Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Appivanhemmat, vauva ja tossu mies. Onko meillä toivoa? :(
hjälp
27.08.2018 |
Minä ja mieheni olemme alle kolmekymppisiä vanhempia puolivuotiaalle vauvalle. Eletään normaalia elämää eikä mitään arjenhallinnan ongelmia tms. ole. (Eli isovanhemmilla ei ole syytä huoleen) Olemme naimisissa ja etsineet omistusasuntoa. Nyt asunnonetsintä on vähän jäissä, kuin sanattomasta sopimuksesta. Minun ja miehen välit ovat tulehtuneet, olen pahasti stressaantunut enkä pysty nukkumaan kunnolla. Joudun välillä "psyykkaamaan" itseäni näkemään vauvan omana, rakkaana vauvanani, jolle minä olen maailman tärkein ihminen juuri nyt. Syy siihen psyykkaamiseen on tässä:
- Anoppi sekosi vauvastamme heti alussa jo. Olin hormonipäissäni, täysin tuore äiti, en osannut puolustautua. Hän otti lapsen minulta ja lähti näkyvistä vauvan kanssa. Ei palauttanut edes itkevää vauvaa minulle. Ei ole vieläkään KERTAAKAAN antanut lasta syliini - olen joutunut *ottamaan* vauvan esim. kotiin lähtiessä. Anoppi kutsuu minua ainoastaan etunimelläni vauvalle, ei IKINÄ kutsu äidiksi :( Mies nähnyt tätä käytöstä koko ajan, ei näe ongelmaa. Sanoi ettei "halua pahoittaa kenenkään mieltä" - minun mielelläni ei ole väliä.
- Appivanhemmat sanoivat silloin kun vauva oli 1kk että nyt on aika jättää yöhoitoon. "Meidän luona on vauvan hyvä olla". En tietenkään antanut enkä pysty antamaan pitkään aikaan. "Vitsailevat" joka kerta täällä käydessään että mepä otetaankin vauva nyt meille. Tiedän, että kyseessä ei ole puhdas vitsi vaan kokeilevat kepillä jäätä. Minusta tuntuu että he pitävät itseään parempina vauvalle kuin vauvan omat vanhemmat - hyvä hoitaja tukee vauvan suhdetta vanhempiin lyttäämisen sijaan?
- Appiukko sanoi kaikkien kuullen kerran kun lähdin heiltä vauvan kanssa iltatoimiin kotiin, että "ei se *vauvan nimi* tarvitse sinua mihinkään, lähde sinä yksin kotiin kyllä vauva voisi jäädä tänne". Mieheni seisoi vieressä, ei sanonut mitään. Luottamus särähti osittain rikki tuossa tilanteessa.
- Vauvan kanssa on saatava olla ilman minua. Muuta ei lasketa vauvan kanssa olemiseksi. "pitää tottua mummoon ja ukkiin". Väkisin lähtevät pois näköpiiristä, kävelemään ulos vauva sylissä yms. joka kerta kun siellä käydään. Meidän luona eivät kylästele vaan aina on käytävä heillä vaikka täysin terveet, työelämässä olevat keski-ikäiset kyseessä. Vähintään kerran viikossa pitäisi ajaa 50km suuntaansa heille, muuteen tulee harkittua marttyyrin itkua miehen puhelimeen viestien muodossa. "Äidillä on niin ikävä vauvaa", saattaa mies sanoa kun näitä viestejä tulee.
- Jos alkaisimme johonkin taloprojektiin nyt niin se olisi miehen, appiukon ja anopin projekti. Minä kelpaisin sinne raksatöihin koska vauvahan voisi olla silloin anopilla. Haluaisin niin kovasti pois tästä pienestä luukusta jossa nyt asumme mutta pelkään joutuvani kurkkua myöten suohon jos sitoudun taloasioihin nyt.
Tätä ei voinut mitenkään aavistaa ennen lapsen syntymää. Käytös muuttui täysin ja mies taantui. Minun tavoilleni hoitaa vauvaa naureskellaan väheksyvästi ja esimerkiksi toiveeni välttää suubakteerien joutumista vauvan suuhun karieksen takia (eli ei yletöntä naaman suukottelua) on nyt miehen puolen suvun yleinen vitsi. Vauvan kasvot ovat siis märät kuolasta anopin jäljiltä ja hän vain naurahti ja pyöräytti silmiään kun pyysin pusuttelemaan muualle kuin suun ympäristöön.
Vauva tuntuu näiden juttujen jälkeen jotenkin vieraalta ja vatsaani vääntää epävarmuus. Se on tässä kaikkein pahinta.
Kommentit (2146)
"Kommenttini oli ensimmäinen kirjoitukseni tähän keskusteluun, en tiedä kenen sekopäisiin kommentteihin minut sitten liität.
Mutta oikeasti, ymmärrän aloittajan hädän. Mutta toisaalta aikamoisia aggressiivisia ilmaisuja täällä on tullut siihen suuntaan, että en oikeasti tiedä miten mahtaa sitten vauvaa (ja äitiä) olla sopivaa lähestyä. Mieluummin ehkä ei lainkaan; paitsi sitten osoittaa että ei ole kiinnostunut ollenkaan. Jos sinulla on ollut vauvoja, nyt jo isoksi kasvaneita, älä koskaan puhu siitä miten silloin oli kun ne olivat pieniä, se on vihjailua ja neuvomista. Älä sano vauvaa kenenkään näköiseksi, se on vittuilua. Älä kommentoi mitään vauvan mahdollisista tarpeista, koska äiti tietää paremmin kaiken.
Ihan oikeasti. En halua enää nähdä yhtään vauvaa enkä äitiä. Pelkään semmoisia. Onneksi minulla ei ole poikia, joten anopiksi en voi tulla.
Oma anoppini aikanaan kommentoi, halusi vauvaa syliin, samoin äitini teki. En osannut ihan hirveästi loukkaantua heidän kiinnostuksestaan vauvaa kohtaan. Aina ei kaikki neuvot kiinnostaneet, ne voi sitten sivuuttaa. Mutta nykyään asia on selkeästi kovin eri tavalla."
Ihan suotta pelkäät äitejä ja vauvoja. Ongelmia ei tule kun muistat seuraavat perusasiat:
- Äiti ja vauva ovat symbioosissa. He haluavat nähdä ja kuulla toisensa. He ovat toisilleen kaikki kaikessa. Sitä asiaa pitää pystyä kunnioittamaan kaikessa toiminnassaan.
- Äidit yleensä halutessaan tarjoavat vauvaa syliin. Voit myös itse pyytää, mutta käytä sosiaalista pelisilmää. Jos äiti empii tai kieltäytyy niin ÄLÄ ALA INTTÄMÄÄN vaan anna asian olla äläkä todellakaan ala protestoimaan mököttämällä tai millään muulla tavalla.
- Voit tietenkin puhua omista vauvoistasi ja keinoista jotka ovat tepsineet heidän kanssaan. Mutta tee se jutustellen, älä neuvoen, ymmärrä että sinä et tunne tätä kyseistä vauvaa ja äidit tekevät neuvomattakin kaikkensa helpottaakseen vauvansa oloa. Äiti pyytää neuvoja jos niitä kaipaa.
- Pohdi omia motiivejasi. Tunnetko halua olla kahden vauvan kanssa, ainoa ihminen joka vastaa hänen tarpeisiinsa? Mikäli sinusta tuntuu tältä, niin ota askel taaksepäin.
Miniät ovat olleet perinteisesti "sukuun naitettuja" ja alisteisia anoppeihinsa nähden. Riippuvuussuhteessa varattomana nuorena naisena ja äitinä miehensä vanhempien kotitalossa. Kaikki on ollut PAKKO sietää. Tämä kunnioittamisen ja yksinään harmittelun malli on tuntunut jäävän päälle, koska SUKU. Koska MUMMO.
Nykyään anoppi ei ole auktoriteetti miniälleen ja anoppi saa kengänkuvan takalistoonsa jos tekee miniän elämästä helvettiä. Ja se on oikein se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
https://www.google.fi/amp/s/mielenihmeet.fi/ylpeys-estaa-meita-nakemast…
https://www.studio55.fi/tastapuhutaan/article/psykologin-neuvot-nain-pi…
https://yle.fi/uutiset/3-5564676
https://www.google.fi/amp/s/mielenihmeet.fi/miksi-rakastamme-narsisteja…
https://www.google.fi/amp/s/mielenihmeet.fi/5-merkkia-peitetysta-aggres…
Nämä on kaikilla hyvä lukea.
Saattaa vähän avata asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
varoitansinuatosissani kirjoitti:
Hei, aloittaja!
VAROITAN sinua nyt koko sydämestäni! On olemassa isovanhempia, jotka haluavat varastaa lapsen lapsensa ITSELLEEN! Tässä tapauksessa appivanhemmat haluavat selvästi teidän lapsen itselleen, niin että voivat sitten itse kasvattaa hänet! Se alkaa usein niin, että isovanhemmat omivat lasten lasta itselleen mahdollisemman paljon. Sitten alkaa oikeiden vanhempien mustamaalaaminen. Oikeat vanhemmat savustetaan lapsen elämästä pois tekemällä perättömiä lastensuojeluilmoituksia, joiden perusteella sitten isovanhemmat voivat yrittää saada lapsen huoltajuutta itselleen.
Nämä tapaukset päättyvät yleensä kuitenkin onnellisesti. Yleensä lastensuojeluviranomaiset tajuavat mistä on kysymys, ja ymmärtävät lastensuojeluilmoitusten olevan aiheettomia. Isovanhemmat leimataan "hulluiksi", joita he tietysti ovatkin, sillä eihän nyt kukaan tervejärkinen ihminen yritä varastaa oman lapsensa lasta itselleen!
Hulluihin isovanhempien katkaistaan välit, ja nuori perhe saa yhdessä jatkaa elämäänsä eteenpäin. Se on ainoa vaihtoehto. Se mitä sinun pitää nyt tehdä, on se, että sinun on nostettava "kissa pöydälle" ja otettava tämä asia nyt miehesi kanssa esille. Miehesi on puhuttava omille vanhemmilleen, ja tehtävä selväksi, että kyseessä on TEIDÄN lapsi, ja lapsen on hyvä olla ja kuuluu olla TEILLÄ. Ja isovanhemmat saavat nähdä lasta silloin, kun teille sopii, eli te määrittele tahdin.
Jos appivanhempasi ymmärtävät tämän, on teillä vielä jotain toivoa säilyttää välit heihin. On olemassa pieni mahdollisuus, että anoppisi on niin hullaantunut vauvasta, että omii häntä ihan vahingossa, eikä tarkoita pahaa. Kun miehesi kertoo hänelle asiasta, niin luulisi asian korjaantuvat sillä. Jos ei korjaannu, eli jos anoppi ei ymmärrä, ettei hän saa omia vaivaa, ja suuttuu, niin silloin VÄLIT POIKKI, ja sillä hyvä! Ja jos miehesi ei ymmärrä eikä tue sinua tässä tilanteessa, vaan asettuu omien vanhempiensa puolelle, niin ERO on väistämätön. Elä anna kenenkään viedä lastasi!!!
On sulla hyväkuntoiset appivanhemmat jos vauvan haluavat ihan itselleen. Itse mummona en jaksais tuntia kahta olla vauvan kanssa. Minulla on kokemus hiukan toisenlaiseta tavasta. Miniä ei anna lasta lainkaan syliin. Vahtii vieressä jos katsonkin lasta metrinpäästä. Ei siinä ole syntynyt kiintymys suhdetta yhteenkään lapsenlapseen. Ihan ovat vieraita kaikki kolme. Hetkelliset tapaamiset vahdittuna ovat olleet kiusallisia. Tunnen vain nimeltä lapsenlapset. Kontaktin otto lapsiin saa miniän sekaisin. Lienee jotain vakavampaa taustalla. En ole nykyisin tekemisissä juuri lainkaan jotta saa olla rauhallinen.
Toi kuulostaa niin omituiselta ajattelutavalta.
En voi saada minkäänlaista suhdetta lapsenlapsiin koska en saa olla niiden kanssa ilman niiden vanhempia.Mitä sinä tekisit/olisit tehnyt niiden kanssa jos olisit saanut ne itsellesi?
Olen usein miettinyt mitä niiden lasten kanssa tehdään sellaista mitä ei voida vanhempien nähden tehdä.
Onko tuo ajattelutapa sinulla laajemminkin? Vaikka niin, että jos olet ystävättäriesi kanssa porukalla lounaalla niin sinusta tuntuu ettet ole ollut kenenkään kanssa tekemisissä kun et ole ollut kenenkään kanssa kahden?
Luetun ymmärtämisen ongelmaa?
"Minulla on kokemus hiukan toisenlaiseta tavasta. Miniä ei anna lasta lainkaan syliin. Vahtii vieressä jos katsonkin lasta metrinpäästä."Ja tää on susta ”hiukan toisenlainen tapa”?
Mitä olet tehnyt kun miniä ei yhtään luota sinuun?
No en ole se kommentoija vaan ihmettelen miten sinä luet toisten kommentteja miten sattuu. Suomennettuna tuo hiukan toisenlainen tapa on se, että äiti ei anna lasta syliin ollenkaan. Kontaktin otto saa miniän sekaisin vaikka lasta ei olla viemässä mihinkään. Tunnehäiriö voi olla jopa miniässä, yllätys!
Ihan mielenkiinnosta kysyn, Ootko koskaan pyytänyt lasta syliin?
Oma anoppini väittää etten koskaan anna lasta syliin mutta unohtaa samalla sen ettei itse ole koskaan oma-aloitteisesti pyytänyt eikä ottanut lasta syliin vaikka kuinka olisi tarjottu. Kaikille kyllä kertoo kuinka ilkeä ihminen olen kun en anna lasta syliin.
Huh. Oletko lukenut tätä palstaa, tätä ketjua?
En juuri ole uskaltanut tähän astikaan pyytää vauvaa syliin. Tämän luettuani en uskalla edes katsoa lasta ihastuneena silmiin, leperrellä saatikka pyytää syliin! Koska Äiti!!!!! On Tärkein!!! Ainoa!!!!!
Ja näiden sekopäisten kirjoitustesi jälkeen ihmettelet, miksi sinua kartetaan?😂😂😊
Kommenttini oli ensimmäinen kirjoitukseni tähän keskusteluun, en tiedä kenen sekopäisiin kommentteihin minut sitten liität.
Mutta oikeasti, ymmärrän aloittajan hädän. Mutta toisaalta aikamoisia aggressiivisia ilmaisuja täällä on tullut siihen suuntaan, että en oikeasti tiedä miten mahtaa sitten vauvaa (ja äitiä) olla sopivaa lähestyä. Mieluummin ehkä ei lainkaan; paitsi sitten osoittaa että ei ole kiinnostunut ollenkaan. Jos sinulla on ollut vauvoja, nyt jo isoksi kasvaneita, älä koskaan puhu siitä miten silloin oli kun ne olivat pieniä, se on vihjailua ja neuvomista. Älä sano vauvaa kenenkään näköiseksi, se on vittuilua. Älä kommentoi mitään vauvan mahdollisista tarpeista, koska äiti tietää paremmin kaiken.
Ihan oikeasti. En halua enää nähdä yhtään vauvaa enkä äitiä. Pelkään semmoisia. Onneksi minulla ei ole poikia, joten anopiksi en voi tulla.
Oma anoppini aikanaan kommentoi, halusi vauvaa syliin, samoin äitini teki. En osannut ihan hirveästi loukkaantua heidän kiinnostuksestaan vauvaa kohtaan. Aina ei kaikki neuvot kiinnostaneet, ne voi sitten sivuuttaa. Mutta nykyään asia on selkeästi kovin eri tavalla.
Sisälukutaito on näköjään tosi harvinainen ominaisuus...
Ei ole kyse siitä etteikö isoäiti saisi olla ihastunut lapsesta, pitää sylissä ja olla kiinnostunut lapsesta. Kyse on siitä että kaiken sen pitää tapahtua lapsen vanhempien ehdoilla.
Antaisin mitä vaan että mulla olis hyvät välit anoppiin ja anoppi auttais meitä lapsen kanssa, olis kiinnostunut lapsesta ja tukis meitä vanhemmuudessa mutta näin ei ole.
Onneks mulla on sentään oma äiti joka kyllä neuvoo jos tarvitsen neuvoja. On eri asia sanoa että kannattaisi tehdä näin kuin että pitää tehdä näin. Ja se että jos vanhemmat päättävätkin toimia omalla/neuvolan tavalla ei ole henkilökohtainen hyökkäys anoppia kohtaan.
Meillä näkee todella selkeästi eron hyvän ja huonon isoäidin kohdalla. Oma äitini soittaa LAPSELLE (ei minulle vaan meidän lapselle) vähintään kerran viikossa ja kysyy kuulumisia, anoppia ei vois vähempää kiinnostaa, ei voi edes viestiä laittaa että mitä lapselle kuuluu. Kun lapsi käy isänsä kanssa anopilla, anoppi istuu puhelin kourassa tuijottamassa telkkaria eikä lapsi voisi vähempää kiinnostaa, omat vanhempani keskittyvät koko vierailun ajan lapseen. Kun lapsi oli muutaman kuukauden ikäinen olisin kaivannut tukea, anopilta kun kysyin neuvoa sain vastaukseksi lähinnä nauramista ja tunteiden mitätöintiä.
Miksi kysyisin neuvoa ihmiseltä joka osoittaa että kysymykseni ovat täysin naurettavia?
hjälp kirjoitti:
"Kommenttini oli ensimmäinen kirjoitukseni tähän keskusteluun, en tiedä kenen sekopäisiin kommentteihin minut sitten liität.
Mutta oikeasti, ymmärrän aloittajan hädän. Mutta toisaalta aikamoisia aggressiivisia ilmaisuja täällä on tullut siihen suuntaan, että en oikeasti tiedä miten mahtaa sitten vauvaa (ja äitiä) olla sopivaa lähestyä. Mieluummin ehkä ei lainkaan; paitsi sitten osoittaa että ei ole kiinnostunut ollenkaan. Jos sinulla on ollut vauvoja, nyt jo isoksi kasvaneita, älä koskaan puhu siitä miten silloin oli kun ne olivat pieniä, se on vihjailua ja neuvomista. Älä sano vauvaa kenenkään näköiseksi, se on vittuilua. Älä kommentoi mitään vauvan mahdollisista tarpeista, koska äiti tietää paremmin kaiken.
Ihan oikeasti. En halua enää nähdä yhtään vauvaa enkä äitiä. Pelkään semmoisia. Onneksi minulla ei ole poikia, joten anopiksi en voi tulla.
Oma anoppini aikanaan kommentoi, halusi vauvaa syliin, samoin äitini teki. En osannut ihan hirveästi loukkaantua heidän kiinnostuksestaan vauvaa kohtaan. Aina ei kaikki neuvot kiinnostaneet, ne voi sitten sivuuttaa. Mutta nykyään asia on selkeästi kovin eri tavalla."
Ihan suotta pelkäät äitejä ja vauvoja. Ongelmia ei tule kun muistat seuraavat perusasiat:
- Äiti ja vauva ovat symbioosissa. He haluavat nähdä ja kuulla toisensa. He ovat toisilleen kaikki kaikessa. Sitä asiaa pitää pystyä kunnioittamaan kaikessa toiminnassaan.
- Äidit yleensä halutessaan tarjoavat vauvaa syliin. Voit myös itse pyytää, mutta käytä sosiaalista pelisilmää. Jos äiti empii tai kieltäytyy niin ÄLÄ ALA INTTÄMÄÄN vaan anna asian olla äläkä todellakaan ala protestoimaan mököttämällä tai millään muulla tavalla.
- Voit tietenkin puhua omista vauvoistasi ja keinoista jotka ovat tepsineet heidän kanssaan. Mutta tee se jutustellen, älä neuvoen, ymmärrä että sinä et tunne tätä kyseistä vauvaa ja äidit tekevät neuvomattakin kaikkensa helpottaakseen vauvansa oloa. Äiti pyytää neuvoja jos niitä kaipaa.
- Pohdi omia motiivejasi. Tunnetko halua olla kahden vauvan kanssa, ainoa ihminen joka vastaa hänen tarpeisiinsa? Mikäli sinusta tuntuu tältä, niin ota askel taaksepäin.
Miniät ovat olleet perinteisesti "sukuun naitettuja" ja alisteisia anoppeihinsa nähden. Riippuvuussuhteessa varattomana nuorena naisena ja äitinä miehensä vanhempien kotitalossa. Kaikki on ollut PAKKO sietää. Tämä kunnioittamisen ja yksinään harmittelun malli on tuntunut jäävän päälle, koska SUKU. Koska MUMMO.
Nykyään anoppi ei ole auktoriteetti miniälleen ja anoppi saa kengänkuvan takalistoonsa jos tekee miniän elämästä helvettiä. Ja se on oikein se.
Ainakin minun anopin on vaikea ymmärtää sitä, että en ole tuollainen miehestään ja anopistaan riippuvainen arka nuori pikkuminiä. Anoppi oli itse aikoinaan sellainen, on kertonutkin sen minulle. Minä taas olin 35-vuotias, kun tapasin mieheni, olin jo luonut menestyksekkään uran, oli hyvätuloinen vakityöpaikka, omistusasunto ja monenlaista elämänkokemusta ja sen tuomaa itsevarmuutta ja rohkeutta, itse asiassa jopa paljon parempi palkka kuin miehellä tai yhä työelämässä olevalla anopilla. Anoppi yrittää kohdella minua kuin nuorta köyhää pikkuminiää. Minä taas yritän kohdella häntä kuin ketä tahansa tasavertaista toista aikuista, josta en ole riippuvainen, mutta jonka ystävä voin olla, jos minua kohdellaan kunnioittavasti. Tässä tiemme törmäävät. Odotamme anoppi-miniä-suhteelta niin eri asioita.
N40, yksi lapsi, jonka mummo tämä anoppini siis on
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
varoitansinuatosissani kirjoitti:
Hei, aloittaja!
VAROITAN sinua nyt koko sydämestäni! On olemassa isovanhempia, jotka haluavat varastaa lapsen lapsensa ITSELLEEN! Tässä tapauksessa appivanhemmat haluavat selvästi teidän lapsen itselleen, niin että voivat sitten itse kasvattaa hänet! Se alkaa usein niin, että isovanhemmat omivat lasten lasta itselleen mahdollisemman paljon. Sitten alkaa oikeiden vanhempien mustamaalaaminen. Oikeat vanhemmat savustetaan lapsen elämästä pois tekemällä perättömiä lastensuojeluilmoituksia, joiden perusteella sitten isovanhemmat voivat yrittää saada lapsen huoltajuutta itselleen.
Nämä tapaukset päättyvät yleensä kuitenkin onnellisesti. Yleensä lastensuojeluviranomaiset tajuavat mistä on kysymys, ja ymmärtävät lastensuojeluilmoitusten olevan aiheettomia. Isovanhemmat leimataan "hulluiksi", joita he tietysti ovatkin, sillä eihän nyt kukaan tervejärkinen ihminen yritä varastaa oman lapsensa lasta itselleen!
Hulluihin isovanhempien katkaistaan välit, ja nuori perhe saa yhdessä jatkaa elämäänsä eteenpäin. Se on ainoa vaihtoehto. Se mitä sinun pitää nyt tehdä, on se, että sinun on nostettava "kissa pöydälle" ja otettava tämä asia nyt miehesi kanssa esille. Miehesi on puhuttava omille vanhemmilleen, ja tehtävä selväksi, että kyseessä on TEIDÄN lapsi, ja lapsen on hyvä olla ja kuuluu olla TEILLÄ. Ja isovanhemmat saavat nähdä lasta silloin, kun teille sopii, eli te määrittele tahdin.
Jos appivanhempasi ymmärtävät tämän, on teillä vielä jotain toivoa säilyttää välit heihin. On olemassa pieni mahdollisuus, että anoppisi on niin hullaantunut vauvasta, että omii häntä ihan vahingossa, eikä tarkoita pahaa. Kun miehesi kertoo hänelle asiasta, niin luulisi asian korjaantuvat sillä. Jos ei korjaannu, eli jos anoppi ei ymmärrä, ettei hän saa omia vaivaa, ja suuttuu, niin silloin VÄLIT POIKKI, ja sillä hyvä! Ja jos miehesi ei ymmärrä eikä tue sinua tässä tilanteessa, vaan asettuu omien vanhempiensa puolelle, niin ERO on väistämätön. Elä anna kenenkään viedä lastasi!!!
On sulla hyväkuntoiset appivanhemmat jos vauvan haluavat ihan itselleen. Itse mummona en jaksais tuntia kahta olla vauvan kanssa. Minulla on kokemus hiukan toisenlaiseta tavasta. Miniä ei anna lasta lainkaan syliin. Vahtii vieressä jos katsonkin lasta metrinpäästä. Ei siinä ole syntynyt kiintymys suhdetta yhteenkään lapsenlapseen. Ihan ovat vieraita kaikki kolme. Hetkelliset tapaamiset vahdittuna ovat olleet kiusallisia. Tunnen vain nimeltä lapsenlapset. Kontaktin otto lapsiin saa miniän sekaisin. Lienee jotain vakavampaa taustalla. En ole nykyisin tekemisissä juuri lainkaan jotta saa olla rauhallinen.
Toi kuulostaa niin omituiselta ajattelutavalta.
En voi saada minkäänlaista suhdetta lapsenlapsiin koska en saa olla niiden kanssa ilman niiden vanhempia.Mitä sinä tekisit/olisit tehnyt niiden kanssa jos olisit saanut ne itsellesi?
Olen usein miettinyt mitä niiden lasten kanssa tehdään sellaista mitä ei voida vanhempien nähden tehdä.
Onko tuo ajattelutapa sinulla laajemminkin? Vaikka niin, että jos olet ystävättäriesi kanssa porukalla lounaalla niin sinusta tuntuu ettet ole ollut kenenkään kanssa tekemisissä kun et ole ollut kenenkään kanssa kahden?
Luetun ymmärtämisen ongelmaa?
"Minulla on kokemus hiukan toisenlaiseta tavasta. Miniä ei anna lasta lainkaan syliin. Vahtii vieressä jos katsonkin lasta metrinpäästä."Ei pitäisi olla. Tuosta kohdasta ymmärsin, että miniä ei anna lasta anopin syliin ja on samassa tilassa silloin kun anoppi on lapsen seurassa.
Eli oletan ettei anoppi ole lasten kanssa kahdestaan koskaan ja siitä ilmeisesti johtuu ettei ole voinut luoda suhdetta lapsiin, tietää vain heidän nimensä.
Meillä on äiti ja anoppi kyenneet luomaan oikein hyvät suhteet lapsiimme, vaikka eivät lähes koskaan vauva-aikana saaneetkaan olla kahden lastemme kanssa. Molemmat isovanhemmat ovat yhtä tärkeitä lapsillemme, samoin isovanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan aidosti, eivätkä käytä heitä itsekkäästi oman egonsa pönkittämisen pelinappuloina.
Lapset ovat nyt jo teini-ikäisiä ja saavat itse päättää, milloin käyvät mummoloissa. Jos lähtökohta olisi ollut aloittajan kaltainen, niin eivät tasan tarkkaan haluaisi käydä hullun mummonsa luona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
https://www.google.fi/amp/s/mielenihmeet.fi/ylpeys-estaa-meita-nakemast…
https://www.studio55.fi/tastapuhutaan/article/psykologin-neuvot-nain-pi…
https://yle.fi/uutiset/3-5564676
https://www.google.fi/amp/s/mielenihmeet.fi/miksi-rakastamme-narsisteja…
https://www.google.fi/amp/s/mielenihmeet.fi/5-merkkia-peitetysta-aggres…
Nämä on kaikilla hyvä lukea.
Saattaa vähän avata asioita.
https://www.aamulehti.fi/kotimaa/vanhemmat-voivat-olla-aikuisille-lapsi…
https://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/piikitteli…
https://www.google.fi/amp/s/mielenihmeet.fi/kutsutekniikka-kuinka-me-sa…
https://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/vaheksynta-ja-vahattely-vahi…
kahdenäitii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
varoitansinuatosissani kirjoitti:
Hei, aloittaja!
VAROITAN sinua nyt koko sydämestäni! On olemassa isovanhempia, jotka haluavat varastaa lapsen lapsensa ITSELLEEN! Tässä tapauksessa appivanhemmat haluavat selvästi teidän lapsen itselleen, niin että voivat sitten itse kasvattaa hänet! Se alkaa usein niin, että isovanhemmat omivat lasten lasta itselleen mahdollisemman paljon. Sitten alkaa oikeiden vanhempien mustamaalaaminen. Oikeat vanhemmat savustetaan lapsen elämästä pois tekemällä perättömiä lastensuojeluilmoituksia, joiden perusteella sitten isovanhemmat voivat yrittää saada lapsen huoltajuutta itselleen.
Nämä tapaukset päättyvät yleensä kuitenkin onnellisesti. Yleensä lastensuojeluviranomaiset tajuavat mistä on kysymys, ja ymmärtävät lastensuojeluilmoitusten olevan aiheettomia. Isovanhemmat leimataan "hulluiksi", joita he tietysti ovatkin, sillä eihän nyt kukaan tervejärkinen ihminen yritä varastaa oman lapsensa lasta itselleen!
Hulluihin isovanhempien katkaistaan välit, ja nuori perhe saa yhdessä jatkaa elämäänsä eteenpäin. Se on ainoa vaihtoehto. Se mitä sinun pitää nyt tehdä, on se, että sinun on nostettava "kissa pöydälle" ja otettava tämä asia nyt miehesi kanssa esille. Miehesi on puhuttava omille vanhemmilleen, ja tehtävä selväksi, että kyseessä on TEIDÄN lapsi, ja lapsen on hyvä olla ja kuuluu olla TEILLÄ. Ja isovanhemmat saavat nähdä lasta silloin, kun teille sopii, eli te määrittele tahdin.
Jos appivanhempasi ymmärtävät tämän, on teillä vielä jotain toivoa säilyttää välit heihin. On olemassa pieni mahdollisuus, että anoppisi on niin hullaantunut vauvasta, että omii häntä ihan vahingossa, eikä tarkoita pahaa. Kun miehesi kertoo hänelle asiasta, niin luulisi asian korjaantuvat sillä. Jos ei korjaannu, eli jos anoppi ei ymmärrä, ettei hän saa omia vaivaa, ja suuttuu, niin silloin VÄLIT POIKKI, ja sillä hyvä! Ja jos miehesi ei ymmärrä eikä tue sinua tässä tilanteessa, vaan asettuu omien vanhempiensa puolelle, niin ERO on väistämätön. Elä anna kenenkään viedä lastasi!!!
On sulla hyväkuntoiset appivanhemmat jos vauvan haluavat ihan itselleen. Itse mummona en jaksais tuntia kahta olla vauvan kanssa. Minulla on kokemus hiukan toisenlaiseta tavasta. Miniä ei anna lasta lainkaan syliin. Vahtii vieressä jos katsonkin lasta metrinpäästä. Ei siinä ole syntynyt kiintymys suhdetta yhteenkään lapsenlapseen. Ihan ovat vieraita kaikki kolme. Hetkelliset tapaamiset vahdittuna ovat olleet kiusallisia. Tunnen vain nimeltä lapsenlapset. Kontaktin otto lapsiin saa miniän sekaisin. Lienee jotain vakavampaa taustalla. En ole nykyisin tekemisissä juuri lainkaan jotta saa olla rauhallinen.
Toi kuulostaa niin omituiselta ajattelutavalta.
En voi saada minkäänlaista suhdetta lapsenlapsiin koska en saa olla niiden kanssa ilman niiden vanhempia.Mitä sinä tekisit/olisit tehnyt niiden kanssa jos olisit saanut ne itsellesi?
Olen usein miettinyt mitä niiden lasten kanssa tehdään sellaista mitä ei voida vanhempien nähden tehdä.
Onko tuo ajattelutapa sinulla laajemminkin? Vaikka niin, että jos olet ystävättäriesi kanssa porukalla lounaalla niin sinusta tuntuu ettet ole ollut kenenkään kanssa tekemisissä kun et ole ollut kenenkään kanssa kahden?
Luetun ymmärtämisen ongelmaa?
"Minulla on kokemus hiukan toisenlaiseta tavasta. Miniä ei anna lasta lainkaan syliin. Vahtii vieressä jos katsonkin lasta metrinpäästä."Ei pitäisi olla. Tuosta kohdasta ymmärsin, että miniä ei anna lasta anopin syliin ja on samassa tilassa silloin kun anoppi on lapsen seurassa.
Eli oletan ettei anoppi ole lasten kanssa kahdestaan koskaan ja siitä ilmeisesti johtuu ettei ole voinut luoda suhdetta lapsiin, tietää vain heidän nimensä.Meillä on äiti ja anoppi kyenneet luomaan oikein hyvät suhteet lapsiimme, vaikka eivät lähes koskaan vauva-aikana saaneetkaan olla kahden lastemme kanssa. Molemmat isovanhemmat ovat yhtä tärkeitä lapsillemme, samoin isovanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan aidosti, eivätkä käytä heitä itsekkäästi oman egonsa pönkittämisen pelinappuloina.
Lapset ovat nyt jo teini-ikäisiä ja saavat itse päättää, milloin käyvät mummoloissa. Jos lähtökohta olisi ollut aloittajan kaltainen, niin eivät tasan tarkkaan haluaisi käydä hullun mummonsa luona.
Niin samoin on meilläkin osan isovanhemmista kanssa ja sen takia kysyinkin mikä siinä keskenään lasten kanssa olemisessa olisi se joka suhteen luo. Mitä sen lapsen kanssa pitäisi päästä tekemään ilman niitä vanhempia?
Mutta en taida tälläkään kertaa saada vastausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
"Kommenttini oli ensimmäinen kirjoitukseni tähän keskusteluun, en tiedä kenen sekopäisiin kommentteihin minut sitten liität.
Mutta oikeasti, ymmärrän aloittajan hädän. Mutta toisaalta aikamoisia aggressiivisia ilmaisuja täällä on tullut siihen suuntaan, että en oikeasti tiedä miten mahtaa sitten vauvaa (ja äitiä) olla sopivaa lähestyä. Mieluummin ehkä ei lainkaan; paitsi sitten osoittaa että ei ole kiinnostunut ollenkaan. Jos sinulla on ollut vauvoja, nyt jo isoksi kasvaneita, älä koskaan puhu siitä miten silloin oli kun ne olivat pieniä, se on vihjailua ja neuvomista. Älä sano vauvaa kenenkään näköiseksi, se on vittuilua. Älä kommentoi mitään vauvan mahdollisista tarpeista, koska äiti tietää paremmin kaiken.
Ihan oikeasti. En halua enää nähdä yhtään vauvaa enkä äitiä. Pelkään semmoisia. Onneksi minulla ei ole poikia, joten anopiksi en voi tulla.
Oma anoppini aikanaan kommentoi, halusi vauvaa syliin, samoin äitini teki. En osannut ihan hirveästi loukkaantua heidän kiinnostuksestaan vauvaa kohtaan. Aina ei kaikki neuvot kiinnostaneet, ne voi sitten sivuuttaa. Mutta nykyään asia on selkeästi kovin eri tavalla."
Ihan suotta pelkäät äitejä ja vauvoja. Ongelmia ei tule kun muistat seuraavat perusasiat:
- Äiti ja vauva ovat symbioosissa. He haluavat nähdä ja kuulla toisensa. He ovat toisilleen kaikki kaikessa. Sitä asiaa pitää pystyä kunnioittamaan kaikessa toiminnassaan.
- Äidit yleensä halutessaan tarjoavat vauvaa syliin. Voit myös itse pyytää, mutta käytä sosiaalista pelisilmää. Jos äiti empii tai kieltäytyy niin ÄLÄ ALA INTTÄMÄÄN vaan anna asian olla äläkä todellakaan ala protestoimaan mököttämällä tai millään muulla tavalla.
- Voit tietenkin puhua omista vauvoistasi ja keinoista jotka ovat tepsineet heidän kanssaan. Mutta tee se jutustellen, älä neuvoen, ymmärrä että sinä et tunne tätä kyseistä vauvaa ja äidit tekevät neuvomattakin kaikkensa helpottaakseen vauvansa oloa. Äiti pyytää neuvoja jos niitä kaipaa.
- Pohdi omia motiivejasi. Tunnetko halua olla kahden vauvan kanssa, ainoa ihminen joka vastaa hänen tarpeisiinsa? Mikäli sinusta tuntuu tältä, niin ota askel taaksepäin.
Miniät ovat olleet perinteisesti "sukuun naitettuja" ja alisteisia anoppeihinsa nähden. Riippuvuussuhteessa varattomana nuorena naisena ja äitinä miehensä vanhempien kotitalossa. Kaikki on ollut PAKKO sietää. Tämä kunnioittamisen ja yksinään harmittelun malli on tuntunut jäävän päälle, koska SUKU. Koska MUMMO.
Nykyään anoppi ei ole auktoriteetti miniälleen ja anoppi saa kengänkuvan takalistoonsa jos tekee miniän elämästä helvettiä. Ja se on oikein se.
Ainakin minun anopin on vaikea ymmärtää sitä, että en ole tuollainen miehestään ja anopistaan riippuvainen arka nuori pikkuminiä. Anoppi oli itse aikoinaan sellainen, on kertonutkin sen minulle. Minä taas olin 35-vuotias, kun tapasin mieheni, olin jo luonut menestyksekkään uran, oli hyvätuloinen vakityöpaikka, omistusasunto ja monenlaista elämänkokemusta ja sen tuomaa itsevarmuutta ja rohkeutta, itse asiassa jopa paljon parempi palkka kuin miehellä tai yhä työelämässä olevalla anopilla. Anoppi yrittää kohdella minua kuin nuorta köyhää pikkuminiää. Minä taas yritän kohdella häntä kuin ketä tahansa tasavertaista toista aikuista, josta en ole riippuvainen, mutta jonka ystävä voin olla, jos minua kohdellaan kunnioittavasti. Tässä tiemme törmäävät. Odotamme anoppi-miniä-suhteelta niin eri asioita.
N40, yksi lapsi, jonka mummo tämä anoppini siis on
Tämä: odotamme anoppi-miniä suhteelta eri asioita kolahti! Kiitos!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hjälp kirjoitti:
"Kommenttini oli ensimmäinen kirjoitukseni tähän keskusteluun, en tiedä kenen sekopäisiin kommentteihin minut sitten liität.
Mutta oikeasti, ymmärrän aloittajan hädän. Mutta toisaalta aikamoisia aggressiivisia ilmaisuja täällä on tullut siihen suuntaan, että en oikeasti tiedä miten mahtaa sitten vauvaa (ja äitiä) olla sopivaa lähestyä. Mieluummin ehkä ei lainkaan; paitsi sitten osoittaa että ei ole kiinnostunut ollenkaan. Jos sinulla on ollut vauvoja, nyt jo isoksi kasvaneita, älä koskaan puhu siitä miten silloin oli kun ne olivat pieniä, se on vihjailua ja neuvomista. Älä sano vauvaa kenenkään näköiseksi, se on vittuilua. Älä kommentoi mitään vauvan mahdollisista tarpeista, koska äiti tietää paremmin kaiken.
Ihan oikeasti. En halua enää nähdä yhtään vauvaa enkä äitiä. Pelkään semmoisia. Onneksi minulla ei ole poikia, joten anopiksi en voi tulla.
Oma anoppini aikanaan kommentoi, halusi vauvaa syliin, samoin äitini teki. En osannut ihan hirveästi loukkaantua heidän kiinnostuksestaan vauvaa kohtaan. Aina ei kaikki neuvot kiinnostaneet, ne voi sitten sivuuttaa. Mutta nykyään asia on selkeästi kovin eri tavalla."
Ihan suotta pelkäät äitejä ja vauvoja. Ongelmia ei tule kun muistat seuraavat perusasiat:
- Äiti ja vauva ovat symbioosissa. He haluavat nähdä ja kuulla toisensa. He ovat toisilleen kaikki kaikessa. Sitä asiaa pitää pystyä kunnioittamaan kaikessa toiminnassaan.
- Äidit yleensä halutessaan tarjoavat vauvaa syliin. Voit myös itse pyytää, mutta käytä sosiaalista pelisilmää. Jos äiti empii tai kieltäytyy niin ÄLÄ ALA INTTÄMÄÄN vaan anna asian olla äläkä todellakaan ala protestoimaan mököttämällä tai millään muulla tavalla.
- Voit tietenkin puhua omista vauvoistasi ja keinoista jotka ovat tepsineet heidän kanssaan. Mutta tee se jutustellen, älä neuvoen, ymmärrä että sinä et tunne tätä kyseistä vauvaa ja äidit tekevät neuvomattakin kaikkensa helpottaakseen vauvansa oloa. Äiti pyytää neuvoja jos niitä kaipaa.
- Pohdi omia motiivejasi. Tunnetko halua olla kahden vauvan kanssa, ainoa ihminen joka vastaa hänen tarpeisiinsa? Mikäli sinusta tuntuu tältä, niin ota askel taaksepäin.
Miniät ovat olleet perinteisesti "sukuun naitettuja" ja alisteisia anoppeihinsa nähden. Riippuvuussuhteessa varattomana nuorena naisena ja äitinä miehensä vanhempien kotitalossa. Kaikki on ollut PAKKO sietää. Tämä kunnioittamisen ja yksinään harmittelun malli on tuntunut jäävän päälle, koska SUKU. Koska MUMMO.
Nykyään anoppi ei ole auktoriteetti miniälleen ja anoppi saa kengänkuvan takalistoonsa jos tekee miniän elämästä helvettiä. Ja se on oikein se.
Ainakin minun anopin on vaikea ymmärtää sitä, että en ole tuollainen miehestään ja anopistaan riippuvainen arka nuori pikkuminiä. Anoppi oli itse aikoinaan sellainen, on kertonutkin sen minulle. Minä taas olin 35-vuotias, kun tapasin mieheni, olin jo luonut menestyksekkään uran, oli hyvätuloinen vakityöpaikka, omistusasunto ja monenlaista elämänkokemusta ja sen tuomaa itsevarmuutta ja rohkeutta, itse asiassa jopa paljon parempi palkka kuin miehellä tai yhä työelämässä olevalla anopilla. Anoppi yrittää kohdella minua kuin nuorta köyhää pikkuminiää. Minä taas yritän kohdella häntä kuin ketä tahansa tasavertaista toista aikuista, josta en ole riippuvainen, mutta jonka ystävä voin olla, jos minua kohdellaan kunnioittavasti. Tässä tiemme törmäävät. Odotamme anoppi-miniä-suhteelta niin eri asioita.
N40, yksi lapsi, jonka mummo tämä anoppini siis on
Tämä: odotamme anoppi-miniä suhteelta eri asioita kolahti! Kiitos!
Väittäisin että moni anoppi ei edes halua koko miniää. Hän on vain tiellä. Roikkuu pojassa ja estää pääsemästä käsiksi lapsenlapseen.
Monelle jo se lapsen aikuistuminen on kova pala. Sekin puretaan usein juurikin miniään. Lapsen menetts ja oma vanheneminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se poikalapsi naista hulluksi tee :D
Minusta jos saa tytön on suhde lapsen lapseen tavallaan mutkattomampi kuin että lapsi olisi pojan.
Mutkia matkaan tuo juuri se että ollaan erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista eikä tunneta kunnolla toisia.
Siinä hyvätkin sosiaaliset taidot ja pelisilmä ovat koetuksella!
Homma joko onnistuu tai sitten ei.
Kyllähän nuo hirviöanopit pompottavat myös tyttäriä, av:lla ollut pikin historiaa avautumista hulluista äideistä.
Itse en haluaisi olla vauvan kanssa kahdestaan eikä minusta vauvoja tarvitse tuoda yökylään.
Olen "uusiomummi" tai "mummipuoli", siis isoisän uusi vaimo. Miehen lapset ovat lisääntyessään välttämättä halunneet tuoda näitä vauvojaan meille. Olin kauhuissani kun meille tarjottiin yökylään kolmekuista rintavauvaa, en ottanut. Viisikuisena samainen vauva meillä sitten yötä oli. Se yö oli aika tuskaisa. Mainittakoon, että syynä ei ollut ainakaan tietomme mukaan mikään äidin ylenpalttinen väsymys; isäkin kuviossa oli mukana, syynä oli nuorten vanhempien halu saada omaa aikaa.
Sen jälkeen meillä oli kolme muutakin vauvaa tämän tästä yökylässä. Kun mieheni ei herää suotta yöhuutoihin, niin minä heräilin. Ja teinini, jotka asuivat kanssani.
Neljännen vauvan kohdalla "kasvoin aikuiseksi" ja ilmoitin että nyt loppuu. Meille voi tulla yöksi vasta kun lapsi on irti tissistä ja oppinut kuivaksi. Sanoin myös muutamia muita asioita joissa tein vaihteeksi OMAT rajani selviksi.
Että rajattomuutta voipi olla myös siellä toisella puolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse en haluaisi olla vauvan kanssa kahdestaan eikä minusta vauvoja tarvitse tuoda yökylään.
Olen "uusiomummi" tai "mummipuoli", siis isoisän uusi vaimo. Miehen lapset ovat lisääntyessään välttämättä halunneet tuoda näitä vauvojaan meille. Olin kauhuissani kun meille tarjottiin yökylään kolmekuista rintavauvaa, en ottanut. Viisikuisena samainen vauva meillä sitten yötä oli. Se yö oli aika tuskaisa. Mainittakoon, että syynä ei ollut ainakaan tietomme mukaan mikään äidin ylenpalttinen väsymys; isäkin kuviossa oli mukana, syynä oli nuorten vanhempien halu saada omaa aikaa.
Sen jälkeen meillä oli kolme muutakin vauvaa tämän tästä yökylässä. Kun mieheni ei herää suotta yöhuutoihin, niin minä heräilin. Ja teinini, jotka asuivat kanssani.
Neljännen vauvan kohdalla "kasvoin aikuiseksi" ja ilmoitin että nyt loppuu. Meille voi tulla yöksi vasta kun lapsi on irti tissistä ja oppinut kuivaksi. Sanoin myös muutamia muita asioita joissa tein vaihteeksi OMAT rajani selviksi.
Että rajattomuutta voipi olla myös siellä toisella puolella.
Mutta miehellesi et vetänyt rajoja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en haluaisi olla vauvan kanssa kahdestaan eikä minusta vauvoja tarvitse tuoda yökylään.
Olen "uusiomummi" tai "mummipuoli", siis isoisän uusi vaimo. Miehen lapset ovat lisääntyessään välttämättä halunneet tuoda näitä vauvojaan meille. Olin kauhuissani kun meille tarjottiin yökylään kolmekuista rintavauvaa, en ottanut. Viisikuisena samainen vauva meillä sitten yötä oli. Se yö oli aika tuskaisa. Mainittakoon, että syynä ei ollut ainakaan tietomme mukaan mikään äidin ylenpalttinen väsymys; isäkin kuviossa oli mukana, syynä oli nuorten vanhempien halu saada omaa aikaa.
Sen jälkeen meillä oli kolme muutakin vauvaa tämän tästä yökylässä. Kun mieheni ei herää suotta yöhuutoihin, niin minä heräilin. Ja teinini, jotka asuivat kanssani.
Neljännen vauvan kohdalla "kasvoin aikuiseksi" ja ilmoitin että nyt loppuu. Meille voi tulla yöksi vasta kun lapsi on irti tissistä ja oppinut kuivaksi. Sanoin myös muutamia muita asioita joissa tein vaihteeksi OMAT rajani selviksi.
Että rajattomuutta voipi olla myös siellä toisella puolella.
Mutta miehellesi et vetänyt rajoja?
Totta kai jouduin vetämään myös mieheni suuntaan tässä kohtaa rajoja. Hän kun onnellisena halusi olla aikuisille lapsilleen "avuksi" ja suostui ottamaan vauvoja meille yöksi, kykenemättä kumminkaan niitä hoitamaan.
Selvennykseksi mainittakoon, että puolisollani on sairaus ja siihen lääkitys, minkä vuoksi hän ei tosiaan ole vauvanhoitokykyinen henkilö öisin. Hänen lastensa lapsuudessaan on hoitanut kaikkia pieniään paljonkin. Ukin sairauksista ei saa hänen aikuisille lapsilleen puhua, koska mies ei halua "huolestuttaa" lapsiaan, kun niillä on kuulemma niin rankkaa muutenkin (on kai kun noita muksuja tulee vuosi ja vauva tahtia...).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en haluaisi olla vauvan kanssa kahdestaan eikä minusta vauvoja tarvitse tuoda yökylään.
Olen "uusiomummi" tai "mummipuoli", siis isoisän uusi vaimo. Miehen lapset ovat lisääntyessään välttämättä halunneet tuoda näitä vauvojaan meille. Olin kauhuissani kun meille tarjottiin yökylään kolmekuista rintavauvaa, en ottanut. Viisikuisena samainen vauva meillä sitten yötä oli. Se yö oli aika tuskaisa. Mainittakoon, että syynä ei ollut ainakaan tietomme mukaan mikään äidin ylenpalttinen väsymys; isäkin kuviossa oli mukana, syynä oli nuorten vanhempien halu saada omaa aikaa.
Sen jälkeen meillä oli kolme muutakin vauvaa tämän tästä yökylässä. Kun mieheni ei herää suotta yöhuutoihin, niin minä heräilin. Ja teinini, jotka asuivat kanssani.
Neljännen vauvan kohdalla "kasvoin aikuiseksi" ja ilmoitin että nyt loppuu. Meille voi tulla yöksi vasta kun lapsi on irti tissistä ja oppinut kuivaksi. Sanoin myös muutamia muita asioita joissa tein vaihteeksi OMAT rajani selviksi.
Että rajattomuutta voipi olla myös siellä toisella puolella.
Mutta miehellesi et vetänyt rajoja?
Totta kai jouduin vetämään myös mieheni suuntaan tässä kohtaa rajoja. Hän kun onnellisena halusi olla aikuisille lapsilleen "avuksi" ja suostui ottamaan vauvoja meille yöksi, kykenemättä kumminkaan niitä hoitamaan.
Selvennykseksi mainittakoon, että puolisollani on sairaus ja siihen lääkitys, minkä vuoksi hän ei tosiaan ole vauvanhoitokykyinen henkilö öisin. Hänen lastensa lapsuudessaan on hoitanut kaikkia pieniään paljonkin. Ukin sairauksista ei saa hänen aikuisille lapsilleen puhua, koska mies ei halua "huolestuttaa" lapsiaan, kun niillä on kuulemma niin rankkaa muutenkin (on kai kun noita muksuja tulee vuosi ja vauva tahtia...).
Eli olette hirviöappi ja hirviöanoppipuoli, kun salaatte sen, että appi ei ole vauvanhoitokykyinen, mutta silti otatte vauvan hoitoon eli esitätte kuin appi olisi terve.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse en haluaisi olla vauvan kanssa kahdestaan eikä minusta vauvoja tarvitse tuoda yökylään.
Olen "uusiomummi" tai "mummipuoli", siis isoisän uusi vaimo. Miehen lapset ovat lisääntyessään välttämättä halunneet tuoda näitä vauvojaan meille. Olin kauhuissani kun meille tarjottiin yökylään kolmekuista rintavauvaa, en ottanut. Viisikuisena samainen vauva meillä sitten yötä oli. Se yö oli aika tuskaisa. Mainittakoon, että syynä ei ollut ainakaan tietomme mukaan mikään äidin ylenpalttinen väsymys; isäkin kuviossa oli mukana, syynä oli nuorten vanhempien halu saada omaa aikaa.
Sen jälkeen meillä oli kolme muutakin vauvaa tämän tästä yökylässä. Kun mieheni ei herää suotta yöhuutoihin, niin minä heräilin. Ja teinini, jotka asuivat kanssani.
Neljännen vauvan kohdalla "kasvoin aikuiseksi" ja ilmoitin että nyt loppuu. Meille voi tulla yöksi vasta kun lapsi on irti tissistä ja oppinut kuivaksi. Sanoin myös muutamia muita asioita joissa tein vaihteeksi OMAT rajani selviksi.
Että rajattomuutta voipi olla myös siellä toisella puolella.
Mutta miehellesi et vetänyt rajoja?
Totta kai jouduin vetämään myös mieheni suuntaan tässä kohtaa rajoja. Hän kun onnellisena halusi olla aikuisille lapsilleen "avuksi" ja suostui ottamaan vauvoja meille yöksi, kykenemättä kumminkaan niitä hoitamaan.
Selvennykseksi mainittakoon, että puolisollani on sairaus ja siihen lääkitys, minkä vuoksi hän ei tosiaan ole vauvanhoitokykyinen henkilö öisin. Hänen lastensa lapsuudessaan on hoitanut kaikkia pieniään paljonkin. Ukin sairauksista ei saa hänen aikuisille lapsilleen puhua, koska mies ei halua "huolestuttaa" lapsiaan, kun niillä on kuulemma niin rankkaa muutenkin (on kai kun noita muksuja tulee vuosi ja vauva tahtia...).
Eli olette hirviöappi ja hirviöanoppipuoli, kun salaatte sen, että appi ei ole vauvanhoitokykyinen, mutta silti otatte vauvan hoitoon eli esitätte kuin appi olisi terve.
No varmaan sitten oltiin, jos sen noin haluaa nähdä. Itsehän kyllä kerroin alusta asti lapsen vanhemmille, kuka meillä heräilee, eli että se ei ole se lapsen biologinen ukki.
Mutta enää ei olla hirviöitä tässä suhteessa. Luultavasti ollaan hirviöitä jossain toisessa suhteessa, ei kai siitä voi kukaan aikuisten lasten vanhempi välttyä tässä maailmassa. Mutta nyt siis meillä ei ole enää neljään vuoteen ollut vauvoja öisin. Nuorin kyläilijä on tällä hetkellä kuusivuotias. Olen hirviömummipuoli mm. semmoisissa asioissa, että meillä syödään ja juodaan vain ja ainoastaan ruokapöydän ääressä, meillä kyläillessä totellaan minun ja ukin sanaa, ja jänkkääminen on turhaa tästä asiasta. Myös ok-talomme autotallin käyttäminen miehen aikuisten lasten romuvarastona loppui siihen kun kasvoin sanomaan suoraan. Hirviö mikä hirviö.
Mielenkiintoisia näkökulmia, tässä ihan helmi:
Kommentti: "se toisen ihmisen vauvan sylittely ole mikään ihmisoikeus vaikka lapsi olisi kuinka lapsenlapsi. Hyvin harvalla äidillä on tarve toimia näin ilman mitään todellista syytä. "
Minulla ei ole mitään tarvetta pidellä toisten vauvoja tai lapsia sylissäni, ei ne niin ihania ole. Mutta jos lapseni saa lapsen niin täytyy jutella jossain kohtaa vanhempien kanssa mitä mieltä he ovat syliinottamisesta. Mutta ei tietenkään synnärillä, lapsen kotona ensimmäisten viikkojen aikana, ristiäisissä ei passaa jutella aiheesta, lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana ei passaa, ei tietenkään lapsen synttäreillä tai oikeastaan lapsen ensimmäisten 18 elinvuoden aikana passaa jutella asiasta. Eikä kysellä tekstiviestillä. Juttelen sitten lapsen kanssa vaikka valatilaisuudessa istuisiko hän hetkeksi mummon syliin jos vaan äiti ei näe. Kun äidillä ei ole tarvetta antaa lasta mummon syliin hetkeksikään oli sitten näköyhteys tai ei ja äidin pillin mukaan tässä tanssitaan, varsinkin hei me hirviöanopit, jotka olemme puolison äitejä eli alinta paarialuokkaa. Selvähän se.
Toinen helmi kommentiksi: "Itsereflektointi on suurien ikäluokkien ihmisille, varsinkin 50v. naisille ilmeisen vaikeata. Ollaan totuttu pyörittämään omaa perhettä harkitulla mököttämisellä ja itkunvääntämisellä."
Ihan uutta tietoa minulle viisikymppiselle. Mikähän sitten on nuoremman sukupolven äidinhelmasynti? Olisiko vaikka minä minä minä asenne, että kun lamppu palaa niin odotetaan maailman pyörivän ympärillään ja itse vain pitää lamppua paikoillaan. Ymmärrän hyvin tuota mummua, joka ei uskalla lähestyä lapsenlapsiaan.
Ollaan jo valmiiksi asenteellisia, että minunhan yli ei kävellä tai anoppi lentää ovesta ulos, viis lapsesta ja siitä *rumassana* miehestä, kurppa lentää ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta kun se on narsisti ja rajaton ja mitä vielä kaikkea, greepy creature kun se yrittää kävellä vauva sylissä, saaaaata.. vana kaikenlaista. Netti käy ahkeraan kun haetaan pikadiagnoosia pienestäkin havainnosta ja av on paras tietolähde. Onnittelee vauvasta, piru sillä on mielessä, selvä narsisti! Niinpä niin, aika moni anoppi todennäköisesti miehen äiti on leimattu jo ennen kuin on lapseen tutustunut. Ihan varmuuden vuoksi koska minä minä minä.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoisia näkökulmia, tässä ihan helmi:
Kommentti: "se toisen ihmisen vauvan sylittely ole mikään ihmisoikeus vaikka lapsi olisi kuinka lapsenlapsi. Hyvin harvalla äidillä on tarve toimia näin ilman mitään todellista syytä. "
Minulla ei ole mitään tarvetta pidellä toisten vauvoja tai lapsia sylissäni, ei ne niin ihania ole. Mutta jos lapseni saa lapsen niin täytyy jutella jossain kohtaa vanhempien kanssa mitä mieltä he ovat syliinottamisesta. Mutta ei tietenkään synnärillä, lapsen kotona ensimmäisten viikkojen aikana, ristiäisissä ei passaa jutella aiheesta, lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana ei passaa, ei tietenkään lapsen synttäreillä tai oikeastaan lapsen ensimmäisten 18 elinvuoden aikana passaa jutella asiasta. Eikä kysellä tekstiviestillä. Juttelen sitten lapsen kanssa vaikka valatilaisuudessa istuisiko hän hetkeksi mummon syliin jos vaan äiti ei näe. Kun äidillä ei ole tarvetta antaa lasta mummon syliin hetkeksikään oli sitten näköyhteys tai ei ja äidin pillin mukaan tässä tanssitaan, varsinkin hei me hirviöanopit, jotka olemme puolison äitejä eli alinta paarialuokkaa. Selvähän se.
Toinen helmi kommentiksi: "Itsereflektointi on suurien ikäluokkien ihmisille, varsinkin 50v. naisille ilmeisen vaikeata. Ollaan totuttu pyörittämään omaa perhettä harkitulla mököttämisellä ja itkunvääntämisellä."
Ihan uutta tietoa minulle viisikymppiselle. Mikähän sitten on nuoremman sukupolven äidinhelmasynti? Olisiko vaikka minä minä minä asenne, että kun lamppu palaa niin odotetaan maailman pyörivän ympärillään ja itse vain pitää lamppua paikoillaan. Ymmärrän hyvin tuota mummua, joka ei uskalla lähestyä lapsenlapsiaan.
Ollaan jo valmiiksi asenteellisia, että minunhan yli ei kävellä tai anoppi lentää ovesta ulos, viis lapsesta ja siitä *rumassana* miehestä, kurppa lentää ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta kun se on narsisti ja rajaton ja mitä vielä kaikkea, greepy creature kun se yrittää kävellä vauva sylissä, saaaaata.. vana kaikenlaista. Netti käy ahkeraan kun haetaan pikadiagnoosia pienestäkin havainnosta ja av on paras tietolähde. Onnittelee vauvasta, piru sillä on mielessä, selvä narsisti! Niinpä niin, aika moni anoppi todennäköisesti miehen äiti on leimattu jo ennen kuin on lapseen tutustunut. Ihan varmuuden vuoksi koska minä minä minä.
Niin katkeraa, katkeraa kalkkia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoisia näkökulmia, tässä ihan helmi:
Kommentti: "se toisen ihmisen vauvan sylittely ole mikään ihmisoikeus vaikka lapsi olisi kuinka lapsenlapsi. Hyvin harvalla äidillä on tarve toimia näin ilman mitään todellista syytä. "
Minulla ei ole mitään tarvetta pidellä toisten vauvoja tai lapsia sylissäni, ei ne niin ihania ole. Mutta jos lapseni saa lapsen niin täytyy jutella jossain kohtaa vanhempien kanssa mitä mieltä he ovat syliinottamisesta. Mutta ei tietenkään synnärillä, lapsen kotona ensimmäisten viikkojen aikana, ristiäisissä ei passaa jutella aiheesta, lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana ei passaa, ei tietenkään lapsen synttäreillä tai oikeastaan lapsen ensimmäisten 18 elinvuoden aikana passaa jutella asiasta. Eikä kysellä tekstiviestillä. Juttelen sitten lapsen kanssa vaikka valatilaisuudessa istuisiko hän hetkeksi mummon syliin jos vaan äiti ei näe. Kun äidillä ei ole tarvetta antaa lasta mummon syliin hetkeksikään oli sitten näköyhteys tai ei ja äidin pillin mukaan tässä tanssitaan, varsinkin hei me hirviöanopit, jotka olemme puolison äitejä eli alinta paarialuokkaa. Selvähän se.
Toinen helmi kommentiksi: "Itsereflektointi on suurien ikäluokkien ihmisille, varsinkin 50v. naisille ilmeisen vaikeata. Ollaan totuttu pyörittämään omaa perhettä harkitulla mököttämisellä ja itkunvääntämisellä."
Ihan uutta tietoa minulle viisikymppiselle. Mikähän sitten on nuoremman sukupolven äidinhelmasynti? Olisiko vaikka minä minä minä asenne, että kun lamppu palaa niin odotetaan maailman pyörivän ympärillään ja itse vain pitää lamppua paikoillaan. Ymmärrän hyvin tuota mummua, joka ei uskalla lähestyä lapsenlapsiaan.
Ollaan jo valmiiksi asenteellisia, että minunhan yli ei kävellä tai anoppi lentää ovesta ulos, viis lapsesta ja siitä *rumassana* miehestä, kurppa lentää ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta kun se on narsisti ja rajaton ja mitä vielä kaikkea, greepy creature kun se yrittää kävellä vauva sylissä, saaaaata.. vana kaikenlaista. Netti käy ahkeraan kun haetaan pikadiagnoosia pienestäkin havainnosta ja av on paras tietolähde. Onnittelee vauvasta, piru sillä on mielessä, selvä narsisti! Niinpä niin, aika moni anoppi todennäköisesti miehen äiti on leimattu jo ennen kuin on lapseen tutustunut. Ihan varmuuden vuoksi koska minä minä minä.
Niin katkeraa, katkeraa kalkkia.
Siinä se hirviöanoppi käväisi, on niin tunteissaan, ettei ymmärrä mitään. Noin hullulle ei edes kannata selittää mitään.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoisia näkökulmia, tässä ihan helmi:
Kommentti: "se toisen ihmisen vauvan sylittely ole mikään ihmisoikeus vaikka lapsi olisi kuinka lapsenlapsi. Hyvin harvalla äidillä on tarve toimia näin ilman mitään todellista syytä. "
Minulla ei ole mitään tarvetta pidellä toisten vauvoja tai lapsia sylissäni, ei ne niin ihania ole. Mutta jos lapseni saa lapsen niin täytyy jutella jossain kohtaa vanhempien kanssa mitä mieltä he ovat syliinottamisesta. Mutta ei tietenkään synnärillä, lapsen kotona ensimmäisten viikkojen aikana, ristiäisissä ei passaa jutella aiheesta, lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana ei passaa, ei tietenkään lapsen synttäreillä tai oikeastaan lapsen ensimmäisten 18 elinvuoden aikana passaa jutella asiasta. Eikä kysellä tekstiviestillä. Juttelen sitten lapsen kanssa vaikka valatilaisuudessa istuisiko hän hetkeksi mummon syliin jos vaan äiti ei näe. Kun äidillä ei ole tarvetta antaa lasta mummon syliin hetkeksikään oli sitten näköyhteys tai ei ja äidin pillin mukaan tässä tanssitaan, varsinkin hei me hirviöanopit, jotka olemme puolison äitejä eli alinta paarialuokkaa. Selvähän se.
Toinen helmi kommentiksi: "Itsereflektointi on suurien ikäluokkien ihmisille, varsinkin 50v. naisille ilmeisen vaikeata. Ollaan totuttu pyörittämään omaa perhettä harkitulla mököttämisellä ja itkunvääntämisellä."
Ihan uutta tietoa minulle viisikymppiselle. Mikähän sitten on nuoremman sukupolven äidinhelmasynti? Olisiko vaikka minä minä minä asenne, että kun lamppu palaa niin odotetaan maailman pyörivän ympärillään ja itse vain pitää lamppua paikoillaan. Ymmärrän hyvin tuota mummua, joka ei uskalla lähestyä lapsenlapsiaan.
Ollaan jo valmiiksi asenteellisia, että minunhan yli ei kävellä tai anoppi lentää ovesta ulos, viis lapsesta ja siitä *rumassana* miehestä, kurppa lentää ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta kun se on narsisti ja rajaton ja mitä vielä kaikkea, greepy creature kun se yrittää kävellä vauva sylissä, saaaaata.. vana kaikenlaista. Netti käy ahkeraan kun haetaan pikadiagnoosia pienestäkin havainnosta ja av on paras tietolähde. Onnittelee vauvasta, piru sillä on mielessä, selvä narsisti! Niinpä niin, aika moni anoppi todennäköisesti miehen äiti on leimattu jo ennen kuin on lapseen tutustunut. Ihan varmuuden vuoksi koska minä minä minä.
Ethän vaan ole tosissasi 😂
Alue: Aihe vapaa
Jep ja hulluksi mummoksi. Näyttää olevan jo alulla.