Miten saada iloa elämään?

Vierailija kirjoitti:

Oletko harkinnut esim. jotain kansalaisopistojen opintoja? Sellaisia joita ei tarvitse suorittaa, vaan ihan omaksi iloksi vaan. Kädentaitoja, taidetta, näytteleminen? Vaikka jonkun uuden kielen opiskelua? Ja sitten kun osaat sitä kieltä hieman jo, niin lähde matkalle jonnekin, jossa pääset käyttämään sitä. Yksin matkustellessa usein tutustuu muihin ihmisiin. 

Olen nuorena piirtänyt paljon ja opiskelemani ala oli taide. Olen saanut jo niin paljon palautetta negatiivisista kommenteistani etten tiedä, miten tätä sanoa olematta negatiivinen. Olen ollut työväenopiston maalauskurssilla työkaverin houkuttelemana ja pakko myöntää ilmapiirin olleen unettava. Opettaja oli mukava muttei mikään taiteilija, kurssitoverit enimmäkseen leppoisia eläkeläisiä. Taisin jättää kurssin kesken.

Minulle itseni ilmaisu on tärkeää. Haluan ymmärtää kumpanini vivahde-erot puheessa eikä vieraalla kielellä ole minusta mahdollista keskustella mielekkäästi. Anteeksi jos jonkun mielestä olin taas negatiivinen. Minulla on paljon kokemuksia matkustelusta maissa, jonka kieltä en täysin ymmärrä ja minusta puutteellisen kielitaidon kanssa on ikävää keskustella. Vastaavasti en jaksa itse keskustella kovin huonosti kieltä puhuvan ihmisen kanssa. Puheenaiheet ovat silloin hyvin arkisia (koska abstrakteille asioille ei sanavarasto riitä).

Vierailija kirjoitti:

Miehestä vielä. Toivon voivani tuntea oloni turvalliseksi miehen kanssa. Toivon miehen taloudellisen tilanteen olevan sellainen, ettei arkipäiväisistä menoista tarvitse huolehtia. Toivon aika klassisesti miehen olevan myös minua pidempi. Olen keskimääräistä pidempi nainen ja kieltämättä kaikki (vähäiset) ihastukseni sekä kumppanini ovat olleet minua selvästi pidempiä.

Vauvapalstan tuntevana toivon, etten saa nyt hyökkäystä osakseni mainittuani ulkonäön sekä pituuden olevan merkitseviä tekijöitä. Olen eläin, anteeksi. Jotkin seikat vetävät puoleensa ja jotkin eivät sen kummempia tuntemuksia herätä. Haluan olla rehellinen sekä itselleni että kumppanilleni. Platoniseen ystävyssuhteeseen toki kelpaa seksuaalisesti puoleensavetämätön mies.

-Ap

No eipä tuo ainakaan minussa herätä mitään reaktiota. Kun kuvasit itsesi, täytyy myöntää että oletin automaattisesti listasi olevan tuo tuttuakin tutumpi (selvästi pidempi, vähintään yhtä hyvin taloudellisesti toimeentuleva, sellainen joka turvaa).

Itsehän olen tottunut siihen että jos haluaa parisuhteen, se on löydettävä muilla avuilla. Se että on makuasioita, on puolitotuus kuitenkin.

Lähinnä tulee mieleen että onko sinulla tässä sama ongelma kuin muussakin. Jos työ ja harrastukset ovat suorittamista, parinhakukin on vähän kuin autokauppaa. Haet tietyn kokoista, muotoista ja näköistä joka vastaa excel-taulukkoon kirjoitettua listaa.

Itse ajattelen että koska luonteeni on tavallaan erikoinen enkä ole tähään ikään mennessä seurustellut, luonteeltaan oikeanlaisen ihmisen löytäminen olisi lottovoitto, vaikkei tämä vastaisikaan jostain nuoruudesta peräisin olevia ulkonäköihanteita.

Entä jos mies olisikin köyhä, kenties burn-outin seurauksena? Kirjoitat ettei raha ole tuonut sinulle onnea, miksi olisi välttämätöntä että mies pystyy maksamaan vaaditusta elintasosta pilkulleen sen 50%? Ja mitäpä jos miehellä ei olisi enää rahaa, mutta vastaus sinun kysymykseesi millä saada iloa elämään?

Minusta tuntuu että haet miehestä samoja asioita jotka eivät ole sinulle vastausta tuoneet.

Olenko väärässä?

 

crazyhiker kirjoitti hyvin.

Et ole löytänyt onnea rahasta ja materiasta, etkä visuaalisesti näyttävien asioiden omistamisesta.

Silti miehessä pidät tärkeimpänä että tämä on pitkä ja komea, ja riittävän varakas.

Minusta kuulostaa siltä että olet fiksautunut näihin asioihin, etkä yksinkertaisesti pysty muuttumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoituksesi resonoi todella vahvasti. Olen itse kymmenisen vuotta nuorempi ja paininut samankaltaisten kysymysten kanssa paljon. Siinä olemme tosin kuin yö ja päivä, että en ole kovinkaan miellyttämisenhaluinen ihminen, ehkäpä jopa päinvastoin. Paitsi niitä ihmisiä kohtaan, jotka tunnen. Muille en ole mitään velkaa siinä vaiheessa jos aiheettomasti joku kohtelee huonosti tai haluaa kävellä yli.

Olen itsekin lapsesta saakka ollut käytännössä haaveeton ihminen. Positiivisena puolena tässä on se, että minä pystyn, ja olen pystynyt aina, nauttimaan vaikka syysmyrskystä sitä tuijotellen yksin tuntikausia. Mitään sen akuutimpaa kun ei elämässä varsinaisesti ole. Ympärilläni kuitenkin näen, että on ihmisiä joiden onni kumpuaa tavoitteista, kuten perheestä, materiasta, ulkonäöstä jne. Pitkän aikavälin jutuista, jotka on aamulla nostamassa sängystä ylös. Pitkän aikavälin tavoitteet ja motivaatio eivät vain ole koskaan syttyneet minussa pysyvästi.

Ja kun joku tulee sanomaan, että syöppä inkivääriä, juokse lenkki, aloita harrastus, muuta ulkomaille, vaihda työtä... Ja kun olet tehnyt tuon kaiken, ja kaiken tuon jälkeen heräät taas yhtenä aamuna ja huomaat että ei, edelleenkin elämä on aivan yhdentekevää. Sanoisin, että täällä ihmiset kiukkuuntuu kun et ota heidän neuvojaan siksi, että he eivät pysty ymmärtämään, että näin voi olla. He eivät ole aloittaneet henkisesti alusta lukemattomia kertoja ja havainneet, että lopputulos on aina aivan sama. Ehkä se jopa pelottaa, kiukuttaa mahdollisuutena että näin voisi olla.  Normaali ihminen kun innostuu ja motivoituu kuitenkin kohtuullisen helposti pienestä alakulosta kun vähän tönäisee. 40-vuotiaalle voisi jo antaa vähän krediittiä, että hän on ehkä jo jotain ajatellut ja tehnyt itsekin.

Olen itse myös yrittänyt taas hiljan miettiä, että millä tämä paranisi. Kaikki neuvot siitä, kun pitäisi opetella nauttimaan pienistä asioista ja huomaamaan mikä elämässä on oikeasti tärkeätä on aika vitsikkäitä. En oikeastaan koskaan ole nauttinut mistään muusta kuin niistä pienistä asioista, luonnosta, ensimmäisestä kevään kukasta, ohi kiitävästä hirvestä sarvikruunuineen.... Oikeasti luulen että mielekästä elämää elää ne, jotka säästää vuositolkulla johonkin taloon ja häihin ja materiaan, se olisi parasta mahdollista stimulaatiota liskoaivoillemme. EI joka päivä voi perustua siihen että onpas ihana sää. Mutta en itse saa materiasta, ulkonäöstä tai statuksesta mitään tyydytystä ja tuntisin itseni todella yksinkertaiseksi jos näin olisi.

jatkan..

Kotioloistani pystyn kohtalaisen hyvin johtamaan jotain syitä tunteilleni. Perheemme oli ehkä epämaterialistisin ikinä, ainut mitä ihailtiin oli älykkyys. Vasta vanhempana tajusin, että ihmiset elää elämäänsä miettien autoja ja sohvia ihan päivittäisellä tasolla. Ei meillä olisi ollut rahaakaan, mutta vanhemmilta tuntui kyllä samalla tavalla puuttuvan mikään syvempi innostus materiaan. Toisaalta heidänkin elämä oli yrittämistä lukuunottamatta ihan tavoitteetonta. Ja se valui lapsiinkin. Mitään ei harrastettu, meitä ei ohjattu tai puhuttu tulevaisuudesta. Ei koskaan puhuttu mitään lasten elämän mahdollisuuksista tai vaikka että meillä olisi joskus perhe. = tavoitteeton mielentila.

Toinen asia; olen aina viihtynyt yksin. En koe ahdistusta sosiaalisen elämän puutteesta. Minulla on sosiaalinen elämä, mutta jos haluan olla vkonlopun yksin, se ei ole hankalaa. En ole koskaan kokenut pelkoa "yksin jäämisestä", "yksinäisestä vanhuudesta" jne. koska yksinäisyys ei ole minulle mikään asia. Minulla on parisuhde mutta ensimmäinen laatuaan, vasta lähes 30v. En etsinyt ketään, mutta löysin silti. Perhettä en osaa kaivata.

Kolmas ja ehkä merkittävin; vanhemmista irrottautuminen. Tästä mietin, onko sinulla samaa vikaa. En saanut vanhemmiltani juuri mitään huomiota tai apua, joten olen lapsesta asti ajatellut itseni itsenäisenä ihmisenä, joka vastaa itsestään ja osaa kaiken. Olin taitava, pikkuvanha ja pärjäsin aina. Paremmin jo ala-asteella kuin vanhempani. Seurauksena oli sitten joku normaalin tunne-elämän kehittymättömyys. En ole saanut olla turvassa ja kokeilla rajojani, itsenäisyyttä turvallisesti hitaasti terveen psyyken päälle. Olen aina ollut jonkinlaisessa matala-asteisessa hälytystilassa. Mitä enemmän kerrytin taitoja, sitä enemmän käytin niitä ehkä vanhempiini ja lapsuudenkotini henkisen tilan parantamiseen, tämä teini-iässä ja varhaisaikuisuudessa. En ole koskaan kasvanut lapsesta nuoreksi, joka repeytyy itsekkäästi omaan elämäänsä ja haaveisiinsa.

Jatkuu

Elämäni on ollut vähäsykkeisen huonoa koko sen kulun ajan. Sitä en ymmärtänyt ennen vanhempieni kuolemaa. Vasta sen jälkeen olen havainnut miten tehokkaasti pystyy olemaan ajattelematta omaa elämää. Tämä on hankala ulottuvuus, sillä en olisi pystynyt ilman vanhempieni menetystä ymmärtämään sitä vaikka joku olisi kaivertanut sen nahkaani. Minähän olen itsenäisempi kuin KUKAAN kenet tunnen. Joo, olen. Mutta henkisesti täysin turvaton ja horjuva, koko ajan valmis hoitamaan kaiken ja kaikille. Koska kuka ne asiat tekee, jos en minä? Kun vanhemmat kuoli, niin ymmärsin, että silloin vasta irroittauduin heistä täysin. Edessä oli vain ja ainoastaan oma elämä. Pidin itsekkäinä ihmisiä, jotka eivät juosseet aikuisena vanhempiensa luokse päsmäröimään heidän talous/terveys/mitälie ongelmia hoitoon. Mutta sehän on normaalia. Normaalia pitää aikuisia, täysivaltaisia ihmisiä väsyttävinä idootteina jotka saavat ihan itse hoitaa hömelöt ongelmansa tai sitten kärsiä niistä. "Minulla on omakin elämä."

Suomeksi; jos pienestä lapsesta saakka ainut ulospäin kumpuava toiminta on kohdistunut vanhemmista huolehtimiseen (kuuntelua, huolta,ymmärrystä, pelkoa,auttamista) eikä toisin päin, niin olet suuntautunut vuosikausia siihen vanhemman hengityksen mukana eloon. Se on ollut harrastuksesi, se on ollut se mistä on tullut epäonnistumisia ja onnistumisia. Se on se minkä ympärille se sinun sisäinen motivaatiosi kehä on syvimmillään kasvanut. Joo, samalla on voinut käydä koulut, mennä töihin, hypätä narua, hankkia ekan poikaystävän. Mutta se on ollut se pohjavire, johon psyyke on muotoutunut. Jollekin epäterveelle ei-itseen kohdistuvalle.

Vasta viime vuodet, kun olen kasvanut yksin olevaksi aikuiseksi ihmiseksi, olen alkanut avautumaan jollain tasolla sille, että ymmärrän mitä pitäisi tapahtua että voisin tulla onnelliseksi. Valitettavasti uskon myös, että minussa on jotain geneettisiä ominaisuuksia, jotka tekevät henkisestä olemuksestani tällaisen. Suvussani on paljon rikollisia ja alkoholisteja, josta on helppo johtaa että takanani sukupuussani on joukko , jotka eivät ole saaneet normaalielämästä tarpeeksi jännitystä. Joku määrä tätä henkistä tilaa on varmaan aina läsnä. Se tulee varmemmin kuin se huominen aamu.

Mielestäni tätä ei voi korostaa tarpeeksi. Ihmiset ON mielihyväominaisuuksiltaan hyvin erilaisia, ja luulen että riskien otto ja jännittävä elämä on sen verran hyvä evoluutiotekijä että se kantaa mukanaan taakkana geneettistä pohjaa, joka altistaa tasapaksun elämän ilottomuudelle. Riehukännijät ja rakennuksista hyppäilevät seikkailijat on siittäneet lapsia maailman sivun.

Mikäs tämä yksi teoria matalasta leposykkeestä olikaan, korrelaatio rikollisuuden kanssa on viime aikoina ajateltu kausaliteetiksi, ihminen ei tunne mitään ilman kiksejä?

Minulle tulee olo, että olet elänyt niin hyväosaista elämää, ettei mikään vaan tunnu miltään. Mitähän tapahtuisi, jos sairastuisit vakavasti? Suhtautuisitko siihenkin ihan sama -asenteella, vai heräisiköhän elämänhalu ? Toisaalta, jos elämä tuntuu yhdentekevältä eikä ihan mikään tilannetta muuta, ainahan on se viimeinen, lopullinen vaihtoehto. Jotkuthan jopa pyrkivät tuollaiseen nihilistiseen olotilaan. ettei millään oikeastaan ole yhtään mitään merkitystä, eikä SILLÄKÄÄN ole mitään merkitystä, ettei millään ole merkitystä.

truehappiness kirjoitti:

crazyhiker kirjoitti hyvin.

Et ole löytänyt onnea rahasta ja materiasta, etkä visuaalisesti näyttävien asioiden omistamisesta.

Silti miehessä pidät tärkeimpänä että tämä on pitkä ja komea, ja riittävän varakas.

Minusta kuulostaa siltä että olet fiksautunut näihin asioihin, etkä yksinkertaisesti pysty muuttumaan.

Minulle on aina ollut helppoa sanoa se, millainen mies minua vetää puoleensa. Hyvin maskuliininen mutta herkkä mies. Kauneus ja komeus taas ovat katsojan silmässä.

Minulle on aivan sama, mitä vauvapalstalla ajatellaan miesmaustani. Sitä kysyttiin ja vastasin rehellisesti. Se on yksi harvoja asioita, jonka suhteen en mieltymyksistäni ole epävarma.

Itse olen myös melko samassa tilanteessa. Olen vasta nuori aikuinen, mutta elämäni on menossa jo samaan suuntaan. Oma luonteeni on ollut aina rauhallinen ja kiltti tarkkailija, joka on hyvin viihtynyt myös omissa oloissaan.Jotenkin vähän erikoinenkin olen myös sitä en kiellä. Kaikki meni melko hyvin siihen asti, kun menin yläkouluun. Joitakin kavereita minulla oli vielä alakoulussa, mutta sitten muuton jälkeen tilanne muuttui ja alkoi kiusaaminen ja oman "kiltteyteni" käyttäminen heidän hyödykseen. Olin  jotenkin liian arka ja yksin uudessa koulussa, jossa meni aluksi hyvin, mutta sitten suunta muuttui täysin.

Näiden vuosien jälkeen jäin myös täysin yksin joitakin satunnaisia tuttuja lukuunottamatta. Nykyään en pysty juurikaan luottamaan ihmisiin. Toisaalta kaipaisin seuraa, mutta olen liian "huono" ja tylsä  sitä hankkimaan . Lisäksi koen huononmuuden tunnetta siitä, etten ole saanut opiskelupaikkaa tai edes töitä ja senkin takia en koe pääseväni eteenpäin. Kaiken lisäksi olen myös hirveän helposti huolestuva ihminen ja niinpä välillä joku asia elämässä vaivaa niin paljon, että se vie kaiken energian minulta. Ja nämä ovat monesti asioita joille en edes mahda mitään tai joihin en pysty juurikaan vaikuttamaan. Vanhempien tilanne huolettaa myös, koska heillä rahallisesti vaikeaa ja jotenkin ovat liian "huolettomia" asian kanssa ja itse murehdin miten he selviävät taas eteenpäin. Itselläni ei ole ketään, joka auttaisi ja vanhempani eivät ymmärrä "heikkoutta". Jos joskus olen esim äitini kanssa kaupassa ja jostakin syystä alkaa ahdistamaan niin hän ei ymmärrä mitään. Silloin tuntuu, että hänkin on jossain toisessa maailmassa ja itse olen yksin jossain kaukana.

Välillä en tiedä miten jaksan eteenpäin. Olen silti aina ollut melko vähään tyytyvä, kunhan vain olen ollut rauhallinen. Sitten kun menetän tämän rauhallisuuden niin voi mennä pitkään ennen kuin pääsen taas tasapainoon. Koko meidän perheen elämä on ollut melko kauheaa välillä joten ehkä siitäkin jotain jälkiä on jäänyt. Toivoisin niin, että olisi ollut joku läheinen "viisas" ihminen joka olisi voinut tukea ja auttaa, kun välillä on ollut niin vaikeaa. Iloa saan nykyisin vain koirastani ja luonnosta. Muut asiat ovat jotenkin vähäpätöisiä. Koen, että olen epäonnistunut ihminen monin osin ja jotenkin elän myös omassa maailmassani.

Vierailija kirjoitti:

truehappiness kirjoitti:

crazyhiker kirjoitti hyvin.

Et ole löytänyt onnea rahasta ja materiasta, etkä visuaalisesti näyttävien asioiden omistamisesta.

Silti miehessä pidät tärkeimpänä että tämä on pitkä ja komea, ja riittävän varakas.

Minusta kuulostaa siltä että olet fiksautunut näihin asioihin, etkä yksinkertaisesti pysty muuttumaan.

Minulle on aina ollut helppoa sanoa se, millainen mies minua vetää puoleensa. Hyvin maskuliininen mutta herkkä mies. Kauneus ja komeus taas ovat katsojan silmässä.

Minulle on aivan sama, mitä vauvapalstalla ajatellaan miesmaustani. Sitä kysyttiin ja vastasin rehellisesti. Se on yksi harvoja asioita, jonka suhteen en mieltymyksistäni ole epävarma.

Ja silti, se on yksi harvoista asioista joita et ole löytänyt.

Aitojen ihmissuhteiden ja onnellisuuden lisäksi.

Mutta ehkä jos saat elämääsi lisää rahaa ja kauneutta/komeutta, tulet onnelliseksi?

Vierailija kirjoitti:

Sinuna lähtisin vielä kokeilemaan, jos hyötyisit terapiasta nyt vanhempana enemmän. Lääkkeetkin ovat kehittyneet. Ehkä se siitä vähitellen.

Masislääkkeet tappavat seksihalut, mikä taas vetää mielen matalaksi entisestään. Jos haluaa että on sitä sukupuolielämää, nin kannattaa kiertää nämä pillerit kaukaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko harkinnut esim. jotain kansalaisopistojen opintoja? Sellaisia joita ei tarvitse suorittaa, vaan ihan omaksi iloksi vaan. Kädentaitoja, taidetta, näytteleminen? Vaikka jonkun uuden kielen opiskelua? Ja sitten kun osaat sitä kieltä hieman jo, niin lähde matkalle jonnekin, jossa pääset käyttämään sitä. Yksin matkustellessa usein tutustuu muihin ihmisiin. 

Olen nuorena piirtänyt paljon ja opiskelemani ala oli taide. Olen saanut jo niin paljon palautetta negatiivisista kommenteistani etten tiedä, miten tätä sanoa olematta negatiivinen. Olen ollut työväenopiston maalauskurssilla työkaverin houkuttelemana ja pakko myöntää ilmapiirin olleen unettava. Opettaja oli mukava muttei mikään taiteilija, kurssitoverit enimmäkseen leppoisia eläkeläisiä. Taisin jättää kurssin kesken.

Minulle itseni ilmaisu on tärkeää. Haluan ymmärtää kumpanini vivahde-erot puheessa eikä vieraalla kielellä ole minusta mahdollista keskustella mielekkäästi. Anteeksi jos jonkun mielestä olin taas negatiivinen. Minulla on paljon kokemuksia matkustelusta maissa, jonka kieltä en täysin ymmärrä ja minusta puutteellisen kielitaidon kanssa on ikävää keskustella. Vastaavasti en jaksa itse keskustella kovin huonosti kieltä puhuvan ihmisen kanssa. Puheenaiheet ovat silloin hyvin arkisia (koska abstrakteille asioille ei sanavarasto riitä).

Oletko perfektionisti? Ei kielen opiskelun (ainakaan alku-)tavoitteen ole pakko olla heti erinomaisella tai edes koskaan täysin nativiitasolla. Muutenkaan ei ole pakko olla joka asiassa heti  erinomainen tai loistava. Ehkä sinulle tekisi hyvää olla ihan vain huono tai keskinkertainen jossain, pelkäätkö epäonnistumisia tai itsesi nolaamista? Oletko sitä ihmistyyppiä jonka on pakko olla heti loistava jossain tekemisessä tai muuten lannistut ja lopetat sen?

Vaikka ketju käsitteleekin yksittäisen ihmisen vaikeaa tilannetta, minusta tässä on myös yhteiskunnallinen puoli.

Ihmisille on syötetty unelma. Naisen unelmana on olla koulutettu, menestynyt, kaunis, matkaileva ja harrastava. Tällä naisella on pitkä, komea, menestynyt, älykäs ja karismaattinen mies. Miehen unelmana on olla miesten ihailema ja naisten rakastama menestyjä ja seikkailija, jonka parikymppinen missivaimo pitää huolta kodista silloin kun ei ole salilla tekemässä kyykkyjä.

Jos ap ei kertonut itsestään kaikkea, en kertonut minäkään. Tunnen muutamankin unelmapariskunnan, ja vasta tässä iässä olen huomannut miten moni näistä on pelkkää kulissia. Tuntemani monimiljonääri on rapajuoppo, joka viettää kaiken vapaa-aikansa rakennuttamassaan kellarissa miettimässä rikkoutunutta avioliittoa ja lapsiaan joita hän ei tunne. Vanhojen koulukaverieni näyttävä ja menestyvä pariskunta asuu eri puolella taloa, ja välit ovat lämpimät kuin riitelevillä naapureilla. Raha ja varallisuus pelastaa; se kun mahdollistaa kulissin ylläpitämisen. Somessa on päivityksiä täydellisestä perheestä, yhdesäkään niistä ei ole katsekontaktia unelmaparin välillä.

Ne jotka eivät ole tässä tilanteessa, ovat onnettomia koska eivät ole.

Minä näen ap:ssa ihmisen joka on älykäs, ahkera ja lahjakas. Hän on tehnyt kaiken oikein, ja silti päätynyt samaan lopputulokseen kuin moni muukin.

Jokin on pahasti vialla.

 

Päädyin tuossa yhteiskunnallisessa sepustuksessa sivuraiteille, pahoittelut siitä :D

Ennen kuin lähden iltalenkille, minulla olisi ap:lle pari kysymystä. Pyydän vastaamaan niihin miettimättä. Ei logiikkaa, ei päättelemistä.

Koska viimeksi olit onnellinen?

Mitä haluaisit tehdä juuri nyt?

Omat vastaukseni:

Eilisillalla kun makoilin sängyllä meditoimassa, en miettinyt mitään ja olo oli sanoinkuvaamattoman hyvä.

Kävellä metsässä (ja niin aion myös tehdä).

Aloitin itselleni sopivan harrastuksen ja se on antanut elämään paljon sisältöä. Se katkaisee muuten niin harmaan ja tylsän viikon, ja elämä tuntuu paljon mielekkäämmältä. On kiva onnistua ja haastaa sopivasti itsensä. Harrastamatomina päivinä saatan lueskella asian teoriapuolta.

Nettipaasto on hyvä alku.

Käy joka päivä kävelyllä luonnon helmassa, se poistaa stressiä tutkitusti.

Hommaat kotiin kukkivia kukkia, lisäävät dopamiinin eritystä.

Liikuntaa useamman kerran viikossa.

Jotain luovaa tekemistä, jossa ei ole tiettyä tavoitteen saavuttamista.

Kirjastosta kirjojen lainaaminen, glögiä ja korvapuusteja.

Musiikkihetki, jossa kuuntelet jotain positiivista musiikkia.

Katso stand-up -pätkiä.

Telkkari myös käyttökieltoon.

Harrastelijateatteriin osallistuminen. Kun menee mukavuusalueen ulkopuolelle, oppii uutta ja jotkut ihan tavalliset asiat alkaa tuntumaan kivoilta.

Tanssikurssille.

Vältä kaikkia negatiivisia ihmisiä.

Ap:lle vastauksena hänen viestiinsä nro 68. Olen omasta mielestäni ollut vastaavanlaisessa tilanteessa. Suoritin elämääni, unelmoin siitä, että se loppuisi. Voi kun vain pääsisin pois. Parasta mitä minulle on tapahtunut, on erään henkilön lausuma: "sinä voisit hyötyä kognitiivisesta terapiasta". Tästä alkoi tie tunnelukkojen ja niiden purkamisen parissa, koko siihenastisen elämän ( silloin 47 v) jatkuneen ahdistuken ja masennuksen tunnistamisessa. Minusta sinun tekstisi kuulostaa aivan itseltäni silloin. Ehkä ei sinun tähänastisissa terapiakokemuksissasi ole osuttu oikeaan tunnelukkoon. Minä, vanhempieni ja isovanhempieni (psykologisesti) hyväksikäyttämä, kärsin tuolloin alistumisen, uhrautumisen, riippuvuuden, vaativuuden ja kietoutumisen tunnelukoista. Mutta en kärsi enää! Toivon sitä samaa myös sinulle tulevaisuudessa.

Uskoon tulemalla saa sisältöä ja tarkoitusta.

Erotin itseni narsistivanhemmista, sen jälkeen alkoi elämä näkymään positiivisesti uudella tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Uskoon tulemalla saa sisältöä ja tarkoitusta.

Minä olen huomannut, että uskoon tuleminen on ihmisen itsetuntemattomuutta. Toisten ihmisten hallitsevasta elämästä siirtymistä toisen identiteetin hallintaan, jossa tilanne ei muutu. Onko se aitoa onnellisuutta?

crazyhiker kirjoitti:

Vaikka ketju käsitteleekin yksittäisen ihmisen vaikeaa tilannetta, minusta tässä on myös yhteiskunnallinen puoli.

Ihmisille on syötetty unelma. Naisen unelmana on olla koulutettu, menestynyt, kaunis, matkaileva ja harrastava. Tällä naisella on pitkä, komea, menestynyt, älykäs ja karismaattinen mies. Miehen unelmana on olla miesten ihailema ja naisten rakastama menestyjä ja seikkailija, jonka parikymppinen missivaimo pitää huolta kodista silloin kun ei ole salilla tekemässä kyykkyjä.

Jos ap ei kertonut itsestään kaikkea, en kertonut minäkään. Tunnen muutamankin unelmapariskunnan, ja vasta tässä iässä olen huomannut miten moni näistä on pelkkää kulissia. Tuntemani monimiljonääri on rapajuoppo, joka viettää kaiken vapaa-aikansa rakennuttamassaan kellarissa miettimässä rikkoutunutta avioliittoa ja lapsiaan joita hän ei tunne. Vanhojen koulukaverieni näyttävä ja menestyvä pariskunta asuu eri puolella taloa, ja välit ovat lämpimät kuin riitelevillä naapureilla. Raha ja varallisuus pelastaa; se kun mahdollistaa kulissin ylläpitämisen. Somessa on päivityksiä täydellisestä perheestä, yhdesäkään niistä ei ole katsekontaktia unelmaparin välillä.

Ne jotka eivät ole tässä tilanteessa, ovat onnettomia koska eivät ole.

Minä näen ap:ssa ihmisen joka on älykäs, ahkera ja lahjakas. Hän on tehnyt kaiken oikein, ja silti päätynyt samaan lopputulokseen kuin moni muukin.

Jokin on pahasti vialla.

 

Kotikasvatus, vanhempien vaatimukset ja oletukset lapsen menestyksestä, mutta ei tunneta lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko harkinnut esim. jotain kansalaisopistojen opintoja? Sellaisia joita ei tarvitse suorittaa, vaan ihan omaksi iloksi vaan. Kädentaitoja, taidetta, näytteleminen? Vaikka jonkun uuden kielen opiskelua? Ja sitten kun osaat sitä kieltä hieman jo, niin lähde matkalle jonnekin, jossa pääset käyttämään sitä. Yksin matkustellessa usein tutustuu muihin ihmisiin. 

Olen nuorena piirtänyt paljon ja opiskelemani ala oli taide. Olen saanut jo niin paljon palautetta negatiivisista kommenteistani etten tiedä, miten tätä sanoa olematta negatiivinen. Olen ollut työväenopiston maalauskurssilla työkaverin houkuttelemana ja pakko myöntää ilmapiirin olleen unettava. Opettaja oli mukava muttei mikään taiteilija, kurssitoverit enimmäkseen leppoisia eläkeläisiä. Taisin jättää kurssin kesken.

Minulle itseni ilmaisu on tärkeää. Haluan ymmärtää kumpanini vivahde-erot puheessa eikä vieraalla kielellä ole minusta mahdollista keskustella mielekkäästi. Anteeksi jos jonkun mielestä olin taas negatiivinen. Minulla on paljon kokemuksia matkustelusta maissa, jonka kieltä en täysin ymmärrä ja minusta puutteellisen kielitaidon kanssa on ikävää keskustella. Vastaavasti en jaksa itse keskustella kovin huonosti kieltä puhuvan ihmisen kanssa. Puheenaiheet ovat silloin hyvin arkisia (koska abstrakteille asioille ei sanavarasto riitä).

Oletko perfektionisti? Ei kielen opiskelun (ainakaan alku-)tavoitteen ole pakko olla heti erinomaisella tai edes koskaan täysin nativiitasolla. Muutenkaan ei ole pakko olla joka asiassa heti  erinomainen tai loistava. Ehkä sinulle tekisi hyvää olla ihan vain huono tai keskinkertainen jossain, pelkäätkö epäonnistumisia tai itsesi nolaamista? Oletko sitä ihmistyyppiä jonka on pakko olla heti loistava jossain tekemisessä tai muuten lannistut ja lopetat sen?

Osittain ainakin olet oikeassa. Olen perfektionisti ja mm. koulu/opiskelu on ollut aina helppoa ilman mitään panostamista. En ole oppinut löytämään opiskelun iloa. Kaipaan silti haasteita. Niitä on tarjonnut urheilu ja siksi sitä harrastan.

Kaipaisin nokkelaa seuraa. Yleensä ihmiset tylsistyttävät ja tiedän etukäteen, mikä heidän seuraava lauseensa on. En halua kuulostaa ylimieliseltä mutta enimmäkseen ihmisten seura on tosi tylsää.