkaa, onnistuu helposti.

Minä pärskyän jotenkuten perässä ja ihmettelen miten toinen saa kaiken ja minä en oikeen mittään, vaikka vähintään saman teen.

Lottonumerot jos laitetaan niin siskolla tasan varmasti yks enemmän kuin mulla. Aina.

Vierailija kirjoitti:

He ovat tehneet syntiä ja Jumala rankaisee heitä noista sairaista teoista ja ajatuksista!

:)

Minä olen menettänyt äitini, isäni, terveyteni niin somaattisen kuin psyykkisen terveyden, vaimoni, koirani, talouteni. Kerro sinä rukouksessa kun tulen sinne taivaaseen siellä on sitten uusi isäntä.

Ajatukseni kyllä tällä hetkellä ovat syntisiä mutta puhtaat ajatukset ovat aiheuttaneet tämän  minulle.

Osa tuuria. Osa sitä, että jos tekee elämänvalintoja liiaksi tunteella, joutuu kärsimään seurauksista. Ns. Itseaiheutettuja ongelmia: holtiton rahankäyttö, vaihtuvat ihmissuhteet, jatkuva riitautuminen muiden kanssa, liiallinen alkon käyttö, oman terveyden laiminlyönti

Sitten on niinkin että kaikki näyttää hyvältä mutta pinnanalla kuplii.

Mulla oli vanhemmat, joilla hyvä rahatilanne ja lähtökohdat oli hyvät. Mutta ongelmat ja huono onni vaan seuraa mua :D

Sairauksia, läheisten ja perheenjäsenten kuolemia, jatkuvaa muuttamista lapsena, koulukiusaamista, väkivaltaisia poikaystäviä, ja ikäviä yllätyksiä ja huonoa tuuria, sairastumisia yms. johon menee rahaa ja joita mitenkään en olisi voinut estää.

Siispä esimerkiksi syksyn opintolainani oli käytetty loppuun jo marraskuun alussa. Ja kyse ei ole siitä, etten osaisi käyttää rahaa. Olen aika pihi, mutta yllätyslaskuja vain satelee noin 400€/kk. Tiedän, että voi olla vaikea uskoa, mutta yhdessä kuussa hajoaa pyykkikone, seuraavassa joudun sairaalaan, kolmannessa juuri takuun loppumisen jälkeen hajoaa läppäri jne :DD Jotakin tällaista tapahtuu joka ikinen kuukausi vähintään kerran. Se on oikeastaan aika huvittavaa. Eihän mulla elämiseen mene kuin 300e/kk, mutta johonkin se 2000€ vain katosi. Ennustan samaa tälle keväälle. Ainiin, tässä kuussa yllärinä oli vain pakkaseen sammunut puhelin. Mutta onhan tässä vielä 3 päivää jäljellä :)

Ei noussut oopintotuki tänäkään vuonna.... Velkaantumista odotellessa!

T.19-vuotias opiskelija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun lukee menestyvien tähtien lasten vakavista huumeongelmista tai kuulee kaikessa-onnistujan syövästä, tajuaa, että kyllä elämä yleensä aika hyvin kuitenkin tasaa ilot ja surut pitkässä juoksussa.

Usein vaan ei tasaa toiseen suuntaan. Huonoista lähtökohdista mennään vaan kohti huonompaa.

Näin se just on. Ei toi syöpäkään varallisuutta katso. Että toi on mielenkiintoista miten se saatu hyvä on magneetti muullekin hyvälle. Olepa kaunis, rikas, ja sosiaalinen, niin saat ansaitsemattomia etuja. Ole ruma, köyhä ja introvertti, niin sua potkitaan päähän eikä elämän pitkäjuoksu auta tautiin yhtään.