Vihaan elämää erityislasten äitinä
Että voinkaan vihata tätä elämää erityislasten äitinä. Toistakymmentä vuotta pelkkää itkua, huutoa, tappelua ja ongelmia. Ja lääkäreitä, terapioita, tutkimuksia ja kouluneuvotteluita. Ainoa ilo elämässäni on työ. Siitä voi repiä millaista elämäni on. Viikonloput odotan kädet ristissä, että tulisi maanantai ja pääsisi töihin lepäämään. Miten paljon kadunkaan lasten tekemistä, mutta näitä neurologisia vammoja ei tiennyt etukäteen, eikä sitä että ne tulisivat vielä kaikille kolmelle.
Kommentit (263)
20 vuotta? Eikö nuoren olisi jo aika "muuttaa omilleen"? Siis tuettuun asumiseen tms. Et sen kirkkaampaa kruunua saa, vaikka toiset 20 vuotta itse huolehdit kaikesta. Voimia.
Niin minäkin!
T: toinen erityislasten äiti
Vierailija kirjoitti:
20 vuotta? Eikö nuoren olisi jo aika "muuttaa omilleen"? Siis tuettuun asumiseen tms. Et sen kirkkaampaa kruunua saa, vaikka toiset 20 vuotta itse huolehdit kaikesta. Voimia.
Ohis
Toistakymmentä vuotta ei ole kaksikymmentä vuotta.
Vierailija kirjoitti:
20 vuotta? Eikö nuoren olisi jo aika "muuttaa omilleen"? Siis tuettuun asumiseen tms. Et sen kirkkaampaa kruunua saa, vaikka toiset 20 vuotta itse huolehdit kaikesta. Voimia.
Toistakymmentä on yli kymmenen, alle 20. Voi olla vaikka 11.
Vierailija kirjoitti:
20 vuotta? Eikö nuoren olisi jo aika "muuttaa omilleen"? Siis tuettuun asumiseen tms. Et sen kirkkaampaa kruunua saa, vaikka toiset 20 vuotta itse huolehdit kaikesta. Voimia.
"Toistakymmentä" tarkoittaa yli kymmentä mutta alle kahtakymmentä.
Onko käytössä riittävästi tukitoimia?
Aika kurja tsägä, jos neurologiset vammat ovat periytyneet kaikille kolmelle lapselle : ( Varmaan saa aika paljon myö syytöksiä ympäristöltä että on huono äiti joka ei vain osaa kasvattaa. Pakko myöntää, että olen joskus syyllistynyt siihen itsekin. Ärsyttänyt kun joku erityislapsi on muksaissut omaa lastani koulussa, tullut fiilis että ihan pimeitä vanhemmatkin. Rankkaa varmaan sinulla, tsemppiä, toivottavasti helpottaa jossain vaiheessa kun lapset kasvavat. Ehkä heidän tilanteensa paranee aikuistuessa?
Vierailija kirjoitti:
20 vuotta? Eikö nuoren olisi jo aika "muuttaa omilleen"? Siis tuettuun asumiseen tms. Et sen kirkkaampaa kruunua saa, vaikka toiset 20 vuotta itse huolehdit kaikesta. Voimia.
Toistakymmentä vuotta tarkoittaa 10+ vuotta.
Ohis
On raskasta, raskasta on myös tieto että se lapsi ei välttämättä itsenäisty koskaan, vaan huolenpito jatkuu kunnes vanhempaa monttu odottaa.
Sama täällä. Kaksikymmentä vuotta takana. Vanhin on jo huonosti omillaan. Toinen teini. Ei naurata yhtään. Elämästä on tullut rutiinia. Mennään tiettyinä aikoina kauppaan, tiettyinä aikoina syömään, puistoon. Aina kahdestaan kaikkialle. Tekisi välillä mieli itkeä ja sanoa pahasti. Välit olen katkonut suuntaan jos toiseen, kun en ole jaksanut toisia ihmisiä, ja heidän kommentteja.
Ihmiset, joilla on normaalit lapset eivät voi lainkaan ymmärtää mitä tällainen elämä on. Minulla ei ole mitään omaa elämää, en voi käydä missään yksin, teini-ikäiset erityislapset ovat joka ikisen sekunnin koulun ulkopuolella kotona ilman kaveria ja tappelevat keskenään, sotkevat kaiken (siis todella kaiken; koko arki-ilta menee joka päivä siivoamiseeen), eivät muista eivätkä opi mitään, kulkevat jalassa kiinni höpöttämässä vuorokauden ympäri ja yksi lapsista ei edes nuku kuin 4-5 tuntia vuorokaudessa. Olen niin loppu oleva kävelevä zombi, joka nauttii töissä mm. tunteesta, että vessassa saa käydä yksin. Minulla on myös kauhea ahdistus, kun en saa koskaan olla hetkeäkään yksin, vaan aina joku on fyysisesti kiinni minussa. Samoin ympärivuorokauden jatkuva mölinä, ulina, vinkuna ja höpötys tekee hulluksi.
T: ap
Niin että kolme erityistä sitten tulla tupsahti?
Kyllä tuossa tilanteessa jo saa ja pitää harkita hoidon ulkoistamista!
Yritätkö sulloa lapsiasi tavanomaisen, perinteisen kansalaisen muottiin? Oletko tullut ajatelleeksi, että siinä missä heillä on heikkoutensa, heillä saattaa olla myös poikkeavia kykyjä joita tukemalla heillä saattaisi olla paljonkin annettavaa yhteiskunnalle (tai sinulle)? On älyttömän raskasta yrittää moukaroida pullasta pihviä, mutta molemmilla on paikkansa.
Mitkä neurologiset vammat aiheuttaa tuota, tuleeko ne esille missään seulonnassa?
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset, joilla on normaalit lapset eivät voi lainkaan ymmärtää mitä tällainen elämä on. Minulla ei ole mitään omaa elämää, en voi käydä missään yksin, teini-ikäiset erityislapset ovat joka ikisen sekunnin koulun ulkopuolella kotona ilman kaveria ja tappelevat keskenään, sotkevat kaiken (siis todella kaiken; koko arki-ilta menee joka päivä siivoamiseeen), eivät muista eivätkä opi mitään, kulkevat jalassa kiinni höpöttämässä vuorokauden ympäri ja yksi lapsista ei edes nuku kuin 4-5 tuntia vuorokaudessa. Olen niin loppu oleva kävelevä zombi, joka nauttii töissä mm. tunteesta, että vessassa saa käydä yksin. Minulla on myös kauhea ahdistus, kun en saa koskaan olla hetkeäkään yksin, vaan aina joku on fyysisesti kiinni minussa. Samoin ympärivuorokauden jatkuva mölinä, ulina, vinkuna ja höpötys tekee hulluksi.
T: ap
Mistä he ovat perineet piirteensä? Ei millään pahalla, mutta oletko itse minkälainen? Osaatko hakea apua, vaikka tukiperhettä jonkun yhdistyksen kautta?
Olen itse erityisÄIDIN lapsi, ja tiedän asian toisesta näkökulmasta. Millaista on kun on itse terve mutta perheen aikuiset eivät.
Minkälaisia ongelmia lapsillasi on? Ei tarvitse antaa tarkkaa diagnoosia, lähinnä mietin onko kyse jostain ADHD:stä vai jostain vakavammasta, ja onko heillä kaikilla sama diagnoosi? ADHD on tietysti tosi rasittavaa nuorena, mutta se jollain tasolla yleensä helpottaa vanhempana. Siis siinä mielessä, että lapsi oppii tapoja joilla kiertää ongelmansa ja tunne-elämä vähän tasaantuu.
Eikö lapsesi siis pärjää ilman aikuista ollenkaan? Pyydä apua.
Lapset/nuoret iltapäiväkerhoon tms., sitä on tarjolla lapsille ja erityisnuorille monessa paikassa.
Yhteys lastensuojeluun/kunnan perhetyöhön, sieltä on mahdollisuus saada esimerkiksi kerran viikkoon perhetyöntekijä tai palveluseteleitä kotipalveluun/lastenhoitajalle.
Riippuen erityisyydestä on erilaisia hoitopaikkoja tarjolla, esim. Rinnekotisäätiöllä, vaikka viikonlopuiksi toisinaan. Missä päin asut?
Minkä ikäisenä heillä paljastui nämä neurologiset vaikeudet? Kaksi lasta vielä ymmärrän, jos ei esikoisen neurologiset ongelmat ollut vielä selvillä toista hankkiessa. Mutta kolmatta hankkiessa varmaan oli?
Eikö ole mitään tukitoimia, että saisit välillä omaa aikaa?
Vierailija kirjoitti:
Minkälaisia ongelmia lapsillasi on? Ei tarvitse antaa tarkkaa diagnoosia, lähinnä mietin onko kyse jostain ADHD:stä vai jostain vakavammasta, ja onko heillä kaikilla sama diagnoosi? ADHD on tietysti tosi rasittavaa nuorena, mutta se jollain tasolla yleensä helpottaa vanhempana. Siis siinä mielessä, että lapsi oppii tapoja joilla kiertää ongelmansa ja tunne-elämä vähän tasaantuu.
Ei välttämättä, se voi mennä joissakin elämänvaiheissa pahemmaksi. T. Se erityisäidin lapsi.
Huh. Ei käy kateeksi. Valehtelematta, toi on yksi syistä miksi olen jättänyt lapset tekemättä.