Lue keskustelun säännöt.
Vihaan elämää erityislasten äitinä
04.10.2018 |
Että voinkaan vihata tätä elämää erityislasten äitinä. Toistakymmentä vuotta pelkkää itkua, huutoa, tappelua ja ongelmia. Ja lääkäreitä, terapioita, tutkimuksia ja kouluneuvotteluita. Ainoa ilo elämässäni on työ. Siitä voi repiä millaista elämäni on. Viikonloput odotan kädet ristissä, että tulisi maanantai ja pääsisi töihin lepäämään. Miten paljon kadunkaan lasten tekemistä, mutta näitä neurologisia vammoja ei tiennyt etukäteen, eikä sitä että ne tulisivat vielä kaikille kolmelle.
Kommentit (263)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Mä oon aina kauhistellu mun tuttua jonka kaikilla neljällä lapsella on todettu ADHD. Miten jaksaa kaikkien kanssa? Onneksi hänellä vanhin on jo omillaan mutta hänelläkin kuulemma jonkinlaisia vaikeuksia yksinelämisessä, koska mun tutun pitää välillä käydä auttamassa lastaan toisessa kaupungissa asti.
Kaksi nuorinta on vähintään 5 vuotta vielä kotona äitinsä ”riesana”.
Ei se huoli erityislapsista koskaan lopu, ei edes silloin kun lapsi muuttaa kotoa pois.
Tässäkin piti niitä riesoja 4 hankkia kuitenkin! Ja tilanteesta kärsii... about kaikki.
Ja kaikki on tietysti silittelemässä äitiä, "Voi, miten sä jaksat, uhri? En ikinä ite kestäis..."
Onkohan tämä sukua sille münchausen by proxy -syndroomalle tai yksi sen ilmentymä?
Jos tuo 4 adhd-lasta saanut ajatteli kpl.annen jälkeen, että ei voi olla niin huono tuuri, että neljännellä kun on se?
Eli pelattiin uhkapeliä lapsen elämällä? Voi olla että tulee, voi olla tulematta... hups! Jestas oikeesti nyt.
Ei kai ADHD nyt noin vakava asia ole?
En usko, että esim perinnöllisyys neuvonnassa ohjataan, että ei kannata hankkia lapsia, jos on ADHD.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kommentoisitko ystävällisesti ehdotuksiin, joita on esitetty arkenne helpottamiseksi.
Ketjun lukeneena, mitkä ne arjen helpottamisen ehdotukset olivatkaan?
En huomannut mitään toimivaa, lasu, harrastus?
Näistä näkee, että joo, ihmiset tarkoittavat hyvää, muttei tiedä kuitenkaan asiasta mitään. Enkä siitä syytä.
- eri, ei ap
Tai se harrastus voi auttaa jonkin verran juuri sen harrastuksen verran. Mutta ei se poista niitä haastavia arjen tilanteita, joita väkisin tulee eteen. Eihän etityislapsellekaan voi räätälöidä sellaista elämää että joka minuutti on kehittävää, mielenkiintoista, järkevää, hauskaa ja valvottua tekemistä. Ehkä on järkevääkin hyväksyä että sitä riehumista tai muuta ei toivottua käytöstä esiintyy aina välillä ja se on vain käytävä läpi.
Pärjääköhän adhd-vanhempi paremmin adhd-lapsensa kanssa, kun ovat samassa rytmissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kommentoisitko ystävällisesti ehdotuksiin, joita on esitetty arkenne helpottamiseksi.
Ketjun lukeneena, mitkä ne arjen helpottamisen ehdotukset olivatkaan?
En huomannut mitään toimivaa, lasu, harrastus?
Näistä näkee, että joo, ihmiset tarkoittavat hyvää, muttei tiedä kuitenkaan asiasta mitään. Enkä siitä syytä.
- eri, ei ap
Tai se harrastus voi auttaa jonkin verran juuri sen harrastuksen verran. Mutta ei se poista niitä haastavia arjen tilanteita, joita väkisin tulee eteen. Eihän etityislapsellekaan voi räätälöidä sellaista elämää että joka minuutti on kehittävää, mielenkiintoista, järkevää, hauskaa ja valvottua tekemistä. Ehkä on järkevääkin hyväksyä että sitä riehumista tai muuta ei toivottua käytöstä esiintyy aina välillä ja se on vain käytävä läpi.
Laitokseen laittaminen ja kotiin vain lomille ottaminen
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset, joilla on normaalit lapset eivät voi lainkaan ymmärtää mitä tällainen elämä on. Minulla ei ole mitään omaa elämää, en voi käydä missään yksin, teini-ikäiset erityislapset ovat joka ikisen sekunnin koulun ulkopuolella kotona ilman kaveria ja tappelevat keskenään, sotkevat kaiken (siis todella kaiken; koko arki-ilta menee joka päivä siivoamiseeen), eivät muista eivätkä opi mitään, kulkevat jalassa kiinni höpöttämässä vuorokauden ympäri ja yksi lapsista ei edes nuku kuin 4-5 tuntia vuorokaudessa. Olen niin loppu oleva kävelevä zombi, joka nauttii töissä mm. tunteesta, että vessassa saa käydä yksin. Minulla on myös kauhea ahdistus, kun en saa koskaan olla hetkeäkään yksin, vaan aina joku on fyysisesti kiinni minussa. Samoin ympärivuorokauden jatkuva mölinä, ulina, vinkuna ja höpötys tekee hulluksi.
T: ap
Aivan hirveää. Mulla on yksi lapsi, ei erityis, muuten vain haastava, ja hermoni on riekaleina jatkuvasti. En edes ymmärtänyt ennen lasta miten paljon tarvin hiljaisuutta. En tästä syystä kai edes olisi soveltunut äidiksi. Tai enhän minä tiedä millaisia ne helpot lapset on ja niiden kanssa elämä.
Jos asuisit lähellä tulisin vahtimaan että saisit olla edes välillä rauhassa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha juutalainen sananlasku:
"Vähän lapsia, vähän iloja. Paljon lapsia, paljon huolia."
Erityislasten kohdalla jo kolmekin lasta aiheuttaa paljon huolia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, kommentoisitko ystävällisesti ehdotuksiin, joita on esitetty arkenne helpottamiseksi.
Ketjun lukeneena, mitkä ne arjen helpottamisen ehdotukset olivatkaan?
En huomannut mitään toimivaa, lasu, harrastus?
Näistä näkee, että joo, ihmiset tarkoittavat hyvää, muttei tiedä kuitenkaan asiasta mitään. Enkä siitä syytä.
- eri, ei ap
Tai se harrastus voi auttaa jonkin verran juuri sen harrastuksen verran. Mutta ei se poista niitä haastavia arjen tilanteita, joita väkisin tulee eteen. Eihän etityislapsellekaan voi räätälöidä sellaista elämää että joka minuutti on kehittävää, mielenkiintoista, järkevää, hauskaa ja valvottua tekemistä. Ehkä on järkevääkin hyväksyä että sitä riehumista tai muuta ei toivottua käytöstä esiintyy aina välillä ja se on vain käytävä läpi.
Laitokseen laittaminen ja kotiin vain lomille ottaminen
Tässä ketjussa puhutaan ADHD:sta. Harvoin nämä lapset ovat ihan niin vaikea hoitoisia että vanhempi ei jaksaisi ilman laitokseen laittoa. Ehkä ehdotuksesi olisi järkevämpi toisinpäin. Kotona, mutta välillä lomille laitokseen. Yleensä ADHD lapset tai muut esim. lievästi autistisen eivät edes niin hirveästi eroa tavallisista lapsista, varsinkin jos lääkitys auttaa ja on kohdillaan. Monesti näiden lasten kanssa om niin että koetaan niitä hermoja raapivia tilanteita paljon useammin kun muiden lasten kanssa ja päivät voi olla välillä haastavia, mutta harvalla kuitenkin se on koko ajan kestämättömän raskasta. Kyllä niitä normaaleja, hyviäkin hetkiä on. Kaikista tilanteista ei aina edes tiedä johtuuko se lapsen erityispiirteistä vai ei. Onhan ne tavis lapsetkin välillä äänekkäitä, rasittavia, hankalia jne...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näkyi niin myöhään, ettei ehtinyt edes kolmatta jättää tekemättä?
Monet saavat diagnoosin vasta aikuisena, niin pikkulapsena saatu diagnoosi tai edes alakouluikäisenä on itse asiassa aikaisin saatu diagnoosi. Ei nää kuule ole aina niin helppoja ja yksinkertaisia asioita ole kuin saattaisi kuvitella.
Eikä lapsia tehdessä mieti sellaisia vaihtoehtoja esim. neurologisista poikkeavuuksista, joiden olemassaolosta ei edes tiedä siinä vaiheessa.
Kyllä lapsia tehdessä kannattaa miettiä yhtä ja toista. Esim. 30-vuotiaalla on jo 1/100 riski saada vammainen lapsi. Jos alkaa tehdä lapsia reilusti yli 30-v., kannattaa miettiä kuinka hyvin selviäisi ei pelkästään lapsen, vaan myös vammaisen lapsen kasvatuksesta. Ei sen pidä enää yllätyksenä tulla, jos riski on jo reilusti kohonnut. Nykyään kuitenkin on tietoa hyvin saatavilla.
Minkä tahansa ikäisellä on parin prosentin riski saada vammainen lapsi. Kehitysvammainen, liikuntavammainen, näkö- tai kuulovammainen jne.
Ainoa vamma, jonka todennäköisyys kasvaa äidin iän myötä, on Downin syndrooma. 30-vuotiaalla Down-lapsen todennäköisyys on 0,1 prosenttia, yksi tuhannesta. 40-vuotiaalla todennäköisyys on 0,9 prosenttia eli edelleen pienempi kuin yksi sadasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.
Lapsellani on tuo myös. Miksi ei kannata hankkia lapsia? Miksi valitsit toisen samaa sairastavan, kun periytyy sitten todennäköisemmin?
Millä tavalla sua haittaa tuo ADD?
En tiennyt alkuvaiheessa että puolisollani on ADD, selvisi vasta paljon myöhemmin kun meni tutkimuksiin. Sitä kautta aloin myös ymmärtää, että itselläni on myös ADD, oireet meni niin yksi yhteen. Jälkeenpäin selvisi, että kummallakin on vanhempi jolta tuo on periytynyt, oma isäni ei siis ollut aikaisemmin tuosta mitään puhunut.
Se että meillä kummallakin on ADD on sekä hyvä että huono asia. Ymmärrämme toisiamme todella hyvin ja varmaan tämä on jollain tavalla hitsannut meitä sitä kautta myös yhteen. Toisaalta olemme kummatkin hajamielisiä ja arjen rutiinien ylläpitö on välillä vaikeaa. Itselläni suurin vaikeudet on toiminnanohjauksessa, en saa asioita aloitettua, ja rutiinien ylläpidossa. Ottaen huomioon miten lapsiperheessä nämä ominaisuudet ovat ehdottoman tärkeitä, en näe itseäni oikein äitimateriaalina. Pelottaa myös tulevaisuus. Työttömyys tulee tulevaisuudessa luultavasti vain lisääntymään ja jos jo normaalille lapselle navigointi hyvään ja turvalliseen työpaikkaan on haastavaa, niin saati sitten jollekin erikoislapselle. Minusta tuntuu, että en voi tarjota lapselle tarvittavia eväitä. Olisi kamalaa herätä joku päivä siihen ajatukseen, että olen vain siirtänyt omat geneettiset ongelmani seuraavalle sukupolvelle ja mikään ei muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näkyi niin myöhään, ettei ehtinyt edes kolmatta jättää tekemättä?
Monet saavat diagnoosin vasta aikuisena, niin pikkulapsena saatu diagnoosi tai edes alakouluikäisenä on itse asiassa aikaisin saatu diagnoosi. Ei nää kuule ole aina niin helppoja ja yksinkertaisia asioita ole kuin saattaisi kuvitella.
Eikä lapsia tehdessä mieti sellaisia vaihtoehtoja esim. neurologisista poikkeavuuksista, joiden olemassaolosta ei edes tiedä siinä vaiheessa.
Kyllä lapsia tehdessä kannattaa miettiä yhtä ja toista. Esim. 30-vuotiaalla on jo 1/100 riski saada vammainen lapsi. Jos alkaa tehdä lapsia reilusti yli 30-v., kannattaa miettiä kuinka hyvin selviäisi ei pelkästään lapsen, vaan myös vammaisen lapsen kasvatuksesta. Ei sen pidä enää yllätyksenä tulla, jos riski on jo reilusti kohonnut. Nykyään kuitenkin on tietoa hyvin saatavilla.
Aika iso ero on kuitenkin esim. vaikeasti vammaisella lapsella ja ADHD tai asperger lapsella hoitoisuudessa. Erityislapset eivät ole kaikki älyttömän raskaita vaikka helppoon lapseen verrattuna haastavia.
Mistä nää erikoisuudet johtuu? Jos esim juomisesta tai polttamisesta raskaus tai yritysaikana niin riski varmaan oli tiedossa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missä lasten isä on? Et kai nyt ole yksinhuoltajaksi hankkiutunut kaiken lisäksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama aloitus olllut ennenkin ja samanlainen keskustelu siitä. Mierin vaan, että miksei ap hae apua? Mikä siinä on?
Eiköhän tämä ole selvä juttu taas. Provo joka pyörii täällä. Ei ole ap:ta täällä kertomassa tilanteestaan vaan provo esittää oman mielikuvan mukaan muokattua ap esimerkkiä. Tarkoitus? Tuottaa keskustelua ja yleistä löpinää tällaisen aiheen tiimoilta kun erityislapset ja jaksaminen. Mutta koska ei ole aito ap eikä aito tarina, ei kannata ottaa niin vakavasti tätäkään tarinointia keksittyine yksityiskohtineen...
Jos on uuvuksissa ja vaikka masentunut niin ei se ole niin helppoa hakea apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.
Lapsellani on tuo myös. Miksi ei kannata hankkia lapsia? Miksi valitsit toisen samaa sairastavan, kun periytyy sitten todennäköisemmin?
Millä tavalla sua haittaa tuo ADD?
En tiennyt alkuvaiheessa että puolisollani on ADD, selvisi vasta paljon myöhemmin kun meni tutkimuksiin. Sitä kautta aloin myös ymmärtää, että itselläni on myös ADD, oireet meni niin yksi yhteen. Jälkeenpäin selvisi, että kummallakin on vanhempi jolta tuo on periytynyt, oma isäni ei siis ollut aikaisemmin tuosta mitään puhunut.
Se että meillä kummallakin on ADD on sekä hyvä että huono asia. Ymmärrämme toisiamme todella hyvin ja varmaan tämä on jollain tavalla hitsannut meitä sitä kautta myös yhteen. Toisaalta olemme kummatkin hajamielisiä ja arjen rutiinien ylläpitö on välillä vaikeaa. Itselläni suurin vaikeudet on toiminnanohjauksessa, en saa asioita aloitettua, ja rutiinien ylläpidossa. Ottaen huomioon miten lapsiperheessä nämä ominaisuudet ovat ehdottoman tärkeitä, en näe itseäni oikein äitimateriaalina. Pelottaa myös tulevaisuus. Työttömyys tulee tulevaisuudessa luultavasti vain lisääntymään ja jos jo normaalille lapselle navigointi hyvään ja turvalliseen työpaikkaan on haastavaa, niin saati sitten jollekin erikoislapselle. Minusta tuntuu, että en voi tarjota lapselle tarvittavia eväitä. Olisi kamalaa herätä joku päivä siihen ajatukseen, että olen vain siirtänyt omat geneettiset ongelmani seuraavalle sukupolvelle ja mikään ei muutu.
Toisaalta ADD/ADHD piirteissä on valtavasti sellaisia asioita, joita tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitaan: luovuus ja kyky ajatella uudella tavalla ja uudesta näkökulmasta. Kyky innostua. Kyky keskittyä itseä kiinnostavaan asiaan. Kyky hypätä yhdestä tehtävästä toiseen nopeasti. Jos näiöle erityislapsille saisi vaan vahvan itseluottamuksen valettua, niin en usko että tulevaisuus on ehdottoman synkkä nimenomaan heille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kokemusta erityislapsista luokanopettajan työn kautta. Rakastan suorastaan autisteja, aspergereja ja erityisesti adhd-lapsia. He ovat niin moniulotteisen aitoja ja luovia ja hauskoja ja yllättäviä. Innostuvia. Ihan mahtavia lapsia. On suorastaan rikollista, ettei heitä tällä hetkellä pystytä ohjaamaan paremmin ja löytämään omat vahvuudet ja itsetunnon.
Kaiken a ja o on se, että itsellä on voimavaroja olla läsnä lapsen kanssa siinä hetkessä ja tukea ja ohjata sitä sosiaalisesti vaativaa lasta ja heti jumittumisen hetkellä olla ohjaamassa oikeaan suuntaan. Ammattihenkilönä se onnistuu helpommin, kun on tietty tunne-etäisyys lapseen.
Kotona oman lapsen keskittymättömyys ja koheltaminen saa alta aikayksikön näkemään punaista. Oppilaiden kanssa pinna on tuhat kertaa pidempi.Kiitos positiivisesta ja armollisesta asenteesta! Niin monesti vertaan itseäni ammattilaisiin ja mietin miksen kykene samaan mut se tunne-elämä, se veroittaa paljon voimavaroja. Hetkiin latautuu niin paljon enemmän. Mut parhaani yritän.
Tämä. Mutta kuitenkin huomautan, että opettaja on sen lapsen kanssa muutaman tunnin, eikä aina edes yksin (avustajat). Se lapsen vanhempi on sitten kaiken muun ajan, ilman viikonloppuvapaata tai lomia. Kyllä minäkin jaksan osan ajasta olla lasten kanssa vaikka mitä, mutta kun tämä on jatkunut jo 19 vuotta ilman taukoa....
-toinen kolmen erityisen äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Mä oon aina kauhistellu mun tuttua jonka kaikilla neljällä lapsella on todettu ADHD. Miten jaksaa kaikkien kanssa? Onneksi hänellä vanhin on jo omillaan mutta hänelläkin kuulemma jonkinlaisia vaikeuksia yksinelämisessä, koska mun tutun pitää välillä käydä auttamassa lastaan toisessa kaupungissa asti.
Kaksi nuorinta on vähintään 5 vuotta vielä kotona äitinsä ”riesana”.
Ei se huoli erityislapsista koskaan lopu, ei edes silloin kun lapsi muuttaa kotoa pois.
Tässäkin piti niitä riesoja 4 hankkia kuitenkin! Ja tilanteesta kärsii... about kaikki.
Ja kaikki on tietysti silittelemässä äitiä, "Voi, miten sä jaksat, uhri? En ikinä ite kestäis..."
Onkohan tämä sukua sille münchausen by proxy -syndroomalle tai yksi sen ilmentymä?
Jos tuo 4 adhd-lasta saanut ajatteli kpl.annen jälkeen, että ei voi olla niin huono tuuri, että neljännellä kun on se?
Eli pelattiin uhkapeliä lapsen elämällä? Voi olla että tulee, voi olla tulematta... hups! Jestas oikeesti nyt.
Ei kai ADHD nyt noin vakava asia ole?
En usko, että esim perinnöllisyys neuvonnassa ohjataan, että ei kannata hankkia lapsia, jos on ADHD.
Se voi olla, jos liitännäisenä tulee mielialahäiriö, muita häiriöitä kuten dysleksia sekä luonnehäiriö.
Aika monella vangilla on ADHD.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ADHD ainakin periytyy. Mulla on pari kaveria, jotka saivat diagnoosit vasta nelikymppisinä, kun heidän lapsillaan todettiin keskittymishäiriö ja ruvettiin epäilemään, että vanhemmillakin olisi.
Minulla ja miehelläni on kummallakin ADD ja se on yksi syy miksi lapsia ei ole tulossa. Todennäköisyys tämän periytymiselle on nimittäin aika suuri. Vähän ahdistaa, mutta minkäs teet.
Lapsellani on tuo myös. Miksi ei kannata hankkia lapsia? Miksi valitsit toisen samaa sairastavan, kun periytyy sitten todennäköisemmin?
Millä tavalla sua haittaa tuo ADD?
En tiennyt alkuvaiheessa että puolisollani on ADD, selvisi vasta paljon myöhemmin kun meni tutkimuksiin. Sitä kautta aloin myös ymmärtää, että itselläni on myös ADD, oireet meni niin yksi yhteen. Jälkeenpäin selvisi, että kummallakin on vanhempi jolta tuo on periytynyt, oma isäni ei siis ollut aikaisemmin tuosta mitään puhunut.
Se että meillä kummallakin on ADD on sekä hyvä että huono asia. Ymmärrämme toisiamme todella hyvin ja varmaan tämä on jollain tavalla hitsannut meitä sitä kautta myös yhteen. Toisaalta olemme kummatkin hajamielisiä ja arjen rutiinien ylläpitö on välillä vaikeaa. Itselläni suurin vaikeudet on toiminnanohjauksessa, en saa asioita aloitettua, ja rutiinien ylläpidossa. Ottaen huomioon miten lapsiperheessä nämä ominaisuudet ovat ehdottoman tärkeitä, en näe itseäni oikein äitimateriaalina. Pelottaa myös tulevaisuus. Työttömyys tulee tulevaisuudessa luultavasti vain lisääntymään ja jos jo normaalille lapselle navigointi hyvään ja turvalliseen työpaikkaan on haastavaa, niin saati sitten jollekin erikoislapselle. Minusta tuntuu, että en voi tarjota lapselle tarvittavia eväitä. Olisi kamalaa herätä joku päivä siihen ajatukseen, että olen vain siirtänyt omat geneettiset ongelmani seuraavalle sukupolvelle ja mikään ei muutu.
Toisaalta ADD/ADHD piirteissä on valtavasti sellaisia asioita, joita tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitaan: luovuus ja kyky ajatella uudella tavalla ja uudesta näkökulmasta. Kyky innostua. Kyky keskittyä itseä kiinnostavaan asiaan. Kyky hypätä yhdestä tehtävästä toiseen nopeasti. Jos näiöle erityislapsille saisi vaan vahvan itseluottamuksen valettua, niin en usko että tulevaisuus on ehdottoman synkkä nimenomaan heille.
Sinänsä totta, aviomieheni ja minä kumpikin ollaan luovalla alalla, joten tuosta on kokemusta. Mutta on tämä kyllä vaikea tie, leipä on todella kapea ja kun on aikatauluissa ja aloittamisessa vaikeuksia, niin vaikeuksia tulee niistäkin.
Eikä riitä, että arki itsessään on rankkaa, vaan lisäksi omiin työpäiviin pitää mahduttaa terapioita, koulun palavereja tms. Psykologi vaihtuu lähes joka kerta ja aina on sama asenne ihmisellä, jota en ole koskaan ennen nähnyt: ”jaaha äiti on sitten edelleen töissä toisella paikkakunnalla tms.” Pitäisikö sitä työstäänkin luopua, vaikka se on se henkireikä joka auttaa pysymään järjissään. Olisiko helpompaa lääkäreille, jos elettäisiin sossun varoilla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on kokemusta erityislapsista luokanopettajan työn kautta. Rakastan suorastaan autisteja, aspergereja ja erityisesti adhd-lapsia. He ovat niin moniulotteisen aitoja ja luovia ja hauskoja ja yllättäviä. Innostuvia. Ihan mahtavia lapsia. On suorastaan rikollista, ettei heitä tällä hetkellä pystytä ohjaamaan paremmin ja löytämään omat vahvuudet ja itsetunnon.
Kaiken a ja o on se, että itsellä on voimavaroja olla läsnä lapsen kanssa siinä hetkessä ja tukea ja ohjata sitä sosiaalisesti vaativaa lasta ja heti jumittumisen hetkellä olla ohjaamassa oikeaan suuntaan. Ammattihenkilönä se onnistuu helpommin, kun on tietty tunne-etäisyys lapseen.
Kotona oman lapsen keskittymättömyys ja koheltaminen saa alta aikayksikön näkemään punaista. Oppilaiden kanssa pinna on tuhat kertaa pidempi.Kiitos positiivisesta ja armollisesta asenteesta! Niin monesti vertaan itseäni ammattilaisiin ja mietin miksen kykene samaan mut se tunne-elämä, se veroittaa paljon voimavaroja. Hetkiin latautuu niin paljon enemmän. Mut parhaani yritän.
Tämä. Mutta kuitenkin huomautan, että opettaja on sen lapsen kanssa muutaman tunnin, eikä aina edes yksin (avustajat). Se lapsen vanhempi on sitten kaiken muun ajan, ilman viikonloppuvapaata tai lomia. Kyllä minäkin jaksan osan ajasta olla lasten kanssa vaikka mitä, mutta kun tämä on jatkunut jo 19 vuotta ilman taukoa....
-toinen kolmen erityisen äiti
Totta kai on eri asia toimia opettajana erityislapselle kuin olla hänen vanhempansa. Lapset myös yleensä käyttäytyvät ulkopuolisen seurassa paremmin kuin kotona. En yrittänytkään nostaa opettajan kokemustani mihinkään korokkelle, vaan lähinnä tuoda näkökulmaa, jossa nähdään nämä erityislapset myönteisessä valossa vastakohtana noihin ”miksi teitä noin monta erityislasta, siinäpä kärsit.”
Eli pelattiin uhkapeliä lapsen elämällä? Voi olla että tulee, voi olla tulematta... hups! Jestas oikeesti nyt.