Miksi tosilla on tasainen onnellinen elämä ja sitten on niitä, joilla murhetta murheen perään.

Mikään maailmassa ei ole oikeudenmukaista. Toiset on syntyneet kärsimään ja toiset juhlimaan.

No mulla on tilanne, että kamppailen edelleen ikävän lapsuuden varjojen kanssa, ikää jo yli 40 vuotta. Kun lapsena kuulin jatkuvasti, että olen muita huonompi, rumempi ja arvottomampi,  siitä on vaikeaa päästä eroon. Äitini matki mm. tapaani puhua ivaten, haukkui ulkomuotoni maan rakoon ja suri avoimesti sitä, että hänelle on koitunut tällainen tytär. On ollut tosi vapauttavaa lukea esim. Laura Jurkan muisteluita omasta kodistaan.

Itse olin siis lapsena hiukan pyöreä, ja äitini, jolle hoikkuus on aina ollut itseisarvo, inhosi sitä ja minua. Koulussa olin helppo kohde pilkalle, en osannut puolustautua ja otin kaiken kritiikin hyvin raskaasti. Minusta tuli hyvin ujo ja sosiaalisesti arka.

Opinnoissani onnistuin kuitenkin ja  onnistuin myös saamaan työpaikan (en tosin mitään huippua), minulla on hyvä avioliitto ja ihania lapsia. Näistä olen tosi ihmeissäni ja kiitollinen. Lapsilleni pyrin olemaan kaikkea sitä, mitä itselleni ei oltu.  Se tuntuu tosi hyvältä. Toisaalta poden suurta huijarisyndroomaa, pelkään päästää ihmisiä lähelleni, koska en halua heidän näkevän, miten surkea tyyppi olen.

Ja joskus kun tapaan nuoria ihmisiä, jotka ovat olleet kauniita syntymästään saakka, on paljon kavereita ja hyvät kodit ja vanhemmat, tunnen itseni surkeaakin surkeammaksi ja tekee vieläkin mieli itkeä. Elämä olisi voinut olla niin toisenlaista minunkin kohdallani. Suomalaisia moititaan huonosta itsetunnosta, mutta sen rakentaminen sirpaleista on todella vaikeaa ja ehkä mahdotontakin.

Tähän mennessä olen syyttänyt ongelmista ja ujoudesta itseäni ja omaa huonouttani, vasta nyt omien lasteni ja varmaan ikääntymiseni myötäkin, olen saanut katsottua, mistä nämä ongelmat kumpuavat ja uskaltanut muistella myös niitä kipeimpiä muistoja. Täytyy sanoa, että näin äitinä en kyllä ymmärrä ihmistä, joka kohtelee ketään lasta siten, kun minua kohdeltiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska aivot on ohjelmoitu luultavasti jo lapsuudessa sellaiseen ympäristöön missä noin tapahtuu, jolloin henkilö vetää puoleensa sellaisia tilanteita ja käyttäytyy erilailla kuin ihminen jolla menee aina kaikki hyvin. Tämän takia esim. rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy.

Tähän uskon.  Voi siis aivan hyvin uskoa siihen, että jotkut vain syntyvät väärien tähtien alla.  Kaikki alkaa jo heti sieltä.  Tulee aina vääriä valintoja ja huono onni lähestulkoon kaikessa.   Vaikka kuinka yrittäisin valita oikein, se koituu kuitenkin lopulta aina huonoksi valinnaksi.

Hyvä esimerkki: silloin nuorena ajattelin, että en todellakaan jatka kotini kaavaa, en ota alkoholistimiestä.  Enkä ottanut.  Mutta yllättävän nopeasti hänestä sitten kuitenkin tuli sellainen.  Ilmeisesti siinä kävi niin, että jokin alitajuntainen vaisto veti minua kohti ihmistä, jossa oli tietyt, minulle niin tutut askelmerkit olemassa.   Otin tietämättäni miehen, jolla oli taipumus alkoholisoitua, kuten isäni. 

Paras tyttökaverini taas tuntui olevan aina onnekas.  No hän alkoi seurustella miehen kanssa, josta itse ajattelin heti, että järkyttävä tapaus, aivan luuseri ja juopon näköinen ja linnassakin istunut. Tästä miehestä kehkeytyi erittäin hyvä, kunnollinen ja perhettään rakastava, työteliäs aviomies.  Siis onni kohtasi häntä kuitenkin,  vaikka hän aivan kuin taiposella tahallaan olisi liittynyt vääränlaiseen mieheen.

Tuntuu, että kaikissa asioissa olen joutunut taistelemaan ja kulkemaan sen kivisimmän tien kautta.  Muut menevät eteenpäin helposti ja aivan kuin valmiiksi siloitettua tietä.  Minulle kerääntyy esteitä ja harmeja, en voi ymmärtää, miksi ne tulee aina juuri minun kohdalleni.

Voisin jatkaa tätä romaanin verran, mutta mitä vähemmän vellon niissä tappioissa ja osattomuuden ja vaikeuksien verkossa, mitä kohdallani on ollut ja ilmeisesti tulee olemaan, niin sen parempi. 

Olen varmaan puolet elämästäni kantanut erilaisia huolia ja murheita ja tuntenut sen raskaan möykyn sisälläni, se on niin tuttu tunne.  Nytkin edessäni on taas asia, joka on vesittänyt tulevaisuudensuunnitelmani, johon sisältyi mukavaa toimintaa ja kaikkea mielenkiintoista.  Vaan eipä.  Tuttu mielipaha ja raskas möykky mahassa taas kerran.  Ja vielä raskasta epätietoisuutta vaikka miten pitkälle.  Tämä on minun elämääni.

Offtopic, mutta en ole koskaan lukenut näin kauniilla ja elävällä kielellä kirjoitettua kommenttia av:lla. Kiitos siitä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu, että kaikissa asioissa olen joutunut taistelemaan ja kulkemaan sen kivisimmän tien kautta.  Muut menevät eteenpäin helposti ja aivan kuin valmiiksi siloitettua tietä.  Minulle kerääntyy esteitä ja harmeja, en voi ymmärtää, miksi ne tulee aina juuri minun kohdalleni.

Voisin jatkaa tätä romaanin verran, mutta mitä vähemmän vellon niissä tappioissa ja osattomuuden ja vaikeuksien verkossa, mitä kohdallani on ollut ja ilmeisesti tulee olemaan, niin sen parempi. 

Olen varmaan puolet elämästäni kantanut erilaisia huolia ja murheita ja tuntenut sen raskaan möykyn sisälläni, se on niin tuttu tunne.  Nytkin edessäni on taas asia, joka on vesittänyt tulevaisuudensuunnitelmani, johon sisältyi mukavaa toimintaa ja kaikkea mielenkiintoista.  Vaan eipä.  Tuttu mielipaha ja raskas möykky mahassa taas kerran.  Ja vielä raskasta epätietoisuutta vaikka miten pitkälle.  Tämä on minun elämääni.

Tähänkin voin samaistua. Tuo möykky rinnassa ehkä näkyy ulospäin vaikka koitan olla positiivinen ja aito. Mutta mulla oli onnellinen lapsuus. Tunnistan kyllä kovat vaatimukset ja jonkilaisen möykyn ja masennuksen jo silloin. Tämä nro 11. Ja mun mies ei ole yhtään kuin isäni. Enemmän kuin äitini tai isoisäni (vähän pelottava, dominoiva ja myös etäinen ja ilkeä). Isäni oli kiva ja olin isän tyttö mutta hän oli etäinen ja aina menossa. Tykkäsi myös alkoholista. Sittemmin ovat muuttuneet. Ja mieheni muuttui vasta lasten jälkeen. Koitan olla vain rasittamatta ketään. Mua on halattu lapsena ehkä alle 10 kertaa niin että muistan. Siitäkin kärsin edelleen, mikään ei senkään suhteen sittenkään muuttunut vaikka ensin siltä vaikutti.

Oliko lapsuutesi oikeasti niin onnellinen kuin haluat muistaa? Jo tässä mainitsit oman sen aikaisen masennuksesi, kovat vaatimukset, äidin jota vertaat dominoivaan, ilkeään ja pelottavaan isoisään, etäisen, aina menossa olevan, alkoholia kuluttavan isän. Sinua ei edes halattu :(

Vierailija kirjoitti:

Epävakaat olot lapsena johtaa epävakaaseen luonteeseen, mikä vie kohti ongelmia jokaisella osa-alueella elämässä. Tunteet vie, ja omaa elämää ei pysty tarkastelemaan tai suunnittelemaan pitkäjänteisesti.

Kaikilla ei onneksi käy noin. Olen itse elävä esimerkki siitä. Tottakai oma kotini ja perheeni on todella erilainen kuin lapsuudenperheeni ja hyvä niin.

Tuohan on luonne- ja asennekysymys: eli miten suhtaudut läheisiin, ympäröivään yhteiskuntaan ja kaikkeen muuhunkin. Turha pirua on merrasta etsiä, jos se ei ole siellä koskaan ollutkaan. Näin se vaan menee..

Se on kokemisesta kiinni. Voin tämän sanoa, vaikka olen juuri aika lailla taas aallonpohjassa ja en hyväksy tai rakasta itseäni juuri nyt. 

Muutama vuosi sitten sinkkuna kaikki oli hyvin ja kaikki oli valoisaa ja positiivista. Muistan kuinka oli tarmoa ja toteutin asioita. Nyt tuntuu ettei ole aikaa kellekään: ei työlle, läheisille lapsille, kodille. Riittämättömyys päällä ja itsestään huolenpitäminen ontuu.

Ehkä parisuhteet ei vaan sovi minulle.

Tasan ei mee onnen arvat, eikä se ole pelkästään niin että kasvoit epävakaissa olosuhteissa joten sinusta tulee epävakaa ja vedät kaikkea ikävää puoleesi.  Kyllähän tuossa on jotain totuuden häivää yleisellä tasolla mutta kerronpa yhden ihme tarinan.  Kyseessä oli perhe missä 4 lasta ja äiti ja isä akat. koulutettuja töissä. Asuivat ihan hyvällä alueella, lapset kävivät hyvän alueen koulua. Perheessä ei kertoman mukaan ollut pätkääkään fyysistä väkivaltaa, mutta ilmeiseisti isä jonkin sortin juoppo ja varmaan harrastanut psyk. väkivaltaa. Mutta tämä isän ikävä käytös pahentunut vasta lasten ollessa teinejä, ja varhaislapsuus ollut erittäin normaali.  2 lapsesta tuli alkoholisteja, ts. ottivat isästä mallia vielä kotona asuessaan. Toinen taas meni sellaisen ikävän poliisin vanhan ystävän kanssa naimisiin. Se rötösteli kaiken maailman pientä hommaa, ainakin yksi törkeä pahoinpitely, ja teki tyyliin itsarin kun ei päässyt jonkin jengiin/sisäpiiriin n. nelikymppisenä. Ei tainnut montaa päivä tehdä rehellistä työtä hän. Kyllä minä huuli pyöreenä katsoin tätä perhettä. Oli työttömyyttä, narkkareiden kanssa seurustelua, raastavia uusperhekuvioita, vaarallisia tilanteita ym ym.  Todellakin sellainen porukka, että kannattaisi jokaisen pysyä kaukana. Ja kaikki sukulaiset ihan normeja, myös se mutsi tasainen, menestyi aika hyvin työssään, ei juonut. Erosi niitten isästä joka hiljattain kuoli. Tiedän myös perheen missä lapset eivät hankkineet koskaan oma perhettä, koska lapsuudenperhe niin täydellinen että tuli liikaa paineita. Uskokaa tai älkää. Tämä tarina on jotenkin surullinen, koska siinä jo yli 50 v. miehet tuntevat olevansa ikuisessa kiitollisuuden velassa hienosta lapsuudesta, eivätkä usko siihen että he koskaan löytäisivät vaimokseen oman äidin vertaista, tai voisivat olla itse yhtä mahtavia kuin oma isänsä.  Kyllä se on varmasti niin, etteivät he voisi luoda mitään yhtä hienoa, mutta olisiko vähempi riittänyt? 

Vaikka se karua onkin, niin jokainen elämä on satunnaisten tapahtumien epämääräinen summa. Joillekin sattuu paljon hyvää, toisille paljon pahaa. Joillekin ei mitään ja joillekin kaikenlaista. Toksi siihen itsekin vaikuttaa valinnoillaan, mutta suuri osa asioista on sellaisia, että ei siinä itsellä ole juuri nokan koputtamista.

Samahan se on luonnossa. Antilooppilauman jotkut yksilöt elävät pitkän ja ruohorikkaan antiloopinelämän, toiset joutuvat jo pieninä petojen saaliiksi tai vammauttamiksi. Ei siitäkään mitään syitä tai seurauksia kannata etsiä, niin vain käy. Sadan kalan parvesta viisi kalaa joutuu onkijoiden saaliiksi ja päätyy paistinpannulle, 95 ui tyytyväisenä kohti maukkaita ruoka-apajia.

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on luonne- ja asennekysymys: eli miten suhtaudut läheisiin, ympäröivään yhteiskuntaan ja kaikkeen muuhunkin. Turha pirua on merrasta etsiä, jos se ei ole siellä koskaan ollutkaan. Näin se vaan menee..

Kuulehan sinä, kun ei asia ole näin. Eipä tässä ole pirua merrasta etsitty, meikäläinen kyseessä. Kyllä se piru ihan itse minut on löytänyt. Mielestäni olen suht normaalisti elänyt ja suhtautunut asioihin ja yhteiskuntaan. Siitä huolimatta asiat päin prinkkalaa ja aina vaikeimman kautta. Kaksi avioliittoa ja molemmat miehet vaikeita luonteita. Kenestä tietää heti, minkälainen ihminen on kyseessä.  Lapsuudenkoti oli normaali 50-luvun koti. joskin oli kova kuri ja paljon sellaista mitä ei saanut tehdä.

Mulla on aina ollut kaikki vaikeeta.Lapsuus oli vaikea,alkkari-isä ja koulukiusattukin olin.Nuoruus meni hiukan paremmin ja aikuisena taloudellisia huolia,en saa töitä.Lapset erittäin vaikeita ja huonoja nukkumaan.Nuorin äärettömän vilkas ja pahanteossa koko aika.Lisäksi mies petti.Sairastuin.Selkävaivoja.Unettomuutta.Yksin saa tehdä kaiken.Kukaan ei auta vaan pakko on jaksaa hoitaa lapset ja koti ja kaikki yksin,kun ei miestä vaan kiinnosta.Nytkin flunssassa ja yhtään en ole saanut levätä,mies meni kyllä maate töistä tultuaan,niinkuin aina.Miksi aina minä...Pelkkiä vaikeuksia ..AINA.Mielestäni olen kiltti ja hyvä ihm,inen.Miksi jumala/kuka onkaan rankaisee AINA minua.???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on luonne- ja asennekysymys: eli miten suhtaudut läheisiin, ympäröivään yhteiskuntaan ja kaikkeen muuhunkin. Turha pirua on merrasta etsiä, jos se ei ole siellä koskaan ollutkaan. Näin se vaan menee..

 

Kuulehan sinä, kun ei asia ole näin. Eipä tässä ole pirua merrasta etsitty, meikäläinen kyseessä. Kyllä se piru ihan itse minut on löytänyt. Mielestäni olen suht normaalisti elänyt ja suhtautunut asioihin ja yhteiskuntaan. Siitä huolimatta asiat päin prinkkalaa ja aina vaikeimman kautta. Kaksi avioliittoa ja molemmat miehet vaikeita luonteita. Kenestä tietää heti, minkälainen ihminen on kyseessä.  Lapsuudenkoti oli normaali 50-luvun koti. joskin oli kova kuri ja paljon sellaista mitä ei saanut tehdä.

Jos tyrisin, kaivaisin kyllä saman kortin ;)

Minä olin tosi pitkään epäonnistuja, mutta nykyisellään paskasti menee vain taloudellisesti. Vielä kun uskaltaisi oikeasti toteuttaa itseään ja tehdä jotain ihan päätöntä omaksi ilokseen.

Mulla oli ihan tasainen ja onnellinen lapsuus, mutta aikuisuudesta alkoi sitten lähes jatkuvat vastoinkäymiset. Millon haasteita oman terveyden kanssa, millon eri syistä kuolee useampi läheinen, muilla läheisillä sairauksia, omilla lapsilla ongelmia jne. Työttömyys sekä rahahuolet muutenkin on koetelleet riittämiin. Asenne on pysyny positiivisena, paitsi nyt kun viimeisimpänä sain kuulla, että oma sairaus uusiutunut ja tulee olemaan ihme, jos tästä selviän eikä lapset ole vielä edes täysi-ikäisiä ja isänsä on jo haudassa.

Mulla on diabetes ja nivelreuma, sekä muitakin terveysongelmia.

Kahdesti mulle on tehty hoitovirhe, molemmat haittaavat elämääni edelleen.

Nämä ovat "pahimmat" vastoinkäymiset, sen lisäksi on yksinäisyyttä, koulukiusaamista, masennusta, vanhempien ero lapsena yms.

Välillä mietin miksi enää edes elän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuohan on luonne- ja asennekysymys: eli miten suhtaudut läheisiin, ympäröivään yhteiskuntaan ja kaikkeen muuhunkin. Turha pirua on merrasta etsiä, jos se ei ole siellä koskaan ollutkaan. Näin se vaan menee..

 

Kuulehan sinä, kun ei asia ole näin. Eipä tässä ole pirua merrasta etsitty, meikäläinen kyseessä. Kyllä se piru ihan itse minut on löytänyt. Mielestäni olen suht normaalisti elänyt ja suhtautunut asioihin ja yhteiskuntaan. Siitä huolimatta asiat päin prinkkalaa ja aina vaikeimman kautta. Kaksi avioliittoa ja molemmat miehet vaikeita luonteita. Kenestä tietää heti, minkälainen ihminen on kyseessä.  Lapsuudenkoti oli normaali 50-luvun koti. joskin oli kova kuri ja paljon sellaista mitä ei saanut tehdä.

Jos tyrisin, kaivaisin kyllä saman kortin ;)

Jotain on kyllä mennyt kohdallasi pieleen, kun olet noin epäempaattinen tyyppi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on diabetes ja nivelreuma, sekä muitakin terveysongelmia.

Kahdesti mulle on tehty hoitovirhe, molemmat haittaavat elämääni edelleen.

Nämä ovat "pahimmat" vastoinkäymiset, sen lisäksi on yksinäisyyttä, koulukiusaamista, masennusta, vanhempien ero lapsena yms.

Välillä mietin miksi enää edes elän.

Katso tämä video ”Nujersin diabeteksen”, jos olet valmis parempaan elämään.

Kyllä se on oikeasti omasta itsestä kiinni. On tottakai asioita ja vastoinkäymisiä mihin ei ole voinut vaikuttaa, mutta jos tuntuu siltä että elämä on jatkuvasti yhtä taistelua, niin pitäisi katsoa peiliin. Omasta elämästä esimerkkinä eksäni. Koko ajan riidoissa jonkun kanssa, milloin taloudellisia vaikeuksia, milloin mielenterveys järkkyi, ihan vaikka mitä KOKO ajan. Ei siinä saanut itsekään hetkeäkään hengähtää. Nyt kun olemme eronneet, elämäni on ihanan tasaista, ei riitoja, ei ylimääräistä stressiä milloin mistäkin. Kaikki on hyvin. Jotkut ihmiset vaan huomaamattaan sotkee elämäänsä jatkuvasti.

Ei kannata miettiä liikaa. Tieto lisää tuskaa. Alla ammattilaisen mietteitä

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on oikeasti omasta itsestä kiinni. On tottakai asioita ja vastoinkäymisiä mihin ei ole voinut vaikuttaa, mutta jos tuntuu siltä että elämä on jatkuvasti yhtä taistelua, niin pitäisi katsoa peiliin. Omasta elämästä esimerkkinä eksäni. Koko ajan riidoissa jonkun kanssa, milloin taloudellisia vaikeuksia, milloin mielenterveys järkkyi, ihan vaikka mitä KOKO ajan. Ei siinä saanut itsekään hetkeäkään hengähtää. Nyt kun olemme eronneet, elämäni on ihanan tasaista, ei riitoja, ei ylimääräistä stressiä milloin mistäkin. Kaikki on hyvin. Jotkut ihmiset vaan huomaamattaan sotkee elämäänsä jatkuvasti.

Oma elämäni on jatkuvaa taistelua. Miten minun pitäisi peiliin katsoa? Mieheni vammautuminen on aiheuttanut sen, että jo parikymmentä vuotta elämä on ollut todella raskasta, henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti. Vaikka ilon hetkiä on paljon, niin lapsiperheen päävastuullisena oleminen ja sairaasta miehestä huolehtiminen on tosiaan aikamoinen paketti. En ymmärrä, miten se on minusta kiinni.