Lue keskustelun säännöt.
Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi
24.09.2018 |
Tiedän, että tämä on arka aihe, mutta kirjoitan silti. Koska tämä asia vaikuttaa merkittävästi myös minun elämääni.
Lähipiiriini kuulunut henkilö menetti vauvansa yllättäen synnytyksessä. Sen jälkeen kukaan meistä läheisistä ei ole osannut tehdä mitään oikein. Olimme kaikki järkyttyneitä ja surullisia, tottakai. Hoidimme hänen lastaan, kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, autoimme hautajaisten valmistelussa ja yritimme parhaamme mukaan pitää huolta siitä, ettei hänen tarvitsisi olla yksin. Jossain vaiheessa hän alkoi syyttää meitä siitä, ettemme välitä hänestä tai hänen lapsestaan. Mikään, mitä sanoimme tai teimme, ei ollut oikein. Mitä hän sitten olisi toivonut, sitä hän ei kertonut. Tilanne vain paheni kun aikaa kului. Emme osanneet oikealla tavalla muistaa hänen vauvansa viimeisten liikkeiden, kuoleman ja syntymän vuosipäivää. Emme valinneet oikeita sanoja silloin, kuin puhuimme vauvasta. Lisäksi hän syytti ja syyllisti meitä siitä, että emme tiedä, miltä hänestä tuntuu. Emme tietenkään, koska emme ole kokeneet lapsen menetystä. Myönsin, ettemme tiedä, enkä osannut olla pahoillani siitä. Lopulta hän ihan ääneen sanoi, että toivoo, että se olisi tapahtunut eräälle meistä.
Siinä kohdassa meni minulla raja. Minulla, ja meillä kaikilla muilla hänen lähipiirissään on omiakin lapsia ja omakin elämä. Minun on pakko ajatella omaa perhettäni, ja niinpä kun hän toivotti minut painumaan hevon v*****n, tein sen enemmän kuin mielelläni. Välillä mietin, mitä hänelle kuuluu, onko aika helpottanut hänen oloaan. Toivon niin.
Kommentit (283)
Vihanhallinnan ongelmaa, tarve kostaa paha olo koko maailmalle, noin vaikeat asiat on käsiteltävä terapeutin kanssa. "Sinä et voi ymmärtää" niin voi olla tavallaan vipuvarsi, asettaudutaan omassa surussa muiden yläpuolelle.
Tästä lähtien vastaan, että kyllä minä voin ymmärtää, minä en vain ole kokenut samaa. Sitähän sillä tarkoitetaan, et ole kokenut samaa. Ymmärtämisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, tyhmempikin ymmärtää, että siinä tilanteessa on toisella paha olla. Miten se paha olo puretaan onkin kokonaan toinen asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteet tunteina ja asiat asioina.
Ap:n tilanteessa, jos joku olisi minulle pamauttanut että toivoo minulle lapseni kuolemaa, olisin ilmoittanut, että sorry nyt mutta mielenterveytesi on sen verran raiteiltaan, että teen lapsestasi nyt lastensuojeluilmoituksen. Ja tekisin sen myös. Noin ei vain sanota. Ikinä.
Mä taas ymmärrän että noin voi käydä. Ap on todennäköisesti toistuvasti lohduttanut parhaansa kaveriaan: ”Kato nyt vaan piristyt ja lähdet viihteelle.”,
”Et nyt viittis surra, siitä on jo 1kk/vuosi/vuosia”.
”Kauheeta, mun lapset on mulle rakkainta maailmassa, en kestäis jos niille kävis jotain, mut toi sun suru alkaa jo olla liikaa, voisit vähän miettiä miltä musta sun kaverina tuntuu!”
”Sä et yhtään ajattele, kuinka toi sun suru vaikuttaa muhun, ei ole oikein surra noin paljon ja noin kauan”.Kuolleen lapsen äiti voi tuolloin ihan hyvin puuskahtaa ”Mä toivon, että sunnlapses luulisi, niin että ymmärtäisit edes vähän mitä mä käyn läpi!” Väärin, kyllä, mutta inhimillistä myös.
Uskoisin, että APn kaverin on itseasiassa parempi ilman tuollaista kaveria, joka kärsii kaverinsa surusta ja pitää sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Se suru ei koskaan mene pois.
Tässä on muutama kohta, joita haluaisin kommentoida. On ihan selvää, että kaverilla on parempi ilman minua, ja muitakin senaikaisia läheisiään. Sen hän teki täysin selväksi. Myös meillä on parempi. Minä en ole ikinä pitänyt toisen ihmisen surua "henkilökohtaisena loukkauksena". Enkä itse asiassa ollut loukkaantunut hänelle missään vaiheessa, mistään mitä hän teki ja sanoi. Olin vaan ihan romuna kaikesta siitä pahuudesta mitä minä, perheeni ja kaikki muutkin läheiset saimme osaksemme. Suru ei todellakaan mene koskaan pois. Mutta antaako se ihmiselle oikeuden tuhota kaiken ympärillään? Minä en antanut hänen tuhota omaa ja perheeni elämää. Lapsen kuolema tuhosi hänen perheensä, se riittäköön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikko varmaan kestää surevalta enemmän mitä normaali tilanteissa kestäisi ihmiseltä.
Jossain on kuitenki rajat.
Jos sä haluat sanoa, että toivoisit toisen lapsen kuolemaa, sä sanot sen terapeutille et sille ihmisille. Myös muillakin ihmisillä on tunteet.Mua ei voi syyttää siitä, että mun lapset ei ole kuolleet. Se voi tuntua epäreilulta ja elämää sä voit siitä syyttä, mutta mua et.
Missä menee muuten sit se raja? Jos mulla olis kuollut kaksi lasta nii saisinko huutaa sille yhden lapsen menettäneelle? Haloo nyt.
Monessa viestissä on selvitetty että ei ole pakko oltava tekemisissä ihmisten kanssa jos ei pysty.
Juuri tuo ettei ole sinun syy jos lapsesi elää tai joku jolla on kuollut enemmän voi arvostella niitä joilla on kuollut vähemmän.
Me joilla on kuollut, ollaan kaikki menetetty lapsi. Se yhdistää, eikä hajoita.Kuvastaa sinun ajattelua ettet taivu siihen ymmärrykseen että minun kipuni pysyy omanani. Ei tämä ole mikään prassailu tai tapa saada huomiota vaan kipu.
Se ettei edes sukulaisena ymmärrä toisen surua on säälittävää.
Ei se sureva, Lapsen hautaan haluava, fyysisesti lapsen syliä ikuisesti kaipaava pysty toimimaan järkevästi. Olen yrittänyt kertoa miten suuri se rakkaus on, jota ei olisi enää jos lapsesi mätänisi haudassaan. Ei mikään mies tai se etten saisi omaa lasta, olisi niin täydellistä kuin oman lapsen syntymä ja hautaaminen kaikista asioista kamalinta.Voisin adoptoida, auttaa hädässä, tehdä mitä tahansa. Mutta lapsen hautaaminen on epäluonnollinen järjestys poistua. Lapset hautaa vanhempansa, isovanhemmat eivät saa kantaa lastenlasta hautaan.
On sydämetöntä alkaa väittää muuta että jonkun lapsi on näin mitätön. Ehkä sinulle omasi sitten on. Sääli.
Kyllä on käsittämätöntä tämä (ilmeisesti tahallinen) väärinymmärrys. Kukaan ei ollut sanonut kenenkään lasta tai menetystä mitättömäksi. EI KUKAAN.
Lainaamassasi viestissä ei sanottu muuta, kuin että menetyksesi ei ole niiden ihmisten vika, joiden lapset vielä elävät, eikä toisen lapsen kuolemaa sovi ääneen toivottaa. Terapeutille niistä ajatuksista kannattaa puhua, mutta ei niiden lasten vanhemmille. Tämän pitäisi olla päivänselvä asia, mutta ilmeisesti ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteet tunteina ja asiat asioina.
Ap:n tilanteessa, jos joku olisi minulle pamauttanut että toivoo minulle lapseni kuolemaa, olisin ilmoittanut, että sorry nyt mutta mielenterveytesi on sen verran raiteiltaan, että teen lapsestasi nyt lastensuojeluilmoituksen. Ja tekisin sen myös. Noin ei vain sanota. Ikinä.
Mä taas ymmärrän että noin voi käydä. Ap on todennäköisesti toistuvasti lohduttanut parhaansa kaveriaan: ”Kato nyt vaan piristyt ja lähdet viihteelle.”,
”Et nyt viittis surra, siitä on jo 1kk/vuosi/vuosia”.
”Kauheeta, mun lapset on mulle rakkainta maailmassa, en kestäis jos niille kävis jotain, mut toi sun suru alkaa jo olla liikaa, voisit vähän miettiä miltä musta sun kaverina tuntuu!”
”Sä et yhtään ajattele, kuinka toi sun suru vaikuttaa muhun, ei ole oikein surra noin paljon ja noin kauan”.Kuolleen lapsen äiti voi tuolloin ihan hyvin puuskahtaa ”Mä toivon, että sunnlapses luulisi, niin että ymmärtäisit edes vähän mitä mä käyn läpi!” Väärin, kyllä, mutta inhimillistä myös.
Uskoisin, että APn kaverin on itseasiassa parempi ilman tuollaista kaveria, joka kärsii kaverinsa surusta ja pitää sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Se suru ei koskaan mene pois.
" puuskahtaa, ärähtää..." aika lieviä ilmauksia sille, että ap:n mukaan läheinen on pitkän ajan pitänyt häntä ja perhettään henkilökohtaisena sylkykuppina, raivonnut ja haukkunut, toivonyt hänen lapsensa kuolemaa.....
Trine kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteet tunteina ja asiat asioina.
Ap:n tilanteessa, jos joku olisi minulle pamauttanut että toivoo minulle lapseni kuolemaa, olisin ilmoittanut, että sorry nyt mutta mielenterveytesi on sen verran raiteiltaan, että teen lapsestasi nyt lastensuojeluilmoituksen. Ja tekisin sen myös. Noin ei vain sanota. Ikinä.
Mä taas ymmärrän että noin voi käydä. Ap on todennäköisesti toistuvasti lohduttanut parhaansa kaveriaan: ”Kato nyt vaan piristyt ja lähdet viihteelle.”,
”Et nyt viittis surra, siitä on jo 1kk/vuosi/vuosia”.
”Kauheeta, mun lapset on mulle rakkainta maailmassa, en kestäis jos niille kävis jotain, mut toi sun suru alkaa jo olla liikaa, voisit vähän miettiä miltä musta sun kaverina tuntuu!”
”Sä et yhtään ajattele, kuinka toi sun suru vaikuttaa muhun, ei ole oikein surra noin paljon ja noin kauan”.Kuolleen lapsen äiti voi tuolloin ihan hyvin puuskahtaa ”Mä toivon, että sunnlapses luulisi, niin että ymmärtäisit edes vähän mitä mä käyn läpi!” Väärin, kyllä, mutta inhimillistä myös.
Uskoisin, että APn kaverin on itseasiassa parempi ilman tuollaista kaveria, joka kärsii kaverinsa surusta ja pitää sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Se suru ei koskaan mene pois.
" puuskahtaa, ärähtää..." aika lieviä ilmauksia sille, että ap:n mukaan läheinen on pitkän ajan pitänyt häntä ja perhettään henkilökohtaisena sylkykuppina, raivonnut ja haukkunut, toivonyt hänen lapsensa kuolemaa.....
Olisipa ap ymmärtänyt katkaista välit jo aiemmin, niin ei olisi nyt niin katkera entiselle ystävälleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Niin, jollekin se "karvakasa" voi olla elämässä ainoa perheenjäsen ja ystävä. Mutta eihän sitä voi ymmärtää ellei omalle kohdalle osu, eiksjee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
En kyllä sanallakaan puolustellut sitä, että joku tulee lapsensa menettäneelle sanomaan, että pystyy ymmärtämään, miltä tästä tuntuu. Ehkä sen huomaat, jos viestini luet. Mutta sillähän ei ole väliä, kun pitää päästä toteuttamaan omaa suruprosessiaan(?) puolustelemalla omaa vähättelevää asennetta muiden surua kohtaan. Ottamatta kantaa siihen, paljonko joku suree lemmikkiään: esimerkissäni "kaksi elämänkumppania" ei viittaa eläimiin, vaan kahteen aviopuolisoon.
Kiitos tästä oli oikeasti kiitos, muuten se olisi ollut kai kiitos tästäkin. En ole tiennyt miten suhtautua kun joku kertoo oman surunsa olevan suurempi pienemp tai yhtäsuuri kun minä pidän suruani varovasti kämmenilläni kuin höllyvää vesi-ilmapalloa, välillä se on paidan alla mutta hölskyy silti aina ikävästi. En vähättele kenenkään surua mutta en osaa niitä verratakaan, tai tuntea yhteenkuuluvuutta, oma suru on oma suru eikä kenenkään muun suru.
Kirjoitus sai minut lehahtamaan pois ajatuksesta, että minä koskaan pystyisin kenenkään surua ymmärtämään tai että kukaan koskaan pystyisi minua ymmärtämään. Ei tarvitse, en kaipaa ymmärrystä eikä minun tarvitse ymmärtää. Olen surussani vapaa enkä kenenkään kahlitsema. Tämä lohduttaa.
Uniikkeja lumihiutaleita. Mikään suru maailmassa ei ole niin pieni että siitä saisi muut puhua. Vertaistukijärjestöt eivät ole tarpeeksi yhtä tiettyä yksilöä korostavia lumihiutaleelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Trine kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteet tunteina ja asiat asioina.
Ap:n tilanteessa, jos joku olisi minulle pamauttanut että toivoo minulle lapseni kuolemaa, olisin ilmoittanut, että sorry nyt mutta mielenterveytesi on sen verran raiteiltaan, että teen lapsestasi nyt lastensuojeluilmoituksen. Ja tekisin sen myös. Noin ei vain sanota. Ikinä.
Mä taas ymmärrän että noin voi käydä. Ap on todennäköisesti toistuvasti lohduttanut parhaansa kaveriaan: ”Kato nyt vaan piristyt ja lähdet viihteelle.”,
”Et nyt viittis surra, siitä on jo 1kk/vuosi/vuosia”.
”Kauheeta, mun lapset on mulle rakkainta maailmassa, en kestäis jos niille kävis jotain, mut toi sun suru alkaa jo olla liikaa, voisit vähän miettiä miltä musta sun kaverina tuntuu!”
”Sä et yhtään ajattele, kuinka toi sun suru vaikuttaa muhun, ei ole oikein surra noin paljon ja noin kauan”.Kuolleen lapsen äiti voi tuolloin ihan hyvin puuskahtaa ”Mä toivon, että sunnlapses luulisi, niin että ymmärtäisit edes vähän mitä mä käyn läpi!” Väärin, kyllä, mutta inhimillistä myös.
Uskoisin, että APn kaverin on itseasiassa parempi ilman tuollaista kaveria, joka kärsii kaverinsa surusta ja pitää sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Se suru ei koskaan mene pois.
" puuskahtaa, ärähtää..." aika lieviä ilmauksia sille, että ap:n mukaan läheinen on pitkän ajan pitänyt häntä ja perhettään henkilökohtaisena sylkykuppina, raivonnut ja haukkunut, toivonyt hänen lapsensa kuolemaa.....
Olisipa ap ymmärtänyt katkaista välit jo aiemmin, niin ei olisi nyt niin katkera entiselle ystävälleen.
Mistä päättelit, että ap on katkera ystävälleen? Ja mitä syytä hänellä olisi olla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.
Jos vaikka töissä jonkun mummo kuolee niin älä yritä eläytyä hänen suruunsa, että mä niin tiedän, meidän tytöt itki koko illan kun meidän marsu kuoli. Sano ihan vaan, että otan osaa, älä eläydy hänen kokemukseensa puhumalla marsuista.
Olen itse menettänyt omaiseni, joten en toimisi noin. Tiedän silti, että kömpelökin lohdutus on usein tarkoitukseltaan hyvä. Harva haluaa loukata surevaa, mutta kaikkien sosiaaliset taidot eivät ole kovin kummoiset. Jos kaikkeen mahdolliseen aina tarttuu, niin aina löytyy jokin syy pahoittaa mielensä.
Näin on. Itse olen menettänyt useamman omaisen ja vastaan on tullut kaikenlaista tökeröä käytöstä - tökeröistä lohdutusyrityksistä en ole pahoittanut mieltäni, sen sijaan surun mitätöinnistä kyllä... "ymmärrän miltä sinusta tuntuu, koska hamsterini kuoli" ei loukkaisi minua mitenkään, sen sijaan isovanhemman kuolemasta "aijaa, no hän oli niin vanha sitten että oli aikakin kuolla" ja sisaruksen kuolemasta "no voi että, kurja juttu, mitä muuta sulle kuuluu" sen sijaan jättivät oudon fiiliksen näistä ihmisistä.
Mutta en kyllä ihmettele, miksi ihmiset välttelevät surevaa. On vaikea tietää mitä sanoa, kun et voi sanoa mitään mikä oikeasti auttaisi, ja tuntemani surijat ovat räjähtäneet niin erilaisista asioista, että ei voi edes sanoa että surijaa KUULUU käyttäytyä niin ja näin. Yksi surija loukkaantui verisesti siitä, että läheinen yritti piristää häntä ja antaa muuta ajateltavaa. Toinen suuttui siitä, että läheiset yrittivät keskustella surusta hänen kanssaan, koska hän ei halunnut asiasta avautua. Kolmas loukkaantui sanamuodoista, muun muassa "olen pahoillani" oli sellainen fraasi, jota hän ei voinut sietää. Eipä vieras ihminen, joka toisen surusta kuulee, oikein muuta osaa sanoa kuin "olen pahoillani". Neljäs piti oman surunsa mitätöintinä sitä, että lohduttaja alkoi kertoa miten oli selvinnyt äitinsä kuolemasta, ja viides valitti, että olisi tarvinnut tukea asiasta ylipääsemiseen eikä surussa vellomista...
Loukkaantuminen on tässä kanssakäymisessä se ongelma. Ei kukaan ihminen osaa tarjota empatiaa ja olla tukena, jos kaikki on väärin, teet tai sanot sitten mitä tahansa. Jos et halua keskustella surustasi, sano se. Jos et halua muuta ajateltavaa, sano se. Ei siitä tarvitse suuttua, ettei toiset osaa lukea ajatuksia ja tietää, miten juuri sinä toivoisit suruasi käsiteltävän. Ihan vain vinkkinä muille surijoille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.
Jos vaikka töissä jonkun mummo kuolee niin älä yritä eläytyä hänen suruunsa, että mä niin tiedän, meidän tytöt itki koko illan kun meidän marsu kuoli. Sano ihan vaan, että otan osaa, älä eläydy hänen kokemukseensa puhumalla marsuista.
Olen itse menettänyt omaiseni, joten en toimisi noin. Tiedän silti, että kömpelökin lohdutus on usein tarkoitukseltaan hyvä. Harva haluaa loukata surevaa, mutta kaikkien sosiaaliset taidot eivät ole kovin kummoiset. Jos kaikkeen mahdolliseen aina tarttuu, niin aina löytyy jokin syy pahoittaa mielensä.
Näin on. Itse olen menettänyt useamman omaisen ja vastaan on tullut kaikenlaista tökeröä käytöstä - tökeröistä lohdutusyrityksistä en ole pahoittanut mieltäni, sen sijaan surun mitätöinnistä kyllä... "ymmärrän miltä sinusta tuntuu, koska hamsterini kuoli" ei loukkaisi minua mitenkään, sen sijaan isovanhemman kuolemasta "aijaa, no hän oli niin vanha sitten että oli aikakin kuolla" ja sisaruksen kuolemasta "no voi että, kurja juttu, mitä muuta sulle kuuluu" sen sijaan jättivät oudon fiiliksen näistä ihmisistä.
Mutta en kyllä ihmettele, miksi ihmiset välttelevät surevaa. On vaikea tietää mitä sanoa, kun et voi sanoa mitään mikä oikeasti auttaisi, ja tuntemani surijat ovat räjähtäneet niin erilaisista asioista, että ei voi edes sanoa että surijaa KUULUU käyttäytyä niin ja näin. Yksi surija loukkaantui verisesti siitä, että läheinen yritti piristää häntä ja antaa muuta ajateltavaa. Toinen suuttui siitä, että läheiset yrittivät keskustella surusta hänen kanssaan, koska hän ei halunnut asiasta avautua. Kolmas loukkaantui sanamuodoista, muun muassa "olen pahoillani" oli sellainen fraasi, jota hän ei voinut sietää. Eipä vieras ihminen, joka toisen surusta kuulee, oikein muuta osaa sanoa kuin "olen pahoillani". Neljäs piti oman surunsa mitätöintinä sitä, että lohduttaja alkoi kertoa miten oli selvinnyt äitinsä kuolemasta, ja viides valitti, että olisi tarvinnut tukea asiasta ylipääsemiseen eikä surussa vellomista...
Loukkaantuminen on tässä kanssakäymisessä se ongelma. Ei kukaan ihminen osaa tarjota empatiaa ja olla tukena, jos kaikki on väärin, teet tai sanot sitten mitä tahansa. Jos et halua keskustella surustasi, sano se. Jos et halua muuta ajateltavaa, sano se. Ei siitä tarvitse suuttua, ettei toiset osaa lukea ajatuksia ja tietää, miten juuri sinä toivoisit suruasi käsiteltävän. Ihan vain vinkkinä muille surijoille.
korjaus: "että surijaa *kohtaan KUULUU käyttäytyä..."
Tässä tuli myös vastaan ystävien resilienssi. Sitä on tietty määrä heilläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteet tunteina ja asiat asioina.
Ap:n tilanteessa, jos joku olisi minulle pamauttanut että toivoo minulle lapseni kuolemaa, olisin ilmoittanut, että sorry nyt mutta mielenterveytesi on sen verran raiteiltaan, että teen lapsestasi nyt lastensuojeluilmoituksen. Ja tekisin sen myös. Noin ei vain sanota. Ikinä.
Mä taas ymmärrän että noin voi käydä. Ap on todennäköisesti toistuvasti lohduttanut parhaansa kaveriaan: ”Kato nyt vaan piristyt ja lähdet viihteelle.”,
”Et nyt viittis surra, siitä on jo 1kk/vuosi/vuosia”.
”Kauheeta, mun lapset on mulle rakkainta maailmassa, en kestäis jos niille kävis jotain, mut toi sun suru alkaa jo olla liikaa, voisit vähän miettiä miltä musta sun kaverina tuntuu!”
”Sä et yhtään ajattele, kuinka toi sun suru vaikuttaa muhun, ei ole oikein surra noin paljon ja noin kauan”.Kuolleen lapsen äiti voi tuolloin ihan hyvin puuskahtaa ”Mä toivon, että sunnlapses luulisi, niin että ymmärtäisit edes vähän mitä mä käyn läpi!” Väärin, kyllä, mutta inhimillistä myös.
Uskoisin, että APn kaverin on itseasiassa parempi ilman tuollaista kaveria, joka kärsii kaverinsa surusta ja pitää sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Se suru ei koskaan mene pois.
Miksi keksit tarinoita päästäsi siitä, mitä ap on mahtanut sanoa? Mitä sinä hyödyt siitä, että keksit ihmisten sanomaksi asioita, jotka eivät suurella todennäköisyydellä pidä paikkaansa? Pitäydy faktoissa, äläkä lähde tarinoimaan ja keksimään asioita päästäsi. Ap ei ole yhtä kuin se ihminen, jonka sinä keksit päästäsi. Jos haluat aidosti tietää, millainen vuorovaikutus on ollut, niin KYSY. Älä lähde väittämään ja keksimään, että ”sit se varmaan sano noin ja teki silleen ja sit tää toinen varmaankin sano sit näin ja ja”. Tuollainen tarinointi on sekä epä-älyllistä, että törkeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
En kyllä sanallakaan puolustellut sitä, että joku tulee lapsensa menettäneelle sanomaan, että pystyy ymmärtämään, miltä tästä tuntuu. Ehkä sen huomaat, jos viestini luet. Mutta sillähän ei ole väliä, kun pitää päästä toteuttamaan omaa suruprosessiaan(?) puolustelemalla omaa vähättelevää asennetta muiden surua kohtaan. Ottamatta kantaa siihen, paljonko joku suree lemmikkiään: esimerkissäni "kaksi elämänkumppania" ei viittaa eläimiin, vaan kahteen aviopuolisoon.
Kiitos tästä oli oikeasti kiitos, muuten se olisi ollut kai kiitos tästäkin. En ole tiennyt miten suhtautua kun joku kertoo oman surunsa olevan suurempi pienemp tai yhtäsuuri kun minä pidän suruani varovasti kämmenilläni kuin höllyvää vesi-ilmapalloa, välillä se on paidan alla mutta hölskyy silti aina ikävästi. En vähättele kenenkään surua mutta en osaa niitä verratakaan, tai tuntea yhteenkuuluvuutta, oma suru on oma suru eikä kenenkään muun suru.
Kirjoitus sai minut lehahtamaan pois ajatuksesta, että minä koskaan pystyisin kenenkään surua ymmärtämään tai että kukaan koskaan pystyisi minua ymmärtämään. Ei tarvitse, en kaipaa ymmärrystä eikä minun tarvitse ymmärtää. Olen surussani vapaa enkä kenenkään kahlitsema. Tämä lohduttaa.
Uniikkeja lumihiutaleita. Mikään suru maailmassa ei ole niin pieni että siitä saisi muut puhua. Vertaistukijärjestöt eivät ole tarpeeksi yhtä tiettyä yksilöä korostavia lumihiutaleelle.
Kerta näitä suruja lähdetään vertaamaan ja antamaan kirkkainta kruunua, niin yhden lapsen menettäminen ei ole mitään verrattuna siihen, että menettää mahdollisesti kaikki lapsensa ja koko sukunsa pakomatkalla toisesta maasta turvaan. Matkalla tulee usein raiskatuksi, hakatuksi ja muuta mukavaa, plussana traumaan uuteen kulttuuriin sopeutuminen, joka saattaa erota kuin yö ja päivä totutuista ympäristöistä. Kaikkien surua voi mitätöidä, sillä aina on joku, joka on kokenut vielä enemmän ja menettänyt vielä enemmän. Jos siis näin narsistisen itsekkäästi haluaa vertailla ja mitätöidä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Niin, jollekin se "karvakasa" voi olla elämässä ainoa perheenjäsen ja ystävä. Mutta eihän sitä voi ymmärtää ellei omalle kohdalle osu, eiksjee.
Varsinkin jos harrastaa vauva-palstan ketjuun sarjakettuilua niin se Rekku on ainut ystävä mutta tiedätkö mitä? Rekkuakin voi ottaa pannuun sun tympeä naama ja aina yhtä hapan ulosanti. Jos ei sulla ole muuta tekemistä kun kaivamalla kaivaa muutamat viestit mihin voi vastata ikävästi niin ei oo sulla kaikki asiat hyvin, eiksjee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Niin, jollekin se "karvakasa" voi olla elämässä ainoa perheenjäsen ja ystävä. Mutta eihän sitä voi ymmärtää ellei omalle kohdalle osu, eiksjee.
Varsinkin jos harrastaa vauva-palstan ketjuun sarjakettuilua niin se Rekku on ainut ystävä mutta tiedätkö mitä? Rekkuakin voi ottaa pannuun sun tympeä naama ja aina yhtä hapan ulosanti. Jos ei sulla ole muuta tekemistä kun kaivamalla kaivaa muutamat viestit mihin voi vastata ikävästi niin ei oo sulla kaikki asiat hyvin, eiksjee?
Mitä ikävää on siinä, että huomauttaa koiran olevan joillekin ihmisille kenties läheisin ja tärkein maailmassa? Ei jokaisen ihmisen yksinäisyys johdu tympeästä naamasta ja happamasta ulosannista. En minä koiria kenenkään lapsiin ole vertaamassa, mutta ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita, ja joskus lemmikin menetys murtaa valmiiksi heikoilla olevan ihmisen.
Minun mielestäni ikävä kirjoitus oli tuo mihin vastasin, "onhan se karvakasa varmaan rakas ollut" jne. No joillekin on, en ymmärrä miksi toisen surua täytyy pilkata korostaakseen omaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Sinusta on siis aivan yhdentekevää, että joku yrittää eläytyä suruusi kuten parhaiten osaa tavoittaakseen edes jotain kokemuksestasi? Onhan tuo kömpelö vertaus, mutta ehkä jonkinlainen yritys kuitenkin lähestyä sinua tuntevana ihmisenä, suruusi osaa ottaen.
Jos vaikka töissä jonkun mummo kuolee niin älä yritä eläytyä hänen suruunsa, että mä niin tiedän, meidän tytöt itki koko illan kun meidän marsu kuoli. Sano ihan vaan, että otan osaa, älä eläydy hänen kokemukseensa puhumalla marsuista.
Olen itse menettänyt omaiseni, joten en toimisi noin. Tiedän silti, että kömpelökin lohdutus on usein tarkoitukseltaan hyvä. Harva haluaa loukata surevaa, mutta kaikkien sosiaaliset taidot eivät ole kovin kummoiset. Jos kaikkeen mahdolliseen aina tarttuu, niin aina löytyy jokin syy pahoittaa mielensä.
Näin on. Itse olen menettänyt useamman omaisen ja vastaan on tullut kaikenlaista tökeröä käytöstä - tökeröistä lohdutusyrityksistä en ole pahoittanut mieltäni, sen sijaan surun mitätöinnistä kyllä... "ymmärrän miltä sinusta tuntuu, koska hamsterini kuoli" ei loukkaisi minua mitenkään, sen sijaan isovanhemman kuolemasta "aijaa, no hän oli niin vanha sitten että oli aikakin kuolla" ja sisaruksen kuolemasta "no voi että, kurja juttu, mitä muuta sulle kuuluu" sen sijaan jättivät oudon fiiliksen näistä ihmisistä.
Mutta en kyllä ihmettele, miksi ihmiset välttelevät surevaa. On vaikea tietää mitä sanoa, kun et voi sanoa mitään mikä oikeasti auttaisi, ja tuntemani surijat ovat räjähtäneet niin erilaisista asioista, että ei voi edes sanoa että surijaa KUULUU käyttäytyä niin ja näin. Yksi surija loukkaantui verisesti siitä, että läheinen yritti piristää häntä ja antaa muuta ajateltavaa. Toinen suuttui siitä, että läheiset yrittivät keskustella surusta hänen kanssaan, koska hän ei halunnut asiasta avautua. Kolmas loukkaantui sanamuodoista, muun muassa "olen pahoillani" oli sellainen fraasi, jota hän ei voinut sietää. Eipä vieras ihminen, joka toisen surusta kuulee, oikein muuta osaa sanoa kuin "olen pahoillani". Neljäs piti oman surunsa mitätöintinä sitä, että lohduttaja alkoi kertoa miten oli selvinnyt äitinsä kuolemasta, ja viides valitti, että olisi tarvinnut tukea asiasta ylipääsemiseen eikä surussa vellomista...
Loukkaantuminen on tässä kanssakäymisessä se ongelma. Ei kukaan ihminen osaa tarjota empatiaa ja olla tukena, jos kaikki on väärin, teet tai sanot sitten mitä tahansa. Jos et halua keskustella surustasi, sano se. Jos et halua muuta ajateltavaa, sano se. Ei siitä tarvitse suuttua, ettei toiset osaa lukea ajatuksia ja tietää, miten juuri sinä toivoisit suruasi käsiteltävän. Ihan vain vinkkinä muille surijoille.
korjaus: "että surijaa *kohtaan KUULUU käyttäytyä..."
Ap:n tarina ja tämäkin kuulostaa tutulta. Lähipiirississäni vuosia sitten perheen isä kuoli, jäi pienet lapset ja sureva leski. Suku ja ystävät pyrkivät olemaan tukena, apua annettiin arjen pyörityksessä, apuna oli myös terapiaa, vertaistukea. Mikään apu ei tuntunut riittävän, kukaan ei osannut lohduttaa eikä kukaan ymmärtänyt tarpeeksi. Raivoamiset, syyllistämiset ja haukut katsottiin sormien läpi koska ymmärrettiin että leskeksi jääneellä oli valtava suru. Kun samaa jatkui vuosia, alkoi ystäväpiiri ja suku väsyä, lapset oireilivat ja kärsivät masennuksesta. Niitä jotka katkaisivat välit tai joihin katkaistiin välit syytettiin siitä että leski jätettiin yksin kun eihän kenelläkään ollut niin vaikeaa kuin hänellä, ja olisi vaan pitänyt kestää lisää syytöksiä ja haukkumista milloin mistäkin.
Nykyään onneksi tämä ihminen on jo päässyt elämässään eteenpäin, lapset kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa, on uusi aviomies ja elämä. Senverran pahasti loukkasi läheisiään että vaikka on uudestaan yrittänyt lämmitellä välejä, eivät kaikki ole enää halunneet jatkaa "siitä mihin jäätiin". Pelkona on että likasankona oleminen alkaisi uudelleen. Voihan olla niin että tämä leski ei edes muista kaikkea tapahtumia kunnolla, kun sen pahimman surun ja selviytymisen aikana monesti niin käy. Mutta kun vuosia kestänyt läheisten kyykytys, haukkuminen ja raivonpuuskat ovat edelleen aina jonkun muun syytä, en ihmettele että hänen kanssaan ei haluta enää olla.
Omassa perheessäni on ollut paljon suruja. Oma isäni kuoli kun olin vielä lapsi ja äitini jäi viiden lapsen yh:ksi, isovanhempani menettivät elinaikanaan isäni lisäksi myös toisen poikansa ja vaarini kuoli alle 2 viikkoa enoni kuolemasta. Sanoi enoni kuoleman jälkeen, ettei enää kestä lapsiensa hautaamista ja ei koe enää elämän iloa (hän oli reilu 80-vuotias fyysisesti heikkokuntoinen, mutta mieli ja ajatus kuin partaveitsi) ja näin isä ja poika haudattiin yhtä aikaa isäni rinnalle. Siskoni lapsi kuoli 6kk iässä oltuaan ikänsä sairaalassa letkuissa kiinni ja näiden lisäksi ns. tavanomaisemmat kuolemat ovat olleet aina osa elämääni.
Minusta on järjettömän törkeää keneltäkään toivoa kenenkään kuolemaa oman läheisensä sijasta. Surra saa ja täytyykin, ei elämässä muuten pääse eteenpäin. Surun keskellä täytyy myös pitää kiinni siitä elämänsiivusta, joita ympärillä on: läheisistä, lapsista, vanhemmista, ystävistä ja muista tärkeistä ihmisistä. Lisäksi suuren surun ja onnettomuuden osuessa omalle kohdalle ja sen tuntuessa ylitsepääsemättömältä muutokselta tulisi hänen hakea apua ja tukea ammattilaisilta.
Olen itse ikuisesti kiitollinen siitä, että äitini oman surunsa keskellä huolehti meistä lapsista kohtaamaan oman surumme ja käsittelemään sitä rakentavasti. Siskollani oli ennestään yksi lapsi, joka veti siskon ja miehensä takaisin elämään ja arkeen tarpeillaan. Lapsen menetystä suri koko suku ja vaikka elämä on jatkunut, niin muisto ja rakkaus säilyy aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Niin, jollekin se "karvakasa" voi olla elämässä ainoa perheenjäsen ja ystävä. Mutta eihän sitä voi ymmärtää ellei omalle kohdalle osu, eiksjee.
Varsinkin jos harrastaa vauva-palstan ketjuun sarjakettuilua niin se Rekku on ainut ystävä mutta tiedätkö mitä? Rekkuakin voi ottaa pannuun sun tympeä naama ja aina yhtä hapan ulosanti. Jos ei sulla ole muuta tekemistä kun kaivamalla kaivaa muutamat viestit mihin voi vastata ikävästi niin ei oo sulla kaikki asiat hyvin, eiksjee?
Mitä ikävää on siinä, että huomauttaa koiran olevan joillekin ihmisille kenties läheisin ja tärkein maailmassa? Ei jokaisen ihmisen yksinäisyys johdu tympeästä naamasta ja happamasta ulosannista. En minä koiria kenenkään lapsiin ole vertaamassa, mutta ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita, ja joskus lemmikin menetys murtaa valmiiksi heikoilla olevan ihmisen.
Minun mielestäni ikävä kirjoitus oli tuo mihin vastasin, "onhan se karvakasa varmaan rakas ollut" jne. No joillekin on, en ymmärrä miksi toisen surua täytyy pilkata korostaakseen omaansa.
Oletko tosissasi (ja tyhmä)? Minä kirjoitin, että ei ehkä hautajaisissa kannata päivitellä surevalle omaiselle,, että kuinka hyvä jäniskoira se oma pari vuotta sitten keikahtanut piski oli että "suru oli kova oli se kyllä se oli" jos ei uhraa sanaakaan vainajalle niin kyllä se nyt on jo sekä kunnioituksen että ymmärryksen puutetta. Vainaja sentään tarjosi kahvit ja pikkuleivät, Rekku perkule vaan jäykkää koipea. Niin että siinä hautajaisissako aletaan porukalla lohduttelemaan murtunutta koiran omistajaa, joka siinä paikassa sitten päättää murtua pari vuotta tapahtuneesta koiran luonnollisesta kuolemasta?
Taattua av-huitsunhuttua :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä, miten voi olla vielä vuonna 2018 ok tehdä jotain luokitteluja, että "lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihmiselle voi sattua, ja siksi pitää hyväksyä näin ja noin p*skaa käytöstä". Eikö voisi vähitellen opetella ajattelemaan, että juuri sinulle se lapsen menettäminen on kamalinta ikinä, mutta jollekin toiselle jokin muu menetys on kamalinta, eikä missään ole mitään absoluuttista mittaria, jolla voisi todentaa, että sinun surusi ja kipusi on pahempaa kuin sen toisen? Esim. ihminen, joka on jäänyt tahtomattaan lapsettomaksi ja haudannut kaksi kertaa elämänkumppaninsa ei tarvitse ketään lapsensa menettänyttä kertomaan, että "mun suru on kuitenkin suurempi kuin sun, koska lapsen menettäminen nyt vaan on niin hirveää, että et voi koskaan ymmärtää", kiitos vaan.
Fakta nyt kuitenkin on, että pohjimmiltaan meistä kukaan ei koskaan eikä missään tilanteessa voi oikeasti tietää, miltä toisesta tuntuu.
Kiitos tästä. Nyt ehkä jaksan ymmärtää niitä typeryksiä, jotka sanovat, ehkä lohduttaakseen, että olivat ihan romuna kun Rekku kuoli vaikka olihan sillä ikääkin. Samaistutaan kokemukseen no kuolemiseen ja onhan se karvakasa varmaan rakas ollut. Ei sillä.
Niin, jollekin se "karvakasa" voi olla elämässä ainoa perheenjäsen ja ystävä. Mutta eihän sitä voi ymmärtää ellei omalle kohdalle osu, eiksjee.
Varsinkin jos harrastaa vauva-palstan ketjuun sarjakettuilua niin se Rekku on ainut ystävä mutta tiedätkö mitä? Rekkuakin voi ottaa pannuun sun tympeä naama ja aina yhtä hapan ulosanti. Jos ei sulla ole muuta tekemistä kun kaivamalla kaivaa muutamat viestit mihin voi vastata ikävästi niin ei oo sulla kaikki asiat hyvin, eiksjee?
Mitä ikävää on siinä, että huomauttaa koiran olevan joillekin ihmisille kenties läheisin ja tärkein maailmassa? Ei jokaisen ihmisen yksinäisyys johdu tympeästä naamasta ja happamasta ulosannista. En minä koiria kenenkään lapsiin ole vertaamassa, mutta ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita, ja joskus lemmikin menetys murtaa valmiiksi heikoilla olevan ihmisen.
Minun mielestäni ikävä kirjoitus oli tuo mihin vastasin, "onhan se karvakasa varmaan rakas ollut" jne. No joillekin on, en ymmärrä miksi toisen surua täytyy pilkata korostaakseen omaansa.
Oletko tosissasi (ja tyhmä)? Minä kirjoitin, että ei ehkä hautajaisissa kannata päivitellä surevalle omaiselle,, että kuinka hyvä jäniskoira se oma pari vuotta sitten keikahtanut piski oli että "suru oli kova oli se kyllä se oli" jos ei uhraa sanaakaan vainajalle niin kyllä se nyt on jo sekä kunnioituksen että ymmärryksen puutetta. Vainaja sentään tarjosi kahvit ja pikkuleivät, Rekku perkule vaan jäykkää koipea. Niin että siinä hautajaisissako aletaan porukalla lohduttelemaan murtunutta koiran omistajaa, joka siinä paikassa sitten päättää murtua pari vuotta tapahtuneesta koiran luonnollisesta kuolemasta?
Taattua av-huitsunhuttua :D
En minä jaksa tätä taattua av-vänkäämistä nyt. Sovitaan niin, minä olen loukannut sinua syvästi. En itse alkaisi missään hautajaisissa puhumaan koirista, enkä ole väittänyt sen olevan sopivaa; voin silti myötähäpeän sävyttämänä sympatiseerata Rekustaan puhunutta hölisijää, koska jotkut eivät osaa yhtään puhua surevalle ja möläyttelevät mitä sattuu. Omasta kokemuksesta en pahastuisi siitä, koska olen itse kohdannut ihmisiä, jotka jopa lyttäävät toisen surua.
Mutta käsittääkseni täällä saa keskusteluissa tarttua myös osiin viesteissä, ja niinpä minä pidin hieman ikävänä sitä "karvakasojensa" surijoiden pilkkaamista. Kertomus hautajaisista olisi toiminut ilman sitä halveksuntaakin.
Olisiko paras vain heti vetäytyä pois ystävyydestä tai sukulaisuudesta, ottaa etäisyyttä niin säästyisi siltä murheelta kun ei osaa tukea oikeilla sanoilla eikä ymmärrä mitä toinen on kokenut? Ystäviähän saa aina uusia, kommentoi joku.