Lapsen menetys muutti läheiseni sietämättämäksi k***pääksi

Useimmat ihmiset ovat katkeria menetyksistään, toiset osaavat vain peittää sen paremmin. Paras lääke katkeruuden voittamiselle on, että elämään tulee paljon uutta ja hienoa, silloin murheet unohtuu aika helposti.Monille näin ei käy, vaan elämään tulee vain lisää vastoinkäymisiä päälle päälle, siitä on aika vaikea nousta laulamaan mitään kiitoslaulua elämälle.

Kyllä sitä saa toivoa muillekin yhtä rankkoja kokemuksia, mitä itse on kokenut, se on ihan normaalia. Ihan turha kauhistella ja vetää sädekehää pään päälle, kyllä se ”paha ihminen” jokaisesta kömpii esiin, kun tarpeeksi koetellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

Eikö alapeukuttaja sitä myöskin yhtä lailla toivo omalle kohdalleen? Ole rehellinen itsellesi.

Tottakai haluaisin tulla täysin kohdatuksi, jos vain osaan käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan. Sitä minä ehdottomasti vaadin itse itseltäni. En voi tulla nähdyksi ja kohdatuksi, jos kohtelen muita huonosti. Vaadin itseltäni samaa mitä vaadin muilta. Ei niin että minulla on vain oikeuksia ja muilla niitä velvollisuuksia.

Toki. Surun kohtaaminen vain monesti ahdistaa ihmisiä niin paljon, että surevan kohtaaminen ylipäätään voi saada ihmiset reagoimaan kummallisilla tavoilla. Kyllä sitäkin saa surra, yksinäisyyttään surun hetkellä.

Tottakai saa surra, mutta se ei edelleenkään oikeuta huonoa käytöstä. Mikään ei oikeuta.

Ei oikeuta ei, mutta kumpi oli ensin? Muna vai kana? Torjuttu sureva vai surevan käytökseen pettynyt omainen? Vai suru, joka muutti suhteen toisenlaiseksi? Kun vuorovaikutus alkaa mennä pieleen, niin se menee usein vauhdilla. Siinä vaiheessa kumpikin helposti näkee viat pelkästään toisessa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä saa toivoa muillekin yhtä rankkoja kokemuksia, mitä itse on kokenut, se on ihan normaalia. Ihan turha kauhistella ja vetää sädekehää pään päälle, kyllä se ”paha ihminen” jokaisesta kömpii esiin, kun tarpeeksi koetellaan.

No on varmaan normaalia mutta on myös turha ihmetellä jos jää yksin.

Tämä ketju on varsinaisen ehdollisten ihmissuhteiden ylistyslaulu! "Kelpaat minulle, jos suret niin, että minun ei suruasi tarvitse ajatella. Hoida se yksin, se ei kuulu minulle." Ja sitten ihmetyttää, että sureva reagoikin tällaisiin viesteihin voimakkaasti?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä saa toivoa muillekin yhtä rankkoja kokemuksia, mitä itse on kokenut, se on ihan normaalia. Ihan turha kauhistella ja vetää sädekehää pään päälle, kyllä se ”paha ihminen” jokaisesta kömpii esiin, kun tarpeeksi koetellaan.

Ei kaikki ihmiset kylläkään reagoi noin. Jokaisesta ei kömmi pahaa ihmistä todellakaan. Monet ihmiset ovat hyviä ja pysyvät hyvinä vaikeinakin aikoina. Ikävää jos itse olet sillä tavalla rakennettu, että osaat vain projektion käytön ainoana tuskan käsittelytapana. Jotkut ovat kehittyneet siitä vähän pidemmälle. 

Vierailija kirjoitti:

Useimmat ihmiset ovat katkeria menetyksistään, toiset osaavat vain peittää sen paremmin. Paras lääke katkeruuden voittamiselle on, että elämään tulee paljon uutta ja hienoa, silloin murheet unohtuu aika helposti.Monille näin ei käy, vaan elämään tulee vain lisää vastoinkäymisiä päälle päälle, siitä on aika vaikea nousta laulamaan mitään kiitoslaulua elämälle.

No niinhän sitä on minullekin käynyt ja koko ajan sattuu ja tapahtuu niin, että suunnitelmita, haaveilta ja kaikelta vedetään matto alta. Oikeuttaako se silti kohtelemaan muita huonosti? Ei. Tässä on tullut viimeiset 30-vuotta paskaa niskaan joka vuosi, silti en oikeuta itselleni huonoa käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on varsinaisen ehdollisten ihmissuhteiden ylistyslaulu! "Kelpaat minulle, jos suret niin, että minun ei suruasi tarvitse ajatella. Hoida se yksin, se ei kuulu minulle." Ja sitten ihmetyttää, että sureva reagoikin tällaisiin viesteihin voimakkaasti?

Sinä nyt et vain suostu ymmärtämään etkä näkemään...kyllä, saa surra. Suru saa näkyä. Kyllä on inhimillistä ja normaalia odottaa läheisiltä tukea ja läheisten pitäisikin tukea, mutta huonoa käytöstä ei mikään oikeuta. Suru ei ole läheisten vika eikä sitä saa kaataa läheisten niskaan kohtelemalla läheisiä kuin paskaa. Sinä yrität oikeuttaa huonon käytöksen surun varjolla. Muut ovat sitä mieltä, että surra saa ja kaikki tunteet kuuluvat elämään, mutta huonoa käytöstä edes suru ei oikeuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on varsinaisen ehdollisten ihmissuhteiden ylistyslaulu! "Kelpaat minulle, jos suret niin, että minun ei suruasi tarvitse ajatella. Hoida se yksin, se ei kuulu minulle." Ja sitten ihmetyttää, että sureva reagoikin tällaisiin viesteihin voimakkaasti?

Sinä nyt et vain suostu ymmärtämään etkä näkemään...kyllä, saa surra. Suru saa näkyä. Kyllä on inhimillistä ja normaalia odottaa läheisiltä tukea ja läheisten pitäisikin tukea, mutta huonoa käytöstä ei mikään oikeuta. Suru ei ole läheisten vika eikä sitä saa kaataa läheisten niskaan kohtelemalla läheisiä kuin paskaa. Sinä yrität oikeuttaa huonon käytöksen surun varjolla. Muut ovat sitä mieltä, että surra saa ja kaikki tunteet kuuluvat elämään, mutta huonoa käytöstä edes suru ei oikeuta.

"Muut ovat sitä mieltä, että kaikki tunteet kuuluvat elämään..." Voi kuule, on paljon ihmisiä, jotka ovat tästä vahvasti eri mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

Eikö alapeukuttaja sitä myöskin yhtä lailla toivo omalle kohdalleen? Ole rehellinen itsellesi.

Tottakai haluaisin tulla täysin kohdatuksi, jos vain osaan käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan. Sitä minä ehdottomasti vaadin itse itseltäni. En voi tulla nähdyksi ja kohdatuksi, jos kohtelen muita huonosti. Vaadin itseltäni samaa mitä vaadin muilta. Ei niin että minulla on vain oikeuksia ja muilla niitä velvollisuuksia.

Toki. Surun kohtaaminen vain monesti ahdistaa ihmisiä niin paljon, että surevan kohtaaminen ylipäätään voi saada ihmiset reagoimaan kummallisilla tavoilla. Kyllä sitäkin saa surra, yksinäisyyttään surun hetkellä.

Tottakai saa surra, mutta se ei edelleenkään oikeuta huonoa käytöstä. Mikään ei oikeuta.

Ei oikeuta ei, mutta kumpi oli ensin? Muna vai kana? Torjuttu sureva vai surevan käytökseen pettynyt omainen? Vai suru, joka muutti suhteen toisenlaiseksi? Kun vuorovaikutus alkaa mennä pieleen, niin se menee usein vauhdilla. Siinä vaiheessa kumpikin helposti näkee viat pelkästään toisessa.

En keksi mitään hyvää syytä mikä oikeuttaisi toisen lapsen kuolemisen toivomuksen. Jos läheinen on kohdellut niin huonosti surevaa, että tuollainen ajatus tulee edes mieleen, niin silloin otetaan itse etäisyyttä ja punnitaan sitä, mistä ja keneltä tukea saadaan. Mutta tuollaista ei oksenneta suusta koskaan, missään, kenellekään. Tai jos oksennetaan, niin sitten kannetaan vastuu omista teoista ja sanoista ja hyväksytään se, että jää yksin. Koska tuollaista ei kenenkään pidä sietää. Tuo on henkistä väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on varsinaisen ehdollisten ihmissuhteiden ylistyslaulu! "Kelpaat minulle, jos suret niin, että minun ei suruasi tarvitse ajatella. Hoida se yksin, se ei kuulu minulle." Ja sitten ihmetyttää, että sureva reagoikin tällaisiin viesteihin voimakkaasti?

Eli jos ap:kin jaksoi pitkään niin että oma mielenterveys ja perhekin jo kärsi, ja jossain vaiheessa tuli mitta vastaan niin se tarkoittaa että "Kelpaat minulle, jos suret niin, että minun ei suruasi tarvitse ajatella". Edelleen saa surra, saa olla vihainen ja vaikka mitä, mutta läheisten ei loputtomiin oman ja perheensä hyvinvoinnin kustannuksella tarvitse sitä kestää. Näin se valitettavasti on, jokaisella on oma elämä myös elettävänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on varsinaisen ehdollisten ihmissuhteiden ylistyslaulu! "Kelpaat minulle, jos suret niin, että minun ei suruasi tarvitse ajatella. Hoida se yksin, se ei kuulu minulle." Ja sitten ihmetyttää, että sureva reagoikin tällaisiin viesteihin voimakkaasti?

Sinä nyt et vain suostu ymmärtämään etkä näkemään...kyllä, saa surra. Suru saa näkyä. Kyllä on inhimillistä ja normaalia odottaa läheisiltä tukea ja läheisten pitäisikin tukea, mutta huonoa käytöstä ei mikään oikeuta. Suru ei ole läheisten vika eikä sitä saa kaataa läheisten niskaan kohtelemalla läheisiä kuin paskaa. Sinä yrität oikeuttaa huonon käytöksen surun varjolla. Muut ovat sitä mieltä, että surra saa ja kaikki tunteet kuuluvat elämään, mutta huonoa käytöstä edes suru ei oikeuta.

"Muut ovat sitä mieltä, että kaikki tunteet kuuluvat elämään..." Voi kuule, on paljon ihmisiä, jotka ovat tästä vahvasti eri mieltä.

Minä puhuinkin tästä keskustelusta. Sinä projisoit tähän keskusteluun kaikki muut maailman ihmiset ja kaikki kohtaamisesi etkä siksi osaa lukea sitä mitä sinulle kirjoitetaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on varsinaisen ehdollisten ihmissuhteiden ylistyslaulu! "Kelpaat minulle, jos suret niin, että minun ei suruasi tarvitse ajatella. Hoida se yksin, se ei kuulu minulle." Ja sitten ihmetyttää, että sureva reagoikin tällaisiin viesteihin voimakkaasti?

Sinä nyt et vain suostu ymmärtämään etkä näkemään...kyllä, saa surra. Suru saa näkyä. Kyllä on inhimillistä ja normaalia odottaa läheisiltä tukea ja läheisten pitäisikin tukea, mutta huonoa käytöstä ei mikään oikeuta. Suru ei ole läheisten vika eikä sitä saa kaataa läheisten niskaan kohtelemalla läheisiä kuin paskaa. Sinä yrität oikeuttaa huonon käytöksen surun varjolla. Muut ovat sitä mieltä, että surra saa ja kaikki tunteet kuuluvat elämään, mutta huonoa käytöstä edes suru ei oikeuta.

"Muut ovat sitä mieltä, että kaikki tunteet kuuluvat elämään..." Voi kuule, on paljon ihmisiä, jotka ovat tästä vahvasti eri mieltä.

Minä puhuinkin tästä keskustelusta. Sinä projisoit tähän keskusteluun kaikki muut maailman ihmiset ja kaikki kohtaamisesi etkä siksi osaa lukea sitä mitä sinulle kirjoitetaan.

En ole ainoa, joka tässä keskustelussa on tällaisia näkemyksiä esittänyt. Näissä keskusteluissa on usein monia ihmisiä kertomassa näkemyksistään eri kanteilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suruprosessi saa kullakin olla omanlaisensa, mutta käytöksestään on jokainen vastuussa. Ellei ole sitten psykoosissa tai muussa vastaavassa tilassa, jolloin todellisuus häiriintyy. Tunnistan tuon vihan, raivon ja katkeruuden. Ja sen, miten ihmiset eivät voi ymmärtää, paitsi samoin kokeneet. Silti olen aina ottanut tietoisesti vastuun omasta käytöksestäni ja pyrkinyt kohtelemaan muita hyvin. Minun tragediani ei ole muiden ihmisten vika, heidän helpompi elämä ei ole heidän syytään. En todellakaan koskaan toivoisi kenellekään samaa, mitä minä olen joutunut läpikäymään. Ihmisen nyt vain valitettavasti on otettava vastuu omasta käytöksestään. Jos käyttäytyy huonosti muita kohtaan, jää yksin. Ellei halua jäädä yksin, hakeutuu hoitoon tai tekee muutoin kaikkensa, että korjaa omaa käytöstään.

Kenelläkään ei ole mitään oikeutta kaataa muiden viattomien niskaan sitä omaa paskaa mitä on joutunut kokemaan. Eikä kenelläkään ole velvollisuutta ottaa sitä kohtuutonta paskaa vastaan. Ei vaikka mitä olisi tapahtunut. Kymmenenkään lapsen kuolema ei oikeuta kohtelemaan muita ihmisiä huonosti, mikään ei anna siihen oikeutusta.

Ei tietenkään oikeuta. Usein vain ihmiset kohtelevat surevia huonosti, koska monia toisen surun näkeminen alkaa ahdistaa. Se synnyttää usein surevassa katkeruutta. Jokainen haluaisi tulla aidosti kohdatuksi tunteineen.

No sitten sen asian selvittää niiden kanssa, jotka kohtelevat surevaa huonosti. On minullekin sanottu, että vieläkö sinä märehdit? Ja että ei vaan tarvitse välittää ja tuntea, elän vain omaa elämääni. Mutta olenko raivonnut asiaan kuulumattomille? En. Siihen minulla ei ole oikeutta. Törpöt olen heivannut elämästäni, ei ole heillekään tarvinnut alkaa toivomaan samaa mitä itse olen käynyt läpi.

On oikeus olla surullinen siitä, jos kukaan ei tue vaikealla hetkellä. Ihminen tarvitsee toisia. Yksinäisyys tuntuu pahalta.

Se on sitten oma ketjunsa. Jos läheiset ovat jättäneet yksin suremaan. Ap:n tutulla näin ei ollut. Hänellä oli useita ihmisiä tukena ja tarjoamassa konkreettista apua. Jos sureva raivoamisella ja syyttelyllä karkoittaa ne läheiset, niin sitten on vaan "surtava" yksin. Tuollaista ei tarvitse kenenkään oman hyvinvointinsa kustannuksella kestää. Ap kesti jo liiankin kauan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on varsinaisen ehdollisten ihmissuhteiden ylistyslaulu! "Kelpaat minulle, jos suret niin, että minun ei suruasi tarvitse ajatella. Hoida se yksin, se ei kuulu minulle." Ja sitten ihmetyttää, että sureva reagoikin tällaisiin viesteihin voimakkaasti?

Sinä nyt et vain suostu ymmärtämään etkä näkemään...kyllä, saa surra. Suru saa näkyä. Kyllä on inhimillistä ja normaalia odottaa läheisiltä tukea ja läheisten pitäisikin tukea, mutta huonoa käytöstä ei mikään oikeuta. Suru ei ole läheisten vika eikä sitä saa kaataa läheisten niskaan kohtelemalla läheisiä kuin paskaa. Sinä yrität oikeuttaa huonon käytöksen surun varjolla. Muut ovat sitä mieltä, että surra saa ja kaikki tunteet kuuluvat elämään, mutta huonoa käytöstä edes suru ei oikeuta.

"Muut ovat sitä mieltä, että kaikki tunteet kuuluvat elämään..." Voi kuule, on paljon ihmisiä, jotka ovat tästä vahvasti eri mieltä.

Minä puhuinkin tästä keskustelusta. Sinä projisoit tähän keskusteluun kaikki muut maailman ihmiset ja kaikki kohtaamisesi etkä siksi osaa lukea sitä mitä sinulle kirjoitetaan.

En ole ainoa, joka tässä keskustelussa on tällaisia näkemyksiä esittänyt. Näissä keskusteluissa on usein monia ihmisiä kertomassa näkemyksistään eri kanteilta.

No eli teitä on useampia jotka projisoitte kaikki maailman ihmiset ja kohtaamiset tähän keskusteluun ettekä siksi hahmota, mitä tässä kyseisessä keskustelussa puhutaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.

Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.

Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.

On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.

Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.

Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.

Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.

Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.

Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.

Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.

Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.

On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.

Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.

Tunteet on yksi asia, käytös toinen. Edes sureva ihminen ei voi kohdella muita törkeästi ja loukaten.

Ap täällä taas kirjoittelee. Olen lukenut kaikki viestit, ja oikeastaan yllätyin siitä, että näin moni ajattelee ettei surevaltakaan tarvitse sietää mitä vain.

Ehkä olen itse niin heikko ihminen, etten kestänyt läheisen ihmisen surua, vaan meinasin itsekin musertua sen alle. Olen puhunut tästä asiasta muutaman henkilön kanssa, ja minun on annettu ymmärtää, että olen huono ihminen. Niin täälläkin joku sen kirjoitti, "Läheisesi tarvitsi tukea, ja mitä sinä teit? Jätit hänet yksin". Minulle on myös sanottu, että kyllä mun pitää jaksaa kuunnella ymmärtää, ja jos se on vaikeaa, niin pitää miettiä, että se ei ole mitään hänen tuskaansa verrattuna. Mutta jos toinen käyttäytyy vuodesta toiseen aggressiivisesti, vihaa kaikkea ja kaikkia, ja sitten vielä syyllistää siitä, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Miten sen selittää omille lapsilleen, kun he kysyvät miksi taas lähden kotoa, ja miksi itken ja olen surullinen. Nyt varmaankin joku lapsensa menettänyt on suuttuu tällaisesta vinkumisesta, kun enhän minä silti tiedä mitä on menettää oma lapsi. Minulle on sanottu, kun on kaadettu sitä paskaa niskaan, että "minä elän tämän kanssa joka päivä, kyllä sinäkin nyt v***u tämän verran saat kestää".

Minusta se on mielisairasta. Ja se, että toivotaan kuolemaa toisen lapselle. Vihataan kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomien lapsia, lemmikkieläimiä ja ihan kaikkea. Jos eilen vielä olin hieman surullinen, nyt asian tänne kirjoitettuani ja tätä ketjua luettuani, olen pelkästään huojentunut, että tämä henkilö ei enää kuulu elämääni. Ja kaikesta, mitä hän minulle lopuksi sanoi, pystyn päättelemään, että ratkaisu on oikea myös hänen kannaltaan.

Vierailija kirjoitti:

Tunteet tunteina ja asiat asioina.

Ap:n tilanteessa, jos joku olisi minulle pamauttanut että toivoo minulle lapseni kuolemaa, olisin ilmoittanut, että sorry nyt mutta mielenterveytesi on sen verran raiteiltaan, että teen lapsestasi nyt lastensuojeluilmoituksen. Ja tekisin sen myös. Noin ei vain sanota. Ikinä.

Mä taas ymmärrän että noin voi käydä. Ap on todennäköisesti toistuvasti lohduttanut parhaansa kaveriaan: ”Kato nyt vaan piristyt ja lähdet viihteelle.”,

”Et nyt viittis surra, siitä on jo 1kk/vuosi/vuosia”.

”Kauheeta, mun lapset on mulle rakkainta maailmassa, en kestäis jos niille kävis jotain, mut toi sun suru alkaa jo olla liikaa, voisit vähän miettiä miltä musta sun kaverina tuntuu!”

”Sä et yhtään ajattele, kuinka toi sun suru vaikuttaa muhun, ei ole oikein surra noin paljon ja noin kauan”.

Kuolleen lapsen äiti voi tuolloin ihan hyvin puuskahtaa ”Mä toivon, että sunnlapses luulisi, niin että ymmärtäisit edes vähän mitä mä käyn läpi!” Väärin, kyllä, mutta inhimillistä myös.

Uskoisin, että APn kaverin on itseasiassa parempi ilman tuollaista kaveria, joka kärsii kaverinsa surusta ja pitää sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Se suru ei koskaan mene pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esimerkiksi naistenlehtien artikkeleista luemme vain niistä ihmisistä, jotka ovat vastoinkäymisistä oppineet ja kypsyneet. He vain jatkavat elämää entistä kokeneempina ja viisaampina. Todellisuudessa menetykset, kuolemat, konkurssit, sairastumiset, vanheneminen, avioerot jne. eivät useinkaan kypsytä vaan katkeroittavat ja väsyttävät meitä.

Meillä kaikilla on murtumispiste. Sillä itsensä kesällä tappaneelle Sipoon-murhaajalla murtumispiste oli jo se, että esimies ei ollut antanut riittävästi palkkaa tms. Jotkut taas toipuvat jollakin tavalla todella raskaistakin menetyksistä kuten esim. siitä, että koko perhe kuolee. Resilienssi on varmasti pitkälle synnynnäinen ja/tai varhaislapsuudessa kehittynyt ominaisuus.

Entinen ystäväsi ei kestänyt surua vaan takertui vihaan ja raivoon, joka tietenkin kumpusi menetyksestä eikä siitä, mitä sinä teit tai olit tekemättä. Mielestäni sitä voi jonkin aikaa yrittää sietää, mutta jos ihminen ei tunnu ollenkaan toipuvan, asia ja käytös pitäisi jaksaa ottaa puheeksi. Terapia voi auttaa käsittelemään tuskaa niin, ettei sitä pura muihin. Jos ihminen ei palautetta saatuaankaan korjaa käytöstään tai hanki apua, ei kenelläkään tietenkään ole velvollisuutta pilata omaa elämäänsä hänen likasankonaan.

On surullista ajatella, että lapsensa menettänyt on menettänyt nyt muitakin läheisiä. Ehkä voisit ottaa yhteyttä ja kysyä kuulumisia. On mahdollista, että hän on päässyt asian yli. Toki jos niin ei ole käynyt, ei sinulla ole mitään velvollisuutta jatkaa yhteydenpitoa.

Tiedätkö, viha on normaali suruun kuuluva tunne.

Se ei ole normaalia että ajattelee ettei kaikkia tunteita käytetä.

Se on vielä oudompaa että ihmiset ajattelevat että "selviäminen" tarkoittaa että ihminen itkee hetken ja palautuu entiselleen.

Olen menettänyt lapsen, hautasin ja vasta paljon myöhemmin tuli negatiiviset tunteet ja halu itsekin kuolla.

Kun sinä ihmettelet miten se ihminen voi melko hyvin ja kuolemasta on puoli vuotta niin se tyyppi ei ole edes päässyt ensimmäisen tunnetilan yli, silloin on niin järkyttynyt.

Ette te koskaan pysty ymmärtämään miten sairas se tunne on kun sun sylissä on lapsen kuori. Ettekä te voi sanoa ettei se äiti tai isä saa vihata. Kieltämällä tunteet, sanomalla että hän elää väärin on myös järkyttävää kiusaa.

Ennenkuin teistä kukaan sanoo lapsen menettäneelle ettei hänen tunteensa ole ok, kannattaa vaikka kysyä tuota itse terapeutilta koska kaikki surun tunteet saa ja pitää käydä läpi, se on se TYÖ surutyössä. Nuo paskat tunteet.

On todella kurja että hän on ärähtänyt sinulle, mutta lopulta, se on hänen osansa. Olisit vaan iloinen ettei omasi ole tyhjä kuori.

Jos jokainen tajuaisi että yksilön menetys on juurikin YKSILÖN niin ehkä tulisi se ymmärrys ettei ole yhtä tapaa surra. Hänellä on omansa.

Täysin samaa mieltä.

Täällä ei moniakaan ihmisiä joilla olisi ymmärrys siitä että viha, raivo ja katkeruus ovat tunteita joita ei voi ohittaa välttämällä, vaan menemällä läpi.

Tietysti jos on mahdollista valita läpimenemisen keinoksi muu kuin läheisiin purkaminen tai läheisten syyttäminen, niin hyvähän se olisi, mutta kun ihminen ei saa valita sitä keinovalikoimaa joka hänellä sattuu surun hetkellä olemaan. Niitä voi tietysti kehittää, mutta sekään ei ole tärkeintä kriisin hetkellä, vaan selviäminen on.

Toki itse kunkin tehtävä on ylläpitää niitä omia terveitä rajojaan, ja niinhän ap vaikuttaa tehneenkin, mutta tällaisessa surullisessa tarinassa mua eniten surettaa se että joku on menettänyt lapsensa. Aikuisia ystäviä voi hankkia uusia, mutta uusi lapsi ei korvaa menetettyä.

Vierailija kirjoitti:

Ap täällä taas kirjoittelee. Olen lukenut kaikki viestit, ja oikeastaan yllätyin siitä, että näin moni ajattelee ettei surevaltakaan tarvitse sietää mitä vain.

Ehkä olen itse niin heikko ihminen, etten kestänyt läheisen ihmisen surua, vaan meinasin itsekin musertua sen alle. Olen puhunut tästä asiasta muutaman henkilön kanssa, ja minun on annettu ymmärtää, että olen huono ihminen. Niin täälläkin joku sen kirjoitti, "Läheisesi tarvitsi tukea, ja mitä sinä teit? Jätit hänet yksin". Minulle on myös sanottu, että kyllä mun pitää jaksaa kuunnella ymmärtää, ja jos se on vaikeaa, niin pitää miettiä, että se ei ole mitään hänen tuskaansa verrattuna. Mutta jos toinen käyttäytyy vuodesta toiseen aggressiivisesti, vihaa kaikkea ja kaikkia, ja sitten vielä syyllistää siitä, ettei sitä jaksa kukaan kuunnella. Miten sen selittää omille lapsilleen, kun he kysyvät miksi taas lähden kotoa, ja miksi itken ja olen surullinen. Nyt varmaankin joku lapsensa menettänyt on suuttuu tällaisesta vinkumisesta, kun enhän minä silti tiedä mitä on menettää oma lapsi. Minulle on sanottu, kun on kaadettu sitä paskaa niskaan, että "minä elän tämän kanssa joka päivä, kyllä sinäkin nyt v***u tämän verran saat kestää".

Minusta se on mielisairasta. Ja se, että toivotaan kuolemaa toisen lapselle. Vihataan kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien ja tuntemattomien lapsia, lemmikkieläimiä ja ihan kaikkea. Jos eilen vielä olin hieman surullinen, nyt asian tänne kirjoitettuani ja tätä ketjua luettuani, olen pelkästään huojentunut, että tämä henkilö ei enää kuulu elämääni. Ja kaikesta, mitä hän minulle lopuksi sanoi, pystyn päättelemään, että ratkaisu on oikea myös hänen kannaltaan.

Tää on oikeastaan ihan sama juttu kuin lastenkin kanssa: kuten vanhempi ei mene lapsen raivoon tai suruun mukaan, vaan on se turvallinen myötäkulkija, ja samalla tavoin surussa tukija ei mene siihen toisen suruun vellomaan vaan kulkee rinnalla.

Voi olla että jos se menetys liippaa liian läheltä itseäkin, niin silloin ei voi olla samalla tavalla tueksi. Mutta tukea se olisi se yhdessä itkeminenkin jos sitä voisi tehdä - mutta ei ole sekään helppoa. Lapsensa menettäneestäneen näkökulmasta voisi olla absurdia että joku joka on saanut pitää lapsensa itkee hänen suruaan hänen vierellään.

Riippuu ihmisistä miten nämä asiat menevät, on myös ihmisiä jotka käsittelevät murheensa yksin.